Kulttuurienvälistä chick littiä

Corinne Hofmann: The White Masai
alkuper. Die Weisse Massai, 1998
Bliss, 2015
S. 307
Englannistanut Peter Millar
Suom. Valkoinen masai



Törmäsin Naamakirjan Kirjallisuusryhmässä Valkoiseen masaihin. En ollut aiemmin kirjasta kuullut, mutta siitä käyty keskustelu oli vähintäänkin mielenkiintoinen ja varsin paljon tunteita nostattava. Teki mieli lukea kirja ja katsoa, miten sen itse kokisin.

Ja joo-o, olo on melko ristiriitainen. Onko tämä olevinaan rakkausromaani? Jos on, niin missä rakkaus? No rakkaus on komean masaisoturin ulkokuoressa. Sitä jaksaa rakastaa melko kauankin, jos otaksuu että toinen lopulta muuttuu myös sisältä mieleisekseen. Molemmat taisivat olettaa, että kyllä se toinen muuttuu. Vaan kun ei muuttunut ja ylipäätään pyrkimys muuttaa toista on jokseenkin huono lähtökohta suhteelle.

Jo kirjan alku on, hmmm... omituinen. Sveitsissä asuva Corinne on lomailemassa Keniassa silloisen poikaystävänsä Marcon kanssa. Yhtäkkiä Corinne näkee komean masaisoturin, johon hän ilmeisesti salamarakastuu. Oli kiusallista (ja minä en helposti kiusaannu) näin lukijana katsella sivusta, kun Corinne kuolaa masain perään poikaystävänsä nenän edessä. Voi jeesus, voi äly, voi oksennus.

No erohan siinä tulee. Marcolle kenkää ja lusikat jakoon. Corinne myy menestyvän putiikkinsa. Kuluu puolisen vuotta, että Corinne saa Sveitsissä asiansa järjestykseen ja voi palata Keniaan. Puoli vuotta ilman mitään yhteydenpitoa "rakastavaisten" välillä.

Pakko huomauttaa, että rakkaudesta ei ole pahemmin puhuttukaan - ainakaan masaisoturin eli Lketingan taholta. Corinne on rakastunut omiin mielikuviinsa, väitän. Vai miten voi rakastaa ihmistä, josta ei oikeasti tiedä yhtään mitään? Ei tiedä, millainen hänen persoonansa on jne. Se on rakastumista mielikuvaan. Kirjan edetessä yritän etsiä rakkautta pariskunnan välillä, mutta en oikein näe sitä. Corinne huokailee edelleen soturinsa komeaa kuosia, soturi itse hymyilee paljon ja katoilee omille teilleen päiväkausiksi.

Suhde olisi saattanut onnistua, jos Lketinga olisi esimerkiksi käynyt kouluja ja asunut modernimmin. Lketingan nuorempi veli, James, on ajatuksiltaan isoveljensä vastakohta. Hän on huomattavasti nykyaikaisempi ja katsoo ja ymmärtää maailmaa ihan eri tavalla. James yrittääkin toimia pahimpien kiistojen aikana Lketingan ja Corinnen puskurina, mutta aika heikoin tuloksin. Ja onhan Lketingalla oikeus omaan kulttuuriinsa omassa kotimaassaan.

Ehkä olisi Corinnen kannattanut ottaa hieman enemmän selvää masaikulttuurista ennen kuin päätti muuttaa Keniaan. Mitä hän oikein kuvitteli? Että voi tuosta noin vain tunkeutua toiseen maahan ja muuttaa sen kulttuurin mieleisekseen, omaksi kulttuurikseen? No ei se ihan niin mene.

Corinnea ei tosin voi yrittämisen puutteesta moittia, ei todellakaan. Corinne on sisukas nainen, älykäs bisnesleidi. Tämä masaisoturimme vaikutti varsinaiselta laiskajaakolta, joka ei selvästikään kestänyt voimakastahtoista ja äyskentelevää vaimoaan, koska Corinnen edustama voimakastahtoisuus ei kuulu masaikulttuuriin. Kulttuurit tässä törmäävätkin varsin useasti, mutta eivät koskaan kohtaa.

