Kannen kuva: Alamy |
Beautiful Books, 2010
S. 242
Kirja on suomennettu nimellä Pimeyden lapset.
Delhissä asuva sosiaalityöntekijä Simran saa kutsun matkustaa lapsuudenseudulleen Jullunduriin, joka sijaitsee Punjabissa (hallintoalue Intiassa).
Simranin tehtävänä on sosiaalityöntekijän roolissaan haastatella ja tukea lasta, joka on löydetty kotoaan ainoana elossa olevana, kun perheen kolmetoista muuta jäsentä on raa'asti murhattu. Poliisi pitää tyttöä syyllisenä murhiin kun taas Simran kallistuu olemaan eri mieltä.
Periaatteessa Simranin mielipiteellä ei pitäisi olla merkitystä, koska häntä ei kutsuttu Jullunduriin tutkimaan mitään murhia - hänhän ei ole edes rikospoliisi tai mikään muukaan poliisi. Jukuripäinen Simran alkaa kuitenkin tonkia tapausta ja siinä ohessa käy monen ihmisen hermoille (ajoittain minunkin, vaikka samaan aikaan diggailin hänen kapinallisuuttaan). Poliisi tuntuu haluavan vain julistaa tytön syylliseksi ja lakaista hänet pois tieltä.
Jullundurissa Simranin oma menneisyys pettymyksineen ja epäoikeudenmukaisuuksineen ponnahtaa mielen päälle. Paluu lapsuuden kaupunkiin ei ole pelkkää nostalgiaa. Se on ristiriitaisia tunteita, epäluottamusta ja tietyllä tapaa jo vierasta.
Keneenkään ei voi luottaa, mutta johonkin pitäisi voida silti luottaa saadakseen selvitettyä traumatisoituneen tytön tapauksen. Ihan tuli lukijana itsellenikin vainoharhainen olo, ja olisi tehnyt monta kertaa mieli kuiskata, että älä nyt siihen ainakaan luota.
Lisäksi olisi tehnyt mieli sanoa Simranille, että mitäs jos ryyppäisit vasta kotona Delhissä. Simranille nimittäin maistuu alkoholi. Hän on kipeästi ryypyn tarpeessa milloin mistäkin syystä - tai ehkä aina samasta syystä: ryyppy rentouttaa.
Simran ei ole välttämättä kovin rakastettava henkilöhahmo. Hän on 45-vuotias ja kiskoo tupakkaa ja viinaa. Simranin äiti marisee, kun ei ole lapsenlapsia ja yrittää naittaa tytärtään joka raossa. Minusta se oli aika hauskaa, löysin siis kirjasta myös - kenties tahatonta - huumoria, vaikka itse asetelma varsin brutaali onkin.
Desai ripottelee kirjaansa tietoutta tyttöjen ja naisten surkeasta asemasta (etenkin intialaisessa syrjäkylässä) ja läväyttää esille korruptoituneen poliisilaitoksen. Nyt kannattaa muistaa, että Intia on valtava maa, jossa luonnollisesti alueelliset (kulttuuri)eroavaisuudet ovat suuria. Jossakin muualla päin Intiaa meno tuskin on ihan noin villiä.
Pidin tästä kirjasta kovastikin, vaikka se hieman repaleiselta ajoittain tuntuikin. Witness the Night poiki lisää Simrania: samainen sosiaalityöntekijä esiintyy muissakin Desain romaaneissa. Täytyypä ottaa lukulistalle.
Muualla blogeissa:
Kuutar
Mari A.
Susa
Zephyr
Tuohon otsikkoosi olet sitten onnistunut naulaamaan oleellisen, hyvä!
VastaaPoistaTykkään irrotella otsikkojen kanssa. Minähän siis pidin tästä kirjasta eli tarkoitus ei ole olla halventava (tämä pakollisena tarkennuksena). :D
PoistaJoo, otsikkosi veti minutkin kurkkaamaan, mikä kirja kyseessä =D
VastaaPoistaKiitos linkityksestä, tämä kirja oli kiinnostava lukea. Ei tietenkään joka paikassa Intiaa ihan tuollaista, muistaakseni tässä oltiin landella ja siellä olot aivan järkyttävän paljon erilaiset kuin kaupungissa. Tosin ollaan valitettavasti jouduttu lukemaan myös kaupungeista huonoja juttuja.
Haha, no sittenhnän otsikko oli oikein toimiva. Varsinaista roskalehtitasoa. :D Tosin otsikko tässä sentään on totuudenmukainen. ;)
PoistaJuu, tässä kirjassa ollaan maaseudulla, missä lienee "ahdasmielisempää" kuin kaupungeissa. Mutta varsin kiinnostava katsaus ja kaikesta ristiriitaisuudestaan huolimatta pidin Simranista. Desai on kirjoittanut tähän sarjaan lisäksi ainakin kaksi romaania. Metsästelen jo sitä seuraavaa. :)