Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumit lienevät lähes kaikille tuttuja jos ei muuten niin lapsuudesta. En muista lukeneeni muumikirjoja, mutta sen sijaan muutama mustavalkoinen sarjakuva on jäänyt mieleeni televisiossa pyörineiden muumipiirrettyjen lisäksi.

En varsinaisesti koskaan ollut erityinen muumifani, joten myönnän tarttuneeni Muumipapan urotöihin hieman ennakkoluuloisena.

Muumipapan urotöissä Muumipappa alkaa kirjoittaa nuoruusmuistelmiaan. Muistelmat hän lukee ääneen kuulijajoukolle, joka koostuu Muumipeikosta, Nuuskamuikkusesta ja Nipsusta.

Kirjassa selviää, että Muumipappa on löytölapsi, joka oli dumpattu Hemulin perustaman löytölasten kodin portaille. Muumipappa kuitenkin karkaa ja tapaa Fredriksonin, joka on rakentanut laivan. Suuret seikkailut odottavat, kunhan laiva ensin saadaan vesille ja saadaanhan se ja voi millä tavalla! Tässä vaiheessa tarinaan astuvat mukaan myös Hosuli ja Juksu, jotka lähtevät mukaan matkalle.

Ahkerat kuuntelijat kommentoivat tauoilla Muumipapan tarinaa ja esittävät lisäkysymyksiä omien intressiensä mukaan. Nipsua kiinnostaa erityisesti Hosulin osuus tarinassa kun taas Nuuskamuikkunen haluaisi Juksusta kerrottavan enemmän. Muumipappaa turhauttaa, koska hänhän on itse muistelmiensa päähenkilö. Näistä seuraa hauskoja dialogeja, joille hihittelin ääneen.

- Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi.
- Pitkästi? puuskahti isä loukkaantuneena. - Miten niin pitkästi? Muistelmissa kuuluu olla surullisia tunteita. Minä koin kriisin.
- Minkä? kysyi Nipsu.
- Minulla oli kamalaa, selitti Muumipappa vihaisena. - Ihan hirveää. Olin niin onneton että tuskin huomasinkaan, että olin rakentanut talon!
- Oliko siinä Juksun omenapuussa omenoita? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Ei, isä tokaisi. Hän nousi ja sulki vahakantisen vihkon.

Oletko miettinyt miksi muumitalo on sen muotoinen kuin on? Minä en, mutta kirja antoi siihen vastauksen, ja nyt katson muumitaloa eri silmin. Minua ihastutti myös laivan nimeäminen: se kun Merenkuiskeesta tulikin Merenhuiske.

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jonka kunkin alussa on pieni tiivistelmä siitä, mitä luvussa tapahtuu. Mielikuvitukselliset tapahtumat toteutuivat yllättävilläkin tavoilla, osa ennalta-arvattavasti mikä ei tosin lukunautintoani häirinnyt. Kyllä, voin puhua nautinnosta. En olisi missään nimessä uskonut, että viehätyn näin kovasti muumikirjasta! Siis minä, joka olen pitänyt itseäni melko antimuumina.

Tove Janssonin herkullinen mielikuvitus ja ajoittain ilkikurinen huumori kuitenkin vetoavat minuun ja lämmittävät mieltäni. Kirjan lukeminen on kuin aaltojen hyväily iholla: se kutittaa ja silittää samaan aikaan. En ihmettele ollenkaan, että Muumit ovat niin suosittuja sekä pienten että vanhempienkin keskuudessa.

Tämä krjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Muumipapan urotyöt (alkuteos Muminpappans bravader) edustaa vuotta 1950. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1963. Tove Jansson on itse kuvittanut kirjan.

"Vapaus, erilaisuuden ymmärtäminen ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -romaanissa" kerrotaan Ylen sivulla, jossa perustellaan kirjan valintaa vuoden 1950 kirjaksi. Jos minulta kysytään, valinta on oikein onnistunut. Sitä paitsi Kirja romutti ennakkoluuloni ja mikäpäs sen hienompaa, kun omat ennakkoluulot romuttuvat. Tuskin nimittäin olisin Muumipapan urotöitä lukenut ilman tätä hanketta.