Toosaa on tuijoteltu (pääasiassa eteläkorealaisia sarjavinkkejä)

Suhteeni televisioon on sellainen, ettei sitä ole perinteisessä muodossa. Meidän taloudessa ei näy televisiokanavat, koska ei niitä tulisi kuitenkaan katsottua.

Pari striimauspalvelua on, minun makuuni on Netflix josta katson lähinnä korealaisia sarjoja. Pidän siitä, että sarjat on huolellisesti mietittyjä kokonaisuuksia ja ne loppuvat joskus.

Olen kyllästynyt yhdysvaltalaisiin sarjoihin, jotka eivät lopu suunnilleen ikinä ja sitten kun loppuvat, syy on yleensä romahtaneet katsojaluvut (koska sarjaa on tehty tipottain katsojalukuja kytäten), kun koko juoni on jo niin levinnyt ja lätsähtänyt, ettei ketään yksinkertaisesti enää kiinnosta. Toki poikkeuksiakin on, itse preferoin minisarjoja: esimerkiksi The Sinner on makuuni. Samoin Line of Duty.

Kovasti korpesi taannoin, kun eräs seuraamani (jenkki)sarja lopetettiin kesken, koska katsojia ei ollut tarpeeksi. Itse pidin kys. sarjasta, joten oli todella petetty olo, kun se vain lopetettiin. Vähän sama kuin lukisi kirjaa ja yhtäkkiä kirja vietäisiin pois enkä saisi lukea sitä loppuun.

Mutta valitukset sikseen. Ei tarvitse valitella, kun katsoo laadukkaita sarjoja, jotka on suunniteltu etukäteen niin hyvin, ettei niitä tarvitse lopettaa kesken. Ja toisaalta - osataan lopettaa ajoissa eli ei jäädä pyörittelemään samaa skeidaa kaudesta toiseen.

Tässäpä muutamat parin viime vuoden aikana katsomani sarjat, joista pidin paljon. Kussakin on vain yksi kausi, ellen erikseen muuta mainitse. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset MyDramaListin esittelyyn kys. sarjasta (englanninkielinen).

 

HISTORIALLISTA DRAAMAA Mr. Sunshine

Sarjan keskiössä on alhaista sukua oleva Eugene Choi, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen pelastuu Yhdysvaltoihin ja luo siellä uran laivastossa. Kun Eugene palaa Koreaan 1900-luvun alussa, on maa jälleen muutoksen kourissa. Myös Eugenen menneisyys alkaa valottua.

Aivan mahtavan upea, cinemaattinen ja koskettava sarja! Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja korealaiseen tyyliin näyttelijät ovat todella taitavia. Henkilöhahmot muuttuvat ja kehittyvät sarjan edetessä. Juoni on monipolvinen. Mukana romantiikkaa, mutta se on yhtä hienovireistä kuin esim. Crash Landing on You -sarjassa eli ei mitään yliäitelää siirappia tuutin täydeltä.

En ikinä unohda tätä sarjaa (paitsi jos dementoidun)! Trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

 

KORRUPTIOTA JA KOSTOA Doctor Prisoner

Superkiero sarja, joka sijoittuu sairaalamaailmaan ja vankilaan. Taitava ja humaani tohtori Na I-je menettää lääkärilupansa ja saa perusteettomasti fudut sairaalasta. Syynä on muiden kieroilu ja korruptio, jonka välikappaleeksi hän joutuu. Na värväytyy vankilaan lääkäriksi kosto mielessään.

Sarja on osin niin kiero ja absurdi, että se naurattaa ja hykerryttää, vaikka erityisesti sarjan alussa on erittäin koskettava kohtaus (joka on osasyy Na I-jen tuhoon ja potkuihin). Oikeustaju on alati koetuksella ja joidenkin henkilöiden takki kääntyy tiuhempaan kuin hygieniafriikki vaihtaa kalsareitaan.

Korruptio ja kosto ovat empiiristen tutkimusteni ja katsomusteni mukaan melko suosittuja teemoja korealaisissa sarjoissa (enkä ihmettele miksi). Minäkin niistä pidän, koska aiheita käsitellään mielestäni erittäin luovasti ja viihteellisestikin riippuen sarjasta.

