Itsemurhan arvoitus

Palataan vielä hetkeksi sarjakuviin, kun niitä tuli tässä jonkin verran luettua. Viimeisin lukemani sopii myös Halloween-haasteeseen: sen verran ”creepy” tarina on kyseessä. Ja kirjan nimikin on muuten The Creep.

John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep
Dark Horse Books 2013
s. 126

Nuorukainen tekee itsemurhan pamauttamalla aivonsa pellolle. Poliisia tapaus ei kiinnosta, koska selkeästi se on ”vain” itsemurha eikä siinä ole mitään tutkimista. Pojan äiti ei voi käsittää, miksi hänen lapsensa tekisi itsemurhan. Ja miksi myös hänen poikansa ystävä oli muutama kuukausi aiemmin tehnyt itsemurhan. Jokin jutussa haisee.

Epätoivoissaan nainen lähestyy entistä poikaystäväänsä Oxelia, joka työskentelee yksityisetsivänä. Harkittuaan asiaa Oxel päättää ryhtyä tutkimaan tapausta. Oxelin tutkimuksia on kiinnostava seurata, sitä miten tiedonmurunen johtaa toiseen, kuljettaa havaintojen äärelle. Omat aavistukseni lentelivät ihan toisissa, jopa saataisissa sfääreissä. Onneksi olin väärässä, vaikka eipä se totuuskaan kovin kaunis ollut. Mutta ei sentään niin tuhoava ja likainen.

The Creep on miellyttävällä tempolla etenevä ja sopivasti avautua sarjakuvateos, joka paikoin liikutti minua. Oxel sairastaa harvinaista hormonisairautta (acromegaly), joka aiheuttaa kehossa epämuodostumia. Ulkonäkönsä takia Oxel herättää huomiota ja muun muassa kadulla maleksiva kovisjoukko aukoo hänelle säännöllisesti päätään. Erityisesti nämä kohdat aiheuttivat minussa voimakkaita tuntemuksia aina surusta raivoon.

~~~

Huomio liittyen blogin pitämiseen

Luin eräästä kirjallisuusryhmästä (Facebookissa, julkinen) kommentin, jossa joku jälleen kerran rinnasti blogiarviot kritiikkeihin ja penäsi, että "pitäisi" tarkastella teosta myös suhteessa toisiin saman viitekehyksen teoksiin ja plaa plaa.

Vaikka kommentti ei ollut minulle suunnattu (en ollut edes kommentoinut kys. juttua niin kuin en yleensä kommentoi mitään siellä) haluan tässä muistuttaa, että esimerkiksi minä en kirjoittele mitään kritiikkejä enkä varsinaisesti edes arvioita. Kirjoitan tänne blogiini subjektiivisia mielipiteitä ja lukukokemuksia lukemistani kirjoista enkä tarkastele niitä yhtään missään viitekehyksessä paitsi korkeintaan omassani.

Jos kritiikit kiinnostavat, kannattaa etsiä niitä jostain muualta kuin minun blogistani. Aurinkoista viikonloppua!

Kuivakka kummitustarina

Halloween-lukuhaaste muhinoi alitajunnassani ja silmäni bongailevat automaagisesti kirjoja, jotka voisivat haasteeseen sopia. Eräs tällainen löydös on Amanda Masonin The Wayward Girls, joka on melko puhdasverinen kummitustarina. On hylätty maatila, talossa omituisia ääniä ja selittämättömiä tapahtumia: siis tyylipuhdasta poltergeistia.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa on keskiössä Lucia. Lucia, jota kutsutaan lapsena Looksi ja joka aikuisena nykyajassa käyttää nimeä Lucy.

Kaikki saa alkunsa vuodesta 1976, kun Corvinon perhe muuttaa maatilalle. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Loo on kolmanneksi vanhin. Hän on läheinen sisarensa Been (Bianca) kanssa ja tarina pyöriikin melko lailla heidän ympärillään.

Corvinon perhe ei ole pidetty alueella. Heitä pidetään outoina, koska hippimäinen Cathy-äiti ei halua päästää lapsiaan kouluun, vaan haluaa opettaa heitä itse kotona. Perheen Joe-isä lähtee melko pian lätkimään: hän saa opetustyötä Skotlannista eikä hän ole sen jälkeen pahemmin tekemisissä perheensä kanssa.

