Vedenpaisumus

Täällä satoi kaatamalla kolme päivää ja se aiheutti tulvia. Osa pienemmistä teistä hautautui veden alle ollen siten ajokelvottomia.

Tämä postaus sisltää lähinnä kuvia kauniista kotikaupungistani ja lopussa (so) Long Covid -päivitys. 

Kävin toisena kaatosadepäivänä eli tiistaina kuvaamassa lätäköitä tässä lähimaastossa. Keswickissä tulvi lähinnä liki rantaa sijaitseva leirintäalue ja rugby-kenttä (ei kuvia, mutta tässä BBC:n jutussa on, samoin Borrowdale Roadsista, joka on tässä nurkilla) niin kuin oli odotettavaa. Pahimmat tulvat olivat muualla.

Theatre by the Lake, ei tulvariskialueella.

Derwentwaterin vesi on melko korkealla ja joissakin paikoissa se on ryöminyt ulos leposijastaan. Kuvassa ei näy laitureita, koska ne ovat veden alla piilossa.

 

Rantaa lähinnä oleva matala kivirakennus on lipunmyyntikoju. Luonnollisesti mitään venelippuja ei nyt ole myynnissä, koska veneet eivät voi liikennöidä. Lisäksi ellen ihan väärin muista, nuo ylemmässä kuvassa näkyvät turistipaatit eivät muutenkaan enää kulje kuin viikonloppuisin tähän aikaan vuodesta.

 

Rakastan tätä Derwentwaterin satamaa, joka yleensä on tosin niin täyteen ammuttu ihmisiä etten jaksa siellä olla. Mutta sadepäivissä oli se ilo, että sai kerrankin hengailla ns. turistimestoilla lähes omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Vain rohkeimmat koirankusettajat olivat ryömineet ulos luolistaan.

 

Hope Parkin pieni puro on laajentanut uomaansa.

 

Hope Parkiin on muodostunut lammikoita. Tuossa oikealla puolella ei ole mitään puroa, siinä pitäisi olla vain nurmikkoa.

 

Jouduin palaamaan takaisin, koska polku puistosta ulos takakautta olisi vaatinut esim. kanootin. Sellaista ei ollut minulla mukana.

 

Greta-joki juoksee ja pauhaa, mutta ei niin sanotusti kiehunut yli.

 

Olen mahdollisesti vihdoin lähes terve. Lihaskivut ovat kadonneet eivätkä lihakset tai mitkään muutkaan ruhonosat ole kipeytyneet, kun olen kokeillut rennosti aloitella treenit.

Perjantaina kävin Latriggin rinteillä (kuva täällä) testaamassa jalkoja ja hapenottokykyä: nousut sujuivat hyvin enkä usko että peruskuntoni on mitenkään dramaattisesti romahtanut. Kunnon paskentumisen huomaa lähinnä nopeudessa – tai siis hitaudessa. En ole yhtä nopea nousuissa kuin ennen, mutta en etanakaan. Ei myöskään tarvitse pysähdellä kesken nousujen, vaan voin vetää tauotta ylös tasaisella tahdilla eikä jaloissa tunnu miltään niin kuin on minulle normaalitila. Aiemmin nousuja yritellessä lihakset tuntuivat raskailta ja olivat tietysti kipeät niin kuin ne koko ajan olivat.

Eli keho selvästi palautuu normaalisti (ei ole ollut mitään PEM-oireita pariin viikkoon) enkä usko, että kestävyyden tiimoilta kunto on mitenkään merkittävästi laskenut. Kunhan luottamus omaan kehoon palaa, uskon voivani tehdä ihan samanlaisia vuorilenkkejä kuin aiemminkin. Oletettavasti niissä kestää hieman kauemmin kuin ennen, mutta siinähän kestää ja sillähän se kunto taas palautuu.

Kahviakin voi taas juoda. Ei tarvitse kofeiinitonta litkua vedellä. Perjantain testitreenin jälkeen tuli kyllä hetkeksi huono olo, mutta se kenties johtui siitä, etten ole voinut itseäni rasittaa moneen kuukauteen. Kolme ja puoli kuukautta tämä paska näytti kestäneen.