Aina kun Lketinga otti itse ohjat niin sanotusti käsiinsä, kaikki meni persiilleen. Autonkin pisti paskaksi useampaan kertaan. Tuli toisinaan tunne, että kaikki mihin Lketinga koski, meni rikki. Tarkoitus varmasti oli vilpitön, mutta joo.

Että semmoinen kirja. Oli kyllä kuulkaa varsin koukuttava, vaikka tekikin välillä mieli nyppiä hiuksia yksitellen päästä ja oksentaa illallinen tyynylle.

Mutta arvatkaa mitä, kirjalle on olemassa kaksi jatko-osaa! Toinen osa on nimeltään Back from Africa ja kolmas Reunion in Barsaloi. Arvaa kuka tilasi ne kirjastoonsa. Ovat jo tänään noudettavissa.

Kirjasta on blogannut ainakin Nadja ja Villis. Heidän mietteensä ovat suopeampia kuin tämä minun hieman kitkerä miete. Tämä kirja on kyllä kiehtova seikkailu, jota rohkenen seikkailuhenkisille vilpittömästi suositella.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva. Katsoin elokuvan trailerin (alla) ja se vaikutti aika ihanalta, romantisoidulta. Siinä näkyi rakkaus, jota en kirjassa kokenut. Taidanpa katsoa koko elokuvan.

Mielisairas

Tänä keväänä näyttää suomalaisessa kirjallisuudessa olevan masennusbuumi. Olen lukenut peräti kahdesta masennusta käsittelevästä kirjasta blogeista. Kyseisiä kirjoja en ole lukenut. Moni lukija saa voimaa näistä kirjoista, mikä on hieno asia.

Monet iloitsevat ja kannustavat, että masennuksesta voi parantua - ihan kuka tahansa! Näille kirjoille on ilmeisesti yhteistä se, että ne käsittävät vain lyhyen ajanjakson, esimerkiksi vuoden.

Sally Brampton kuoli muutama päivä sitten. Hän teki itsemurhan hukuttautumalla mereen. Hän on tunnettu (Brittilässä) muun muassa teoksestaan Shoot the Damn Dog, jonka minäkin omistan. Olen omistanut kauan. En vain ole voinut lukea sitä, koska aina on ollut väärä aika: olen joko liian huonossa kunnossa. Tai liian hyvässä: hypomaniassa ei paljon jaksa paskaa ajatella, vaikka se kakkasäkki silloinkin on olalla. Se ei vain tunnu niin painavalta silloin.

Mikä minun pointtini on? En ole ihan varma itsekään, mutta haluan muistuttaa, ettei ihminen aina parane. Joskus on vain opeteltava elämään sairautensa kanssa. Ei se ole elämää, aina. Se on kitumista ja joskus on parempi kuolla. Sally ei jaksanut enää enkä ihmettele, vaikka surettaa toki hänen kohtalonsa. Lämmin halaus hänelle missä ikinä nyt onkaan.

Ensimmäisen blogini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos)  teema aloittaessani bloggaamisen joskus kymmenen vuotta sitten oli nimenomaan mielenterveys - tai lähinnä sairaus. Blogi oli tuolloin minulle tärkeä henkireikä ja myös keino saada vertaistukea ja hyväksyntää. Sain mitä hain ja kaupan päälle tietenkin paskasadetta niin kuin netissä on tapana.

En tarvitse tukea enää blogin kautta enkä aio avautua omista mielensairauksistani ja hoitohistoriasta tämän enempää. Tämä kirjoitus on omistettu niille hiljaisille, jotka eivät koskaan parane, vaikka kuinka ottaisimme itseämme niskasta kiinni, kävisimme lenkillä ja lässynlää.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kritisoida tai vähätellä kenenkään masennuksia/muita mielenterveysongelmia tai mainitsemiani kirjoja - enhän edes ole lukenut niitä. Mutta saanpahan minäkin sanoa mielipiteeni vallitsevista ilmiöistä.

Onko lapseni murhaaja?

Jessica Treadway: If She Did It
Sphere, 2015
S. 387
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Jessica Treadway on yhdysvaltalainen kirjailija. If She Did It julkaistiin Jenkeissä nimellä Lacy Eye, joka on minusta aivan napakymppinimi tälle kirjalle.