Nykyaika: Lucy saa puhelun vanhainkodista, jossa hänen äitinsä asuu. Orastavaa dementiaa sairastava Cathy on loukannut itsensä häipyessään keskellä yötä ulos. Moinen “karkailu” ei tietenkään ole sopivaa ja Lucy saapuu katsomaan, mikä on tilanne. Selviää kaikenlaista, mikä linkittyy menneeseen ja nimenomaan vuoteen ‘76.

Kirjan asetelma on hurjan kiinnostava etenkin jos yliluonnolliset tapahtumat ja kauhuelementit kiinnostavat. Tämä kirja ei tosin ole kovin kauhea, jokin jännite joka tekisi kirjasta pelottavan, puuttuu. Salamyhkäinen olisi kuvaavampi termi. Harmillisesti salamyhkäisyydessä mennään niin pitkälle, että kun mitään kovin oleellista ei paljastu tai ilmaan jätetään liikaa joko tahallisia tai tahattomia “cliffhangereita” alkaa tylsistyttää. Siinä ei edes miljöökuvaus pelasta. Tunnelmakirjassakin olisi hyvä olla moniulotteisia henkilöhahmoja.


Kommentoin lukemaani Goodreadsissa näin:

Elina (olen GR:ssä nimellä Elina) is on page 218 of 438 of The Wayward Girls: Lupaavasti alkoi, mutta nyt on alkanut tarina polkea paikallaan. Ei oikein tapahdu mitään, mikä on ihan jees jos esim. henkilöissä esiintyy luonnekehitystä, syvyyttä tai vastaavaa. Mutta kun ei oikein mitään. Irrallisia vihjeitä on heitelty, mutta niihin ei palata. Ettei nyt kävisi niin, että kaikki heitetään sitten kirjan lopussa lukijan naamalle ja the end. Noh, jatkan lukemista kuitenkin.

Valitettavasti juuri noin kävi. Kaikki “jytkyt”, jotka eivät varsinaisesti edes jysäyttäneet, oli jätetty kirjan loppuun. Kaikkea ei edes selitetty, mikä on ihan ok sillä taiten esitettynä asioiden jättäminen avoimeksi toimii mielikuvitusta kutkuttavana. Nyt fiilikseni oli kirjan luettuani lähinnä plääh. Olisin kenties voinut pitää tästä kirjasta, jos edes joihinkin henkilöihin olisi syntynyt syvempi suhde. Sellaista ei kuitenkaan päässyt käymään, kaikki jäivät etäisiksi ja yhdentekeviksi. Jopa Lucy.

Goodreadsissa kirja on saanut mainion vastaanoton, sieltä voi hankkia ns. second opinionin.

Kirjan tiedot:

Amanda Mason: The Wayward Girls
Zaffre 2019
s. 435

Menetetty mies?

Joskus minulla on niin erakkomainen olo, etten edes kirjallisuudessa jaksaisi kauheaa älämölöä, melskettä ja ihmismassoja. Sitä haluaa vain jotakin hitaasti palavaa ja hiljaista, luontoa ja pieniä kyläpahasia korkeintaan. Tällaiseen mielentilaan sopii mainiosti

Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019 (Ausseissa julkaistu 2018)
s. 362


Kahden edeltäjänsä tapaan The Lost Manissa ollaan Australiassa ja miljöönä on syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi maatila. Heti aluksi on tarpeen huomauttaa, että kyseessä on itsenäinen romaani eli tämä ei jatka Aaron Falk -sarjaa. Tosin aiemmat kirjat (The Dry eli suomeksi Kuiva kausi ja The Force of Nature, josta on tulossa suomennos ensi vuonna) lukenut voi havaita erään viittauksen. Ei ole kuitenkaan millään lailla merkityksellistä osaako viittauksen nähdä vai ei.

On kolme veljestä, vahimmasta nuorimpaan: Nathan, Cameron ja Bub. Nathan tuntuu olevan joukon mustalammas, joka on eristäytynyt muusta suvusta ja lähes koko ihmiskunnasta erottuaan riitaisasti vaimostaan.

Kun sitten Cameron löydetään kuolleena legendaariselta haudalta keskeltä ei mitään, on Nathanin pakko ryhdistäytyä ja ryömiä ulos erakkoudestaan. Nathan palaa lapsuudentilalleen, jota Cameron hallinnoi ennen kuolemaansa. Cameronin kuolemaa pidetään itsemurhana, vaikka muutama asia on ristiriidassa sellaisen oletuksen kanssa. Mitään muuta syytä omituiselle kuolemalle ei kuitenkaan löydy, ei mitään rikokseen viittaavaa.

