Varastettu lapsuus ja ihmisarvo, orja

Mende Nazer: Slave
Virago 2004
S. 326

Liekit nuolevat kylän savimajoja. Kyseessä ei ole tulipalo, joita voi sattua kuivan kauden aikaan. Kyseessä on Mujahidien hyökkäys kylään.

Sekasorrossa ja kaaoksessa Mende kadottaa perheensä ja hänet otetaan kiinni. Hänet viedään metsään, johon on koottu muitakin nuoria.

Mende Nazer on vain 12-vuotias, kun hänen lapsuutensa loppuu julmasti: tie orjaksi on alkanut.

Ennen kuin Mende kertoo orjavuosistaan, hän kuvailee lapsuuttaan Nuba Mountainsilla. Nuba Mountains sijaitsee Sudanin eteläosassa. Menden kotiheimon nimi on Karko.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: aika ennen orjuutta, orjuuden aika ja kolmantena pako. Ensimmäisessä osassa Mende kuvaa eloisasti elämäänsä tiiviissä kyläyhteisössä, hän valottaa heimonsa rituaaleja ja perinteita. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan pelkästään tästä Menden elämänvaiheesta.

Toinen osa kuvaa nimensä mukaisesti Menden elämää orjana. Tuota aikaa leimaa yksinäisyys, jatkuva väkivallanpellossa (sekä henkisen että fyysisen) eläminen ja tietenkin ikävä omaa perhettä kohtaan. Ovatko hänen vanhemmat ja sisarukset edes elossa?

Kirja on kauttaaltaan kauniisti kirjoitettu ja se tuo hyvin esille myös Menden hämmennyksen kulttuurien ristitulessa. Koin tekeväni matkaa Menden kanssa läpi koko kirjan. Olin hänen ajatuksissaan, hänen päässään. Pääsin lähelle häntä ja koen oppineeni jotain.

Haluaisin kirjoittaa enemmänkin tästä kirjasta, sillä se herätti paljon ajatuksia muun muassa Islamista ja siitä, miten eri tavoin uskontoa voi tulkita. Nämähän eivät liene mitään uusia ajatuksia: moni tietää, miten eri tavalla voi uskontoja tulkita. Kirja ei kuitenkaan millään tavoin ole leimaava mihinkään suuntaan.

Sattumalta Islamista oli juttua myös Hesarin kuukausiliitteessä. Jutussa toimittaja kokeili elämää uskossa 30 päivän ajan. Suosittelen lukemaan jutun, oli erittäin mielenkiintoinen. (ps. jos sinulla ei ole lukuokeiutta Hesariin, pääset lukemaan jutun esim. valitsemalla Chromesta incognito-ikkunan).

Kirja on käännetty suomeksi nimellä Orja (Otava 2005). Näyttäisi olevan loppuunmyyty ainakin Adlibriksessä, mutta englanninkielisenä sitä saa sieltäkin.

Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan. Minua se kosketti jopa siinä määrin, että lisään sen suosikkini-kategoriaan. Kiinnostuneet voivat täältä katsoa haastattelun, jossa Mende kertoo kokemuksistaan.

Ainakin La Petite Lectrisen Katri on tämän kirjan lukenut.

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen sekä Afrikan tähti -haasteeseen (Sudan, Pohjois-Afrikka).

Kirjan pohjalta on tehty elokuva (alla trailer). Ajattelinpa katsoa sen, jos vain saan sen jostain käsiini.

Girl, Interrupted

Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Virago 1995
(alkuper. Turtle Books 1993, USA)
S. 168

1967, psykiatrin vastaanotto kestää puolisen tuntia. Susanna on 18 vuotta, hieman hukassa sen suhteen, mitä haluaa.

Pskykiatrin mielestä Susanna on masentunut ja paras paikka hänelle on lepo McLeanin sairaalassa.

"I've got bed for you," he said. "It'll be a rest. Just for a couple of weeks, okay?" He sounded conciliatory, or pleading, and I was afraid.

"I'll go Friday," I said. It was Tuesday, maybe by Friday I wouldn't want to go.