Doctor Prisonerista on ilmeisesti tulossa toinen kausi. Ensimmäisen kauden trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

KAUHUA Strangers from Hell

Parikymppinen kirjailijuudesta haaveileva nuorukainen, Yoon Jong Woo, muuttaa maaseudulta Souliin saatuaan vanhalta opiskelukaveriltaan työtä.

Asuminen kaupungissa on kallista eikä Yoonin rahat riitä huoneistoon. Siispä hän vuokraa huoneen halvasta asuntolasta. Asuntola onkin melkoinen hourula…

Henkilökaarti on kiinnostava ja osa henkilöistä on sairaan ärsyttäviä. Lisäksi Yoonin suhde entiseen opiskelukaveriinsa on jännitteinen: itse asiassa koko työpaikan ilmapiiri on melko karsea.

Tätä en herkille suosittele, koska sarjassa esiintyy brutaaleja kohtauksia, vaikka jännite ja kauhu on pääasiassa saatu aikaan muilla keinoin. Kauhugenren ystävät arvostanevat. Traileriin TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys) 

BRUTAALIA KILPAILUA

Squid Game

Squid Gamessa pelataan isoista rahoista ja peliin houkutellaan ja osallistuu lähinnä taloudellisessa ahdingossa olevia ihmisiä, sillä epäonnistumisesta voi seurata ja usein seuraakin kuolema. Pelin järjestäjä ja organisaatio on hyvin hämärä ja laajempi kuin alussa voisi olettaa.

Tästä oli sarjan julkaisun aikaan Briteissä paljonkin uutisointia ja muuta juttua, tässä eräs The Guardianin kirjoitus (jutun lopussa on linkkejä muihin sarjasta julkaistuihin juttuihin).

Näin ja luin erään jutun myös Ilta-Sanomissa, mutta sen saatte googlettaa itse: en halua linkittää siihen, koska mielestäni juttu oli typerä.

Sarjasta on tulossa toinen kausi, mutta ei ole tietoa vielä milloin. TÄSTÄ voi katsoa trailerin (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

Alice in Borderland

Japanilainen sarja, jossa niinikään pelataan kuolettavaa peliä. Trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen teksitys).

Tämä on näistä sarjoista vähiten makuuni, vaikka pidin tästäkin ja aion katsoa toisen kauden, kun se joskus julkaistaan. Tarkempi ajankohta ei ole vielä tiedossa. Sopii äksönin ja pelien ystäville. Herkkikset älkää vaivautuko.

Kasvot seinässä

 Joskus kirjan luettuaan ensimmäinen ajatus on Mitä vittua minä juuri luin?

Oletin, että minulle kävisi näin Alison Rumwittin romaanin Tell Me I’m Worthless kanssa. Väärin oletettu. Ennakko-odotukseni perustuivat pääasiassa kirjailijan omiin lausuntoihin ja kirjan alussa olevaan sisältövaroitukseen (joka mielestäni on aika turha ottaen huomioon, että kirja on luokiteltu kauhuksi).

Minut kirjan pariin ujutti ensin sen nimi, sitten takateksti jonka poikkeuksellisesti kopioin tähän. Sen jälkeen kerron jotain hajanaisia mietteitäni.

A dark, unflinching haunted house novel that takes readers from the well of the literary gothic, up through Brighton’s queer scene, and out into the heart of modern day trans experience in the UK.

Three years ago, Alice spent one night in an abandoned house with her friends Ila and Hannah. Since then, things have not been going well. Alice is living a haunted existence, selling videos of herself cleaning for money, going to parties she hates, drinking herself to sleep. She hasn’t spoken to Ila since they went into the House. She hasn’t seen Hannah either.

Memories of that night torment her mind and her flesh, but when Ila asks her to return to the House, past the KEEP OUT sign, over the sick earth where teenagers dare each other to venture, she knows she must go.

Together Alice and Ila must face the horrifying occurrences that happened there, must pull themselves apart from the inside out, put their differences aside, and try to rescue Hannah, who the House has chosen to make its own.

Cutting, disruptive, and darkly funny, Tell Me I’m Worthless is a vital work of trans fiction that confronts both supernatural and real-world horrors as it examines the devastating effects of trauma and the way fascism makes us destroy ourselves and each other.

