Haluan tutustua raiskaajaani

Joanna Connors: I Will Find You
Fourth Estate, 2016
S. 254


Vuosi 1984. Joanna ja hänen miehensä ovat vastikään muuttaneet Clevelandiin, Ohioon.  Joanna työskentelee toimittajana The Plain Dealer -nimisessä lehdessä.

Ja hän on myöhässä tapaamisesta, kuten niin usein. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Jos ja jos. Ehkä raiskausta ei olisi koskaan tapahtunut, jos hän olisi saapunut ajoissa paikalle?

I Will Find You on kirja raiskauksesta ja etenkin siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Miten raiskaus lopulta määrittelee raiskatun naisen koko elämän. Raiskaus ei koskaan lopu, se jatkuu vielä parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Joanna Connors ymmärtää, että hänen on tehtävä jotain päästäkseen tuosta kammottavasta traumasta vihdoin yli. Se on tuhonnut jo niin paljon.

Joanna alkaa työstää asiaa päättämällä etsiä raiskaajansa käsiinsä. Se on helppoa, koska Joanna teki taannoin asiasta poliisille ilmoituksen, raiskaaja saatiin kiinni ja tuomittiin (sivuhuomiona on pakko sanoa, että tuomiot raiskauksesta ovat hieman eri luokkaa Jenkeissä kuin vaikkapa Suomessa, jossa raiskausta ei annettujen tuomioiden perusteella pidetä mitenkään kovin isona juttuna - shame on!).

Mutta David Francis - the Raiskaaja - on kuollut. Joanna ei jätä tutkimuksiaan kuitenkaan siihen, vaan alkaa selvittää kuolleen miehen taustoja. Tutkimukset vievät Joannaa paikasta toiseen, ihmisen luota toisen luokse. David Francis alkaa hahmottua hänen eteensä pala palalta.

Tutkimustensa ohessa Joanna kerii auki ajatuksiaan. Hän saa käsiinsä tutkintapöytäkirjoja ja muuta materiaalia omaan raiskaukseensa liittyen. Hän elää tapahtumat uudelleen, käy ne läpi. En ihmettele, että niin moni raiskaus jää ilmoittamatta poliisille. Kuka jaksaa sitä myllytystä, mitä siitä seuraa etenkään kun ei ole mitenkään itsestäänselvää, että raiskauksen uhria uskotaan. Näin ei onneksi ole Joannan tapauksessa, mutta niin monen muun.

Kirja sisältää sopivassa määrin ja taiten sijoiteltuna tietoa raiskauksen historiasta ja tilastoja siihen liittyen. I Will Find You on koskettava ja hyvin kirjoitettu muistelmateos, joka ei raskaasta aiheestaan huolimatta murskaa lukijaa alleen. Joanna Connors on hellä ja jotenkin läheinen johdattaja. En osaa selittää paremmin, pidän kovasti hänen persoonastaan. Hänen ajatuksistaan, sydämen sivistyksestään.

Kirjaa ei ole suomeksi käännetty, mutta todellakin toivoisin käännettävän! Toisaalta jos enkku taipuu, niin vahva suositus tälle kirjalle minulta. En usko, että petyt.

All I know is that the dead live on within the people who remember them. They come back to life when we think about them.

I had kept David Francis alive, all this time.

Japanilainen mammutti

Hideo Yokoyama: Six Four
Rokuyon (64), 2012
Quercus, 2016
Englannistanut Jonathan Lloyd-Davies
S. 635
Ei ole suomennettu


Kidnappaus
lunnaat
murha

Rahat meni ja 7-vuotias tytär myös. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni eikä tutkimuskaan mennyt ihan oppikirjan mukaan. Vielä neljäntoista vuoden jälkeen tämä selvittämätön tapaus kummittelee läänin poliisin päämajassa.

Kyseinen kidnappaustapaus on varsin tuttu Yoshinobu Mikamille, joka oli mukana sen tutkinnassa. Sittemmin hänet siirrettiin toiselle osastolle ja ihan toisiin tehtäviin: etsivä-Mikamista leivottiin poliisin viestintäjohtaja (press director). Todellakin leivottiin, sillä henkilöstöä siirrellään melko mielivaltaisesti tehtävästä toiseen ja osaltolta toiselle.

