Hae tästä blogista

maanantai 16. toukokuuta 2016

Mielisairas

Tänä keväänä näyttää suomalaisessa kirjallisuudessa olevan masennusbuumi. Olen lukenut peräti kahdesta masennusta käsittelevästä kirjasta blogeista. Kyseisiä kirjoja en ole lukenut. Moni lukija saa voimaa näistä kirjoista, mikä on hieno asia.

Monet iloitsevat ja kannustavat, että masennuksesta voi parantua - ihan kuka tahansa! Näille kirjoille on ilmeisesti yhteistä se, että ne käsittävät vain lyhyen ajanjakson, esimerkiksi vuoden.

Sally Brampton kuoli muutama päivä sitten. Hän teki itsemurhan hukuttautumalla mereen. Hän on tunnettu (Brittilässä) muun muassa teoksestaan Shoot the Damn Dog, jonka minäkin omistan. Olen omistanut kauan. En vain ole voinut lukea sitä, koska aina on ollut väärä aika: olen joko liian huonossa kunnossa. Tai liian hyvässä: hypomaniassa ei paljon jaksa paskaa ajatella, vaikka se kakkasäkki silloinkin on olalla. Se ei vain tunnu niin painavalta silloin.

Mikä minun pointtini on? En ole ihan varma itsekään, mutta haluan muistuttaa, ettei ihminen aina parane. Joskus on vain opeteltava elämään sairautensa kanssa. Ei se ole elämää, aina. Se on kitumista ja joskus on parempi kuolla. Sally ei jaksanut enää enkä ihmettele, vaikka surettaa toki hänen kohtalonsa. Lämmin halaus hänelle missä ikinä nyt onkaan.

Ensimmäisen blogini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos)  teema aloittaessani bloggaamisen joskus kymmenen vuotta sitten oli nimenomaan mielenterveys - tai lähinnä sairaus. Blogi oli tuolloin minulle tärkeä henkireikä ja myös keino saada vertaistukea ja hyväksyntää. Sain mitä hain ja kaupan päälle tietenkin paskasadetta niin kuin netissä on tapana.

En tarvitse tukea enää blogin kautta enkä aio avautua omista mielensairauksistani ja hoitohistoriasta tämän enempää. Tämä kirjoitus on omistettu niille hiljaisille, jotka eivät koskaan parane, vaikka kuinka ottaisimme itseämme niskasta kiinni, kävisimme lenkillä ja lässynlää.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kritisoida tai vähätellä kenenkään masennuksia/muita mielenterveysongelmia tai mainitsemiani kirjoja - enhän edes ole lukenut niitä. Mutta saanpahan minäkin sanoa mielipiteeni vallitsevista ilmiöistä.

13 kommenttia:

  1. Minäkään en ole niitä tämän kevään "masennuskirjoja" lukenut, mutta voisin kyllä lukea joskus myöhemmin. Olet kyllä ihan oikeassa siinä, että nämä kirjat kertovat juuri jostakin suhteellisen lyhyestä ajanjaksosta. (Voihan toki olla toisenlaisiakin, mutta en ole ainakaan kuullut.)

    No. En näköjään saa puettua sanoiksi sitä, mitä haluaisin sanoa, mutta Bramptonin kirja meni heti lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, moni on noista kirjoista pitänyt eli niille varmasti on yleisönsä. Itse en taida kuulua siihen yleisöön, vaikka en tietenkään voi olla varma, koska en ole kirjoihin sen tarkemmin tutustunut. Kaikki tietoni perustuvat juttuihin, jotka noista kirjoista on kirjoitettu. Niiden perusteella en koe olevani kohderyhmää, mutta aion jatkossakin lukea kirjoista käytävää keskustelua - eihän sitä tiedä jos joskus luen itsekin. :)

      Kyllä varmaan voin jotenkin saada kiinni siitä, mitä haluat sanoa. Kaikelle on aikansa ja nyt ei ehkä ole tietynlaisten juttujen aika. En voi muuten mennä takuuseen tuosta Bramptonin kirjastakaan, että millainen on, koska en ole sitäkään lukenut. Sujuvasti näytän puhuvan kirjoista, joita en ole lukenut. Apua :D

      Poista
  2. Minä olen lukenut toisen noista kirjoista, Vanhatalon kirjan Keskivaikea vuosi. Minusta hänen olisi pitänyt odottaa ja etäännyttää. Kirja vaikutti yksityiseltä päiväkirjalta, ei toisille kirjoitetulta. Ajattelin kirjoittajan lapsia. Miltä heistä tuntuu, kun he saavat isompina lukea olleensa valtava taakka, koska äiti arvosti niin paljon omaa aikaansa, ettei olisi millään jaksanut olla heidän kanssaan? Kirjasta jäi outo maku.
    Katri Rauanjoen kirja on minulla varauksessa. Olen ymmärtänyt, että se olisi parempi. Toivon sitä.
    Kirjoitan ehkä molemmista, kun olen lukenut tämän toisen.

