Hae tästä blogista

maanantai 26. tammikuuta 2015

Yötä ei voi vastustaa

Kannen kuva: Frédéric Pierret
Delphine de Vigan: Nothing Holds Back the Night
Bloomsbury, 2013
Rien ne s'oppose à la nuit, 2011
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
S. 344

Miksi on kysymys, johon saatu vastaus on usein pelottavampi kuin miten tai missä. Vastauksetta jääminen repii. Mitä väliä missä ja milloin, miten. Halutaan tietää miksi. Siihen de Vigankin haluaa saada vastauken. Miksi hänen äitinsä, Lucile, päätti sammuttaa valot, sammuttaa itsensä?

Grandma (Lucile) committed suicide, yes, she did herself in, rang down the curtain, gave up, called it day, say stop, enough, basta, and she had good reasons for coming to that conclusion.

Kaikki saa alkunsa siis kuolemasta, Lucilen kuolemasta. Löytääkseen vastauksen, on matkustettava aikaan ennen itseä. Ei ole olemassa mitään yksittäisiä syitä, on tapahtumien summia joista syyt muodostuvat. Leppäkerttu lopetti lentämisen, koska se ei jaksanut enää lentää: se oli lentänyt jo tarpeeksi kauan repaleisilla siivillään.

De Vigan tutkii äitinsä, Lucilen, jäämistöä, haastattelee läheisiä. Katsoo ja kuuntelee vanhoja taltiointeja. Suurperheen idylli on pinnalta hymyä. Silti ei jakseta, kuollaan omia polkuja. Ei vain Lucile, vaan aiemmin kaksi hänen sisarustaankin. Jokin mätii jossain, lähettää etäispesäkkeitä. Mikä saastuttaa elämiämme?

Ilo ei jaksa asettua sydämeen, mieli laahaa maassa. Sillä niin se on: nothing holds back the night. Yötä ei voi estää. Sitä voi siirtää, sitä voi huijata. Mutta se tulee aina. Lopulta. Lucilen mieli on yö, joka ei jaksa nousta aamuksi. Kirjan nimi on nappivalinta, myös suomeksi: Yötä ei voi vastustaa.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, ei elämäkerta eikä tutkimus. Se on kaikkea näitä ja aukkoja on paikattu spekulaatioilla. Se on myös kirja kirjoittamisesta, mutta ei siinä perinteisessä muodossa. De Vigan pohtii omia motiivejaan ja tuntemuksiaan tätä kirjaa kirjoittaessaan. Miksi se piti edes kirjoittaa?

Minulle tämä oli vaikea kirja. Vaikea, koska lukemisen ohessa pidin taukoja. Palasin aikaan ennen minua. Palasin aikaan kun jo olin. Vaaleanpunaiset lapsilasit ovat pudonneet silmiltäni jo aikoja sitten. Itsemurha-aalto. Minäkin olen sen kokenut - ja tiedän, miltä tuntuu elää kuolemaa janoavan ihmisen kanssa. Lopulta minustakin tuli sellainen, pakkomielteinen.

Lucile died the way she wanted to: while still alive.


Kaikkea ei voi korjata.

Ainakin Annika ja Leena Lumi ovat kirjasta bloganneet. Heidän blogeissaan lisää linkkejä muihin arvioihin.

Osallistun tällä kirjalla elämäkertahaasteeseen.

17 kommenttia:

  1. Elegia, tästä tuli minulle sydänkirja. Katso miten kommentoin tänään Katjalla mun blogissa...koskee siis myös tätä kirjaa. Kaikki kyllä lähtee yhdestä lauseesta, jonka Katja on tänään kirjoittanut.

    Minä en ihmetellyt tässä yhtikäs mitään muuta kuin sitä, että sain tietää niin vähän Delphinestä, mutta tämä olikin kirja hänen äidistään.

    Tuo kansikuva iski minuun monellaan, eikä vähiten siksi, että minusta on samanikäisenä otettu melkein samanlainen kuva: savuke, poolopusero, tuo katse ei minnekään ja huomattava yhdennäköisyys silloin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän de Vigan sai vastauksen pohtimaansa kysymykseen "miksi" ja valottui se lukijallekin. Kirjailija pohti myös sitä voiko itsemurhan ennustaa etukäteen. Siihenkin saatiin vastaus, josta olen täysin samaa mieltä: ei voi.

      Minustakin tuo kansi on oikein onnistunut ja vetoava, tunnelmallinen. Kansi sai vielä syvemmän merkityksen, kun de Vigan kirjoitti kuvasta ja sen ottotilanteesta kirjan lopussa. Ymmärsin siis niin, että kuvassa ei ole mikään "kuvituskuva", vaan Lucile itse. <3

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka en tehnytkään siitä omaa postausta. Se kirjoitusprosessin kuvaus muun ohessa oli mielenkiintoista, "paperisen ruumisarkun" laatiminen äidille.
    Ja kyllä, kaikenlaista itse koettua ja sivusta seurattua nousi minullakin lukiessa esiin muistoista.