Six Four käsittelee varsin runsaasti japanilaisen poliisilaitoksen toimintaa ja hierarkioita. Nämä nokkimisjärjestykset ovat melko oleellisia kirjassa, sillä ne ovat osa jännitettä. Jos ei organisaatio- ja toimenkuvakuvaukset kiinnosta, on turha tähän kirjaan tarttua. Voi olla, että olisi jäänyt minultakin tarttumatta, jos olisin tiennyt.

Onneksi en tiennyt, vaikka kieltämättä 635 sivua lähinnä organisaatiotutkimista on melkoisen paljon. Toki tässä sitä kidnappaustakin tutkittiin, mutta lähtökohta on hyvin erilainen kuin olisin odottanut - en tosin odottanut mitään.

Silti jostain kumman syystä, tämä kirja vei mukanaan. Voin rehellisesti sanoa, että minun kohdallani eräs syy on japanilaisuus: luen mielelläni melkein mitä tahansa (paitsi ilmeisesti Haruki Murakamia, heh) kyseiseen maahan ja kulttuuriin liittyvää kirjallisuutta. Pidän hienovaraisesta vihjailusta ja tulkinnoista, ja jo oletuksena pidän miljööstä.

Mikami kulkee kanssamme koko kirjan: muiden tekemisiä ei edes seurata, vaan kaikki suodattuu Mikamin silmien kautta yksikön kolmannessa persoonassa. Mitä ikinä Mikami tekee ja minne Mikami menee, lukija kulkee hänen vierellään. Kiinnyin Mikamiin.

Kulttuuri näkyy kirjassa myös naisten asemassa, joka korostuu muutaman kerran. Erityisesti Mikamin alainen, Mikumo, yrittää murtautua sukupuolen asettamista kahleista. Naisen tehtävähän on lähinnä avioitua ja sen jälkeen mielellään tulla raskaaksi ja jäädä kotiin olemaan raskaana ja hoitamaan miestä ja myöhemmin myös lasta/lapsia.

Mikamin vaimo, Minako, on perinteinen japanilainen vaimo: hän hoitaa lapsensa ja miehensä. Teini-ikäinen tytär on tosin vastikään kadonnut ja se luo varjon Mikamin ja Minakon suhteeseen. Tyttären katoaminen kulkee ikään kuin taustalla: se on alati läsnä, vaikka siitä ei pahemmin puhuta.

Varoituksen sana: Henkilögalleria paisuu suorastaan muodottomaksi. Etenkin kirjan alussa henkilöä ja nimikettä pukkaa sellaista vauhtia, että meinaa vauhtisokeus iskeä. Pidin kirjaa henkilöistä (ja nimikkeistä), koska pelkäsin etten muista niitä myöhemmin (ja tässä kirjassa henkilöt ja heidän nimikkeensä ovat tärkeitä). Kävi tietenkin niin kuin minulle usein eli kirjoittaessani asioita muistiin ne jäävät päähäni. Hieman päntäten meni kirjan alkuosa, mutta se kannatti.

En voi kertoa tästä kirjasta enempää, sillä tämä on eräs niitä kirjoja, jotka pitää itse kokea. Kirjan jännite ei ole tapahtumissa, vaan henkilösuhteissa ja ajatuksissa. Tiukkaa menoa kaipaavat voivat suosiolla skipata tämän kirjan,

sillä

Six Four on kytevä hiillos, jonka mustunut sisin hehkuu punaisena. Silloin tällöin ilmavirta saa hiilloksen sykkimään ja kipinät retkeilemään sen ympärillä, mutta syttyä se ei jaksa. Se ei kaiketi ole tarkoituskaan: tämä on hidas ja hiljainen romaani, joka onnistuu liikuttamaan ihan muulla kuin äksönillä saati brutaalisuudella. Ei siis luvassa verta ja suolenpätkiä.

Tällä kirjalla pääsen jälleen lentelemään Kurjen siivellä.

Palkintojenjakotilaisuus ja juhlapuhe

Nyt on sen verran pullea romaani kesken - ja pari ohuempaakin -, ettei ole kirja-asiaa takataskussa. On siis hyvä sauma noutaa palkintopysti. Kiitän Riitta K:ta (Kirja vieköön!) Blogger Recognition -palkinnosta.

Mikään ei ole kalliimpaa kuin ilmainen lounas (väljä käännös kirjasta, jota parhaillaan luen), joten muutama ehto/ohje tähänkin palkintoon liittyy. Ennen kuin läväytän ohjeet tiskiin, kerron lyhyesti suhteestani englanninkieliseen kirjallisuuteen - ja yleensäkin englannin kieleen elämässäni.