He bore down on me with his belly. "No, you go now."

Ei muuta kuin tyttö taksiin ja hoitoon. Muutama viikko muuttuu muutamaksi vuodeksi. Diagnooseja satelee melko löyhästi ja kirjan lopussa Susanna pohtiikin niiden paikkansapitävyyttä, perusteita joilla ne on häneen leimattu. Missä noin yleisesti ottaen kulkee "hulluuden" raja?

En kokenut Susannan ajatuksia mitenkään mullistavina, en edes kovin erikoisina. Parasta antia kirjassa olikin mielestäni sen alku ja etenkin kuvaukset toisista potilaista. Suoraan sanottuna Lisa (eräs potilas) vaikutti huomattavasti kiinnostavammalta kuin Susanna. Itse asiassa kaikki muut potilaat vaikuttivat kiinnostavammilta, samoin itse sairaalan käytännöt.

Susanna ei periaatteessa kirjan alkupuolella kerrokaan itsestään juuri mitään: hän keskittyy enemmänkin kuvaamaan toisia potilaita ja heidän ongelmiaan, tarinoitaan. Susanna on ikään kuin sivustakatsoja.

Kirja on ajoittain hauskasti kirjoitettu hulvattomine dialogeineen. Tämä kirja kannattaakin lukea huumorimielellä, sillä mitenkään erityisen syvällinen saati koskettava tämä ei ole. Oikeastaan tämä oli minulle suoranainen pettymys.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva. En ole sitä nähnyt, vaikka olen ollut jo kauan tietoinen elokuvan olemassaolosta. Katsoin nyt kirjan luettuani elokuvan trailerin ja tunnistin kirjan tapahtumat vain etäisesti.

Kirjan pohjalta tehty elokuva on tietenkin aina ohjaajan tulkinta. Trailerin perusteella elokuva on maalaillut potilaista cooleja "hulluja", mielestäni liioitellusti. Paha tietty sanoa pelkän trailerin perusteella, joten eipä sen enempää siitä. Paitsi että itse en kokenut kirjan tunnelmaa samoin kuin traileri antaa ymmärtää. En usko, että haluan katsoa kys. elokuvaa ollenkaan.

Pikaisen googletuksen perusteella otakuisin, ettei tätä kirjaa ole käännetty suomeksi. Englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

Entä suosittelisinko tätä kirjaa? Ehkä, jos haluaa huumorimielessä kurkistaa psykiatrisen sairaalan arkeen 1960-luvun lopulla. Kirjaa ei ole pituudella pilattu, joten sen ahmaisee helposti välipalaksi.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen: kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes täysin McLeanin sairaalaan. Tämä kirja sopii myös Mental Cases -haasteeseen sekä Mieleni on rajaton -haasteeseen.Niin ja Kirjavuori Mount Everestille -haasteeseen.

Kosto, rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Rape, a Love Story
Atlantic Books 2005
(Usa 2003)
S. 154


Vain kaksi toisin tehtyä päätöstä ja kaikki olisi toisin. Jos ei Teena olisi päättänyt lähteä tyttärineen juhlista, jos ei Teena olisi päättänyt oikaista pimen puiston halki. Jos ja jos.

Yhtäkkiä Teena onkin miehiä viettelevä hutsu, suoranainen lortto, provosoija. Sai sitä, mitä tilasi. Nimenomaan tilasi, sillä puolustusasianajajan mukaan mitään raiskausta ei ole tapahtunut. Ei ainakaan hänen asiakkaansa taholta.

Mitä väliä, vaikka asiakkaan (ja muiden syytettyjen) spermaa löytyi ties mistä. Tytär oli paikalla, mutta eihän 12-vuotias ole pätevä todistamaan, eihän hän edes nähnyt mitään. Mitä väliä vaikka hän oli paikalla, joutui itsekin ahdistelluksi. Ei sellaiseen voi luottaa.

Kirjan juoni on melko yksinkertainen, ennalta-arvattavakin. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä kirjan sisältämät ajatukset ja kirjoitustyyli ovat tässä kirjassa etusijalla.

