Hodder & Stoughton 2006
S. 208
Kirjaston Afrikka-hylly (sitä ei oikeastaan edes ole, sillä hyllyyn on niputettu useita maanosia) on varsin aneeminen, mutta silti tongin sitä urhoollisesti lähes joka kerta kirjastossa käydessäni.
Lesley Bilindan kirjan lainasin puhtaasti takatekstin perusteella: en ollut kyseisestä ihmisestä saati kirjasta koskaan aiemmin kuullut.
Lesley Bilinda on skottilainen terveysalan (nimike ei tullut ilmi sen tarkemmin) työntekijä, joka matkusti Ruandaan työskentelemään. Siellä hän rakastui ruandalaiseen mieheen, Charlesiin.
Lyhyen seurustelun jälkeen he avioituivat. Suhde oli myrskyisä johtuen kulttuurieroista sun muusta. Esimerkiksi siitä, että Charlesilla oli suhde toiseen naiseen koko liiton ajan, ja ilmeisesti jo ennen avioitumista.
Lesley on Keniassa lomailemassa Ruandan kansanmurhan alkaessa vuonna 1994. Sadan päivän aikana surmansa sai noin 800 000 ruandalaista - myös Charles katosi. Todennäköistä on, että hänet tapettiin, vaikka ruumista ei koskaan löydetty. Ainakin Lesley on kirjoittanut kirjansa siitä olettamuksesta, että kuollut on.
Kun Lesleylle tulee kymmenen vuoden jälkeen kansanmurhasta mahdollisuus palata Ruandaan selvittelemään miehensä kuolemaa (ja tekemään dokumenttia), hän lähtee matkaan toiveikkaana, mutta epäileväisenä; onko niin pitkän ajan jälkeen mahdollista löytää totuus? Päästä vihdoin kalvavasta epätietoisuudesta?
Vaikuttaapa mielenkiintoiselta, vai mitä. Harmi vain, että kirja jättää kylmäksi lähes joka tasolla. En ensinnäkään tajunnut Lesleyn valtavaa syyllisyyttä, jota hän tunsi miehensä takia. Miksi? Mieshän se oli, joka petti ja vietti aikaansa toisen sängyssä. Mitä niin kamalaa Lesley oli itse tehnyt, että oli murtua syyllisyyden taakan alle ja koki suurta tarvetta anoa anteeksiantoa kuolleelta mieheltään? En tajua - olisi kannattanut valottaa asiaa jotenkin.
Mutta Lesley ei valota oikeastaan mitään. Suurimman osan kirjasta hän pohtii omia tuntemuksiaan, joita ei lukija voi ymmärtää, koska niitä ei juuri taustoiteta. Kirja toi mieleeni ajoittain päiväkirjan; sellaisen jota ei ole tarkoitettu muille kuin itselle luettavaksi.
Odotin kirjalta myös enemmän kulttuurista otetta; toivoin, että Lesley kuvailisi ja pohtisi Ruandaa ja sen kulttuuria syvemmin. Aika suppeaksi muutaman lauseen viittauksiksi jäivät ne huomiot. Minusta ne olivat kuitenkin kirjan kiinnostavinta antia, joten oli karsea pettymys, kun alkoi taas se vatvominen Lesleyn omista tunteista. En mitenkään halua vähätellä hänen tunteitaan, mutta niiden takia kirja tosiaan muistutti ajoittain enemmän päiväkirjaa kuin mitään romaania tai dokumenttia.
Oletan että Lesley Bilindalla olisi ollut enemmänkin kulttuurista kokemusta, jota kirjassa ammentaa. Ne muutamat kulttuuriset kuvaukset ainakin antoivat ymmärtää, että hän on melko tietoinen Ruandan käytännöistä ja tavoista. Senpä takia minulta oli silmät tippua päästä lukiessani alla olevan.
I had come all the way from the UK in order to be in Rwanda for the tenth anniversary commemorations, to share these with the people of Rwanda. But now I was not able to do that.
Kyseessä oli kymmenen minuutin kollektiivinen hiljaisuus muistojuhlan päätteeksi, joka peruttiin uhkaavan sateen takia. Ymmärrän kyllä, että hiljentyminen voi olla tärkeä ele, mutta niin - maassa maan tavalla. En tiedä, kuinka tärkeä osuus se olisi ollut ruandalaisille. Jos kovinkin tärkeä, olisivat varmaan silti jääneet pitämään sitä hiljaista hetkeä. Eihän sitä kukaan kieltänyt kuitenkaan.