En enää käännä tekstejä päässäni suomen kielelle. En myöskään englantia puhuessani ajattele suomeksi samaan aikaan paitsi silloin kun havahdun huomaamaan olevani jossain mustassa aukossa. Tyhjiössä, jossa ei ole mitään kieltä. On vain ulkomaailman kohina ja ällistynyt katse.

Silloin en tosin yleensä ajattele millään kielellä, vaan epäilen tilanteen todellisuutta ja omaa olemassaoloani ja ainoa ajatus on "öööö". Tällaista sattuu joskus, kun mieli ja keho kulkevat näennäisesti samassa mutta eri paikassa.

Tästä syystä lainatessani blogiini tekstiä enkunkielisestä kirjasta, en käännä sitä suomeksi. Samasta syystä, jos minulta kysyy miten kääntäisit tuon ja tuon tekstin, menen jokseenkin sekaisin. Koska miksi minun pitäisi kääntää?

Lukiessani näen sanat kuvina ja tuntemuksina, eleinä. Tämä toimii sekä suomeksi että englanniksi. En välttämättä jälkeenpäin edes muista, millä kielellä olen jotain lukenut tai kuullut (esimerkki: luen nettilehdestä jutun, mutta myöhemmin en välttämättä muista, millä kielellä jutun luin). Luulen tämän olevan yleistä ihmisille, jotka käyttävät kahta tai useampaa kieltä päivittäin ja paljon.

Jos nyt niihin ohjeisiin. Olkoon tuo edellinen vaikkapa palkintopuhe.

Ohjeet palkinnonsaajalle:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi


Ykköskohta on täytetty, siirtykäämme kakkoseen:

Aloitin bloggaamisen syksyllä vuonna 2005. Ensimmäinen blogini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos) ei ollut kirjablogi, vaan enemmänkin päiväkirjamainen avautumisblogi, jossa oli joskus kirjajuttuja.

Perustin myöhemmin (2006) kirjoille oman blogin nimeltä Mainoskatko. Blogissa kirjoitin kirjojen lisäksi musiikista ja elokuvista ja olipa siellä vinkkejäkin tyyliin miten käyttää vaseliinia apuna hiusten värjäämisessä.

Kartanon kruunamattomalla lukijalla on siis pitkät perinteet, jotka olen tosin pistänyt uusiksi monta kertaa. Nimikin on vaihtunut pariin otteeseen. Mainoskatkon jälkeen tuli Kirjavalas, Kirjavalaan jälkeen Kartanon kruunaamaton lukija. Enkä sano, etteikö tämäkään nimi koskaan vaihtuisi. Jos tulee parempi mieleen, niin monoa vaan Kartanon kruunaamattomalle lukijalle ja uutta putkeen.

Minulla on ollut paljon blogjea. Oikein paljon. Minulla oli eräässä vaiheessa jopa pakkomielle perustaa uusia blogeja. Blogien teemojen ja nimien keksiminen ja sivujen rakentaminen oli niin kivaa, että ihan sen takia perustin niitä. Päivittäminen tosin jäi. Blogeja minulla on ollut Vuodatuksessa, Bloggerissa, Wordpressissä ja Rantapallossa.

Elossa olevat blogini:

Elegia's Silence (taideblogini)
Kello viiden tee - syanidilla, kiitos (päivitty tosi harvoin, pitäisi varmaan taas kuopata se)
Elegia's Background Garden (ilmaisia sivupohjia, en päivitä enää)


Kuolleet ja kuopatut (vain pieni otanta, en edes muista enää kaikkia):

I Love Finland (retkiä ja reissuja Suomessa vielä kun siellä asuin, pidin itse kovasti tuosta blogista), Beautiful Cosmos (valokuvablogi), Tärkeintä on lähteminen (matkablogi), Kamelinvarvas ("muoti"blogi), Rockmannin tavaratalo (jatkokertomus, nyt harmittaa että pamautin sen mäkeen).

Yhteisblogit: Lumppuja ja lureksia (muotiblogi), Keisarin uudet vaatteet (sivupohjablogi)

Kauhea himo tuli nyt perustaa uusi blogi.


3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

Yleiset:

- Jos käytät kuvia, käytä vain sellaisia, joihin sinulla on lupa.
- Kannattaa tutustua tekijänoikeuksiin edes jossain määrin.

