Trauma ja miten siitä ei selvitä

Pariisi.

Marie on laittanut pöydän koreaksi. Illallinen perheen kesken on viimeinen, sillä kukaan ei jää henkiin Marien kokkausten jälkeen. Pieni Thomas kuolee tuskitta, mutta Laurent ei koe samaa armollista kuolemaa, vaan kärsii viimeiseen henkäykseen asti. 

Inès Bayard: This Little Family
4th Estate, 2020
ranskasta englannintanut Adriana Hunter
s. 264

Miksi Marie surmaa perheensä ja itsensä, kun kaikki näennäisesti on hyvin? Laurent on menestyvä lakimies ja Marie viihtyy työssään pankissa. Kaikki on valmista antaa vauvan tulla. Mutta pieni Thomas ei ehdi varttua edes parivuotiaaksi ennen kohtalokasta myrkkyillallista.

Lienee selvää, ettei kukaan listi perhettään ilman jonkinlaista syytä ja sellainen kyllä löytyy. Marie joutuu brutaalin ”hyökkäyksen” kohteeksi, joka alkaa värittää hänen elämäänsä mustaksi. Epätoivoisesti Marie yrittää pitää kulissia yllä, mutta sisältä hän on rikki eivätkä kammottavat ajatukset jätä rauhaan.

Bayard kuvaa taiten traumatisoituneen Marien mieltä. Sitä miten traumaattinen kokemus kuljettaa Marien yhä syvemmälle mustiin virtauksiin, jotka toisinaan ovat hiljaisempia, toisinaan rajumpia mutta alati liikkuvia. Sitä, miten henkilön ajatusmaailma muuttuu ja murenee trauman seurauksena. Ajatusten pakkomielteisyys ja asioiden peilaaminen trauman kautta sekoittaa lopulta koko pään.

Lukija tietenkin ymmärtää Marien tarvitsevan apua ja on raastavaa seurata hänen tempoiluaan. Yksin. Salaa. Traumaa on suojeltava. Jos valoa näkyykin, se ei riitä valaisemaan kuin hetken.

Marien suhde vauvaansa on vaikea eikä hän mielellään edes koske Thomakseen. Kirjassa esiintyy lapsen heitteillejättöä, joten jos sellainen aihe tuntuu vaikealta tai ei halua sellaisesta lukea, en suosittele tätä kirjaa.

Vaikuttava ja hyvin häiritsevä teos, jossa käsitellään myös sitä, miten vääristyneitä tulkinnat voivat olla, jos ei asioista puhuta vaan haudotaan ja vatvotaan niitä yksin. Laurentilla ei ole mitään hajua siitä, mitä hänen vaimonsa käy läpi ja kun hän saa virheellisen vainun, tulkintakin on tietenkin virheellinen.

Myös, on vaikea auttaa jos autettava ei halua apua. Mitä silloin voi tehdä? Uhkailu ei ainakaan auta. Eikä selän kääntäminen. Tai ignoraaminen. Tässä kohden olisin halunnut kuiskata Marien äidille: How could you? Sen jälkeen kysyisin saman Marien siskolta.

Samaa voisi tietenkin kysyä muutamilta muiltakin kirjan henkilöiltä, mutta en mainitse heitä koska spoilaisin liikaa. 

*

Kirjassa ajetaan polkupyörällä ja fillarilla on muutenkin keskeinen osuus kirjassa. Aika hyytävä. Siksi sijoitankin The Little Familyn Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Kiintiöaasialaiset länsimaisissa elokuvissa ovat joko hiljaa tai kuolleita

Olen jäljessä kirjamietteideni kanssa, koska aivot jumittaa. Lähestyn nyt toisella tavalla Charles Yun varsin cinemaattista romaania Interior Chinatown, josta pidin mutta koen vaikeaksi kirjoittaa, koska…
 

Ennen kuin alan selittelyn, kopioin tähän kirjan kuvauksen:

 

Willis Wu doesn't perceive himself as a protagonist even in his own life: he's merely Generic Asian Man. Every day, he leaves his tiny room in a Chinatown SRO and enters the Golden Palace restaurant, where Black and White, a procedural cop show, is in perpetual production. He's a bit player here too. . . but he dreams of being Kung Fu Guy—the highest aspiration he can imagine for a Chinatown denizen. Or is it?

After stumbling into the spotlight, Willis finds himself launched into a wider world than he's ever known, discovering not only the secret history of Chinatown, but the buried legacy of his own family, and what that means for him, in today's America.

Playful but heartfelt, a send-up of Hollywood tropes and Asian stereotypes—Interior Chinatown is Charles Yu's most moving, daring, and masterful novel yet.