Kirjan keskiössä on kolme naista: Alice, Ila ja Hannah. Erityisesti Alice ja Ila ovat läheisiä, kunnes eivät enää ole. Jotakin kammottavaa nimittäin tapahtuu hylätyssä talossa, jossa kolmikko viettää erään yön.

Tuo yö rikkoo ystävysten välit. Tai pitäisi sanoa, että talo rikkoo. Talon voi nähdä edustavan Brittilää ja maan yleistä fasistista ilmapiiriä – toki liioitellusti, alleviivaten. Irvaillenkin. Mutta tunnistettavasti.

Esitetään myös kysymys: onko transnainen nainen? Kuka on nainen? Millaiset sukuelimet pitää naisella olla?

Alice on transnainen. Monien mielestä hän on lähinnä friikki, transu, ”tranny”. Mitä tahansa muuta, mutta ei nainen. Tapahtumat talossa saavat Ilankin kääntymään Alicea vastaan.

Tell Me I’m Worthless alkaa kiinnostavasti ja pitää koukussa about puoleen väliin. Sen jälkeen tarina alkaa hajoilla ja levitä. Pirstaloitua. Ihmettelen myös, miksi kolmen vuoden karttelun jälkeen Alice ja Ila päätyvät jälleen tuosta noin vain panemaan. Heillä molemmilla on vakava trauma, josta he syyttävät tietyltä osin toinen toistaan. Kyse on niin suuresta asiasta, että on vaikea ymmärtää että nimenomaan panohommeleihin palataan. Vaan ehkä raivopanot vapauttavat heissä molemmissa jotain.

Ajoittain tajunnanvirtamainen tyyli sekä kiehtoo että valitettavasti myös tylsistyttää. Nuo (tajunnanvirtamaiset) kohdat eivät ole pitkiä, mutta itse olisin mielelläni ottanut vastaan suorempaakin tekstiä, suorempaa kritiikkiä. Nyt tuli tunne, että vaikka ääneen sanottiin niin ei uskallettu/jaksettu/viitsitty avata sanomisia. Mainitaan, että on rasismia ja that’s it. ”piirretään” hakaristi, näytetään kuva. Mutta ei sanota suoraan.

Tietenkään taitavan kirjailijan ei tarvitse selittää eikä edes sanoa, hän näyttää. Mutta minun makuuni tässä nähtiin lopulta aika vähän niitä oleellisia asioita, jotka kuitenkin on nostettu kirjan teemoiksi (trauma ja fasismi). Ja kun nähtiin, ne lähinnä vilahtelivat ohimennen. Ehkä tarkoitus onkin herätellä lukija ajattelemaan itse eikä niinkään sanoa mitään suoraan. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos.

Vaan minut se jätti kylmäksi – suurelta osin myös siksi, ettei yhteenkään kirjan henkilöön syntynyt varsinaisesti mitään tunnesidettä. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kuin nukkeja, joiden silmät räpsyvät kun niitä heiluttelee, mutta sisältä ne ovat onttoja.

Erittäin kiinnostava lukuelämys silti eli missään nimessä ei mennyt aika hukkaan enkä miettinyt kirjan jättämistä kesken.

Koska mietteeni on näinkin kitkerä, linkitän Goodreadsiin josta voi lukea suopeampia mietteitä. Tämän postauksen otsikon ymmärtää vain, jos on lukenut kirjan.

Alison Rumfitt: Tell Me I’m Worthless
Cipher Press, 2021
s. 264

Mitä on luettu ja mitä ei

Kerroin tammikuussa lukeneeni mangan, joka taisi olla ensimmäinen manga, jonka olen koskaan lukenut. Kyseessä on Nagaben The Girl from the Other Side, joka koukutti heti ensimmäisestä kirjasta alkaen.

Olen nyt lukenut sarjan kaikki kuusi kirjastossa saatavilla olevaa kirjaa. Sarjassa on (ainakin tällä hetkellä) yksitoista kirjaa, joten olisi kiva lukea ne loputkin.

En viitsisi niitä ostaa, koska en halua omistaa hajanaisia kirjasarjoja. En koe myöskään järkeväksi ostaa koko sarjaa sen takia, että olisi sitten kaikki, koska tuskin luen näitä kirjoja uudelleen.

Noh, elämä on valintoja – pieniä ja suuria. Voi sentään valita.