Anna persoonasi kuulua, siis sen aidon. Meillä kaikilla (tai ainakin monilla, tai siis ainakin minulla jos ei muilla) on varmasti ihanteita ja näkemyksiä itsestämme: haluaisin olla tuollainen, viestiä tuota ja tätä. Jos et oikeasti ole sellainen, ei kannata yrittää ollakaan. Itse yritin joskus pitää muotiblogia. Olisin halunnut olla tyylikäs ja asiallinen. Noh, ei onnistunut. Persoonani pilkisti läpi ja blogi muistutti nimeään eli Kamelinvarvasta.

Olisin halunnut, että tämäkin blogi olisi asiallinen ja älykäs, tyylikäs, aikuinen. Mutta joo, ei onnistu. Sillä mennään, mitä - ja etenkin millainen - on.

Riitalla oli hyviä ohjeita, kannattaa lukea ne. Tosin itse antaisin palaa vielä huolettomammalla otteella. Blogin nimen voi aina muuttaa, se on helppoa. Sen sijaan osoite kannattaa miettiä tarkemmin, sillä sen vaihtaminen vaikuttaa moneen asiaan. Lisäksi osoite vapautuu samantien uudelleen käyttöön ja nämä tällaiset vastikään vapautuneet osoitteet ovat spämmääjien suosiossa, sillä ainakin aiemmin rekisteröityneet lukijat jäivät siihen vanhaan osoitteeseen, jolloin spämmääjä sai lukijakunnan valmiina kuin Manu illallisensa.

Blogin teemoja ja ideaa kannattaa miettiä, mutta ei lyödä lukkoon mitään tiettyä kaavaa. Ihminen muuttuu, miksei blogikin saisi muuttua siinä matkalla.

Suosin itse selkeyttä eli yhteen postaukseen yksi teema/ehyt kokonaisuus. Jos on liikaa erilaista "asiaa", postauksesta tulee helposti sekava ja raskas. Lisäksi postaus voi paisua kilometrin, jopa kahden, pituiseksi. Turha tunkea yhteen postaukseen karsea määrä tavaraa, kun voi tehdä kaksi postausta. Tai vaikkapa kolme!

Tämä minun postaukseni on nyt esimerkki siitä, miten tuon enkkuosuuden voisi hyvin karsia omaksi postauksekseen. Se ei liity bloggaripalkintoon mitenkään, vaan on melko turha ja irrallinen horina. Mutta jätän sen tuohon ihan vain esimerkiksi.

Heitän palkinnon nyt vain kahdelle, koska olen rebel. Sori. Halukkaat voivat kyllä napata tämän mukaansa muuten vain.

Palkinto menee

Annikalle, Rakkaudesta kirjoihin
Maille, Kirjasähkökäyrä

Onnittelut sille, joka pääsi tänne asti. Mukavaa viikonloppua!

Valkoinen masai palasi kotiinsa

Corinne Hofmann: Back From Africa
Zurück aus Afrika, 2003
Bliss, 2007
Englannistanut Peter Millar
S. 172
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Valkoinen masai päättyi surullisesti mutta melko odotettavasti Corinnen häipymiseen Keniasta. Back From Africassa Hofmann kertoo, miten hän sai elämänsä jälleen haltuun kotimaassaan. Täytyy ihailla Corinnen päättäväisyyttä, positiivisuutta ja kykyä aloittaa tyhjästä ja rakentaa itselleen mielekäs elämä - vieläpä monta kertaa.

On hienoa, ettei Corinne hylännyt kenialaista perhettään, vaan yhteys säilyi lähinnä Lketingan pikkuveljen, Jamesin, välityksellä. Corinne tuki perhettä myös rahallisesti. Luulen, että tätä kirjaa kirjoittaessaan, Corinne on ottanut ehkä enemmän selvää masaikulttuurista ja Keniasta yleisesti. Jos hänellä tietoa oli aiemmin, niin eipä se juuri Valkoisessa masaissa näkynyt.

Minulla on edelleen sama suhtautumisongelma kuin Valkoisen masain kohdalla: Corinne herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arvostan hurjasti hänen kyvykyyttään, bisnesvainuaan ja auttavaisuuttaan. Toisaalta hänestä välittyy ajoittain hieman ylimielinen kuva, toisiin ihmisiin kohdistuva alentuva asenne. Se hämmentää ja tiedostan, että kyse voi olla myös käännöksen sanavalinnoista ja tyylistä, kielikin on välillä melko töksähtelevää. Toisaalta myös jotkin Corinnen ajatukset synnyttävät näitä ristiriitaisia tuntemuksiani.