 

Sitten vielä varoitus: tämä postaus näyttäytyy mahdollisesti muille sekavana ja omituisena pohdintana (minulle itselleni toki hyvin selkeänä), joka voi vaikuttaa myös ristiriitaiselta. Kaiken kauheuden lisäksi lätisen nähtävästi enemmän itsestäni kuin kirjasta.

No niin, nyt lähtee.

 

1. en kokenut kirjaa niin hauskana kuin se kai PITÄISI kokea.

Hmm, jos kirjaa kehutaan hauskaksi, onko minun pakko pitää sitä hauskana? Ja vaikka en pitäisi kirjaa varsinaisesti hauskana, voin silti pitää kirjasta. Onko tulkintani kirjasta VÄÄRÄ, jos en näe siinä niin paljon hauskuutta kuin kai pitäisi. Tai näen hauskuutta ”väärässä” paikassa. Onko olemassa ”väärää” paikkaa?

Tulee mieleeni Ernesto Sabaton The Tunnel (suom. Tunneli), joka nauratti ja hykerrytti minua valtavasti. Silloin pohdin hihittelenkö nyt ihan "väärässä" paikassa. Tuolloin päädyin siihen, että hihittelen jos huvittaa ja nautiskelen kirjallisuudesta juuri siten kuin minulle sopii. Piste.

Jätin muuten juuri erään kirjan (Fredrik Backmanin Anxious People) kesken, koska se oli liian hauska. Tai siis ymmärrän, että kirjan tyyli on olla hauska, mutta minua se lähinnä pitkästytti. Eli lukijana voin kyllä ymmärtää, mikä on hauskaa ja missä, mutta ei minun silti tarvitse kokea sitä hauskana.

No, joka tapauksessa ymmärrän, että Backmanin kirja Anxious People (suom. Ahdistunutta porukkaa ) on tyyliltään jutustelevan hauska. Minulle siinä oli jutustelevaa hauskuutta ihan liikaa: ei ollut hauskaa se. Jätin kirjan kesken noin sivulla 60.

Ja kun kerran kirjaviittauksia aloin viljellä, niin heitetäänpä vielä eräs sitaatti sotkemaan kuvioita, niin saadaan tästä postauksesta mahdollisimman sekava.

Lainaan tähän pätkän vastikään lukemastani Nick Pettigrew’n kirjasta Anti-Social:

The logical part of my brain knew that the situation couldn’t continue indefinitely and that at some point somebody would notice. Sadly, the logical part of my brain tend to be locked in the boot of the car when stress and depression take over, with the illogical part of my brain taking the wheel and driving the car at 115mph up the wrong way of the motorway with its eyes shut.

Jep, that’s me. Myös kirjallisesti. Eli tietyssä mielentilassa ollessani en välttämättä jaksa käsitellä huumoria tai en edes koe sitä, koska ei vain naurata (mikään). Luulen, että Interior Chinatown voisi avautua minulle toisella tavalla jonain toisena aikana. Muutenkin se kestäisi helposti useammankin lukukerran. Tosin, mitä väliä, koska minähän pidin kirjasta. Mitä väliä, vaikka ei ehkä naurattanut niin paljon kuin olisi PITÄNYT.

PITÄISI ja pitäisi ja pitäisi. Miksen vain voisi hävyttömästi lukea kirjaa ja nauttia siitä miten päin itse ikinä haluan. Olkoon hauska tai ei. Ajoittain Interior Chinatown onkin hauska, mutta mielestäni se on pääasiassa aika surullinen. Hauskuus on tilannekomiikkaa, joka minuakin kyllä hymyilytti. Ehkä kuitenkin takerruin liikaa niihin ahtaisiin raameihin, joihin ihmiset helposti sullotaan jo ennen kuin ehtivät edes syntyä. Siinä ei ole mitään hauskaa.

LA Chinatown toukokuussa 2010.

2. Interior Chinatownissa todellisuus ja elokuva menevät sekaisin siten, että ne sulautuvat toisiinsa enkä lukijana osannut erottaa niitä täysin toisistaan.

Mutta ehkä se olikin pointti? Sillä kirjan henkilö Willis Wu elää itsekin elämäänsä kuin suorittaisi roolia. Hän yrittää mahtua niihin rooleihin, jotka hänelle on varattu tajuamatta että muutakin voisi olla. Yleisistä ennakko-odotuksista tulee herkästi omia tavoitteita, joista ei osaa luopua. Ei osaa ehkä siksi, kun ei näe muita vaihtoehtoja.