Tällä hetkellä minulla on ”julkisesti” kesken viisi kirjaa. Luen myös ”salaa” eli en koe aiheelliseksi merkitä jokaista lukemaani kirjaa edes Goodreadsiin saati että bloggaisin niistä. Salalukemisiin on useita syitä, tässä muutamia niistä:

- En lue kirjaa kronologisessa järjestyksessä.
- Luen kirjaa hyvin pitkään ja hartaasti tai selaillen tai muuten epämääräisellä tavalla.
-  Kirja on matkakirja, valokuvakirja tmv.
- Kirja on tyyliltään selailukirja.
- En vain halua kertoa (enkä aio avata näitä henkilökohtaisia syitä).

*

En yleensä kirjoittele keskeneräisistä kirjoista, mutta nyt teen poikkeuksen, koska olen kirjassa aivan loppusuoralla. Kyseessä on Debora MacKenzien tietokirja Covidista: Covid-19 – The pandemic that never should have happened, and how to stop the next one (The Bridge Street Press 2020, s. 280)

Kirja on ollut minulla kesken pari kuukautta ja lukenen sen tänään loppuun. Vaikka kirjan nimi ja alaotsikko viittaavat vahvasti tähän pandemiaan, MacKenzie käsittelee viruksia laajemminkin – eikä vain korona- vaan muitakin viruksia. Hän selostaa kansantajuisella kielellä eri virusten synty- ja tarttumismekanismeja ja muuta perustietoa viruksista.

Hän esittää myös mielenkiintoisen (tutkimuksiin perustuvan, kuten kaikki tässä kirjassa: jos on mutua ja spekulointia, se kerrotaan selkeästi) väitteen siitä, että ihmisen elimistö kehittää voimakkaimman vastustuskyvyn sitä virusmuotoa kohtaan, jonka ihminen sairastaa ensimmäisenä eli lapsena. Tätä on voitu tutkia liittyen espanjantautiin: tosin espanjantauti on flunssavirus kun taas koronavirus ei ole.

Erittäin sivistävä teos ainakin minulle, koska en ole aiemmin ollut järin kiinnostunut viruksista. Nähtävästi tarvittiin pandemia, että alkoi kiinnostaa. Kirjan siivin tulee kerrattua muutkin merkittävimmät kulkutaudit. Pidän MacKenzien kiihkottomasta ja asiallisesta tyylistä ja tämä kirja osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi ja perusteellisemmaksi kuin oletin. Ja siis pelkästään hyvässä mielessä. 

Nyt olen kyllä niin täynnä koko Covidia, että kun tämän kirjan loppuun rykäisen, jätän aiheen toistaiseksi rauhaan. Tosin Covid ei muutenkaan ole ollut mielessä aikoihin, koska täällä ei ole enää viikkoihin ollut mitään rajoituksia eikä sitäkään ennen kuin jotain pieniä, jotka eivät minun elämääni mitenkään vaikuttaneet.

Toki seuraan uutisia ja medioissa kerrotaan edelleen tartuntaluvut jne. jotka ovat taas nousussa. Mutta olen kohtuullisen turta jo tähän. Suhtautumiseni Covidiin on ”tulee jos on tullakseen”. Ja pakko todeta vielä, että jos on jo tullut niin enpä ole huomannut.

Morsioksi Marokkoon

Luin huhtikuussa 2018 Leïla Slimanin romaanin Lullaby (suom. kehtolaulu), joka oli ihan ok, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Olinkin ajatellut jättää Slimanin rauhaan, mutta hänen kirjansa The Country of Others alkoi vaivihkaa kiinnostaa aiheensa ja erityisesti aikakautensa takia.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan, noin 1940-luvusta eteenpäin. Aluksi ollaan Ranskassa, jossa nuori Mathilde rakastuu palavasti marokkolaiseen sotilaaseen, Amine Belhajiin, joka taistelee Ranskan joukoissa.

Kun Ranska vapautuu 1944, on sotilaiden aika palata koteihinsa. Amine palaa Marokkoon tuoreen vaimonsa Mathilden kanssa. Kuten arvata saattaa, elämä ei mene ihan niin kuin se unelmissa menee. Vaaleanpunaiset lasit haalenevat ja pilivilinnat romahtavat, koittaa arki joka näyttää ihmisten toisen puolen. Sen, mitä ei alkuhuumassa homannut tai halunnut nähdä.

