"Rotanpyytäjä" ja "miesvaras"

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen


Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.

Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.

Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.

Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.

Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian.  Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.

Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.

Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.

Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.

Pilaantunut rakkaus

Kansi: Nitesh Mohanty

Sudha Murty: Mahashweta
Penguin, 2005
S. 154
Kirjaa ei ole käännetty suomeksi


Mahashweta on intialaisen näytelmän nainen, joka on korviaan myöten rakastunut Pundarikaan. Tämä näytelmä on keskeisenä sivujuonteena intialaisen Sudha Murtyn rakkausromaanissa.


Varakkaan perheen naimaton lääkäri, Anand, kuulee sattumalta toisesta huoneesta kantautuvat vuorosanat, jotka Mahashwetaa näyttelevä nainen lausuu. Anand ei tosin tiedä, että kyseessä on harjoitus.

"Like Rohini to Chandra, like Lakshmi to Narayana, am I to him. Just as the creeper depends on a tree, emotionally I depend on him. I cannot live without him, and for his sake, I am ready renounce everything. Let society say anything it wishes. I do not care..."

Anand kuvittelee (itserakkaasti), että sanat kertovat jonkun tunteista häneen: joku on salaisesti ihastunut häneen! Myöhemmin selviää, että kyseessä on näytelmän repliikki, mutta Anand ihastuu näytelmässä Mahashwetaa esittävään Anupamaan.

Ja tokihan Anand saa mitä haluaa, eikä Anupamallakaan ole mitään sitä vastaan: hänkin on menettänyt sydämensä Anandille. Anandin nyrpeä äiti ei innostu Anupamasta tämän köyhän maalaistaustan takia. Hän kuitenkin lopulta antaa vastentahtoisen siunauksensa avioliitolle.

Ja kaikki menee niin pieleen kuin voi mennä ja koko karseuden kruunaa valkoinen läntti, joka ilmestyy Anupaman jalkaan. Kyseessä on leukoderma, joka on anopille yksi syy lisää vihata Anupamaa.

Lääkäri-aviomies Anand on Englannissa täydentämässä opintojaan, kun Anupaman, jonka oli tarkoitus lentää Anandin perässä Englantiin, leukoderma todetaan. Hän tietää, ettei Anupamalla ollut leukodermaa ennen häitä, vaikka Anandin äiti niin väittää. Anand kuitenkin vaikenee ja siten sinetöi tuoreen vaimonsa kohtalon.

Jessus mikä vässykkä ja pelkuri. Joskus toisen ihmisen sortamiseen ei tarvita edes sanoja. Anandin rakkauden voisi ajatella koskettavan kaikkea, mikä kiiltää. Vaimo ei enää tunnukaan järin hohdokkaalta - varsinkaan, jos valkoiset läntit ilmestyvät näkyville paikoille, kasvoihin... Hyi hyi, pois mokoma, pilalla on.

Anupama menettää oikeastaan kaiken, minkä varaan on elämänsä rakentanut. Hän menetti suuren osan jo naidessaan Anandin ja loput sen jälkeen. Ja minkä takia? Eipä minkään. Mutta Anupama on sitkeä nainen. Hänet voi lyödä maahan, mutta hän nousee ylös. Hän rakentaa elämänsä uudelleen, mutta rakkaus aviomieheen ja tämän petos muuttaa hänessä jotain lopullisesti.

Mahashweta on yllättävän juonivetoinen pienoisromaani, ja tämä ei missään nimessä moitteena. Vaikka tuossa yllä kerroin näennäisesti paljon juonesta, jätin silti suurimman osan kertomatta. Tapahtumia ja käänteitä ei ns. juosta läpi - ne ajatellaan ja pohditaan, lähinnä Anupaman näkökulmasta.

Järin yllättävä (ei tosin myöskään häiritsevän ennalta-arvattava) tämä romaani ei ole, mutta se on mielenkiintoinen kurkistus Intialaiseen elämänmenoon (joo, tiedän että Intia on laaja maa ja maan sisällä on paljon kulttuurisia eroavaisuuksia, mutta tämä on nyt yhdenlainen kertomus) ja tapoihin.