Kirja teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että halusin kuunnella kirjailijan itse siitä kertovan. Löysinkin kiinnostavan podcastin (Culturally Relevant, tässä suora linkki jaksoon) ja kuuntelin sen eräällä lenkilläni. Tyytyväisenä nyökyttelin, kun Charles Yu kertoi kirjastaan.

Ja mitähän järkeä oli tässä kirjoituksessa? Ei ehkä mitään (kenellekään muulle paitsi minulle), mutta suosittelen kyllä lukemaan Interior Chinatownin. Sopii lukijalle, joka haluaa raikkaan ja erilaisen lukukokemuksen. Kirjaa voisi kaiketi luonnehtia tyyliltään kokeelliseksi.

Miksi tämä postaus piti vääntää, kun käsittelen kirjaa näin vähän? 

Koska halusin tuoda kirjan blogiini ja erityisesti koska voin.

 

Tietoja kirjasta:

Charles Yu: Interior Chinatown
Europa Editions, 2020
s. 278

Huom. kaikki postauksen kysymykset ovat retorisia.

Miten eri tavoin voi häiriköidä naapurustoa

Joskus naapureiden keskinäiset suhteet äityvät niin pahaksi, että tarvitaan ulkopuolista apua rauhan saavuttamiseksi. Useimmiten kyse on kuitenkin muusta kuin pelkästä henkilökemioiden kohtaamattomuudesta.

Monenlaisia häiriötä voi aiheuttaa esimerkiksi huumeluolan pyörittäminen kerrostaloasunnossa. Tai kannabiksen viljeleminen kämpässä eikä nyt ole kyse mistään yksittäisestä ruukkukasvista, vaan lähinnä viidakosta. Huoneiston käyttäminen ns. shooting galleryna eli paikkana, jonne voi mennä piikittämään itseään. Asukas – itsekin käyttäjä – ei välttämättä edes tunne henkilöitä, jotka käyttävät hänen huoneistoaan trippipaikkana. Huumepiireissä sana leviää.

Ja sitten mielenterveysongelmat. Niistäkään ei ole puutetta toisin kuin hoidosta/hoitoon pääsemisestä. Pitää olla aika sairas ja sekaisin ennen kuin pääsee avun piiriin ja huonoimmassa tapauksessa se apukin on mallia sossu käy joskus tsekkaamassa kymmenen minuutin ajan, että mites menee.

Perheväkivalta... jne.

Nämä kaikki heijastuvat suoraan ASB-virkailijan työhön. ASB on lyhenne sanoista anti-social behaviour. Englannissa kussakin kunnassa on oma yksikkönsä, joissa näitä tapauksia käsitellään. Yhteystiedot ja menettelyohjeet voi tarkistaa esim. oman kuntansa nettisivulta.

Nick Pettigrew työskenteli melkein parikymmentä vuotta ASB-virkailijana ennen kuin otti loparit. Työ on kuluttavaa ja vaarana on kyynistyä. Jatkuva kurjuuden ja ongelmien kohtaaminen ei ole ainoa kuormittava tekijä, vaan myös sen todistaminen, että monessa tapauksessa henkilö tarvitsisi apua eikä esim. häädön (joka syöksee henkilön vielä pahempaan tilanteeseen).

Minulle yllätyksenä tässä kirjassa tuli se, miten paljon kunnalla on mahdollisuuksia vaikuttaa muun muassa vuokra-asuntojensa ”trafiikkiin”. Byrokratia on valtaisa, mutta oikeuden päätöksellä voidaan lopulta määrätä esim. vierailukielto tiettyyn huoneistoon. Se tarkoittaa, ettei asukas saa häätöä mutta hänen luonaan ei saa vierailla kukaan (tai saa vierailla vain tietyt ennalta määritellyt henkilöt). 

Me asumme alueella, jossa on hyvin vähän kunnan vuokrahuoneistoja ja alue on muutenkin kohtuullisen rauhallinen. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä esim. rappukäytävässä lymyäviä huumeveikkoja tai mitään muutakaan vastaavaa omassa kodissani. Ei ole kokemusta, millaista täällä olisi asua kerrostalossa, koska olemme aina asuneet pientalossa, joka on jaettu ”flateiksi” (flat on yhtä kuin huoneisto) ja naapurit ovat ”tuttuja”.

Olen toisessa blogissani esitellyt ns. kerrostalolähiöitä ja myös meidän kämppämme pihatienoot. Voipi kurkata, jos kiinnostaa. Pettigrew’n kirjaa lukiessa on eduksi, jos tietää millaisia asumismuotoja ja niihin liittyviä määräyksiä ja käytäntöjä täällä on. Pettigrew selittää ainoastaan lakiteknistä puolta, joten (asumis)kulttuuriin (ja kulttuuriin yleisesti) liittyvien seikkojen tietämisestä on hyötyä.