The Country of Others on pääasiassa Mathilden tarina, mutta historiallinen Marokko, kulttuuri ja myös sen levottomuudet ovat alati läsnä. Tietenkin kirjassa sivutaan muidenkin henkilöiden elämiä, muun muassa Mathilden ja Aminen lapsia, joista erityisesti Aïcha saa huomiota. Samoin Aminen äiti, Mouilala ja Aminen sisarukset ovat tärkeitä henkilöitä kirjassa.

Kirjassa on paljonkin kiinnostavia henkilöitä, esimerkiksi kaikki nuo juuri mainitsemani. Olisin mielelläni lukenut heistä enemmänkin, nähnyt syvällisemmin heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Niin ei käy, vaan oikeastaan kaikki kirjan henkilöt jäävät melko hengettömiksi – jopa Mathilde itse.

Poukkoilua esiintyy henkilöstä ja aiheesta toiseen, mikä tekee tapahtumista hajanaisia ja jokseenkin irrallisia. Esimerkiksi Aïchan koulunkäyntiin ja sen ongelmiin paneudutaan eräässä kohdin erityisen huolellisesti ja sitten yhtäkkiä koko aihe hylätään eikä siihen juuri enää palata. Näin käy monen muunkin asian kanssa.

Henkilöiden hengettömyyden lisäksi yleinen kerrontatyyli on mielestäni varsin latteaa. Hengetön sopisi sitäkin kuvaamaan. Harmillista sikäli, koska periaatteessa kirja olisi voinut olla todella antoisa ja rikas lukuelämys. Vaan minun makuuni se jäi nyt korkeintaan löysäksi kädenpuristukseksi: tiedätkö sen tunteen, kun kättelet ja vastapuoli antaa kätensä vain lojua omassasi eikä purista takaisin.

Kirjan tapahtumat kuulemma pohjautuvat Slimanin omien isovanhempien vaiheisiin. Ilmeisesti jatkoa on luvassa. Ainakin kirja jäi sillä lailla kesken, että voisin helposti kuvitella sille jatkot. Jos jatkoa tulee, voipi olla että jää lukematta.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta ja Tarukirja.

Leïla Slimani: The Country of Others
alkuper. Le pays des autres, 2020
Faber & Faber, 2021
ranskasta englannintanut Sam Taylor
s. 313
suom. nimellä Toisten maa

Memory of Water / Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja julkaistiin 2012. Memory of Water on Itärannan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio Teemestarin kirjasta. Se julkaistiin Briteissä 2014.

Teemestarin kirja/Memory of Water on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien, mutta en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua. Kun kirjasta tuli puhetta LauraKatarooman kanssa ja hän ehdotti, että voisimme tehdä syrjähypyn lukupiirimme teemasta (joka on siis Aasia), olin innolla mukana.

Ja kyllä kannati syrjähypätä!

 

Emmi itäranta: Memory of Water / Teemestarin kirja
Harper Voyager, 2014
s. 263


On tapahtunut jonkin sortin ekokatastrofi, jonka on oletettavasti aiheuttanut ilmastonmuutos (jonka taas on aiheuttanut ihminen). Juomakelpoisesta vedestä on pulaa ja kuivuus vaivaa muutenkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin jonnekin pohjoisen Suomen tienoille, mutta oikeastaan sijainnilla ei sinänsä ole väliä, sillä ”vanhasta maailmasta” ei ole jäljellä juuri mitään.

Kirjan keskiössä on 17-vuotias Noria Kaitio, joka valmistuu isänsä opettamana teemestariksi. Samalla isä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden: perheen mailla on salainen lähde, jossa on juomakelpoista vettä. Kuivuuden runtelemassa maassa sen arvo on mittaamaton, mutta asia täytyy pitää salassa.

Memory of Water on ehdottomasti tunnelmakirja, joka etenee hyvin maltillisesti kohti väistämätöntä. Itärannan kieli on erityisen kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa mutta ei liian runollista etäännyttääkseen. Tätä kirjaa ei voi selittää, se pitää kokea. Ja koska kirjan juoni on periaatteessa varsin simppeli, on parempi ettei siitä paljon tiedä ennestään.