    Leenalle: Kyllä siinä minusta tuli työprosessin kuvauksen ohessa jotain Delphinestäkin. Olen myös kuunnellut Wikipediassa parit hänen haastattelunsa huonosti ranskaa ymmärtäen. Delphine kuulostaa niissä hyvin tasapainoiselta ja onnelliselta naiselta. Häneltä on ilmestynyt kirja, jossa hän kertoo omasta syömishäiriöstään, mutta sitä ei ole käännetty.

    Hyvä, että hyvä nimi on säilytetty ainakin kahdessa käännöskielessä. Kirja on kai käännetty parillekymmenelle kielelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin kirjoitusprosessin kuvauksesta ja siitä, että de Vigan koki tarvetta perustella (itselleenkin), miksi kirjoitti kirjan äidistään. Hyvin kauanhan de Vigania siivitti epäilys siitä kannattaako kirjaa edes kirjoittaa ja mitä seurauksia siitä voi olla läheisiin jne. Nuo pohdinnat paljastivat tosiaan asioita de Viganistakin: vaikka hän ei konkreettisesta elämästään pahemmin kertonut, ajatukset kertovat joskus enemmän.

      Minulle tämä oli tosi vaikea kirja kirjoittaa yleensäkään mitään ja siksi jätin melkein kirjoittamatta. Sitten ajattelin, että minähän voin kirjoittaa mitä tahansa: ei tarvitse vääntää mitään analyyttista pohdintaa niin kuin en muutenkaan usein tee. Joskus voi vain kertoa kirjan herättämistä tunteista ja jättää vaikka koko juonen kuvaamatta. Ihana vapaus!

      Olipa kiva muuten kuulla, että sinäkin olet tämän lukenut.

      Poista
    2. Minä olin kirjoittanut viime toukokuussa otteen tästä postaukseen, jonka nimesin Ydinkohtia, juuri tuon, jossa hän pohtii, että kunnioittaa äitiään tekemällä tälle paperisen ruumisarkun. Ehkä minulla oli vähän samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, kun en kirjoittanut enempää, vaikka de Vigan alkoi kiinnostaa todella paljon ja kävin etsimässä hänestä tietoa Wikipediasta.

      "Minähän voin kirjoittaa mitä tahansa" - pidän tuosta asenteesta. Juuri tällaisia persoonallisia postauksia kiinnostaa lukea, koska taustatietoja ym. faktaa löytää kyllä muualtakin. Ihan ärsyttää, kun omat postaukseni ovat alkaneet mennä "esitelmiksi", vaikka tarkoitukseni on ollut kuvata elämyksiä. Aion palailla sinne suuntaan.

      Innostuin taas niin de Viganista, että kävin tilaamassa äsken adlibriksestä hänen kirjansa Underground Time. Se on toinen, joka on käännetty englanniksi, mutta ei suomeksi.

      Poista
    3. Kirjoitin epäselvästi: siis tämä Underground Time vain ei ole suomeksi, tietääkseni. Sitten on vielä se nuortenkirja No ja minä, jonka ostin 12-vuotiaaalle pojantyttärelle joululahjaksi, mutta en ole tullut kysyneeksi, onko hän lukenut sitä.

      Poista
    4. Minulta on vissiin mennyt ohi tai sitten dementia on iskenyt, koska seuraan kyllä blogiasi säännöllisesti. :D Minä en ole "uskaltanut" googletella de Vigania. En osaa päättää haluanko edes tietää hänestä tämän enempää. Ehkä haluan säilyttää mielikuvani hänestä sellaisena kuin se tämän kirjan suljettua jäi mieleeni. Enkkuversion kirjassa on takana kuva de Viganista. Se on mustavalkoinen ja jotenkin todella koskettava.

      Kiitos ihanasta palautteesta! Minusta on hyvä, että kaikenlaisella tyylillä toteutettuja blogeja ja juttuja. Minua joskus häiritsee se, että kuvittelen haluavani olla "asiallisempi", mutta sitten kun yritän, niin se tuntuu tylsältä. Haluan irrotella ja tehdä, mitä lystään. Pidän kyllä itse kovinkin paljon analyyttisistä ja viisaista kirjoituksista niin kuin sinun kirjoituksesi usein ovat. Esitelmämäisyyskään ei haittaa. Ehkä kannattaa vaan antaa palaa sillä tyylillä, kun kulloinkin tuntuu. :D

      Minua harmittaa, että jätin taannoin tuon mainitsemasi de Viganin kirjan, No and Me, charity shopin hyllylle. En ollut silloin vielä lukenut tätä kirjaa, mutta tiesin de Viganin muiden kirjojen olemassaolosta. Ajattelin, ettei minulla tule luetuksi sitä, koska se on nuorille suunnattu. Nyt vähän harmittaa.

      Minua kiinnostaa kovasti sinun mietteesi tuosta Underground Timesta. Toivottavasti kirjoitat siitä! Itse en oikein osaa päättää uskallanko sitä lukea ainakaan nyt tässä vaiheessa. Toistaiseksi pelkkä ajatus ahdistaa, mikä on muuten minulle todella harvinaista.