Brittinimi on suoraan sanottuna tylsä ja jopa typerä, vaikka periaatteessa sopiikin kirjan nimeksi.

Mutta Lacy Eyessa on enemmän syvyyttä ja sanomaa, joka ohjaisi lukijaa ihan toisella tavalla kuin tuollainen arkinen arvuuttelunimike.

Vaan ehkä kirjan nimi onkin valittu, että takakanteen voidaan lätkäistä tällainen (kuva alla) mainosteksti, jossa ratsastetaan toisilla romaaneilla, kuten niin trendikästä on?

Jep jep, onneksi en nähyt tuota tekstiä kuin vasta alettuani lukea kyseistä kirjaa. Olisi nimittäin jäänyt lukematta (Ai miksi? No koska olen lukenut Kevinin ja olin kuivua kasaan sitä lukiessani, karseeta jaaritusta. Husband's Secretia en ole lukenut, mutta tiedän kirjan olemassaolosta).

Mainittakoon että näköni on erittäin valikoiva, ja vaikka luen kirjasta takatekstin (enhän voi muuten tietää kiinnostaako kirja minua - en osta tai lainaa sikaa säkissä), en välttämättä näe/lue noita myyntivirkkeitä, koska oletan että suurella präntätyt ovat pelkkään markkinointilätinää ja sananhelinää, joiden en halua vaikuttavan lukupäätökseeni.

Välikysymys: lukisitko sinä tämän kirjan tuon takakannen perusteella? Uteliaisuudesta kysyn.

Takakansi kertookin kirjan asetelman melko perusteellisesti, joten mitäpä tässä juonesta sen enempää lätisemään. Kirjan brittinimi (If She Did It) latistaa kirjan yhdeksi teemaksi eli lukija voi päätellä, että kirjassa pohditaan oliko Hannan tyttärellä tekemistä isänsä murhan ja äitinsä pahoinpitelyn kanssa vai ei.

Schuttin perhe: äiti Hanna, isä Joe, vanhempi tytär Iris ja nuorempi tytär Dawn.

Kirjan kertoja on Hanna Schutt, jonka ajatusten kautta tarinaa lähdetään kerimään auki. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolme vuotta brutaalin tapahtuman jälkeiseen aikaan. Nykyaika etenee melko maltillisesti, koska kerronta luisuu menneisyyteen harva se sivu (pakko tunnustaa, että jossain vaiheessa tuo aikahyppely alkoi hieman rasittaa, kun tuntui ettei nykyajassa päästy lainkaan eteenpäin, vaan jatkuvasti vajottiin jonnekin menneisyyden suohon).

Hannan muisteloiden kautta rakentuu kuva Schuttin perheestä ja sen keskinäisestä dynamiikasta. Henkilöiden persoonallisuudet avautuvat hiljalleen lukijalle Hannan oman persoonan ja asenteen suodattamina.

Kirjan tapahtumat ovat melko tavanomaisia, jopa ennalta-arvattavia. Kirjan jännite ei kuitenkaan rakennu tapahtumista (eikä oikeastaan edes siitä kuka teki ja mitä), vaan henkilöiden persoonallisuuksista ja käyttäytymisestä, motiiveista. Hannan persoona on häiritsevä: hän on kenties sokein näkevä ihminen. Aviomieskin puskee omaa tahtoaan läpi kuvitellen sen olevan kaikkien tahto. En voi olla pohtimatta, miten helkutin hukassa kaikki ovat.

Summa summarum: mielenkiintoinen kirja, joka kannatti ehdottomasti lukea. Ei sisällä raakuuksilla mässäilyä. Yksi verilöyly luonnollisesti tapahtuu, mutta sitä ei toisteta eikä siinä ryvetä. Se on oikeastaan sivuseikka.

Kävin eilen kuvaamassa kirjoja läheisessä puistossa. Mitäpä sitä ei tekisi saadakseen blogiin kivat kirjakuvat.

"Rotanpyytäjä" ja "miesvaras"

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen


Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.

Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.

Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.

Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.

Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian.  Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.

Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.

Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.

Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.