Oatesin tyyli kirjoittaa onkin varsin erilainen. Kerronta vuorottelee yksikön kolmannesta yksikön toiseen. Alussa kerronnan vaihtelu tuntui hieman oudolta, mutta siihen tottui hyvin nopeasti. Aloin jopa pitää siitä: se toi virkistävää vaihtelua tekstiin ja toimi hyvänä tehokeinona. Pidin myös Oatesin tavasta rakentaa lauseita: nekin ovat vaihtelevia, kuten kerronta.

Kirja ei kuitenkaan kolahtanut minuun kuin metrinen halko, vaan ehkä pikemminkin kuin risu. Vaikka moni tekijä tässä kirjassa oli kohdillaan, jätti se silti minut jotenkin kylmäksi. Raiskaajien kyvyttövyys empatiaan tuli kyllä selväksi, mutta jotenkin en päässyt lähelle Teenaa enkä edes Betheliä.

Tämä on ensimmäinen Oatesilta lukemani kirja. Kirjailija on kyllä nimenä varsin tuttu, mutta jostain syystä en ole tarttunut hänen kirjoihinsa aiemmin.

Sisareni, rakkaani on pyörinyt paljon kirjablogeissa. Se ei ole kuitenkaan onnistunut herättämään kiinnostustani kovin korkealle. En osaa määritellä miksi. Sen sijaan Haudankaivajan tytär herättää uteliaisuuteni. Luulen, että se saattaa olla seuraava kirja, jonka Oatesilta luen.

Tämän kirjan ovat lukeneet ainakin Laura (Lukuisa), Leena Lumi, Booksy (Booking it some more), Katja (Lumiomena), Hanna (Kirjainten virrassa) ja Aletheia (Kirjoihin kadonnut).

Tämän kirjan loppumusiikiksi sopisi tämä kaunis pianokappale.

Nurkkaan ajettu

Elizabeth Haynes: Into the Darkest Corner
Myriad 2011
S. 403

Eipä tiennyt Catherine millaiseen ansaan lankesi tutustuessaan ja myöhemmin rakastuessaan komeaan Lee Brightmaniin.

Lee hurmaa kaikki niin totaalisesti, että Catherinen valituksia ei viitsi kukaan enää ottaa vakavasti. Eihän nyt Lee...

Vaan kylläpä vain Lee aiheuttaa sellaisen sotkun ja itkun Cathyn elämään, että ainoaksi keinoksi jää pakeneminen. Muulla tavalla ei miehestä oikein eroon pääse. Ja pääseekö pakenemallakaan?

Tässäpä vaihteeksi psykologinen trilleri, jossa oli jopa sitä jännitystä. Ei tosin ihan niin paljon, että olisin ryhtynyt tarkistelemaan kämpän lukitusta tai muutenkaan menettänyt yöuniani (paitsi siinä mielessä, etten olisi malttanut lopettaa lukemista). Mutta tällaisena kauhu(leffa)fanaattikona minua onkin hieman vaikea pelotella.

Tarina etenee kahdessa tasossa, mikä on toimiva ratkaisu. Cathyn elämän hajoamiseen johtavat tapahtumat kuoriutuvat hiljalleen esille. Selviää, miksi Cathystä tuli sellainen kuin tuli. Selviää, miksi painajainen ei jätä häntä rauhaan, vaikka siitä on jo vuosia.

Kirja ronkkii uskottavasti parisuhdeväkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Kuinka vaikeaa on lähteä suhteesta, jossa noita molempia esiintyy.

Minua häiritsi hieman sellainen stereotypinen asetelma, että psykiatri/psykologi pystyy sen kummemmin ihmistä tuntematta määrittää hänelle diagnoosit. Siis ihan ilman terapiaistuntoja.

Mielenterveyteen liittyvien diagnoosien määritteleminen ei ole mitenkään yksioikoista ja monesti diagnoosien tekeminen vie aikaa. Tässä kirjassa esillä on etenkin OCD, Obsessive–compulsive disorder.