Kirjan tyyli on hivenen naiivi, ja jotkin dialogit kuin paperista "luettuja" esitelmiä vaan eipä tuo minua haitannut. Pääpiirteissään kirjan kieli on kaunista ja ajatukset kiinnostavia, joita tekee mieli jäädä pohtimaan itsekin. Anupama on harvinainen persoonallisuus ainakin minun silmissäni. Hän on ihminen, jota voisi kutsua läpeensä hyväksi. Tiedän, että sellaisia on. Pakko olla.

Mikään kynnysmatto Anupama ei kuitenkaan ole, eikä muutenkaan tahdoton hiirulainen. Ehkä voimansa onkin juuri siinä, että hän kykenee antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Ja se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei hän muistaisi, mitä on tapahtunut ja miten tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet ja  häntä muuttaneet.

Vähän itketti kirjan päätyttyä.

Voihan Syyria

Olen ollut jo pidemmän aikaa turhautunut. Suomesta kantautuvat uutiset turhauttavat: niissä harvemmin on mitään hyvää. Pelkkää vastakkainasettelua ja suoranaista lietsontaa, ohjeita miten pyyhkiä hanuri oikein.

Siihen päälle kun vielä lukee laatulehtien kommenttipalstoja, niin turhuus on maksimoitu tuhatkertaiseksi. En enää jaksa seurata Suomen uutisia.

Turhautumista on viime viikkoina lisännyt lukemani kirja. Kirja on syyrialaisen toimittajan Samar Yazbekin kirjoittama kirja The Crossing (Rider 2015, englannistanut Nashwa Gowanlock ja Ruth Ahmedzai Kemp).

Yazbek kuvailee Syyrian tilannetta sisältäpäin, siviilien sekä myös sotilaiden näkökulmasta. Yazbek asuu nykyisin Ranskassa, koska hänet on karkoitettu Syyriasta, mutta hän palasi maahansa salaa kolme kertaa saadakseen aineistoa käsikirjoitustaan varten. 

Kaikki vähänkin uutisia seuranneet tietänevät, mikä on tilanne Syyriassa. The Crossing menee vielä syvemmälle: ihan kuin olisi itse mukana Syyriassa, kulkisi Yazbekin sandaaleissa haastattelemassa ihmisiä, juoksemassa pakoon pommeja. Masentavaa, loputonta. Pommituksia ja kuolemaa. Ennen niin kauniit kaupungit raunioiona. Uskonnon nimissä voi tehdä mitä tahansa. Tekee mieli huutaa WHAT'S THE FUCKING POINT!!!!

We're dying slowly here, like animals that have been tied to a tree and left to starve to death.

Harvemmin kirja saa näin pahaa oloa minussa aikaiseksi, mutta nyt on käynyt näin. Niin turhauttavaa, niin turhaa turhaa TURHAA. Asiaa ei helpota kirjan raskas tyyli:lukuja on vain kolme, rajanylitysten määrän mukaan. Muuten teksti on lähes yhteen pötköön kirjoitettu, vain muutamia hengähdystaukoja siunaantuu sinne tänne isompien kappalevälien muodossa. Muuten ei mitään.

Olen The Crossingin ohessa lukenut muitakin kirjoja, koska en pysty lukemaan sitä (The Crossingia) kuin pienissä pätkissä. Vielä pitäisi jaksaa loput kolmisenkymmentä sivua. Ei ole paljon, mutta tuntuu loputtomalta  - ihan kuin Syyrian sota. Miksi pitää väkisin lukea loppuun? Koska haluan, tarvitsen vain aikaa.

Entä miksi kirjoitan kirjasta, jota en ole vielä edes kokonaan lukenut? Koska muuten en ehkä kirjoittaisi siitä ollenkaan. Minulla on nyt tunne, että haluan ryöpsäyttää tämän kirjan ulos, ja tässäpä se tulikin. Ei itse asiassa ollut edes tarkoitus blogata tästä kirjasta nyt, vaan ainoastaan postata kukkakuvat, mutta sitten alkoikin tulla tavaraa uunista ulos.

Kävin eilen lempipaikassani eli Kew Gardensissa. Ihailin Waterlilyja. Kasvihuone oli hiostavan kuuma, mikä oli hyvä asia, sillä lapset (koululaisryhmiä paljon liikkeellä) eivät viihtyneet siellä. Sain melko rauhassa pällistellä rehuja ja kuvata niitä. Tässä pieni otanta luonnon taideteoksia.