Pilaantunut rakkaus

Kansi: Nitesh Mohanty

Sudha Murty: Mahashweta
Penguin, 2005
S. 154
Kirjaa ei ole käännetty suomeksi


Mahashweta on intialaisen näytelmän nainen, joka on korviaan myöten rakastunut Pundarikaan. Tämä näytelmä on keskeisenä sivujuonteena intialaisen Sudha Murtyn rakkausromaanissa.


Varakkaan perheen naimaton lääkäri, Anand, kuulee sattumalta toisesta huoneesta kantautuvat vuorosanat, jotka Mahashwetaa näyttelevä nainen lausuu. Anand ei tosin tiedä, että kyseessä on harjoitus.

"Like Rohini to Chandra, like Lakshmi to Narayana, am I to him. Just as the creeper depends on a tree, emotionally I depend on him. I cannot live without him, and for his sake, I am ready renounce everything. Let society say anything it wishes. I do not care..."

Anand kuvittelee (itserakkaasti), että sanat kertovat jonkun tunteista häneen: joku on salaisesti ihastunut häneen! Myöhemmin selviää, että kyseessä on näytelmän repliikki, mutta Anand ihastuu näytelmässä Mahashwetaa esittävään Anupamaan.

Ja tokihan Anand saa mitä haluaa, eikä Anupamallakaan ole mitään sitä vastaan: hänkin on menettänyt sydämensä Anandille. Anandin nyrpeä äiti ei innostu Anupamasta tämän köyhän maalaistaustan takia. Hän kuitenkin lopulta antaa vastentahtoisen siunauksensa avioliitolle.

Ja kaikki menee niin pieleen kuin voi mennä ja koko karseuden kruunaa valkoinen läntti, joka ilmestyy Anupaman jalkaan. Kyseessä on leukoderma, joka on anopille yksi syy lisää vihata Anupamaa.

Lääkäri-aviomies Anand on Englannissa täydentämässä opintojaan, kun Anupaman, jonka oli tarkoitus lentää Anandin perässä Englantiin, leukoderma todetaan. Hän tietää, ettei Anupamalla ollut leukodermaa ennen häitä, vaikka Anandin äiti niin väittää. Anand kuitenkin vaikenee ja siten sinetöi tuoreen vaimonsa kohtalon.

Jessus mikä vässykkä ja pelkuri. Joskus toisen ihmisen sortamiseen ei tarvita edes sanoja. Anandin rakkauden voisi ajatella koskettavan kaikkea, mikä kiiltää. Vaimo ei enää tunnukaan järin hohdokkaalta - varsinkaan, jos valkoiset läntit ilmestyvät näkyville paikoille, kasvoihin... Hyi hyi, pois mokoma, pilalla on.

Anupama menettää oikeastaan kaiken, minkä varaan on elämänsä rakentanut. Hän menetti suuren osan jo naidessaan Anandin ja loput sen jälkeen. Ja minkä takia? Eipä minkään. Mutta Anupama on sitkeä nainen. Hänet voi lyödä maahan, mutta hän nousee ylös. Hän rakentaa elämänsä uudelleen, mutta rakkaus aviomieheen ja tämän petos muuttaa hänessä jotain lopullisesti.

Mahashweta on yllättävän juonivetoinen pienoisromaani, ja tämä ei missään nimessä moitteena. Vaikka tuossa yllä kerroin näennäisesti paljon juonesta, jätin silti suurimman osan kertomatta. Tapahtumia ja käänteitä ei ns. juosta läpi - ne ajatellaan ja pohditaan, lähinnä Anupaman näkökulmasta.

Järin yllättävä (ei tosin myöskään häiritsevän ennalta-arvattava) tämä romaani ei ole, mutta se on mielenkiintoinen kurkistus Intialaiseen elämänmenoon (joo, tiedän että Intia on laaja maa ja maan sisällä on paljon kulttuurisia eroavaisuuksia, mutta tämä on nyt yhdenlainen kertomus) ja tapoihin.