      Poista
  3. Ihana bloggaus kulta! Tässä kirjassa oli hurjasti tarttumapintaa, toisaalta äitiys, toisaalta tyttäryys, mielensairaudet jne. Kirjasta olisi kieltämättä saanut napakamman paketin ilman kirjailijan omia mietiskelyitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, todella paljon kosketuspintaa on tarjolla tässä kirjassa. Kirjoitin muuten epäselkeästi tuossa postauksessa: tarkoitin sillä "de Vigan pohtii omia motiivejaan ja tuntemuksiaan tätä kirjaa kirjoittaessaan. Miksi se piti edes kirjoittaa?" sitä, että kirjailija kyseenalaisti itse oman kirjoittamisensa aiheesta. Eli ne pohdiskelut olivat minusta hyviä ja sopivat kirjaan.

      Tulee useinkin mietittyä miksi kirjoittaa mitään. Tai yleensäkään tehdä mitään. Miksi edes olla elossa jne. Siinäpä sitä miettimistä. :D

      Tämä kirja oli ihana löytö: onneksi bloggasit siitä, sillä juuri sinun blogistasi kirjan keksin! <3

      Poista
  4. Luin tämän juuri vähän ennen kuin aloitin blogin. Tässä oli minustakin paljon hienoa, mutta jäi kiusaamaan se, että teos ei oikein ollut elämäkerta, ei oikein myöskään fiktiota, vaan jonkinlaista soutamista näiden kahden välillä. Olisin pitänyt enemmän, jos tämä olisi ollut joko elämäkerta tai fiktio. Tasapainottelu näinen kahden välillä jätti epämääräisen tunnun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mietin tuota fiktion ja faktan suhdetta: mitkä ovat "oikeita" muistoja, mitkä ajan värittämiä muistikuvia jne. Totesin jo hyvin varhain kirjaa lukiessani, että mitä väliä. Kaikkeenhan ei periaatteessa saanut edes vastausta paitsi tyyliin voi olla tai olla olematta. Minusta se ei kuitenkaan aina ole oleellista: riippuu tapauksesta. Minulle on oikeastaan jopa samantekevää, vaikka tämä koko kirja olisi fiktiota: tärkeämpää minulle oli se, että kirja tuntui todelta. Ja että kirja todellakin tuntui noin muutenkin aika monessa mielessä.

      Mutta ymmärrän, että tuo epämääräisyys voi häiritäkin kuten kuvasit. Minuakin se kaiketi häritsisi, jos kyseessä olisi joku yleisesti tunnettu henkilö.

      Poista
    2. Siinä paperinen ruumisarkku -kohdassa de Vigan sanookin kunnioittavansa äitiään tekemällä tästä romaanihenkilön.

      Elämäkerrallisuudessa on vaikea erottaa fiktiota ja faktaa ihan omiakin muistoja selvitellessään, saati sitten, jos yrittää ottaa selvää toisen henkilön kokemuksista. Olen huomannut muistavani usein hatarasti, esim. milloin jokin asia tapahtui, ja yhdistäväni asioita, jotka ovat tapahtuneet kaukana toisistaan. Mieli täyttää aukkoja, tekee ikäänkuin asioista loogisempia ja "päättää" miten asiat ovat. Sisarteni ja minun mieleni ovat kutoneet meidän lapsuudestammne ihan eri tarinaa.
      Minun Mielestäni de Vigan yritti sukulaisia haastatellessaan päästä äitinsä maailmaan niin hyvin kuin se oli mahdollista.

      Poista
    3. Juu, de Vigan esitteli myös jossain kohdin erilaisia vaihtoehtoja "totuudesta" eli lukijalle oli kyllä koko ajan selvää, että mistään "absoluuttisesta" totuudesta ei tässä kirjassa ole kyse.

      Tuli tässä mieleeni Barbara Mujican kirjoittama romaani Frida Kahlosta. Kirja on fiktiivinen, vaikka henkilöt ja osa tapahtumista on toki totta. Olen sen lukenut ja siinä kirjassa minua häiritsi fiktiivisyys, koska siinä ei edes pyritty objektiivisuuteen. Se oli ikään kuin vapaamuotoinen tulkinta Kahlon elämästä.

      Poista
  5. Minä pidin tästä kirjasta paljon, monista eri syistä. Nyt jälkeenpäin tuntuu vaikealta kirjoittaa tästä, on tullut ajan kanssa olo, että melkein haluaa pitää tämän omanaan. Vaikka ei kuitenkaan, tämä kannattaa lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuli vähän samanlainen olo tämän kirjan kanssa. Että haluan pitää sen itselläni, mutta sitten toisaalta teki kuitenkin mieli kirja jotenkin noteerata. Minullahan on periaate, että kirjoitan kaikista lukemistani kirjoista, mutta olen kyllä jo lipsunut siitä periaatteesta ja lipsun jatkossakin, jos siltä tuntuu. :D

      Poista
  6. Voi hitsi, tämä pitää laittaa kyllä kirjastosta varaukseen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, tämä on kaikin puolinen melko erilainen ja kiinnostava kirja!

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.