Luonto rauhoittaa minua. Juuri nyt tarvitsen rauhaa, haluan eroon ajatuksistani.

Kukkaterapiaa teillekin!

Mukavaa viikon jatkoa!

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin illalla, nyt pitää rientää muihin puuhiin!

Hurmaava Japani, hurmaava kirja!

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani
Gummerus, 2016
S. 239
Arvostelukappale


Hurmaava on Japani, kyllä, ja niin on Eväsojan kirjakin. Melkein Geisha on melkein kuin matka Minna Eväsojan opastama Kiotoon, jossa "lämmintä on vain tee".

"Tämä kuvastaa hyvin japanilaisten asennetta kiotolaisia kohtaan: heitä pidetään vaikeina, viileinä ja etäisinä."

Eväsoja kertoo kirjassaan elämästään ja kokemuksistaan pääasiassa Kiotossa, jossa hän on asunut ja opiskellut. Kirja koostuu lyhkäisistä luvuista, jotka on osuvasti otsikoitu kuvaamaan käsiteltävää teemaa. Näiden kokemusten kautta Eväsoja pirtää eloisan kuvan kiotolaisesta elämänmenosta ulkopuolisen silmin.

Ulkopuolisella en tässä yhteydessä tarkoita turistia, sillä turisti tuskin saa esimerkiksi arkeen liittyvistä tavoista ja käytännöistä juuri mitään irti. Eväsoja on kuitenkin ulkomaalainen eli gaijin, ulkopuolinen. Japanilaiseen kulttuuriin on hyvin vaikea ulkomaalaisen solahtaa. Tätä solahtamista Eväsoja kuvaa lämpimällä huumorilla höystettynä selkeästi kulttuuria arvostaen.

Eväsojan - sanoisinko varsin aktiivinen - vuokraemäntä tulee lukijalle tutuksi. Myös Eväsojan vuokra-asunto tulee tutuksi. Samoin saamme tutustua muutamiin Eväsojan opiskelutovereihin ja Senseihin. Heidän kanssaan kiertelemme erilaisissa menoissa ja seremonioissa, ihastelemme luontoa ja vuodenkiertoa.

Kasvojen menettäminen -tai säilyttäminen - on jatkuva huolenaihe japanilaisille. Eväsoja käsittelee tätäkin teemaa, sillä onhan se eräs peruspilari japanilaisessa kulttuurissa ja sääntelee sitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä.

Japanista kiinnostuneille tämä kirja tarjoaa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoiltuna kokemusten ja kommellusten muodossa. Kirja on nautinnollista luettavaa ja pidän Eväsojan tyylistä, joka on jutusteleva ja lempeä, mutta silti jämäkkä.

Jos kokee japanilaisen kirjallisuuden vieraaksi, mutta haluaisi silti sitä lukea, suosittelen lukemaan Eväsojan kirjan, jolloin monet arkiset asiat saattavat avautua ihan eri tavalla. Itse olen tehnyt opiskeluaikoinani tutkielman japanilaisesta kulttuurista ja olen muutenkin Japani-fani, joten minulle japanilainen kirjallisuus tuntuu tietyllä tapaa tutulta ja ymmärrän vihjeitä ilman, että niitä pitää avata erikseen.

Toisaalta täytyy muistaa, että eläminen esimerkiksi Kiotossa on melko toisenlaista kuin vaikkapa Tokiossa. Mutta niinhän se on monissa muissakin maissa: kaupungit ovat erilaisia, samoin on eri asia asua vaikkapa maaseudulla, pienessä kylässä tai kaupungissa.

Suosittelen Eväsojan kirjaa myös ihan kaikille Japanista ja japanilaisuudesta kiinnostuneille. Melkein Geisha (kirjan nimivalinta selviää lukemalla kirjan - sen taustalla on eräs hassu tapaus!) on helposti lähestyttävä, mutta asiapitoinen ja runsas - ja erittäin japanilainen kantta (jonka on suunnitellut Jenni Noponen) myöten.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Tämä onkin jo kolmastoista haasteeseen lukemani kirja.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Riitta K, Kirjakirppu ja Suketus.

Monet on maailmat

I create my own Fantasy.