Anti-Social on päiväkirja Pettigrew’n viimeisestä työvuodesta: hän päätyi ottamaan loparit. Pettigrew oli itsekin jaksamisen rajoilla ja lääkitsi itseään Mirtazapinen (tunnetaan myös nimellä Remeron) lisäksi alkoholilla. Lääkeannosta nostetaan vuoden mittaan, samoin alkoholiannoksia.

Kirja on todella runsas lukuisine eri tapauksineen ja henkilöineen. Tarttumispintaa olisi vaikka mihin suuntaan, mutta tyydyn linkkaamaan The Guardianin juttuun, jossa on pitkiä pätkiä kirjasta. Se valottaa todella hyvin kirjan tyyliä ja avaa ASB-virkailijan työtä.

Minua kirja ajoittain puudutti, vaikka pidin kyllä Pettigrew’n ilmaisutavasta ja tyylistä. Silti kaikenlaiset huumehommat, joita kirjassa on paljon, koska huumeet nyt aiheuttavat kaikenlaista antisosiaalista käyttäytymistä kävivät hermon päälle. Minua ei vain jaksa huumesysteemit kiinnostaa: ehkä tylsin aihe ikinä.

Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tietoja kirjasta:

Nick Pettigrew: Anti-Social
The Secret Diary of an Anti-Social Behaviour Officer
Century, 2020
s. 376

Hei me (tai en minä) kokataan!

Historiallinen tapahtuma luvassa. Pidelkää penkistä kiinni. Nimittäin antikokkausihminen esittelee parit keittokirjat (oikeastaan vain yhden). Minua ei kokkailu voisi vähempää kiinnostaa, mutta onnekseni taloutemme miehekästä osapuolta kiinnostaa enemmän kuin vähän (ja juuri hän on kaikki taloutemme keittokirjat hankkinut).

Taustatiedoksi:

Minä olen vege, mies on sekasyöjä. Sen voi ajatella tuovan omat haasteensa, mutta ei sen tarvitse olla ongelma. Meillä on erilliset keittiövälineet ja pannut liharuuille. Tai kasvisruuille – miten päin tätä nyt haluaa ajatella. Me molemmat tiedämme mitä milloinkin käytetään joten no added drama.

Miehen lihansyönti on myös dramaattisesti vähentynyt (ja muuttunut kalapainotteisemmaksi) vuosien saatossa, mikä ei siis johdu siitä että minä jotenkin painostaisin häntä. En ole sellainen ihminen, joka puuttuu toisten syömisiin, joten muutos on lähtenyt ihan miehestä itsestään. Toki rehuja on mies alkanut minun myötä syödä enemmän ja pitää sitä positiivisena asiana.

Mutta nyt niihin keittokirjoihin. Esittelen lempparini, joita saatan selailla peräti ehkä noin kerran vuodessa.

Saanko esitellä irlantilaiset kaksoset David ja Stephen Flynn - THE HAPPY PEAR

 

Veljeksiltä on julkaistu useita keittokirjoja, meillä on niistä kaksi eli nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät.

The Happy Pear -kirjan (kuva alla) alussa identtiset kaksoset kertovat matkastaan kasvissyöjiksi. Kirjan tarkoitus ei todellakaan ole käännyttää ketään vegeksi, vaan inspiroida syömään enemmän rehuja. Siten kirjaa ei myöskään ole suunnattu vain vegeille, vaan kaikille jotka haluavat lisätä kasvisten käyttöä ruuanlaitossa.

Aterimet sijoitin tarkoituksella "väärinpäin", koska minä käytän aterimia "väärinpäin".

Kirjassa on runsaasti terveellisiä aamiaisreseptejä, jotka eivät minua kiinnosta koska en syö aamiaista paitsi poikkeustapauksissa. Sen sijaan keitto-osio hieman kiinnostaa, koska tykkään keitoista.

Reseptejä täytyy usein soveltaa, koska en tykkää mausteisesta ruuasta. Miehenikin mielestä (joka mausteisista ruuista pääsääntöisesti tykkää) nämä herrat käyttävät aika lailla mausteita, joten sitä(kin) kohtaa voi soveltaa ja muutenkin omaan annokseen voi sitten lisätä mitä haluaa.