Itsekin aloin lukea kirjaa melko puhtaalta pöydältä ja se osoittautui lopulta hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut – ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Jos kovasti kaipailee juonenkäänteitä ja nopeaa liikehdintää, en tätä kirjaa suosittele. Itäranta ei myöskään selittele, vaan jättää paljon lukijan päätettäväksi ja tulkittavaksi. Rohkea ja arvostettava piirre.

Kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, Veden vartija. Se saa ensi-iltansa syksyllä 2022. Tästä pääsee katsomaan trailerin. Otaksun, että elokuvaversioon on lisätty äksöniä dramatiikan maksimoimiseksi. Tunnistin muutaman kirjan kohtauksen trailerista joskin omat näkemykseni kirjaa lukiessani olivat erilaiset. Mutta tulkintojahan nämä ja elokuva, vaikka perustuukin kirjaan, on oma taideteoksensa.

Alien saapuu maan kamaralle ja alkoholisoituu

Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Queen’s Gambit -nimisen sarjan. Sarja on tehty Walter Tevisin samannimisen kirjan pohjalta. Olin ennakkoluuloinen sarjaa kohtaan, koska shakki ja sen pelaaminen ei varsinaisesti kuulu intressieni piiriin.

Vaan taas sain muistutuksen siitä, että mikä tahansa aihe voi olla kiinnostavaa riippuen sen käsittelytavasta. Yllätyksekseni nimittäin pidin kovasti kyseisestä sarjasta ja mietin, että olisi kiva lukea se kirjana.

No, kirja ei ole tarjolla kirjastomme valikoimissa, mutta löytyi toinen Walter Tevisin teos, The Man Who Fell to Earth. Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva 1976. Pääosaa näyttelee David Bowie. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luin kirjan.

The Man Who Fell to Earth on luokiteltu scifiksi eli nyt liikun minulle melko tuntemattomassa kirjallisuusgenressä. Tv-sarjojen ja elokuvien kautta kyseinen genre toki on tuttu, mutta kirjallisuudessa jäänyt minulta paitsioon.

 

Heti alkuun totean mielipiteeni pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa ei näin jälkikäteen ajateltuna järin runsaasti tapahtunut. Mutta minä nyt en muutenkaan ole äksönin ylin ystävä, joten minun makuuni tämä oli juuri täydellinen: asioita tapahtuu mentaalisella tasolla.

1985, jossain päin Yhdysvaltoja

Thomas Jerome Newton on alien, joka saapuu kotiplaneetaltaan Antheasta maahan. Newtonin missio on selkeä: tienata rahaa niin paljon, että voi rakentaa avaruusaluksen, jolla tuoda loput (noin nelisensataa) hengissä olevat anthealaiset maahan.

Anthealaiset ovat teknologian osalta ja älyllisesti huomattavasti kehittyneempiä kuin maalaiset. Newton tuokin mukanaan teknologisia innovaatioita, joiden tuotannolla hän lyö rahoiksi. Kun tarpeeksi rahaa on koossa, hän voi aloittaa avaruusaluksen rakennusprojektin.

Soluttautuminen erityisesti henkisellä tasolla ihmisten keskuuteen osoittautuu vaikeaksi, vaikka Newton on uhrannut vuosikymmenen maapalleron ja sen asukkaiden tutkimiseen ja imitoimiseen. Osa pitää Newtonia outona friikkinä, osa epäilee häntä alieniksi. Newton luonnollisesti tuntee itsensä muukalaiseksi ja ”alieniksi”, mitä hän tietenkin onkin.

Maan ihmiset näyttäytyvät anthealaiselle kuin apinoina kummallisine ja tuhoavine tapoineen. Ja tavat tarttuvat joskin Newton säilyttää rauhanomaisuutensa ja lapsenomaisen ystävällisyytensä. Vaan anthealainen hauraus ei ole järin hyödyllinen meriitti maassa, jossa ihmiset ovat arvaamattomia ja irrationaalisia.

Tekee mieli tähän väliin heittää sitaatti kirjan esittelystä, jonka on kirjoittanut Ken MacLeod.

We arrive on Earth as aliens, and leave as monsters. If we’re lucky.

Tai sitten (oma miete): saavumme toiveikkaina alieneina, lähdemme (jos lähdemme) itkien.