Kuullessani Minna Eväsojan kirjasta Melkein geisha tiesin heti haluavani lukea sen (kirjamiete tulossa tämän viikon aikana). Minähän olen varsinainen "aasiafriikki", mutta erityisesti Japani on liki sydäntäni: ollut jo pienestä pitäen. Minusta oli alun perin tarkoitus tulla ninja.

Ei tullut minusta ninjaa, mutta Japani on kulkenut jollain tasolla mukanani koko elämäni. Minulla oli jopa japanilainen mielikuvitusystävä (minulla oli myös ystävänä nokikana nimeltä Sante). Olikin aivan selvää, että opiskellessani kulttuurienvälistä viestintää, halusin syventyä nimenomaan Japaniin.

En ihaile kritiikittömästi mitään kulttuuria, toisaalta tapohini ei myöskään kuulu tuomita. Mieluummin pohdiskelen, että oppisin ymmärtämään. Kussakin kulttuurissa on puolensa. Tykkään lukea eri kulttuurien kirjallisuutta, koska ne saavat näkemään asioita eri kanteilta - joskus jopa nyrjäyttämään aivot ihan eri asentoon.

Olen myös tietyssä määrin kyllästynyt ns. tuttuihin kulttuureihin ja jopa "nykyaikaan". En silti varsinaisesti kaipaa minnekään muualle, eli en haikaile elämisestä toisena aikakautena tai toisessa maassa ja kulttuurissa. Se voi toisaalta johtua siitä, että sisimmässäni voin elää missä tahansa.

Tästä rakentuukin aasinsilta blogeissa ahkerasti kiertäneeseen Sieluni hymyt  -haasteeseen, jonka sain jo jokin aika sitten Ompulta ja Takkutukalta. Kiitän haasteesta ja pahoittelen, etten jaksa nyt linkittää.

Olen paljon miettinyt, miten tätä elämää "pitäisi" elää. Olen taipuvainen elämään oman pääni sisällä (näin on ollut niin kauan kuin muistan). Elämääni sisältyy paljon muutakin kuin lukeminen (luen lähinnä vain iltaisin), mutta tunnistan itseni ns. fantasiaan taipuvaikseksi persoonallisuudesi. Olen hyväksynyt, että minun ei tarvitse elää koko ajan "tässä" maailmassa. Vain kuoreni on täällä.

Olen onnekas, että voin elää melko lailla niin kuin haluan ja toteuttaa itseäni. Olen myös hyväksynyt, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää, vaikka sellaista meille tuputetaankin ja normista poikkeavaa katsotaan alta kulmain ja arvostellaan eikä yleensä niin hyvässä mielessä. Pitää elää tietyllä tavalla, tietyssä järjestyksessä. Minusta on parasta elää niin kuin itselle sopii niin kauan kun se ei loukkaa tai satuta toisia. Eikä omaa elämäänsä saati itseään tarvitse hävetä.

Palataksemme onnellisuuteen: onnellisuutta on, että on mieluummin elossa kuin kuollut. Se on iso asia, mielestäni.

Patahuora, check

Tulipa henkilökohtainen postaus. Piti monta minuuttia miettiä viitsinkö edes postata tätä. Toki pidätän oikeuden poistaa horinat myöhemmin, jos tulen katumapäälle.

Pitkät jäähyväiset

Keigo Higashino: Naoko
Alkuper. Himitsu, 1998
Vertical, 2004
Japanista englanniksi kääntänyt Kerim Yasar
S. 282
Naokoa ei ole käännetty suomeksi


Naoko on ensimmäinen Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Minulle Naoko on viimeinen Higashinolta lukemani enkkukäännös. Nyt ei ole enää muuta jäljellä kuin odotus. Toive, että käännetään lisää ja mielellään pian.


Heisuke työskentelee tehtaassa elättääkseen pientä perhettään. Perheeseen kuuluu vaimon, Naokon, lisäksi 11-vuotias tytär, Monami. Lukija ei ehdi perheidylliä pahemmin katsella, sillä tapahtuu onnettomuus. Linja-auto, jossa Naoki ja Monami ovat kyydissä, ajaa ulos tieltä. Suurin osa matkustajista menehtyy. Naoko ja Monami kiidätetään sairaalaan, jossa Naoko pian menehtyy.

