Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake
Otava 2014
(alkuper. A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story, 2013)
(Kääntänyt Sami Heino)
S. 416
Arvostelukappale

Kuvittelin, että Yhdeksän tornin linnake on fiktiivinen romaani, mutta ei se olekaan. Kirja on Qais Akbar Omarin muistelmateos. No sehän sopii minulle ihan yhtä lailla.

Afganistan on (sota)uutisten lisäksi minulle tuttu lähinnä Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa (en ole blogannut siitä) ja Leijapoika.

Omarin kirja jatkaa Hosseinin viitoittamaa tietä valottamalla melko runsaasti ihan tavallisten ihmisten arkea, ajattelua ja kulttuuria Afganistanissa.

Omar kirjoittaakin kirjan kiitossanoissaan:

"Toivon, että tämä kirja saa ihmiset kiinnostumaan monikerroksisesta afgaanikulttuurista, joka on niin odottamattomasti ja niin monista vääristä syistä joutunut maailman huomion kohteeksi."

Kyllä, niin minäkin toivon. Minua tosin kiinnosti jo ennestään, joten siksi tiesin että ehdottomasti haluan tämän kirjan lukea. Eikä tarvinnut pettyä: Omar kuvaa lämmöllä Afganistania ja sen kulttuuria, selittää sisällissotien taustoja ja niiden luomaa (pakko)kulttuuria.

Kirja etenee kronologisesti ja lukija kulkee Omarin rinnalla pitkän matkan niin ajallisesti kuin kilometreissäkin. Onnentäyteinen ja turvallinen lapsuus vaihtuu sota-ajan kaaokseksi: taustalla häilyy jatkuvasti epätietoisuus ja pelko, määrittelemätön uhka.

Omarin elämässä on paljon tärkeitä ihmisiä. Eräs niistä on hänen isoisänsä, jota Omar ihailee ja rakastaa syvästi.

"Elämä on uhkapeliä", hän (isoisä) sanoi ikään kuin puhuen lähinnä itselleen. "Saatat hävitä tai saatat voittaa. Jos etsit elämän tarkoitusta, voi olla, ettet löydä sitä ja häviät. Toisaalta saatat löytää sen ja voittaa."

Hän katsoi kaikkialla ympärillämme levittäytyvää sodan surkeutta. Lähes jokaisesta talosta kadullamme oli jäljellä enää rosoisia, romahtaneita seiniä.

Suku on laaja käsite eikä se suinkaan välttämättä tarkoita verisidettä. Auttamishalu sekä lähimmäisenrakkaus ja -arvostus ovat todella vahvasti läsnä kulttuurissa.

"Koiranne oli nälkäinen eilen illalla, joten annoin hänen vähän järsiä jalkaani." Vitsailin kätkeäkseni häpeäni.
Vanhus nauroi ja vastasi: " Sinun olisi pitänyt koputtaa ovelleni. Olisin antanut sinulle paljon enemmän kuin viisi granaattiomenaa."
Isä sanoi vanhukselle: "Se oli minun syyni: pelkäsin, että emme olisi lainkaan tervetulleita tähän kylään, etenkään yöaikaan. Sodan puhjettua kaikki ovat alkaneet pelätä toisiaan."
"Pitää paikkansa, mutta nyt tunnen teidät, ettekä ole enää muukalaisia. Olemme yhtä perhettä", vanha mies sanoi.

Kirjan kieli on pohtivaa ja runollistakin, toisinaan hyvin napakkaa ja virtaviivaista kuten vaikkapa yllä olevassa esimerkissä. Pidin kovasti kirjan tyylistä ja olin iloissani, kun mukana vilahteli mullah Nasruddinin tarinoita. Ihastuin niihin jo Leijapojassa ja nyt niitä oli kerrottu tässäkin kirjassa muutama.

Nasruddinin Tarinat ovat usein humoristisia ja yksinkertaisia, lyhyitä. Omar selittää kertomiensa tarinoiden lisäksi niiden merkitykset, mikä tuo syvyyttä niihin (tarinoihin). Mullah Nasruddinin tarinat voi periaatteessa ymmärtää ilman selityksiäkin, mutta ei ehkä niin kuin afganistanilaiset ne tulkitsevat.

Tämä on jälleen sellainen kirja, joka avaa silmiä - ja ymmärrystä. Vaikka kirja on myös surullinen ja haikea (brutaalikin joissakin kohdin, mutta kauheuksilla mässäilyä ei ole havaittavissa), sen pohjavire on optimistinen. Pidän tällaisista pohdiskelevista kirjoista, koska ne avaavat ikkunan kokonaan toisenlaisiin ajatusmaailmoihin (ja kulttuureihin).

~~~

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen kuulkaa nyt sotamies eli ensimmäinen nimike on ansaittu!

~~~

Kannen kuva: UPI photo / Mohammad Kheirkhah. Kannen suunnittelu: Stuart Wilson