Kirjan tyyli on hivenen naiivi, ja jotkin dialogit kuin paperista "luettuja" esitelmiä vaan eipä tuo minua haitannut. Pääpiirteissään kirjan kieli on kaunista ja ajatukset kiinnostavia, joita tekee mieli jäädä pohtimaan itsekin. Anupama on harvinainen persoonallisuus ainakin minun silmissäni. Hän on ihminen, jota voisi kutsua läpeensä hyväksi. Tiedän, että sellaisia on. Pakko olla.

Mikään kynnysmatto Anupama ei kuitenkaan ole, eikä muutenkaan tahdoton hiirulainen. Ehkä voimansa onkin juuri siinä, että hän kykenee antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Ja se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei hän muistaisi, mitä on tapahtunut ja miten tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet ja  häntä muuttaneet.

Vähän itketti kirjan päätyttyä.

Voihan Syyria

Olen ollut jo pidemmän aikaa turhautunut. Suomesta kantautuvat uutiset turhauttavat: niissä harvemmin on mitään hyvää. Pelkkää vastakkainasettelua ja suoranaista lietsontaa, ohjeita miten pyyhkiä hanuri oikein.

Siihen päälle kun vielä lukee laatulehtien kommenttipalstoja, niin turhuus on maksimoitu tuhatkertaiseksi. En enää jaksa seurata Suomen uutisia.

Turhautumista on viime viikkoina lisännyt lukemani kirja. Kirja on syyrialaisen toimittajan Samar Yazbekin kirjoittama kirja The Crossing (Rider 2015, englannistanut Nashwa Gowanlock ja Ruth Ahmedzai Kemp).

Yazbek kuvailee Syyrian tilannetta sisältäpäin, siviilien sekä myös sotilaiden näkökulmasta. Yazbek asuu nykyisin Ranskassa, koska hänet on karkoitettu Syyriasta, mutta hän palasi maahansa salaa kolme kertaa saadakseen aineistoa käsikirjoitustaan varten. 

Kaikki vähänkin uutisia seuranneet tietänevät, mikä on tilanne Syyriassa. The Crossing menee vielä syvemmälle: ihan kuin olisi itse mukana Syyriassa, kulkisi Yazbekin sandaaleissa haastattelemassa ihmisiä, juoksemassa pakoon pommeja. Masentavaa, loputonta. Pommituksia ja kuolemaa. Ennen niin kauniit kaupungit raunioiona. Uskonnon nimissä voi tehdä mitä tahansa. Tekee mieli huutaa WHAT'S THE FUCKING POINT!!!!

We're dying slowly here, like animals that have been tied to a tree and left to starve to death.

Harvemmin kirja saa näin pahaa oloa minussa aikaiseksi, mutta nyt on käynyt näin. Niin turhauttavaa, niin turhaa turhaa TURHAA. Asiaa ei helpota kirjan raskas tyyli:lukuja on vain kolme, rajanylitysten määrän mukaan. Muuten teksti on lähes yhteen pötköön kirjoitettu, vain muutamia hengähdystaukoja siunaantuu sinne tänne isompien kappalevälien muodossa. Muuten ei mitään.

Olen The Crossingin ohessa lukenut muitakin kirjoja, koska en pysty lukemaan sitä (The Crossingia) kuin pienissä pätkissä. Vielä pitäisi jaksaa loput kolmisenkymmentä sivua. Ei ole paljon, mutta tuntuu loputtomalta  - ihan kuin Syyrian sota. Miksi pitää väkisin lukea loppuun? Koska haluan, tarvitsen vain aikaa.

Entä miksi kirjoitan kirjasta, jota en ole vielä edes kokonaan lukenut? Koska muuten en ehkä kirjoittaisi siitä ollenkaan. Minulla on nyt tunne, että haluan ryöpsäyttää tämän kirjan ulos, ja tässäpä se tulikin. Ei itse asiassa ollut edes tarkoitus blogata tästä kirjasta nyt, vaan ainoastaan postata kukkakuvat, mutta sitten alkoikin tulla tavaraa uunista ulos.

Kävin eilen lempipaikassani eli Kew Gardensissa. Ihailin Waterlilyja. Kasvihuone oli hiostavan kuuma, mikä oli hyvä asia, sillä lapset (koululaisryhmiä paljon liikkeellä) eivät viihtyneet siellä. Sain melko rauhassa pällistellä rehuja ja kuvata niitä. Tässä pieni otanta luonnon taideteoksia.