Monamin suhteen on toivoa ja hän herääkin maattuaan koomassa joitakin päiviä. Tai kuka herää, kuka ei. Monamin ruumiissa herääkin hänen äitinsä, Naoko. Heisuke on ymmällään, mutta pakkopa se on uskoa, sillä Naoko tietää asioita, joita Monami ei millään voisi tietää.

Tästä alkaa Heisuken ja Naokon uusi elämä. On pohdittava, miten elää tässä uudessa tilanteessa. Miten elää, kun vaimo onkin tyttären ruumiissa ja tytär poissa. Ketä pitäisi surra, kun vaimo on poissa, mutta hänen mielensä on läsnä, mutta lihallisena edessä seisoo rakas tytär?

Kammoan tästä kirjasta kirjoittamista, ja ehti jo käydä useammankin kerran mielessäni, etten kirjoita ollenkaan. Mutta en voi olla kirjoittamatta, koska tämä kirja on ihastuttava, koskettava, koominen, itkettävä, suututtava, kaikkea!

Naoko osui hermooni. Sitä ei huomaa heti alussa, vaan hermopinne alkaa kiristyä vaivihkaa kirjan edetessä. Alun koomisuus ja huumori haipuvat luku luvulta siten, ettei sitä heti edes huomaa. Tyhjyys alkaa jäytää salavihkaa, tulee tukala olo. Vesi vyöryy eteenpäin, virtaukset kasvavat ja kiihtyvät. Vesi runnoo patoa, kunnes saa sen murtumaan allaan. Tukehdun kyyneliini.

Aluksi mietin, missä suru. Mutta kukin suree tavallaan eikä se välttämättä ilmene päällepäin mitenkään tai ainakaan siten kuin on totuttu. Siellä se suru silti on ja saa ihmisen tekemään asioita, toimii ehkä jopa kannustimena. Ainakin Naokolle se antaa tilaisuuden elää annettu elämä uudelleen, toisin, silti lastaan ajatellen. Mutta onko Monami kokonaan poissa?

Minut tämä kirja yllätti muutamankin kerran. Lisäksi lukiessa ei muutenkaan ollut paljonkaan hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vääjäämättä Naokon ja Heisuken suhde kuitenkin luisuu kohtia tuhoa. Mukaan astuu myös mustasukkaisuus, katkeruus, pelko.

Aloin itkeä ennen kuin kirja päättyi ja itkin kauan sen jälkeen. Itketti vielä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana. Siksi tästä kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. Pelkkä kirjan koskettaminen itketti. Nyt on tunneryöppy laantunut, mutta haava tästä taitaa jäädä. 

Tämä kirjoitukseni ei tee oikeutta Naokolle. En vain pysty parempaan.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Naisten alapään silpomisesta

Hibo Wardere: Cut
One woman's fight against FGM in Britain today
Simon & Schuster, 2016
S. 256
Kannen suunnittelu: Sian Wilson
Kirjaa ei ole toistaiseksi käännetty suomeksi


Somalialainen Hibo Wardere oli 6-vuotias, kun hänen alapäänsä silvottiin. Kyseessä on kulttuurinen traditio, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnon/Islamin kanssa, vaikka niin joskus kuulee väitettävän: että silpomiselle on muka uskonnolliset perusteet. No ei ole.

En käytä sanaa naisten ympärileikkaus, koska kyseessä ei ole ympärileikkaus. Tai no, kolmostyypin silpomisessa poistetaan melko paljon kamaa (klitoriksen lisäksi häpyhuulet) naisen vaginan ympäriltä. Lopuksi koko hoito ommellaan kiinni jättäen vain pieni aukko virtsaamista ja kuukautisverta varten. Varderelle tehtiin kolmostyypin silpominen, katso eri tyyppien kuvaus tästä.

Hibo Warderen tarina on surullisen tuttu. Kun koulutoverit saavat tietää, ettei Hiboa ole leikattu, häntä aletaan nimitellä saastaiseksi ja muutenkin kiusata. Paine on niin kova, että Hibo haluaa, että hänetkin leikataan. Kyseessähän on lopulta vain pieni haava, näin hän uskoo eli hänelle on uskoteltu.