Hyvin mielenkiintoista luettavaa fiktiivisessa muodossa. Kirjan vahvasti mielenterveydellisen aspektin takia osallistun tällä kirjalla Mieleni on rajaton -haasteeseen. Osallistun tällä myös Kirjavuori Mount Everestille -haasteseen.

Tämä kirja on Elizabeth Haynesin esikoinen ja täytyy sanoa, että pidin tästä huomattavasti enemmän kuin hänen toisesta kirjastaan, Revenge of the Tide.

Harmi, ettei tätä ole käännetty suomeksi. Mielestäni potentiaalia menestyä suomalaisilla markkinoilla on (tämä toki amatöörin mutuhuttu-mielipide). Englantia taitavat voivat tietty lukea tämän alkuperäiskielelläkin. Kirjan saa ainakin AdLibriksestä ja varmaan joistain kirjastoistakin.

~~~

Yritän saada haasteet, joihin tänä vuonna osallistun, koottua asap omalle sivulleen. Tällä hetkellä se on vielä tyhjä, vaikka sivu onkin jo luotu.

Sotavankileirillä Javan saarella

Lise Kristensen: The Blue Door
Pan Macmillan 2012
S. 296

A little girl's incredible story of survival in the Japanese POW (prisoner-of-war) camps of Java.

Yllä oleva oikeastaan kertookin sen, mistä kirjassa on kyse, joten mitäpä tästä sen enempää kirjoittelemaan. No ei vaan, kunhan vitsailen. Vaikka jostain syystä en oikein tiedä, mitä sanoa tästä kirjasta.

Hitlerin keskitysleirit ovat kaikille tuttuja. Vähemmän näkyvyyttä ovat saaneet japanilaisten sotilaiden ylläpitämät ja johtamat sotavankileirit. Näillä leireillä ei sentään ihmisiä suljettu kaasukammioihin, mutta eivät ne mitään lepolomiakaan olleet.

Ruuasta oli alituista puutetta - paitsi japanilaisille itselleen tietenkin. Elintilat olivat saastaiset ja taudit jylläsivät. Japanilaiset olivat säälimättömiä ja sadistisia "leiri-isäntiä".

1942, Indonesia, Javan saari. Lise asuu vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Surabayassa. Lisen vanhemmat ovat kotoisin Norjasta. Saarella asuu paljon euroopasta tulleita siirtolaisia Lisen perheen lisäksi.

Eräänä päivänä alkaa naapureita kadota. Japanilaiset ovat vieneet heidät leireilleen. Koittaa myös päivä, jolloin Lisen perhe erotetaan: ensin viedään isä, myöhemmin äiti ja lapset. 10-vuotias Lise on lapsista vanhin ja hänen silmin ja sanoin on tapahtumat nähty ja kerrottu.

Kirja avaa uskottovasti elämää sotavankileireillä Javassa. Mikään tiedollinen pläjäys tämä ei ole, vaan puhtaasti kokemuspohjainen kertomus. En kokenut kirjaa mitenkään erityisen rankkana, vaikka varmasti nuo parisen vuotta, jotka Lise perheineen vietti leireillä, olivat kamalaa kituuttamista ja alituista nälkää ja pelkoa.

Näistä tosipohjaisista kirjoista on toisinaan hankala kirjoittaa, koska tuntuu ettei ole oikeutta kritisoida kirjaa mitenkään. Ei, koska kokemukset ovat niin karmaisevia.

Silti minua ajoittain häiritsi Lisen nostaminen itsensä "korokkeelle". Hän on ottanut roolin perheenpäänä ja kirjasta välittyy kuva, että vain hänen ansiostaan he pysyivät hengissä koko tuon vankileiriajan. Muut perheenjäsenet vaikuttavat lähinnä sivustakatsojilta ja äitikin on vain heikko sairastelija.

Kaikesta huolimatta tämä kirja kannatti lukea. Se on sujuvasti kirjoitettu ja ihan avartavaa luettavaa.

Yllätyksellisyyttäkin kirjassa on, esimerkiksi minne vietiin Lisen isä (miehet ja riittävän vanhat pojat vietiin eri leireille) ja säilyikö hän hengissä koettelemusten ajan. Entä mitä vapautumisen jälkeen?