Selailen kirjaa tässä samalla ja valitsen keiton, joka kiinnostaa minua ainesosiensa perusteella. Pitääkin kertoa (kerroin jo, ei jaksanut kauheasti keskittyä asiaan juuri nyt) miehelle, että hän voisi sitä joskus tehdä. Auttelen kyllä keittiössä eli siivoilen ja täytän astianpesukonetta jne. Salaattiainekset myös paloittelen.

Meillä syödään ruuat aina salaatin kanssa ja minä pidän huolen, että jääkaapissa on aina paloiteltuna ainakin paprikaa ja tomaattia (ellei ole kirsikkatomaatteja), salaattipussi/pestyä salaattia. Sen lisäksi vaihtelevasti paloiteltuna kukkakaalia, porkkanaa, selleriä (jota vain minä syön sellaisenaan) ja usein myös suippokaalia.

Mutta siihen keittoon, joka on Chunky Moroccan Harira Soup (kuva alla), s. 56.

Miltä vaikuttaa, tykkäisitkö (kuvan voi klikata suuremmaksi)? Itse rakastan linssejä ja kikherneitä ja tomaattia ja porkkanaa ja ja ja… slurps. Mausteista jätetään pois ainakin chilli powder, kumina ja mahdollisesti valkosipuli.

Reseptien lisäksi kirjassa on tieto-osuuksia, joissa kerrotaan terveellisestä syömisestä ja myös siitä, miksei lihaa ja maitotuotteita kannata syödä. Niissä ei taida tänä maailman aikana olla juuri mitään uutta monelle.

Kirjassa on lisäksi runsaasti erilaisia ruokaisia salaatteja ja salaatinkastikkeita (itse olen aika mielikuvitukseton salaattien suhteen enkä käytä salaatinkastikkeita) ja tietysti sitten pääruokareseptejä (ja jälkiruuat, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan). Kirjan ohjeen mukaan (tai mies niitä aina vähän soveltaa) on tehty muun muassa punajuuripihvejä, jotka ovat taivaallisen hyviä.

Tietoja kirjasta:

David & Stephen Flynn: The happy Pear
Penguin Ireland, 2014
s. 238

 

Toinen Flynnien kirja, joka meiltä löytyy on nimeltään Recipes for Happiness (Penguin Ireland 2018, s. 304). Siitä minulla ei ole paljon sanottavaa, se on mielestäni tylsempi, vaikka ei siis huono kuitenkaan. Siinä on reseptien lisäksi paljon hypetystä liittyen terveelliseen kasvipohjaiseen syömiseen. Olen itse ollut vege about 25 vuotta ellen enemmänkin, joten kovin paljon ei siinä uutta ole minulle.

Kenelle näitä kirjoja sitten suosittelisin?

Ihan kaikille, jotka haluavat kokeilla kasvisruokien tekemistä ja lisätä kasvisten määrää ruokavaliossaan. Ja myös ravinnepitoisten ruokien ystäville ja/tai niistä kiinnostuneille.

The Happy Pearin kotisivut.

*

Kauniiksi lopuksi esittelen erään oman reseptini, jonka olen soveltanut WholeFoods-marketista ostamastani Moroccan lentil -salaatista. Tuo salaatti oli lempparini ja se tehtiin paikan päällä eli se ei ollut mitään tehdaskamaa. Sen valmistaminen kuitenkin lopetettiin, joten piti yrittää itse keksiä, miten sitä tehdä.

Tässä eräs variaationi:

Vihreitä linssejä, tomaattia, selleriä, sieniä (yleensä käytän kikherneitä, mutta en ollut muistanut ostaa niitä). Maustan sitruunalla (puristettua) ja celery saltilla. Voi syödä kylmänä (paitsi sienet eivät kyllä ole kovin hyviä kylmänä, mielestäni) tai lämmittää vaikka mikrossa. Itse lämmitän talvella, kesällä sotken muun salaatin sekaan ja syön kylmänä.

Todella yksinkertainen, nopea ja helppo. Eli juuri sillä rajalla, että voin itse ”kokata”, haha. Linssit (vihreät) siis tulivat suoraan purkista ja ne piti vain huuhdella, samoin sienet. Rehut piti itse sentään paloitella.

Kiinnostaisiko lukea enemmänkin antikokkaajan keittokirjaesittelyjä? Olisi nimittäin hyllyssä lisää, joita voisin tutkailla ja kommentoida erittäin amatöörimaisesti.

Kun silmukka kiristyy

Luin marraskussa israelilaisen D.A. Mishanin dekkarin (The Missing File), josta pidin kovasti. Olisin mielelläni jatkanut sarjan parissa, mutta toinen osa on kirjastossa, joka ei ole (covidin) takia ollenkaan auki (alueeni isommat kirjastot toimivat varaa ja hae ovensuusta -periaattella). Varasin kyllä kirjan, mutta sittemmin peruin varauksen ja yhtäkkiä koko kirja katosi listoilta. Toivottavasti se tulee sinne takaisin, kun kirjastot joskus alkavat toimia normaalisti.