Kirjan lopussa Corinne kertoo matkastaan Kilimanjarolle. Matkakuvaus ja patikointi Kilimanjarolla viehättivät minua kovasti. En ole koskaan itse ollut vastaavilla vaelluksilla, mutta ne kiinnostavat minua - ehkä joskus. Siksi olikin kiehtovaa lukea tuosta haastavasta retkestä ja sen käytännön järjestelyistä ja toimivuudesta.

Yhteenveto: kiinnostava kirja kaikin puolin. Jos on Valkoisen masain lukenut, tämä on vähän niin kuin must.

Tällä hetkellä minulla on useampi kirja luvussa. Eräs niistä on Corinne Hofmannin Reunion in Barsaloi, jossa hän palaa Keniaan tapaamaan "afrikkalaista perhettään". Eli vielä yksi kirja luvassa Corinnen tarinaa.

Pari sanaa The White Masai -elokuvasta

Katsoin tässä välissä muuten Valkoisen masain pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli melko ronskisti romantisoitu eikä osaa henkilöistä olisi tunnistanut samoiksi kuin kirjassa. Varmasti osittain juuri tällaisten taiteellisten vapauksien takia elokuvassa henkilöiden nimet oli vaihdettu. Toisaalta kyseessä ei muutenkaan ollut dokumentti, vaan puhdas rakkaus- ja draamaelokuva.

Ja minä pidin tuosta elokuvasta. Se tuli jotenkin lähemmäksi kuin kirja (vaikka elokuvassa oli epäautenttisuuksia esim. masait eivät suutele). En osaa sanoa miksi. Joskus vain käy näin. Lketingaa (elokuvassa nimellä Lemilian) näyttelevä Jacky Ido on myös aika hrrr. Samoin pidin Corinnea (elokuvassa Carola) näyttelevästä Nina Hossista.

Unpopular Bookish Opinions ja blogini periaatteista

Mai (terkkuja ja kiitokset haastamisesta!) haastoi minut vastaamaan kahdeksaan kirja-aiheiseen kysymykseen. Koska kyseessä on Unpopular bookish opinions -niminen haaste, ovat kysymyksetkin sen mukaiset.

Ennen kuin aloitan kysymyksiin vastaaminen, haluan huomauttaa etten saa mitään kiksejä kirjojen lyttäämisestä. Toisaalta en koe tarvetta pitää mielipidettäni itselläni (silloinkaan), jos en jostain pidä. Sehän on makuasia: en näe syytä, miksi ihminen saisi päästellä suustansa vain hattaraa.

Kirjablogini motto on jokainen kirja on ainakin parin sanan arvoinen. Niin huonoa kirjaa en ole lukenut (kokonaan), etteikö siitä löytyisi jotain hyvääkin. Olen monesti kiinnostunut jostain kirjasta ihan siitä huolimatta (tai juuri siksi), että siitä kirjoitettu arvio ei ole järin hyvä. Toisaalta olen joskus lukenut kirjan kehuvien arvioiden perusteella, enkä ole pitänyt siitä.

Tämän ajatuspohjan kautta uskon, että ei niin mairittelevillekin kirjamietteille on paikkansa ja tilauksensa. Otaksun, että ihminen osaa itse aavistaa ja arvioida voisiko kirjasta pitää: ihan siitä huolimatta, millaisen mielipiteen sattuu kirjasta lukemaan.

Minä en ainakaan ole niin vietävissä, että perustan omat lukemiseni jonkun yksittäisen mielipiteen tai arvion varaan. Koen siis, että "lyttäykset" (kunhan ovat asiallisia ja perusteltuja) voivat palvella lukijoita ihan siinä missä "hehkutuksetkin" (mielellään nekin minulle perusteltuina, kiitos).

Blogini ei myöskään ole mikään mainoskanava, vaikka osoite on niinkin kamala kuin mainoskatko. Osoite on todella vanhaa perua, jolloin blogin ideakin oli hieman toisenlainen. Osoitetta en muuta siksi, koska esimerkiksi kaikki linkitykset menisivät pieleen, jos sen tekisin. Liikaa vaivaa.