The Lost Man on luokiteltu trilleriksi, mutta se kasvaa edetessään eräänlaiseksi sukutarinaksi. Joskus nykyisyyttä on tarkasteltava menneisyyden painolasti huomioon ottaen. On tarkisteltava omia muistoja ja kokemuksia.

Kaikenlaisia asioita paljastuu hyvin maltillisesti ja yllättäin. Lukija saa vihjeen ja jää ihmettelemään, hämmennyksiin. Hämmenyksen tilaa ei kuitenkaan liikaa pitkitetä, sen verran vain että uteliaisuus kohoaa. Minuun tällainen hiljaisella liekillä, mutta ajoittain kipinän heittävä kerronta toimii. Epäilyksen siemenet itävät ja versovat, mutta mitä niistä sitten kasvaa, onkin toinen juttu.

Tässä kirjassa henkilöhahmot ja miljöö ovat todella keskeisiä ja molempien kuvaamisen Harper tekee taiten. Harperilla on tunnistettava tyyli eli uskaltaisin sanoa, että jos pidit Kuivasta kaudesta pidät tästäkin. Mielestäni The Lost Man on jopa parempi kuin aiemmat Harperin kirjat, joista niistäkin pidin.

Kirja nimen, The Lost Man, voi tulkita usella tavalla. Pidän monimerkityksellisistä nimistä, jotka voi toisinaan ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

Koska The Lost Manissa sivutaan “kummitustarinaa” ja tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, rohkenen osallistua tällä Halloween-lukuhaasteeseen. Lue haasteesta lisää Yöpöydän kirjat -blogista, josta olen haasteen kuvan lainannut.

Minun piti muuten lukea haasteeseen kirjoja omasta hyllystä, mutta olenkin lainannut kirjastosta teemaan sopivia kirjoja. Alitajunta on ilmeisesti bongaillut niitä tätä haastetta silmällä pitäen. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin, joten anteeksi oma hylly.

George Takein lapsuus- ja nuoruusmuistelmat sarjakuvana

Moni kaiketi tietää, kuka on George Takei. Jopa minä tiedän, vaikka en ole Star Trekiä koskaan varsinaisesti seurannut. Takeilla oli rooli sarjassa Hikaru Suluna, mutta Takei ei ole vain näyttelijä: hän on myös aktivisti.

Mutta nyt ei ole tarkoitus varsinaisesti käsitellä George Takein uraa, vaan palata hänen lapsuuteensa. Siihen, miten Japanin hyökkäys Pearl Harboriin Havaijille vaikutti japanilaisiin maahanmuuttajiin Yhdysvalloissa. Japanin hyökkäyksen takia Yhdysvallat julisti sodan Japania vastaan ja siten liittyi toiseen maailmansotaan. Kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset määriteltiin vihollisiksi ja heidät kärrättiin kauas kodeistaan ns. “relocation centereihin”, joita vahtivat aseistetut vartijat.

George Takein vanhemmat tapasivat Los Angelesissa 1935. Georgen isä, Takekuma Norman Takei, on syntynyt Yamanashissa Japanissa kun taas hänen äitinsä, Fumiko Emily Nakamura on syntynyt Californiassa, mutta saanut perinteisen japanilaisen kasvatuksen. Rakkaus roihahti ja syntyi kolme lasta, joista George on vanhin.

They Called Us Enemy ei oikeastaan kerro vain George Takein elämästä, vaikka keskiössä onkin nimenomaan Georgen muistot ja Takein perhe. Silti kyseessä on myös kollektiivinen historia, sillä kaikki Yhdysvaltojen japanilaiset joutuivat kokemaan melko lailla saman kohtalon ja kohtelun. Kaikki elivät ja yrittivät selviytyä kukin tavallaan noissa samoissa ahtaissa raameissa.

Kirjassa on vahva poliittinen lataus, sillä mitäs muuta tuollaisen mielivaltaisen kohtelun taustalla on kuin politiikka. Todella mielenkiintoinen ja rikas sarjakuva, joka etenee pääsääntöisesti kronologisesti.  Koin kirjan hyvin sivistävänä, myös koskettavana mutta se ei murskaa alleen. Kenties lapsen näkökulma ja siksi vajavainen ymmärrys asioista suojelevat lukijaakin kuten Georgea aikanaan.

George Takei on omistanut kirjan rakkaille vanhemmilleen ja tuo rakkaus välittyy lukijalle asti.