Lisäksi minua ärsytti (annan nyt palaa oikein kunnolla, kun kerran aloitin) kuvausryhmän röyhkeys (Lesleyn matkan rahoitti käsittääkseni Tearfund). Vaikka kuvauslupa olikin saatu, niin tervettä järkeä voisi silti käyttää.
Minusta on esimerkiksi ihan turha ihmetellä ihmisten äkäisyyttä, jos mennään yllättäen kotiovelle koputtelemaan kameraryhmän kanssa. Sitten vedotaan, että on kuvauslupa! No, kaipa niiltä ihmisiltä, yksilöiltäkin, voisi kysyä sitä lupaa eikä vain olettaa, että kun on lupa, niin voi tehdä mitä tahansa.
Tulipa taas kitkerää tekstiä. Pitää ihan miettiä voiko tällaista edes postata. Onneksi Lesley Bilinda ei ymmärrä Suomea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole halveksua tai vähätellä hänen persoonaansa; ainoastaan kirjan toteutustapaa.
Nyt kun pohdin asiaa tarkemmin, uskon että luin kirjaa väärällä asenteella ja lastasin sille odotuksia, joita sen ei ollut tarkoituskaan täyttää. Kirjan kannessakin jo sanotaan "a widow's quest for truth in Rwanda" ja sitä kirja todella on. Itse haaveilin kulttuuri- ja faktapainotteisemmasta kirjasta ja siksi petyin. Se ei ole Lesley Bilindan syy.
Haluan nyt jotain hyvääkin sanoa tähän lopuksi. Vaikka kirja oli hyvin päiväkirjamainen, kyllä se silti valotti jonkin verran Ruandan olemusta. Se toimi myös virikkeenä ottaa asioista itse selvää, joten on tullut netistä etsittyä ja luettua kaikenlaista Ruandaan liittyen. Tällaisten kirjojen suola onkin juuri se, että ne inspiroivat tutustumaan paremmin eri maihin.
Kuulostaa kirjalta, jonka olisin itsekin saattanut ottaa luettavaksi, jos se olisi vastaan tullut - mutta nyt en kyllä ota :)
VastaaPoistaOletko lukenut Kigalin kakkukaupan? Sehän käsittelee myös Ruandan kansanmurhaa, mutta hyvin erilaisella tavalla.
Juu, pakko sanoa että en kyllä olisi ensimmäisenä tätä kirjaa suosittelemassa oikeastaan kenellekään. :D Kyllähän se luki, mutta koko kirjan minua vaivasi korkeat odotukset. Odotin myös jotain "totuutta", mutta aika turhaan. Ne odotukset minulle kyllä nostatti kirjan "kansikehut", jotka eivät lunastuneet. Minusta tämä kirja ei todellakaan ollut mikään "haunting human experience" tmv.
PoistaBilinda käyttää myös paljon huutomerkkejä tekstissään. En oikein tiennyt, miten suhtautua niihin - liika on liikaa. Lisäksi puudutti hänen uskonnolliset pohdinnat. Mutta kyllähän tämän luki, vaikka etenkin loppua kohden aloin kuivahtaa tämän parissa.
Kigalin kakkukauppaa en ole lukenut, mutta kuullut kyllä kirjasta. Nimi on pelotellut minut pois. Minulla on ruokanimivamma eli ruokaisat nimet kirjoissa aiheuttavat minussa pakoreaktion. Ehkä pääsen vammasta joskus yli ja luen Kigalin. Toivottavasti siinä ei ole paljon ruokakuvauksia saati ruuanlaittoa :D
Lukemistaan voi valita lukemattoman monella tavalla, mutta tuollaisesta ruokanimikammosta en ollut aiemmin kuullut :) Kigalin kakkukaupassa puhutaan kohtalaisen paljon kakkujen koristelusta, mutta varsinainen leipominen, kakkujen maku tai syöminen eivät ole erityisen keskeisessä roolissa. Päähenkilö leipoo työkseen kakkuja tuttujensa juhliin ja yrittää siinä sivussa parantaa asiakkaittensa elämää viisailla neuvoilla ja joskus myös käytännön toimilla. Kukin luku rakentuu kakkutilauksen ympärille ja kakun ulkonäöstä tulee symboli luvussa käsitellyille asioille. Vaikea arvioida, missä määrin kakunkoristelu häiritsisi kaltaistasi kirjaruoka-allergikkoa :)
PoistaPiti vielä todeta, että minusta liiallinen huutomerkkien käyttö kirjassa on ärsyttävää.