Tätä ei kannata tulkita niin, että The Man Who Fell to Earth on jonkin sortin ihmisvihamielinen vuodatus ja että se olisi kirjan keskeinen sanoma. Ei ole, vaikka suoraan sanottuna minua ei haittaisi vaikka olisikin.

Kyse on alienimaisuudesta ja tämän voi tulkita sekä kirjaimellisesti että symbolisella tasolla.

Walter Tevis: The Man Who Fell to Earth
Gollancz, 1963 (lukemani painos on vuodelta 2016)
s. 185

Keigo Higashino: Silent Parade

 

Keigo Higashino: Silent Parade
alkuper. Chinmoku no Parēdo, 2018
Little Brown, 2021
japanista englannintanut Giles Murray
s. 344
Silent Parade on neljäs englanniksi käännetty kirja ns. Galileo-sarjassa.

Kikuno (kuvittellinen esikaupunkialue Tokiossa)

Namikin perheen vanhempi tytär Saori katoaa jälkiä jättämättä. Kolmen vuoden kuluttua hänen ruumiinsa löydetään palaneesta talosta. Poliisille ennestään tuttua henkilöä, Kanichi Hasunumaa, epäillään Saorin kaappaamisesta ja murhasta. Kyseessä ei olisi Hasunuman ensimmäinen veriteko, mutta aiemmasta henkirikoksesta häntä ei koskaan saatu tuomittua.

Eikä saada tästäkään. Hasunuma vaikenee kuin muuri eivätkä todisteet riitä hänen tuomitsemiseensa ja mies vapautetaan. Se on luonnollisesti pettymys Saorin perheelle ja monille muillekin. Onko se kenties niin iso pettymys, että täytyy ottaa oikeus omiin käsiin. Käy nimittäin niin, että pian Hasunuma löydetään kuolleena eikä kuolisyy ole luonnollinen.

Tapausta ryhtyy tutkimaan aiemmista sarjan kirjoista tuttu (Detective Chief Inspector) Kusanagi tiiminsä kanssa. Sattumalta Kikunossa työasioidensa tiimoilta ramppaa myös professori Manabu Yukawa (eli ”Detective Galileo”), joka on aiemminkin auttanut poliisia selvittämään rikoksia. Yukawan panos tämänkin keissin selvittelyssä on omaa luokkaansa.

Kirjassa ei ainoastaan tutkita murhaa (tai pikemminkin murhia), vaan myös sen vaikutusta yhteisöön. Kaivellaan motiiveja ja selvitellään, miten on murhattu. Saorin palaneista jäänteistä on murhatapaa vaikea päätellä, mutta ei ole Hasunuman eli epäillyn murhaajan kuolintapakaan ihan itsestään selvä.

Jos on lukenut aiempia Galileo-sarjan kirjoja, voi tunnistaa Higashinon tyylin. Mikään ei ole lopulta sitä, miltä näyttää ja kun pintaa raaputtaa, paljastuu alta kaikenlaista.

Kirjaa ja koko tätä sarjaa voisin suositella cosy crimen ystäville: väkivaltaa on nimeksi ja painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja jännitteissä sekä uusia ja ovelia suuntia saavassa rikosselvittelyssä. Silent Parade itsessään ei ole jännittävä eikä hiuksia nostattava eli sitä voi lukea vaikka yksin erämaamökissä eikä tarvitse lukita ovea (itse kyllä silti lukitsisin).

Higashino sanoo lukevansa länsimaisia dekkareita, mutta mainitsee esikuviensa olevan pääasiassa japanilaisia. Hän mainitsee muun muassa Seicho Matsumoton, jonka kirjoja olen itsekin lukenut. 

Muutaman Agatha Christien kirjan lukeneena voisin kuvitella, että nämä Higashinon dekkarit voisivat miellyttää myös sitä lukijakuntaa.

Higashinon haastattelu vuodelta 2011 (The Wall Street Journal – Scene Asia)

Olen lukenut ja kirjoittanut kaikista Higashinon tähän mennessä englanniksi käännetyistä kirjoista. Higashinon tuotanto käsittää muutakin kuin dekkareita. Koosteesta puuttuu  The Miracles of the Namiya General Store, koska se on julkaistu myöhemmin.

EDIT. 24.2. kello 7:55

Galileo-sarja

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade (tässä postauksessa)