George Takei: They Called Us Enemy
kirjoittanut: George Takei, Justin Eisinger ja Steven Scott
kuvitus: Harmony Becker
Top Shelf 2019
s. 204

Tällä kirjalla kartutan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä oli yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja. Täytyy tässä vielä ottaa loppukiri, koska en ole lukenut lainkaan niin paljon haasteeseen kirjoja kuin olin suunnitellut. Tosin en stressaille asiasta, koska haluan säilyttää lukemisen mukavana puhteena – en pakkopullana.

Kävelevä mies

Japanilainen liikemies kävelee pitkin kaupungin katuja aistien ympäristöään ja unohtuen ajatuksiinsa, unelmiinsa. Hän kulkee pääasiassa yksin joitakin ohimeneviä kohtaamisia lukuun ottamatta. Hän pysähtyy auttamaan pikkupoikia, joiden lennokki on rantautunut puuhun. Mies tuntee kaarnan varpaissaan kiivetessään hakemaan lennokkia. Kaupunki näyttää toisenlaiselta yläilmoista.

Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja silti tapahtuu paljon. Samastun kävelevään mieheen, hänen tapaansa hahmottaa ja nähdä ympäristöään. En ehkä riisu kenkiä ja kahlaa lätäkön yli paljain jaloin (paitsi patikoilla niin saattaa joutua tekemään), mutta aistin ympäristöä muuten kuunnellen, katsoen ja tuntien ilman ihollani. Ja kadoten mielikuvitukseeni.

The Walking Man on muutamia lyhyitä dialogeja lukuun ottamatta sanaton, hiljainen. Kävelevä mies on hyvä aviomies vaimolleen ja koiralle, jonka he kirjan alussa ”adoptoivat”. tämä on kaunis ja hermoja lepuuttava graafinen romaani, joka koostuu kahdeksastatoista luvusta tai tarinasta - miten sen nyt ottaa.

Kuvitus on mustavalkoinen ja piirrosjälki realistinen ja tyylikäs. Pidin kovasti kirjan puhdaslinjaisuudesta ja selkeydestä. Avara ja zen-henkinen teos, josta jää hyvä mieli.

Jiro Taniguchi: The Walking Man
alkuper. Aruku hito 1995
Fanfare/Ponent Mon 2014
s. 155

Omituinen huomio: kirja herätti minussa värityshimoja. Olisi tehnyt värittää kirjaa sieltä täältä, jäädä elämään noita tuokioita kävelevän miehen kanssa. Minulla on värityskirja, mutta en sitä jaksa värittää. Piti ihan puuväritkin taannoin hankkia, mutta enpä vain innostunut värittämisestä. Mutta tätä kirjaa haluaisin värittää. Se on kirjaston kirja, joten täytyy pidätellä itseä. Voisin kuvitella ostavani tämän omaksi, jos se joskus tulee eteen.


Lisää sarjakuvia!

Lisää sarjakuvia on tulossa blogiini nyt lähiaikoina, sillä kävin pitkästä aikaa penkomassa kirjaston sarjakuvahyllyä ja noukin sieltä tämän lisäksi matkaani muutaman muunkin sarjakuvan.

Ennen kuin kahvi jäähtyy

Ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä. Jos voisit palata menneeseen, kenet haluaisit sieltä tavoittaa? Jäikö jokin asia epäselväksi, jokin tilanne jonka haluaisit elää toisin?

Toshikazu Kawaguchin romaanissa Before the Coffee Gets Cold käsitellään ajassa matkustamista. Tokiossa pienellä sivukadulla sijaitsee kahvila, jossa todellakin on mahdollista matkustaa ajassa taaksepäin. Kahvila oli jopa aikanaan siitä kuuluisa, mutta maine hiipui eikä vähiten ankarien sääntöjen takia. Menneisyyteen matkustamisen eräs lukuisista säännöistä nimittäin on, ettei se muuta tulevaa. Mitä järkeä matkustaa menneeseen, jos ei voi manipuloida tulevia tapahtumia?

Noh, onhan noita syitä. Poikaystävä on vastikään jättänyt Fumikon ja muuttanut Yhdysvaltoihin. Mitään varsinaista syytä erolle ei poikaystävä koskaan Fumikolle antanut ja heidän viimeinen tapaaminen olikin melkoinen katastrofi – ainakin Fumikolle. Jospa vain voisi palata tuohon hetkeen ja saada tietää miksi. Ja Fumiko palaa…

Kirjassa on neljä lukua, jotka on nimetty henkilöiden keskinäisen suhteen mukaan. Ensimmäinen luku on nimeltään The Lovers ja siinä taustoitetaan kahvilan toimintaa ja sen henkilökuntaa sekä tietenkin ajassa matkustaminen tiukkoja sääntöjä.