Jospa nyt pääsisimme siihen haasteeseen. Haasteen säännöt isken postauksen loppuun samalla kun valitsen uhrit, jotka haastan haasteeseen vastaamaan.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Ei sellaista ole: eivätköhän kaikki kirjat jaa mielipiteitä ainakin jossain määrin. Valitsen siis kirjan, josta moni on pitänyt, mutta minä en. Kunnian saa Pekka Hiltusen Iso. Siitähän moni on pitänyt, mutta minut se jätti kylmäksi mustavalkoisuudessaan ja kärjistävyydessään. Pidemmät perustelut voi lukea täältä.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ei sellaistakaan ole olemassa. Ymmärrän kyllä, että kysymys on kärjistetty, mutta en ole tällaisten kärjistysten ystävä (vali vali). Olen miettinyt pääni puhki, mutta en keksi tähän mitään. Ei kun keksinpäs! James Churchin Pohjois-Koreaan sijoittuva dekkarisarja. Sarjan ensimmäinen osa, Korealainen kuurupiilo, ei tainnut kovasti ihastuttaa Suomessa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Ei tule mieleen yhtään. Luulen, että tällainen kirja on kyllä olemassa ja se on luultavasti hieman vanhempaa tuotantoa, mahdollisesti jokin historiallinen teos tai klassikko. Tai sitten ei.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Varmaan puhdas romantiikka, jossa keskeisenä "juonena" on ihmissuhteet ja -solmut. En oikein jaksa sellaista.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Ei tule mieleen mitään. Tuleeko muille?

