Loppuuko tämä helvetti ikinä?

Tämä postaus ei liity kirjoihin, vaan henkiseen kuolemaani, minuuden ja olemassaolon hajoamiseen. Jos ei sairausjutut kiinnosta, skippaa.

Palaan vielä kesään, tarkemmin heinäkuuhun jolloin terveyteni romuttui. Oletettavasti sairastin koronan tai muun tömäkämmän kulkutaudin Helsinkiin saapumisen kunniaksi enkä ole tervettä päivää sen koommin nähnyt.

Epämääräisten oireiden takia on ollut vaikea hahmottaa tilannetta. Oireettomia päiviä ei Suomessa juuri ollut muutamaa yksittäistä melkein normaalia päivää lukuun ottamatta, joiden jälkeen kunto aina romahti.

Kyseessä on todennäköisesti PEM. Minulla dominoivat oireet olivat Suomessa huimaus, pahoinvointi, infernaalinen väsymys, makuaistimuutokset, ruokahaluttomuus, aivosumu, paniikkikohtaukset, oudot kivut (eivät erityisen voimakkaita) ja vatsavaivat. Aivan alussa tuntui myös siltä, ettei saisi riittävästi happea mutta hengitysvaikeuksia ei enää esiinny.

Keho tuntui myös olevan jatkuvassa paniikkitilassa. En osaa tätä selittää muutoin kuin esimerkin avulla: tiedätkö tunteen kun suljet ulko-oven ja mieleen tulee että avaimet jäivät sisään. Kehon täyttää hetkeksi pakokauhu, mutta se laantuu pian kun huomaa että ahaa avaimet ovatkin taskussa. Minulla tämä pakokauhuvaihe oli jatkuvasti päällä. Nykyään se tulee hetkittäin, mutta ei jää päälle pitkiksi ajoiksi.

Pelkäsin Suomeen tulemista, koska en tiennyt mikä henkinen helvetti siellä odottaa. En avaa asiaa enempää, tämä kuuluu sellaisiin asioihin, joista vain läheiset ystäväni tietävät. Olin kuitenkin energinen, tein pitkiä ja vaihtelevan rankkoja patikoita vuorilla, fillaroin ja tein voimaharjoituksia, balanssia ja venytystä. Ja olin erittäin iloinen ja yllättynytkin, miten taipuisa minusta oli vuoden aktiivisen venyttelyn ja voimailun tuloksena tullut. 

Tänään olen täysin eri ihminen.

Olen jatkuvasti väsynyt ja pahoinvointi oli lähes päivittäistä ennen kuin tajusin, että en saa rasittaa itseäni ollenkaan. Jopa viiden minuutin kotona tehtävä voimavenyttely on liikaa (testasin eilen). Samoin innostuin eräänä melkein normaalina päivänä tekemään hieman rasittavamman lenkin (sellaisen, joka ei normaalitilassa minua edes rasita), jossa on muutama lyhyt nousu. Lenkki meni oikein hyvin – paremmin kuin odotin.

Hapenottokyky oli hyvä ja pystyin pitämään ihan kiitettävän nopeuden yllä ylämäissäkin. Olisi oikein tehnyt mieli juosta jolkottaa (normaalisti olisin juossut), mutta jarruttelin itseäni. Se oli viime keskiviikkona ja voi jestas miten mahtavalta tuntui se endorfiinihumala joka siitä tuli. Olen ihminen, joka saa mahtifiilikset rasituksesta, joten siksi varmaan liikkuminen onkin minulle niin helppoa eikä tunnu pakkopullalta. Liikunnalla myös säätelen mt-ongelmiani, mutta en aio sitä puolta täällä avata.

Torstaina alkoi romahdus. Siedettävä väsymys muuttui infernaaliseksi väsymykseksi ja päivän mittaan ilmestyi pahoinvointi. Minulla sattui olemaan lääkäri torstaiaamulla ja olin silloin vielä melkein ok, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia myöhässä ja siinä ajassa aloin “sammua”. Vastaanotolle päästyäni aloin olla paniikissa. Tavoilleni uskollisena en sitä näyttänyt enkä vielä silloin edes tajunnut näitä kaikkia oireitani.

Verikokeaika on ensi viikolla, suljetaan pois ainakin anemia. En usko, että minulla on anemia. Toisaalta toivon, että on koska sen voisi hoitaa kai helpommin.

Long story short. Tällä hetkellä olen lähinnä vuodepotilas. Se on ainoa tapa pysyä oireettomana. Voin olla jalkeilla ilmeisesti reilun tunnin: kävellä tuohon kylille, kierrellä kaupoissa tai mennä kirjastoon tai tehdä pienen muutaman kilometrin tasamaakävelyn (sen jälkeen pitää toki levätä kuten täytyy ennen suihkua ja sen jälkeen ja joskus täytyy levätä että jaksaa tehdä ruokaa tai yleensäkään mitään). En tiedä tarkalleen, kuinka paljon voin rasittaa itseäni saamatta oireita. Oireet tulevat viiveellä, joten on tosi vaikea ollut (ja on yhä) hahmottaa niitä. Mutta olen kai löytänyt tietyn kaavan.