Kukin luku on tavallaan oma kokonaisuutensa, mutta tarina etenee kronologisesti ja kaikki tapahtumat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kahvilan vakihenkilöt tulevat tutummiksi kirjan edetessä ja lopulta henkilöitä ei paljon tässä kirjassa olekaan. Tapahtumapaikka on yksinomaan kahvila, se on koko kirjan keskus.

Before the Coffee Gets Cold on tunnelma- ja miljöökirja. Se pitää otteessaan, vaikka toisteisuutta on melko runsaasti. Jopa siinä määrin, että se hieman kävi hermoille. Minulla ei ole muistiongelmia, joten kirjaa lukiessa tuli ajoittain  sellainen tunne kuin lukisin muistiongelmaiselle kirjoitettua tekstiä. Noh, ainakin meni asiat perille.

Vaikka kirjassa on muutama varsin koskettava kohta, en oikein jaksanut tuntea mitään. En saanut tunteista kiinni, vaikka tiesin mitä pitäisi tuntea. Luulen, että jokin kirjoitustyylissä jätti kylmäksi: teksti ei vain tullut iholle asti. Kaikesta huolimatta pidin kirjasta ja olihan se omanlaisensa lukuelämys. Kannatti lukea ja kokea!

Kirjan nimi viittaa sääntöön, jonka mukaan menneisyydestä on palattava ennen kuin kahvi on jäähtynyt kylmäksi. Jos ei palaaminen onnistu, seuraa rangaistus (jota en tietenkään aio tässä paljastaa).


Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold
alkuper. Coffee Ga Samenai Uchini 2015
Picador 2019
japanista englannistanut Geoffrey Trousselot
s. 213

Rakkaus on yksisuuntainen tie...

Sara Stridsberg: The Gravity of Love
alkuper. Beckomberga: ode till min familj 2014
MacLehose Press2016
englannistanut Deborah Bragan-Turner
s. 286
suomennettu nimellä Niin raskas on rakkaus

Jackie liikkuu saumattomasti tytöstä naiseksi, naisesta tytöksi. Muistot tulevat ja menevät, ne ovat kietoutuneet lähinnä isään ja Beckombergan psykiatriseen sairaalaan, jossa isä on potilaana. Isä on saavuttamaton, mutta läsnä. Isä ei rakasta tytärtään, niin se kai vain on. Sen kanssa on opittava elämään.

The Gravity of Love on monipolkuisessa rakenteessaan koukuttava ja säröittäin etenevä. Tunnelma- ja miljöökirja, joka ei vastaan suoraan mihinkään. On vain ehkä sitä, ehkä tätä (tämä ei ole kritiikki, vaan toteamus: ei minulle tarvitse vääntää ratakiskoa – ajattelen mielelläni itse). Jotkin ajatukset loistavat kirkkaampina kuin toiset.

Pidin, mutta jokin sellainen, joka olisi tehnyt kirjasta minulle The Kirjan, jäi puuttumaan. Sen verran kuitenkin innostuin Stridsbergin tyylistä, että kävin kirjastosta hakemassa hänen teoksensa The Faculty of Dreams (suom. Unelmien tiedekunta).


Linkitän nyt Leena Lumin kirjoitukseen, koska hänen kirjoituksensa on kaunis ja mielestäni kuvaava.

Kirjan kannesta haluan sanoa pari sanaa. Mielestäni enkkuversiossa (eli ylin kuva) on aivan uskomattoman kaunis ja kirjaa kaikin puolin kuvaava kansi. Se on synkkä, mutta toiveikas. Lisäksi se on tavallaan kohtaus kirjasta.

Suomenkielisen painoksen kansi on myös sopiva: sinisillä helmillä on merkityksensä kirjassa. Avarat käytävät, tila, eräänlainen vapaus. Suomenkielinen kansi on valoisampi ja unenomaisempi.

Taitaa olla makuasia kumpi miellyttää enemmän, sillä sisältöä ne molemmat kuvaavat mainiosti. Kumpi on enemmän sinun mieleesi?

Minun suosikkini on ehdottomasti enkkukansi. En yksinkertaisesti voi lakata tuijottamasta sitä.