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

En tunne ketään kirjailijaa niin hyvin, että voisin olla pitämättä hänestä (piittaamaton voin kyllä olla). Haluan erottaa - erotankin - kirjat ja kirjailijat toisistaan.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Läväytän peräti kolme tiskiin, koska en osannut vastata kahteen edelliseen kysymykseen. Karl Ove Knausgårdin "avautumiset", Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja (luin yhden ja totesin, että juuei mulle tätä enää) ja Harry Potterit.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Hmm, vaikeaa. Voisi ehkä olla Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. Koin sen elokuvana, ihme kyllä, jotenkin voimakkaammin. Ei se kirjanakaan huono ollut.

~~~

Ja sitten ne uhrit. Mietin uhrivalintaa yön yli ja julkistan heidät huomenna. Toivottavasti ei mene yöunet potentiaalisilta uhreilta. Jos juuri sinä haluat uhrautua tai uhriutua, niin ilmaise halusi kommenteissa, niin heitän sinua vesilinnulla haasteella.

Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Edit. 27.5. kello 07.21

Tässä uhrit, jotka ilmestyivät minulle yön aikana. Haastan siis mukaan

Mielikuvakirja
Pinon päällimäinen
Kirjojen keskellä

Ei niin kauheaa kauhua

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Hodder&Stoughton, 2016
enlgannintanut Nancy Forest-Flier
S. 380
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Kylläpä harmittaa, kun kovasti odottamani kirja osoittautuukin pettymykseksi. Jo edellisestä, joskin varsin aneemisesta, postauksesta voi päätellä, ettei Hex tehnyt vaikutusta. Silloin oli tosin vielä noin sata sivua lukematta, vaan eivätpä ne loput tilannetta juuri pelastaneet.

Black Spring on pieni eristäytynyt kyläpahanen Jenkeissä. Alun perin Hollannissa, mutta kirjailija teki muutoksia englanninkieliseen käännökseen Jenkkejä silmällä pitäen - ihan kuin täällä Brittilässä ei puhuttaisi englantia, hmps. Perustelut tarinan uudelleensijoittamisesta voi lukea täältä. Minusta kyseessä on kaupallisuus, anteeksi nyt vain. Tai lukijoiden älyn kyseenalaistaminen.

Tai ehkä nahkeat ajatukseni johtuvat siitä, että olen itsekin pieneltä - vielä pienemmältä! - kielialueelta ja Euroopasta. En myöskään tajua perusteluja miljöön/kulttuurin tuttuuden tärkeydestä. Kyseessähän on periaatteessa fantasia. Toisekseen minulta saa aina plussaa erilaisista kulttuureista enkä näe syytä, miksi kauhukirjallisuus ravistelisi jotenkin enemmän, jos miljöö/kulttuuri on tuttu.

No, takaisin sinne Black Springiin, jota näennäisesti on pitänyt vallassaan noita jo 1700-luvulta lähtien. Black Springiin muuttaneet ovat ikuisesti tuomittuja asumaan siellä, sillä pois lähteminen aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoinen asetelma ja kirjan alku onkin varsin vetävä ja melko pian noidan tarina avautuu lukijalle. Siinä ei oikeastaan ole mitään erikoista. Mitäs luulisitte noidille tehdyn 1700-luvulla?

Kirjassa seurataan erityisesti Steve Grantin perhettä. Perheeseen kuuluu isä-Steven lisäksi vaimo, kaksi poikaa ja koira. Myös muita ihmisiä tietenkin on, mutta erityisesti Grantin perhe tulee lähelle lukijaa. Jos tulee. Minusta koko perhe on varsin hengetön ja jotenkin ontto. En tiedä, mistä se johtuu, etten saa otetta oikein kenestäkään: kaikki ihmiset vaikuttavat jokseenkin samanlaisilta. Latteilta.

Enkä pitänyt tavasta, jolla he puhuivat koirastaan - ihan kuin se olisi ollut rasite. Siksi en oikein osannut samastua niihin tuntemuksiin, kun tapahtui jotain kamalaa. Tuli vain mieleeni: mitäs siinä ruikutatte - ettehän edes piitanneet koirastanne.

HEX ei ole erityisen jännittävä eikä varsinkaan kauhea. Tai no, on aika kauheaa kun tylsistyy kauhukirjaa lukiessa niin paljon, että jopa oravat alkavat vaikuttaa jännittävämmiltä.

Hexistä olisi voinut saada irti vaikka mitä, mutta valitettavasti ei saada. Mielestäni jännitteen rakentaminen kestää liian kauan ja on jopa ajoittain puuduttavaa. Kun sitten vihdoin ja viimein alkaa tapahtua toden teolla, niin lukijaparka on jo niin uupunut, ettei halua muuta kuin äkkiä kirjasta eroon. Kyllä, vaikka periaatteessa tietyt ajatukset ja käänteet kirjan lopussa ovat melko yllättäviä ja kiinnostavia.

Taas tuli hapan miete, mutta näin tämän kirjan koin ja harmittaa itseänikin. Moni on tästä kirjasta Goodreadsissa kuitenkin pitänyt, joten linkitän sinne: sieltä voi lukea positiivisempia lukukokemuksia ja hankkia ns. second opinionin. Toisen roska on toisen aarre.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Hämärän jälkeen -haasteeseen. Jee, nyt on sekin haaste vihdoin korkattu.

Oravaiset kirjaterveiset

Olen kypsytellyt ajatusta videobloggaamisesta. Tarkoitus ei suinkaan ole lopettaa kirjoittamista, vaan silloin tälläin lisäillä tänne blogiin videoita. Videot voivat sisältää lyhkäisiä ajatuksia kirjoista (varsinaiset mietteet kirjoitan mieluummin) tai oikeastaan mistä tahansa.

Menin tänään läheiseen puistoon harjoittelemaan videointia ilman sen kummempia suunnitelmia. Tarkoitukseni oli sanoa muutama sananen parhaillaan lukemastani kirjasta, Hexistä (Thomas Olde Heuvelt). Kirja on olevinaan kauhua, mutta eipä ole pahemmin jännittänyt (varsinainen miete tulee, kun olen lukenut kirjan kokonaan).

Oravat pilasivat keskittymiskykyni, mutta laitanpa silti videon tänne (se kestää vain puolitoista minuuttia ja lopussa paikalle saapuu oravajengi, joten kannattaa katsoa). Jatkossa suunnittelen ja toteutan videot paremmin. Toivottavasti.



Terkut vielä tältä oravalta ihan erikseen.

Nämä ovat lajia grey squirrel (Sciurus carolinensis), jotka joku viktoriaaninen kermaperse roudasi tänne taannoin Jenkeistä. Valitettavasti ne (siis "harmaaoravat", eivät kermapeput) ovat syrjäyttäneet alkuperäisen populaation (red squirrel) ja ovat muutenkin uhka alkuperäiselle kasvistolle. Luin sekavin tuntein viime sunnuntain The Sunday Timesista eräästä orava-ansasta, jolla olisi tarkoitus supistaa oravakantaa. Ansa tappaa oravan murskaamalla sen kallon.

Oho, kirjablogi muuttui luontoblogiksi. Sori siitä.