Vaan eipä hätää, Mishanilta on julkaistu viime vuonna englanniksi romaani nimeltä Three, joka on itsenäinen teos. Sitä siis lukemaan.

Kolme naista, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään paitsi asuminen Tel Avivissa ja mies nimeltä Gil. Naisilla on syynsä tavata Giliä ja Gilillä on omat syynsä tavata naisia. Mutta Gil kertoo itsestään mitä kertoo eikä aina ihan totta. Naisetkaan eivät tosin kerro. Tasapeli? No juu, ellei ansa olisi viritetty.

Ovelinta on, ettei voi tietää koska ansa laukeaa. Lukija voi aavistella ja vain seurata sivusta, kuinka naiset peräjälkeen astuvat silmukkaan. Sitten alkaa silmukka kiristyä.

Koska tämän kirjan kohdalla on mielestäni tärkeää, ettei tiedä siitä juuri mitään ennen lukemista, en kajoa juoneen enkä henkilöihin (niistäkään ei kannata tietää) tässä postauksessa. Mutta miten kertoa kirjasta, jos ei siitä oikein voi kertoa mitään?

Hmm… Three on aivan erilainen, mitä odotin. En tosin tiedä, mitä odotin. Kirja on trilleri, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Ja tämä siis hyvässä mielessä. Sen sijaan jos kaipaa vauhtia ja väkivaltaa, niin pettyy.

Three on periaatteessa varsin arkinen, mutta silti yllätyksellinen, salaperäinen, kiehtova. Eli asioita, joita ei välttämättä ihan heti ”normaaliin” arkeen liitä. Henkilöt ovat moniulotteisia ja aitoja tuntevia ihmisiä. Kullakin on omat ristinsä, mutta myös valoa näköpiirissä. Gil tuo valoa, mutta olisi sitä valoa muutenkin. Väärään paikkaan sijoitettuna majakka ohjaa harhaan, karikoille joista ei ole paluuta.

Mahtava kirja, jonka pariin minulla oli aina kiire. Oikein odotin, että pääsen sitä taas lukemaan. Luen pääasiassa vain iltaisin sängyssä (päivällä luen [jos luen] muunlaisia juttuja), mutta Threen kohdalla en malttanut olla lukematta hieman päivisinkin. Kirjan rakenne on ilmava, joten sitä on hyvä lukea pienemmissäkin pätkissä.

Liikoja ei selitellä eli lukijan arvioitavaksi ja päätettäväksi jää eräs hyvinkin keskeinen asia. Minua se ei haitannut ollenkaan, koska... Noh, aukot voi täyttää itse.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Otaksuisin, että heikkohermoisetkin voivat tämän lukea. Täytyy muistaa, että arvio on subjektiivinen, mutta väkivaltaa tässä on vain nimeksi eikä sitä varsinaisesti kuvailla. Jännite syntyy muista asioista.

Tietoja kirjasta:

D.A Mishani: Three
alkuper. Shalosh, 2018
Riverrun, 2020
hepreasta englannintanut Jessica Cohen
s. 296

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Avioliitonrikkoja rakastuu kohteeseensa

Vanha sanonta moni ”kakku päältä kaunis” pitää paikkansa Stephanie Scottin romaanin What’s Left of Me Is Yours. Makuasia toki niin kuin kakut nyt yleensä.

Lupaava alku kääntyi melko pian mielestäni pitkitetyksi epäkiinnostavaksi haahuiluksi, jossa kaiketi luotiin tunnelmia ja syvyyttä, mutta minun kohdallani vaikutus oli päinvastainen: oli vain tylsää jaaritusta. Asetelmasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.

Ote kirjan sivuliepeestä:

In Japan, a covert industry has grown up around the "wakaresaseya" (literally "breaker-upper"), a person hired by one spouse to seduce the other in order to gain the advantage in divorce proceedings.

Hurjan mielenkiintoinen asetelma.

Osamu Sato palkkaa wakarasaseyan agentin Kaitaro Nakamuran viettelemään vaimonsa Rinan saadakseen syyn ottaa avioeron ja tietysti siten hyötyä erosta. Toiveena on myös saada Sumiko-tyttären huoltajuus.