PoistaRuokaisat kirjojen nimet "pelottavat" minua siksi, että noin yleisesti ottaen en jaksa, jos kirjoissa on paljon ruuan valmistamiseen tai syömiseen liittyviä kohtauksia. Niitä saa toki olla, mutta mielellään ei paljon. Minua ei kiinnosta kuvailut ruuan x valmistamisesta - se on suuri turn off tällaiselle kokkaamista inhoavalle ihmiselle :D Eli siitä johtuu tämä vamma.
PoistaEn kuitenkaan suorilta käsin tyrmää Kigalia, vaan se on edelleen "ehkä"-listalla, jos jossain vaiheessa rohkaistuisin. Ei se nyt niin pahalta kuulosta kuvailusi perusteella. :D
Runsas huutomerkkien käyttäminen antaa hieman oudohkon kuvan ihmisestä. Tuon Bilindan kirjan kohdalla tuli sellainen tunne, että hän vähän niin kuin ihmetteli joka asiaa, kun piti se huutomerkki sinne laittaa.
Ymmärrän hyvin, että ruuanlaittokohtaukset ovat tylsiä, jos ei itse ole yhtään kiinnostunut kokkaamisesta. Kigalia suosittelen silti edelleen. Ne kakkujen koristelut voisivat yhtä hyvin olla vaikkapa patsaita, joita päähenkilö tekisi lahjaksi ystävilleen; olennaista on symboliikka, esimerkiksi vankilapakoa esittävä kakku juhliin, joissa nainen juhlistaa avioeroaan :)
PoistaHuutomerkkien runsaasta käytöstä tulee tosiaan helposti sellainen olo, että kirjoittaja on ihan pihalla, kun kaikki kummastuttaa :)
Symboliikasta tykkään kyllä eli sellainen ei tuota ongelmaa. Ihan tässä alkaa oikeasti kiinnostua tuosta kirjasta. Siiränpä Kigalin lukulistalle. Tosin taitaa tovi vierähtää ennen kuin sinne asti listaa pääsen (tosin oikeasti minulla ei ole mitään listaa, vaan luen miten sattuu) ;)
PoistaHauskaa, että sain kiinnostuksen lisääntymään - se on yksi omista suosikeistani, joten yritän usein houkutella uusia ihmisiä sen pariin ;) Lukulista on kiehtova käsite; useimmilla sitä ei varmaankaan ole konkreettisesti olemassa paperilla tai tiedostona, mutta aika monilla paljon lukevilla varmasti on vähintäänkin alitajunnassa jonkinlainen sekalainen kasa kirjoja, joihin voisi joskus ehtiessään tarttua :)
PoistaKun aloitin tekstin lukemisen, ajattelin että tässähän voisi olla minun kirjani, mutta nyt kyllä kun loppuun pääsin niin Marian tavoin - en kyllä ota! Tietenkin kirja voi olla ihan hyvin vaikkapa juuri minun kirjani, koskaan ei tiedä miten sama kirja kolahtaa eri ihmisille. Eli, ei koskaan tiedä vaikka joskus nappaankin tämän kirjastosta mukaani, jos eteen sattuu. :)
VastaaPoistaMinulla oli sama tunne luettuani kirjan takatekstin. Vaan eipä sitten kolahtanutkaan. Mutta kukin kokee kirjat tavallaan ja toinen tykkää, toinen ei. :)
PoistaTätä ei käsittääkseni ole suomeksi käännetty enkä usko että käännetäänkään. Kirjahan on jo "vanha" eikä se minusta ole edes ns. käännöskamaa. Liian heppoinen.
Hei Elegia, blogissani on sinulle yllätys. :) Kunhan ehdit, käy kurkkaamassa tämän päiväistä (13.1.2014) postaustani.
VastaaPoistaKiitokset, kävinkin jo kurkkaamassa mutta tulen pian uudelleen. :)
Poista