    Elegia, Ymmärrän turhautumisesi "heppoisiin" sairastamiskuvauksiin. I know! <3
    Elämäkerrallisuus on muotia, ja elämäkertoja kirjoittavat nyt myös nuoret. Eikö kustantaja voisi sanoa, että malta hyvä ihminen tai ohjata fiktion suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi tuosta Vanhatalon kirjasta. Nämä "masennuskirjat" kyllä kiinnostavat minua, mutta ei siinä mielessä, että ne lukisin (ainakaan toistaiseksi). Yksityinen päiväkirja ei nyt hirveästi houkuttele lukemaan, mutta toisaalta kaipa Vanhatalo itse on tiennyt, mitä tekee ja mitä haluaa itsestään jakaa. Minä voin samastua Vanhatalon tuntemuksiin, kun kirjoitat että hänelle lapset olivat taakka ja hän olisi halunnut olla yksin. Niin minäkin! Mutta siis minullahan ei olekaan lapsia ja jos olisi, niin... Hmm, jäisi varmaan kirjoittamatta, ellen sitten peitenimellä (niin kuin muutkin hyvin henkilökohtaiset asiat, joihin liittyy toisia ihmisiä ja heidän yksityisyytensä).

      Toivottavasti kirjoitat noista kirjoista, sillä minua kiinnostaa mielipiteesi! Joskus on ihan riittävää lukea kirjoista sen sijaan että lukee niitä itse.

      Elämäkerrat ja muistelmat on ihan jees, jos on jotain asiaa. Tosin mikäs minä olen sitä päättämään kenellä on asiaa ja kenellä ei. Voihan kirjoittaminen olla myös terapeuttista itselle, osa eheytymisprosessia (näin ainakin minulla, mutta suurin osa ei näe ikinä päivänvaloa missään).
      Ilkeästi joskus myös mietin, että ihmiset ovat niin itsekeskeisiä, että he haluavat siksi kirjoittaa itsestään. Ja tällä en nyt todellakaan tarkoita näitä tässä mainittuja kirjoja: yleinen aika vain on sellainen minä minä minä ja minä ja kuvat nettiin ja julkiseksi ja kaikki julkiseksi koko sisin kun olen niin erikoinen ja mielipiteet myös plus aivopierut. Sori, lähti lapasesta. :D

      Poista
  3. Hyvä esilletuonti!
    Ehkä rohkeus mielensairauksista puhumiseen kasvaa hiljalleen kaiken aikaa, enää ei tarvi hävetä, eikä se ole tabu. Ihmiset haluavat kertoa, koska se on nyt niin helppoa. Mene ja tiedä, arvailen vain.

    Voisin myös raapustaa vaikka aamukahvimukiin tuon karun rehellisen toteamuksesi, "joskus on vain opeteltava elämään sairautensa kanssa", vaikka oma vaiva onkin fyysinen. Se tuo silti mukanaan myös oman henkisen painolastinsa. Aina ei parane, todellakaan. Melkoinen haaste itse kullekin.

    Kiitos tuosta kirjavinkkauksesta, pitää laittaa ylös :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pia, kiitokset! Minua ei itseäni kiinnosta (enää) jauhaa mielenterveysongelmista ja -sairauksista samassa määrin kuin ennen, jolloin olin jopa melko aktiivinen (siellä omassa blogissani vain tosin ja anonillinä). Nykyään masennukset sun muut ovat niin arkipäiväisiä, että niistähän paranee kun vetää pamin naamaan ja menee lenkille. :D Tai niin kuin joku julkkis, joka jossain lehden haastattelussa kertoi, että hän ei enää jaksanut olla masentunut. Ja ei, hän ei tehnyt itsaria vaan ihmeparani. Että sitä rataa. :D

      Ei ole väliä onko vaiva/sairaus fyysinen vai psyykkinen: ihan yhtä paljon saa opetella elämään sen kanssa ja joskus on huonoja päiviä, joskus ihan halvatun huonoja. Ja sitten on niitä parempia päiviä.<3

      Poista
    2. Juuri tuo minua hämmentää tosi paljon: monin paikoin mediassa annetaan sellainen kuva, että masennus/syöpä/mikä-tahansa-sairaus-tai-vastoinkäyminen on muka oma valinta. Että riittää kun _päättää_ parantua. "Otat vaan itteäs niskasta kiinni!"