Yhteishuoltajuus ei ole yleistä Japanissa, vaan lapset määrätään yleensä toiselle vanhemmalle eikä tapaamisoikeuksista ole mitään puhetta eikä niitä edes suositella. Vanhempi, joka lapsen huoltajuuden menettää, ei välttämättä koskaan enää näe lastaan.

Kaitaro ryhtyy toimeen, mutta käykin niin että hän rakastuu Rinaan. Jos olisin lukenut kirjan sivuliepeen paremmin, olisin ehkä ymmärtänyt että tarinassa painopiste on rakkaudessa, intohimossa. Miten tunteet ohjailevat ja vievät ihmistä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joista nykyajassa on Sumiko-tyttärellä suurin osuus. Sumikon isoisä vilahtelee taustalla, mutta jää lähinnä köynnökseksi tapettiin, vaikka kovin elossa hän kyllä on.

Menneitä tarkastellaan vielä elossa olevan Rinan (ei ole juonipaljastus, sillä Rinan kuolemaa käsitellän heti prologissa) ja vankilassa lusivan Kaitaron (ei ole juonipaljastus, sillä Kaitaro tuomittiin Rinan murhasta jo kirjan prologissa) näkökulmasta.

Pidin kirjan rakenteesta, joka toi vaihtelevuutta lukemiseen. Samoin minua kiinnosti tietyt oikeudenkäynteihin liittyvät faktat ja muut vastaavat. Olen lukenut aiheesta Paul Murphyn kirjoittaman hurjan kiinnostavan teoksen True Crime Japan, joka on lähinnä tietokirja – ei siis varsinaisesti mikään true crime -teos.

Stephanie Scott on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten ja hattua nostan hänelle siitä.

Tarinallisesti ja muun sisältönsä tiimoilta tämä kirja ei sen sijaan kolahtanut minuun juuri lainkaan. Koin sen latteaksi ja hajanaiseksi. Hajanaisuus ei haittaa, jos se on kiinnostavaa mutta minua ei valitettavasti tässä kirjassa juuri mikään kiinnostanut (paitsi ne tarinassa esiintyvät faktat).

En kokenut kirjassa olevan juuri mitään vetoa (koska en kokenut edes kirjan henkilöitä kiinnostavina, hekin olivat latteita) ja jännitettä alun jälkeen eikä se johdu siitä, että lopputulos oli tiedossa. Olen lukenut monia kirjoja, joissa tietäminen jopa lisää jännitettä.

Kirjan nimi ihastuttaa minua, mutta kun sen alkuperä selviää tarinan edetessä, niin sekin latistuu.

Harkitsin muutaman kerran kirjan jättämistä kesken, mutta koska luvut ovat lyhyitä, sinnittelin loppuun. Odotin, että tulisi jokin käänne tai muu oivallus. Mitenkäs tämän nyt sanoisi: eipä tullut.

Kirja on saanut Goodreadsissa varsin hyvän vastaanoton, joten sieltä voi lukea innostuneempia lukukokemuksia.

Stephanie Scott: What’s Left of Me Is Yours
Weidenfeld & Nicolson 2020
s. 331

Pari sanaa kirjailijasta:

Stephanie Scott is a Singaporean and British writer who was born and raised in South East Asia. She read English Literature at the Universities of York and Cambridge and holds an M.St in Creative Writing from Oxford University. Scott was awarded a British Association of Japanese Studies Toshiba Studentship for her anthropological work on What's Left of Me Is Yours and has been made a member of the British Japanese Law Association as a result of her research.

Patologi muistelee

Olen havaitsevinani (eli vaarallisesti mutuilen tässä), että viime vuosien aikana on julkaistu (ja julkaistaan edelleen) tavanomaista enemmän lääkärin- ja yleisesti sairaalatyöhön liittyvää kirjallisuutta. Yleensä muistelmien ja faktojen yhdistelmää eli samalla tehdään näkyväksi henkilön työtä ja avataan, mitä se pitää sisällään.

Toki on mahdollista, että nämä kirjat vain osuvat silmiini eikä mitään varsinaista trendiä ole. Löytyy vankilalääkäriä, hoitajaa, eri aloihin erikoistuneita lääkäreitä, kirurgeja jne.

Sairaalatyö ja lääkärin ammatti kiinnostavat minua. Ihmisen psyyke, aivot ja keho (lääketieteellisessä mielessä) kiehtovat. Luin 2018 jostain jonkin artikkelin Dr Shepherdin kirjasta Unnatural Causes ja totesin että kirjahan pitää ensi tilassa lukea.

Ensi tilaan pääseminen kesti tällä kertaa reilut pari vuotta, mutta kliseisesti totean että hyvää kannatti odottaa.