~~~

Tätä kirjaa ei pikaisen googlettelun perusteella ole suomeksi käännetty. Englanniksi sen saa esim. AdLibriksestä. 

Vaiennettu Anna

Elbie Lötter: It's me, Anna
(alkuper. Dis Ek, Anna)
PaperBooks 2005
S. 170

Joskus mietin, millaista olisi olla äiti. En kovin usein, koska minulla ei ole halua saada lapsia ja hoivaviettini (kyllä, olen havainnut, että on minulla sellainenkin) kohdistuu lähes yksinomaan eläimiin. Jumaloin eläimiä, vaikka joitakin pelkään.

Mutta jos olisin äiti, olisin jakanut itseni ensin yhdeksän kuukautta sikiön kanssa. Olisin majoittanut sitä ennen kuin se tulee maailmaan. Luulen, että haluaisin suojella sitä, auttaa elämässä.

En sulkea silmiäni, kääntää selkääni. Olla niin heikko kuin Annan äiti. Sillä minä syytän Annan äitiä melko monesta. Olen varma, että hän tiesi, mitä talossa tapahtuu. Miten hänen uusi aviomiehensä käytti Annaa.

Kodin ilmapiiri on miinakenttä: koskaan ei tiedä, milloin räjähtää ja mitkä ovat seuraukset. Oman etunsa ja turvatun taloutensa takia hän uhraa Annan miehelleen. Sitä ei suoraan kirjassa sanota, mutta sellaisen johtopäätöksen siitä väistämättä tekee. Äiti hylkää lopulta kokonaan lapsensa käännettyään ensin selkänsä.

It's me, Anna perustuu tositapahtumiin. Se on käännetty afrikaansista. Tästäpä pääsenkin erääseen kirjan ongelmaan: nimittäin ajoittain kummalliseen kieleen. Jotkut sanavalinnat tuntuivat oudoilta, samoin lauserakenteet. Se teki kirjasta hieman kömpelön lukea. Luulen, että syy on nimenomaan käännöksessä, mutta varmahan en voi olla, kun en afrikaansia ymmärrä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Cape towniin. Tosin yhtä hyvin tapahtumat voisivat sijoittua vaikka kuuhun, sillä niiden sijainti ei ole kirjassa olleellinen. Jos ei maata ja kaupunkia olisi kirjassa mainittu, en olisi mitenkään voinut tietää, että se sijoittui juuri Capiin. Kulttuurista aspektia ei siis kirjassa ole.

Siksipä tässä nyt mietinkin, että onko tämä sopiva kirja Afrikan tähti -haasteeseen. Kun haasteen perimmäinen idea kuitenkin käsittääkseni on tutustua monipuolisesti Afrikan eri maihin ja kulttuureihin. Toisaalta kirjan lopussa on Sharon Lewisin kirjoittama tiivistelmä lasten hyväksikäytöstä Etelä-Afrikassa ja yleensä.