Luonto rauhoittaa minua. Juuri nyt tarvitsen rauhaa, haluan eroon ajatuksistani.

Kukkaterapiaa teillekin!

Mukavaa viikon jatkoa!

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin illalla, nyt pitää rientää muihin puuhiin!

Hurmaava Japani, hurmaava kirja!

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani
Gummerus, 2016
S. 239
Arvostelukappale


Hurmaava on Japani, kyllä, ja niin on Eväsojan kirjakin. Melkein Geisha on melkein kuin matka Minna Eväsojan opastama Kiotoon, jossa "lämmintä on vain tee".

"Tämä kuvastaa hyvin japanilaisten asennetta kiotolaisia kohtaan: heitä pidetään vaikeina, viileinä ja etäisinä."

Eväsoja kertoo kirjassaan elämästään ja kokemuksistaan pääasiassa Kiotossa, jossa hän on asunut ja opiskellut. Kirja koostuu lyhkäisistä luvuista, jotka on osuvasti otsikoitu kuvaamaan käsiteltävää teemaa. Näiden kokemusten kautta Eväsoja pirtää eloisan kuvan kiotolaisesta elämänmenosta ulkopuolisen silmin.

Ulkopuolisella en tässä yhteydessä tarkoita turistia, sillä turisti tuskin saa esimerkiksi arkeen liittyvistä tavoista ja käytännöistä juuri mitään irti. Eväsoja on kuitenkin ulkomaalainen eli gaijin, ulkopuolinen. Japanilaiseen kulttuuriin on hyvin vaikea ulkomaalaisen solahtaa. Tätä solahtamista Eväsoja kuvaa lämpimällä huumorilla höystettynä selkeästi kulttuuria arvostaen.

Eväsojan - sanoisinko varsin aktiivinen - vuokraemäntä tulee lukijalle tutuksi. Myös Eväsojan vuokra-asunto tulee tutuksi. Samoin saamme tutustua muutamiin Eväsojan opiskelutovereihin ja Senseihin. Heidän kanssaan kiertelemme erilaisissa menoissa ja seremonioissa, ihastelemme luontoa ja vuodenkiertoa.

Kasvojen menettäminen -tai säilyttäminen - on jatkuva huolenaihe japanilaisille. Eväsoja käsittelee tätäkin teemaa, sillä onhan se eräs peruspilari japanilaisessa kulttuurissa ja sääntelee sitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä.

Japanista kiinnostuneille tämä kirja tarjoaa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoiltuna kokemusten ja kommellusten muodossa. Kirja on nautinnollista luettavaa ja pidän Eväsojan tyylistä, joka on jutusteleva ja lempeä, mutta silti jämäkkä.

Jos kokee japanilaisen kirjallisuuden vieraaksi, mutta haluaisi silti sitä lukea, suosittelen lukemaan Eväsojan kirjan, jolloin monet arkiset asiat saattavat avautua ihan eri tavalla. Itse olen tehnyt opiskeluaikoinani tutkielman japanilaisesta kulttuurista ja olen muutenkin Japani-fani, joten minulle japanilainen kirjallisuus tuntuu tietyllä tapaa tutulta ja ymmärrän vihjeitä ilman, että niitä pitää avata erikseen.

Toisaalta täytyy muistaa, että eläminen esimerkiksi Kiotossa on melko toisenlaista kuin vaikkapa Tokiossa. Mutta niinhän se on monissa muissakin maissa: kaupungit ovat erilaisia, samoin on eri asia asua vaikkapa maaseudulla, pienessä kylässä tai kaupungissa.

Suosittelen Eväsojan kirjaa myös ihan kaikille Japanista ja japanilaisuudesta kiinnostuneille. Melkein Geisha (kirjan nimivalinta selviää lukemalla kirjan - sen taustalla on eräs hassu tapaus!) on helposti lähestyttävä, mutta asiapitoinen ja runsas - ja erittäin japanilainen kantta (jonka on suunnitellut Jenni Noponen) myöten.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Tämä onkin jo kolmastoista haasteeseen lukemani kirja.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Riitta K, Kirjakirppu ja Suketus.