Ei kannata ajatella, että Hibon äiti olisi silpomista vastaan. Ei suinkaan, hän oli vain odotellut että heiveröinen Hibo vahvistuisi. Tietenkin on selvää, että silpominen tehdään. Se on tehty Hibon äidille ja äidin äidille. Naisen pitää olla puhdas ja neitsyt saadakseen miehen, päästäkseen naimisiin.

FGM on lyhenne sanoista female genital mutilation. FGM:n suorittaminen rikkoo Hibon alapään lisäksi hänen suhteensa äitiinsä. Kuluu paljon aikaa ennen kuin Hibo ymmärtää ja voi jotenkin antaa anteeksi, että hänen oma äitinsä petti hänet niin karmealla tavalla, käänsi päänsä kun Hibo huusi tuskasta. Lopeta huutaminen ja ole urhea, siinä äidin tuki lapselle.

Kirja on noin puoliväliin asti melko omaelämäkerrallista kerrontaa. Hibo kertoo lapsuudestaan Mogadishussa, ja kuinka perhe joutuu pakenemaan sisällissotaa Nairobiin, Keniaan. Nairobissa Hibolle avautuu mahdollisuus päästä Englantiin ja hän lähtee. Hibo on tuolloin 18-vuotias.

Vasta Lontoossa Hibo voi alkaa selvittää, mitä hänelle on tehty. Painajaiset silpomisesta ovat edelleen läsnä ja äidin petos katkeroittaa. Mutta elämän on jatkuttava ja se jatkuukin, ja tuo Hibon tielle myös onnea.

Hiljalleen kirja muuttuu enemmän tietokirjamaiseksi. Hibo pohtii tutkimuksiin nojaten (kirjassa on runsaasti lähdeviitteitä) FGM:n vaikutusta naisiin sekä yksilöllisellä että kulttuurisella tasolla. FGM:n taustat ovat syvällä kulttuur(e)issa, ja asenteita silpomista kohtaan on vaikea muuttaa.

Hibo kuitenkin aloittaa tietoa välittävän työnsä säästääkseen tytöt tuolta kauhealta kohtalolta. Briteistä viedään tyttölapsia lomalle Afrikkaan, jossa heille tehdään FGM. Toisaalta silpomista tehdään myös Briteissä, vaikka se on kielletty. Tämä kirja onkin melko kattava katsaus "silpomiskulttuuriin" tämän päivän Brittilässä.

Miehiä ei naisten leikkelyt juuri kiinnosta (vaikka miehiä vartenhan naiset silvotaan, mutta naiset hoidelkoot asian keskenään), ne ovat naisten juttuja joista ei puhuta edes naisten kesken. Silti moni mies jättää vaimonsa (tai harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä), koska seksi silvotun naisen kanssa ei ole kovin tyydyttävää. Toisaalta on niitäkin miehiä, jotka kokevat itsensä miehekkäämmäksi, mitä enemmän nainen kärsii yhdynnässä.

On ihan mahdotonta käydä tätä kirjaa kokonaan läpi, koska tässä on niin paljon tietoutta, näkökulmia ja tarttumispintaa. Jos nostaisin esille kaikki vaikuttavat osiot, tästä postauksesta tulisi kilometrin pituinen referaatti. Sellaiseen en ryhdy.

Tietouden  lisäksi Hibo ehdottaa ihan selkeitä toimintatapoja, joilla asenteita silpomiseen voidaan muuttaa, ja siten ehkä joskus päästään tuosta sairaasta perinteestä kokonaan eroon. Siihen on vielä matkaa, sillä on otettava huomioo niin monta asiaa, muun muassa miten silpomisen lopettaminen vaikuttaisi toimenpiteen suorittajiin. Silpominen on usein ammatti ja tulonlähde, ammatti taas kulkee suvussa.

Suosittelen todellakin lukemaan tämän kirjan.  Siitäkin huolimatta, että kokee tietävänsä aiheesta paljon. Tässä kirjassa käsitellään suurta epäkohtaa ja ongelmaa, joka ei todellakaan kuulu tähän päivään eikä tähän maailmaan. Silpomista voisi verrata tietyllä tapaa jalkojen sitomiseen Kiinassa. Onneksi se on sentään saatu kitkettyä, vaikka vasta niinkin myöhään kuin noin 1949.