Kun painajaiset heräävät eloon

Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö
Kuoriaiskirjat 2013
S. 72
Pyytämäni arvostelukappale


Juuri sellaisen yön suhteen minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Kiinnostuin kirjasta luettuani Aamunkajon arvion siitä.

Ihan tuntematon ei Tuomas Saloranta minulle ennestään ole, sillä olen mm. lukenut hänen novellejaan joskus. Siitä on tosin aikaa, joten en niistä pahemmin mitään muista.

Juuri sellainen yö kertoo kolmen, keskenään hyvin erilaisen, lapsuudenystävän kohtaamisesta. Elämä on kuljetellut kutakin omiin suuntiinsa, ja yhteydenpitokin on väljähtänyt vuosien saatossa.

"Milloin he kaikki kolme edes olivat edellisen kerran tavanneet yhtä aikaa? Ylioppilasjuhlissa sen täytyi olla, mutta se päivä oli ollut yhtä kaaosta, ja kaiken jännityksen, onnittelujen ja pakollisten seremonioiden keskellä Markus taisi myös vältellä ystäviään."

Kirjassa tarkastellaan tapahtumia Markus Rantalan näkökulmasta, ja kerronta vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Luonto - tai pikemminkin eräs tietty metsä - nousee tärkeään rooliin.

"Vain luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille metsä oli pelottava paikka. Markus tiesi, että metsässä oli puita ja risuja ja sammalta, jäniksiä ja oravia ja lintuja ja ehkä joku kettu, ja pimeässä metsässä suurin vaara oli kompastua ja taittaa nilkkansa..."

Niinhän sitä luulisi, mutta kun se metsä ei olekaan mikä tahansa metsä. Enempää en aio kertoa, koska spoilaaminen ei kuulu tapoihini. Sitä paitsi tässäpä vaihteeksi kirja, joka onnistui oikeasti yllättämään. Jännite (ja jännitys) säilyy kirjan loppuun asti, sillä tiedonmurusia tihkuu sopivalla tempolla.

Täytyy ihan onnitella Salorantaa siitä, ettei hän sorru sellaiseen klassiseen pidetään lukija jännityksessä ja epätietoisuudessa koko kirjan ajan, ja sitten aivan lopussa rysäytetään ulos koko potti rautalangsta vääntäen.

Ehei, Salorannan ei tarvitse selitellä, sillä hän pitää narut koko ajan käsissään ja luottaa lukijan omaan älyyn. Juuri sellaisessa yössä pääsee siis itsekin spekuloimaan - ja silti yllättymään. Minulle eräs tärkeä "viihtyvyystekijä" kirjassa onkin se, että minua pidetään pimennossa, muttei pimitetä liikaa.

Vaikka teema ja ympäristö sinällään ovat synkkiä, ei kirjasta silti puutu huumoria ja hullunkurista tilannekomiikkaa, jotka keventävät sopivasti muuten raskasta tunnelmaa. Kaverusten letkautukset toisilleen saivat minut hörähtelemään ääneen. Salorannan kieli on muutenkin eloisaa ja kokonaisuutena pidän hänen tyylistään kirjoittaa.

"Et kyllä polta autossa", Markus sanoi. Kivijärvi katsoi häntä pöyristyneenä.
"Jumalauta, ties mikä yritti äsken tappaa meidät, ja sä vaan jaksat nillittää..."

Mistäs minä nyt sitten nillittäisin? Eipä tule mieleeni oikeastaan mitään. Jos ihan väkisin pitäisi jostain valittaa, niin olisin voinut lukea enemmänkin. Toisaalta turhan moni romaani pilataan venyttämällä se monisataasivuiseksi vain siksi, että siinä olisi sivuja.

Haluan huomioida myös kirjan kannen, jonka on tehnyt Antti Vanhatalo. Hän on selkeästi lukenut Salorannan kirjan, rohkenen olettaa. Kansi on "sarjakuvamainen", ehkä hitusen naiivi (minä kyllä pidän pidän tuosta kannesta eli naiivi ei edusta tässä yhteydessä mitään negatiivista), mutta kun olet lukenut kirjan, ymmärrät sen (kansikuvan) symboliikan täysin (ja jos et ymmärrä, et kyllä ymmärtänyt kirjaakaan).

Myös kirjavinkeissä on kirjasta kirjoitettu.

Aion ehdottomasti lukea Salorantaa jatkossakin. Salorannan teoksiin voi tutustua mm. Kuoriaiskirjojen sivulla. Joitakin Salorannan novelleja pääsee lukemaan Ursin (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) sivuillta.