      Poista
    3. Joo, oma vika kun sairastuit. Mitäs teit sitä ja tätä. Perimällä ei tietenkään ole osaa eikä arpaa esimerkiksi syöpään sairastumisessa. Ihmisestä on tullut niin kuningas, että sitä voi ihan valita, mihin sairastuu ja etenkin että sitten muistaa parantua. Jep. (sarkasmivaroitus)

      Poista
  4. Jatkan tuohon Pian kommenttiin. Niin se varmaan on, ja tällaiset kirjat myös myyvät, vertaistukena ja valitettavasti myös kurkistelumielessä. Siksi kustantaja varmaan antaa mennä läpi, kun on kerran buumi!

    Nykyaikaan kuuluu sellainen ajattelu, että sairaus hoidetaan naps ja sitten on taas entisensä. Haastatteluissa toistellaan, miten joku taisteli ja voitti esim. syövän tai masennuksen. Kuitenkin nuokin molemmat viipyilevät: masennukselle altis on aina vaarassa pudota uudestaan ja syöpäsolut seikkailevat jokaisessa meistä ja enemmän niissä, joissa ne ovat kerran aktivoituneet.

    En nyt tuonut tässä oikeastaan mitään uutta. Halusin vain sanoa, että olette viisaita naisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kurkistelussa ei sinänsä ole mitään paheksuttavaa. Koen kurkistelun kiinnostuksena aiheeseen ja kenties hyvinkin erilaseen elämään ja kohtaloon kuin se oma. Eli minusta kurkistelu on usein sellaista ihan tervettä uteliaisuutta, mihin oikeastaan kannustan jopa. Niin kauan kuin ihminen saa omasta vapaasta tahdostaan päättää, miten paljon kertoo, on kaikki hyvin. Sellaiset pakkopaljastukset ja kohuromaanit eivät innosta - ne ovat niljakasta tirkistelyä.

      Minusta tuntuu joskus (tai oikeastaan aika useinkin), että masennuksesta puhumisen yleistymisen myötä siitä on tullut lähinnä sellainen "heikkojen" ja "tahdottomien" ihmisten tekosyy olla laiskoja valittajia. Siihenhän ne kommentit "ota itseäsi niskasta kiinni" -liittyvät. Lisäksi luullaan, että masentuneen ihmisen voi jotenkin tunnistaa päällepäin ja kaikki masentuneet sitä ja tätä. Kukaan ei kehtaisi ikimaailmassa sanoa syöpäsairaalle, että koittasit nyt parantua ja hymyä huuleen.

      Kiitos kommenteistasi, Marjatta! Kaikki ajatukset ovat aina tervetulleita <3

      Poista
  5. Luin Vanhatalon haastattelun jostakin lehdestä odotellessani lääkärille pääsyä (ihan somaattisista syistä tällä kertaa...). Tuttuja juttuja, paljon yhtymäkohtia omaan Sairaalapäiväkirjaani, mutta tuli sellainen olo, että jos noin "helpolla" pääsee ja tästä lähtien elämä hymyilee, niin oho. Taidan olla vaan kateellinen.

    Mietin myös tuota Marjatan esille tuomaa asiaa: miltä lapsista tuntuu lukea tällaista, toivottavasti ovat sinut itsensä kanssa, kestävät. Itsehän karsin sairaalapäiväkirjasta kaiken perheeseen ja ystäviin liittyvän, luetutin kässärin myös perheellä ennen julkaisemista. On asioita, jotka eivät kuulu kirjan kansien väliin, mielestäni. Mutta tämä lienee varmaan taas väärää ajattelua -tavallani karsittu kirja ei anna niin paljon mahdollisuutta tirkistellä.
    Niin kuin jotakuta nyt kiinnostaisi. Pitäisi olla julkkis ensin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääpä lukaista joku Vanhatalon haastattelu, jos netistä löytyy. Ihan vain senkin takia, että minua kiinnostaa miten mielenterveysaiheita käsitellään valtamedioissa. Valitettavasti se tyyli tosiaan usein on (lukemieni perusteella), että masennus tuli ja masennus meni ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti ilman itsareita tai muita. Ei ihme, että masennusta pidetään jonain "pellesairautena" eikä sitä oteta vakavasti. Tai no, osa tietenkin ottaa mutta sitten on se iso joukko, joiden mielestä masennus on suunnilleen oma valinta ja vika.

      Sinun Sairaalapäiväkirjallasi on erityinen paikka kodissani ja sydämessäni. Siitä olisi voinut tulla hitti, jos olisit läväyttänyt koko perhe-elämäsi tiskiin ja ruotinut niitä oikein olan takaa viidensadan sivun verran. Olisit sen jälkeen ollut julkkis :D Ai niin, mutta tuskin olisit kelvannut, koska sinun tarinallasi ei ole tarpeeksi onnellista loppua, if you know what I mean. <3

      Poista
  6. Ilmoitusluontoinen asia kaikille!

    Vastaan kommentteihin tänään myöhemmin. Pahoittelen, että vastaaminen taas kestää, mutta aihe on hieman hankala ja haluan vastata ajatuksella. :)

    VastaaPoista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.