Noh, päätän nyt että tämä kirja sopii Afrikka-haasteeseen. Jos joku on eri mieltä, voi tulla avautumaan kommenttilaatikkoon. Kaikki vastalauseet otetaan huomioon ja käsitellään tarkasti.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kirjavuori Mount Everstille -haasteeseen.

~~~

It's me Anna on suomennettu nimellä Vaiennettu Anna. Nimi kuvaa kirjaa todella hyvin, sillä sitä Anna on: vaiennettu. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Susa P (Susan kirjasto).

Tänään olen Alice

Alice Jamieson: Today I'm Alice
- Nine personalities, one tortured mind
A memoir of multiple personality disorder
Pan Macmillan 2009
S. 322

Aika katoaa, eiliset menettävät merkityksensä. Mitä merkitystä on tapahtumilla, joita ei muista? Mitä merkitystä on tunteilla, joita ei tunne? Mitä merkitystä on elämällä, jota ei muista eläneensä, ei tunteneensa. Niin, ei mitään.

Mutta ei se mene niin. Tapahtumat ja tunteet ovat kyllä olemassa, ne ovat murtuneet sirpaleiksi.

My memory is like a large vase that has been dropped from a window. All the pieces are there, some large, some small, some smashed to dust.

As I try to put the pieces back together, joining one memory to another, parts of the story become clear and lucid, but lots of blanks and lost time remain.

Multiple personality disorder (tai dissociative identity disorder, DID: kirjassa käytetään molempia termejä) tarkoittaa suomeksi sivupersoonahäiriötä.

Miten voi muistaa, kun muistikuvat ovat hajallaan eri persoonien hallussa? Ne nousevat välähdyksenomaisina painajaisina pinnalle, pelottelevat, härnäävät, vainoavat. Mutta kenelle nuo painajaismaiset kuvat ovat tapahtuneet. Tai ehkä ne ovatkin vain unta: ei niitä ole koskaan tapahtunutkaan.

Ja kuitenkin on: sisimmässään Alice on tiennyt sen alusta asti. Mutta miten kyseenalaistaa sellaista, mikä on "normaalia" itselle. Kun ei ole mitään, mihin verrata.

Miten esimerkiksi puolivuotiaasta vauvasta aina teini-ikäiseksi asti hyväksikäytetty lapsi voi tietää, mikä on normaalia? Eikö silloin ole normaalia se, mikä tapahtuu koko ajan?

Rankoista aiheistaan huolimatta en kokenut kirjan lukemista liian raskaana. Kirjassa on mukana huumoria, mustaa ja ironista tosin. Mutta se keventää kirjan sävyä ja myös tuo Alicen ja hänen "ydinpersoonansa" lähemmäksi, tekee tutummaksi.

Alicella olisi ollut kaikki edellytykset menestyä akateemisella uralla. Hän olisi halunnut lääkäriksi ja olisi varmasti sellaiseksi päätynytkin, ellei yksi saastainen ihminen olisi päättänyt toisin. Ja tuo saastainen pedofiili oli hänen oma isänsä. Oma isä tuhosi lapsensa: hän rikkoi sen päreiksi, mutta ei lopulta onnistunut polttamaan tuhkaksi.

Kirja avaa hyvin sivupersoonahäiriön olemusta, oireita ja syntyvaiheita.Se kertoo Alicen tarinan lisäksi faktaa, Alicen suulla tietenkin. Sillä Alice ei jää tuleen makaamaan: hän perehtyy diagnooseihinsa (hänet diagnosoidaan aluksi väärin) ja ottaa niistä itse selvää.

Alice on kirjoittanut/koonnut kirjan yhteistyössä Clifford Thurlowin kanssa. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka aihe on mitä on. Pidin kovasti Alicen ajatuksista ja hänen tapaansa pistää ne sanoiksi: hän on selkeästi älykäs ja pohtiva.

Lopussa olen havaitsevinani katkeruutta, mitä en kylläkään ihmettele. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos oma isäsi olisi tuhonnut sinut ja loppuelämäsi kuluu kenties itsesi kokoamisessa ehjäksi?

Jotkut ovat sitä mieltä, että anteeksi antaminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Itse sanoisin, että näin väittävät ihmiset kuvittelevat/haluavat, että kaikki toimivat ja tuntevat samoin kuin he itse samoissa tilanteissa.

He eivät voi uskoa, että elämää voi jatkaa antamatta anteeksi. Nimittäin sekin (anteeksi antamattomuus) on päätös. Ja kun on tehnyt päätöksensä (oli se kumpi tahansa) on helpompi jatkaa elämää.

Kirjaa ei ole käsittääkseni käännetty suomeksi, mutta ainakin AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä.

Muita lukemiani sivupersoonahäiriöstä kertovia kirjoja:
Sybil
The Minds of Billy Milligan

~~~

Osallistun tällä kirjalla seuraaviin lukuhaasteisiin:
Mental Cases
Mieleni on rajaton