Richard Shepherd on oikeuslääketieteellinen patologi (forensic pathologist) eli hän tekee ruumiinavauksia vainajille, joiden epäillään menehtyneen epäluonnollisesta syystä, ts. esimerkiksi rikoksen uhrina.

Patologin työ oli minulle ennestään tuttua lähinnä dekkareista ja rikossarjoista. Faktapintaa minulla ei juuri ollut, lähinnä mielikuvia. Dr Shepherd avaa todella taiten ja kiinnostavasti patologin työtä (myös muun kuin ei-oikeuslääketieteellisen) ja sitä, miten itse päätyi alalle.

Paitsi ettei Shepherd mihinkään ”päätynyt”, vaan hän työskenteli määrätietoisesti saavuttaakseen unelmansa toimia oikeuslääketieteellisenä patologina. Shepherd valmistui lääkäriksi 1977 ja jatko-opintonsa (erikoistuminen patologiksi) hän sai päätökseen 1987.

Ajalla on merkitystä, sillä lääketiede on kehittynyt hurjasti siitä mitä se oli Shepherdin aloittaessa työnsä. Myös patologin työ on muuttunut ja koin hurjan mielenkiintoisena lukea näistä muutoksista. Patologin (oikeustieteellisen) työ ei ole yksinään hyörimistä ruumishuoneella, vaan yhteistyötä tehdään tietysti poliisin kanssa ja mennään onnettomuuspaikoille. Ruumiinavaus on osa työtä, mutta yhtä tärkeää on muu ruumiin tutkiminen.

Patologit eivät ole mitään selvännäköijöitä ja konteksti on tärkeää löydösten tulkinnassa. Tämän saa Shepherd itsekin karulla tavalla kokea, kun hän uransa loppupuolella (näin amatöörilukijan mielestä perusteettomasti) joutuu itse tutkinnan kohteeksi.

Koen oppineeni paljon tämän kirjan tiimoilta sekä patologin työstä että muustakin. Shepherd puhuu todella kauniisti ihmisyydestä. Moni näkee ruumiinavauksen brutaalina toimenpiteenä, jota ei toivoisi tehtävän läheiselleen. Ruumiinavaus koetaan jotenkin häpäisevänä. Minullakin on tällaisia ajatuksia ollut, mutta toisaalta pyrin ajattelemaan niin, ettei kuollut enää välitä. Joten elävänkään ei kai pitäisi.

Shepherd näkee vainajan ihmisenä, joka kuoltuaan voi vielä puhua. Voi saada äänensä kuuluviin ja mahdollisesti oikeutta (tai ainakin helpotusta suremaan jääneille), jos siihen on tarve. Shepherd kuvailee omaa asennettaan ruumiinavaukseen niin kauniisti, että minun osin alitajuiset ja epämääräiset inhoni sitä (ruumiinavausta) kohtaan hälvenivät.

Entä ruumiin hajoaminen? Ajatus siitä on kuvottava, mutta Shepherd näkee senkin luonnollisena osana ihmisen elinkaarta. Ja niinhän se onkin. Kun ihminen kuolee, jokin muu (hajoaminen) alkaa että ihminen voi taas muuttua tomuksi.

Minulla oli pelkoja kirjaa aloitellessani, että mahdanko jaksaa tässä elämäntilanteessa kuolemajuttuja. Mutta ihmeekseni Unnatural Causes toimi aivan päinvastaisella tavalla: se antoi rauhaa, valoi toivoa. Enkä edes osaa selittää miksi.

Tietoja kirjasta

Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes
Penguin Books 2018
s. 445

suomennettu nimellä Epäluonnolliset syyt

Muita lääketieteeseen liittyviä kirjoja blogissani:

Neurokirurgri Henry Marsh muun muassa kertoo kirjassaan Do No Harm työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan.

Ex-lääkäri Adam Kayn kirja This is Going to Hurt on kepeämmällä otteella kirjoitettu, mutta silti koskettava muistelmateos.

Yllä mainitsemani kirjat on muuten myös suomennettu.

Omassa hyllyssäni odottelee vielä Christie Watsonin muistelmateos The Language of Kindness – A Nurse’s Story. Senkin ostin taannoin lukeakseni ensi tilassa. Nyt mietin, että lukisin kirjan Helmet-lukuhaasteeseen tämän Shepherdin kirjan parina eli kohtaan 47-48 Kaksi kirjaa samasta aiheesta.

Ihan samahan aihe ei ole, mutta mielestäni riittävän kuitenkin. Tai no, periaatteessa samaa aihetta mutta eri näkökulmista ja ammateista käsin.

Ensi tilaa odotellessa...