Viime keskiviikon lenkin jälkeen olin kolme päivää kamalissa oireissa. Lääkäri onneksi määräsi minulle pahoinvointilääkkeet, jotka ihme kyllä auttavat. Se on ainoa lohtu: pelkään sitä kammottavaa pahoinvointia joka ei lopu ikinä ja tekee syömisestä mahdottoman. Nyt tuntuu turvalliselta, kun on lääke siihen. Olen joutunut vasta parina päivänä sitä ottamaan, kun oli lenkin jälkeiset oireet päällä. Eilen ei tarvinnut ottaa.

Tästä päivästä en vielä tiedä. Tein eilen pienen jalkavoimaharjoituksen muun venyttelyn lisäksi, mutta jouduin lopettamaan sen kesken koska tuli huono olo. Nyt on jalat kipeät ja vähän huono olo, joten en tiedä millainen tästä päivästä tulee. Kotona voin olla jonkin verran jalkeilla, mutta pääasiassa lojun sängyssä ja katson Netflixiä ja yritän olla itkemättä. Joskus vain itken, koska mitä väliä.

En tunnista enää itseäni. Aina energisestä kestävyysliikkujasta on tullut väsynyt sohvaperuna. Olo on epätodellinen, minun on vaikea käsittää että tämä on todellista. Siksi ns. oireettomana päivänä olen aina luullut olevani normaali ja rasitan itseäni. Romahdus saapuu sitten vuorokauden kuluttua. Ja se kestää niin kauan kuin kestää.

Ihan käsittämätöntä. Minun kehoni ei ole enää minun. Minä en ole enää minä.

Sielunmurskaaja

Sebastian Fitzekin The Soul Breaker törrötti kirjastossa ja pisti silmääni, joten nappasin sen mukaan varaamiani kirjoja yhä odotellessa. Olen lukenut aiemmin Fitzekiltä The Nightwalkerin ja Therapyn, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.

Nyt osui kohdalle sellainen brutaalimpi Fitzekin trilleri, joten en suosittele tätä väkivallan vihollisille. The Soul Brakesissa kidutetaan, ollaan väkivaltaisia noin yleisesti ja tietysti liukastellaan verilammikoissa.

Ollaan Berliinissä, pääasiassa Teufelsbergin psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Ärhäkkä lumimyrsky eristää syrjässä sijaitsevan laitoksen ulkomaailmasta eivätkä kännykätkään toimi. Eivät ilmeisesti lankapuhelimetkaan tai mikään muukaan, jolla voisi saada yhteyden ulkomaailmaan. Suljetun laitoksen mysteeriä on siis luvassa.

Henkilökuntaa ja potilaita on niukasti, sillä joulu tekee tuloaan. En tiedä, miksi joulu vaikuttaa potilasmäärään, mutta ilmeisesti kaikki eivät ole niin sekaisin, etteikö heitä voisi päästää niin sanotusti vapaalle jalalle lomien ajaksi. Toisaalta kyseessä on yksityinen hoitolaitos, jossa potilaat ovat vapaaehtoisesti ja vuodepaikka maksanee maltaita, joten…. Ja ehkä tämä ei ole edes oleellista. Tärkeää ilmeisesti on (juonen kannalta), ettei laitoksessa pörrää liikaa ihmisiä.

Henkilökunnan ja potilaiden kauhuksi ilmenee, että laitoksessa lymyää vuosia sitten pelkoa niittänyt Sielunmurskaajaksi nimetty rikollinen. Sielunmurskaaja ei tapa uhrejaan, vaan saattaa heidät katatoniseen tilaan, jossa henkilö ei ole hereillä eikä varsinaisesti unessa. 

Tuorein potilas on Caspariksi nimetty muistinsa menettänyt mies, joka on kirjattu sisään Teufelsbergiin vain muutamaa viikkoa aiemmin. Caspar on kirjan keskushenkilö ja hänen näkökulmastaan tapahtumat laitoksessa kuvataan. Casparin muisti palailee pätkittäin lyhyiden ja mystisten flashbackien myötä. Oma nimi muistuu mieleen, ammatti, joitakin tapahtumia…

Omaa identeettiä ei ole kuitenkaan varsinaisesti aikaa pohdiskella, koska koko ajan on niin sanotusti draamat tulilla. Outoja asioita tapahtuu ja pelko kiristää henkilöiden välejä ja haurasta luottamusta toisiinsa.

Juonenkäänteet ovat sen verran absurdeja, että piti useaan otteeseen nykiä kulmia alas hiusrajasta ja räpytellä silmiä, etteivät ne pompsahda ulos kuopistaan. Mutta mutta, uskottavuus ei ole Fitzekin tavaramerkki muutenkaan, joten se siitä.

The Soul Braker on tehokkaan toiminnan trilleri ja erittäin juonivetoinen. Toiminta tapahtuu valitettavasti henkilöhahmojen kustannuksella, sillä yhteenkään henkilöön ei mahdu sentin vertaa syvyyttä. Tämä on valitettava piirre useissa toimintaromaaneissa ja myös -elokuvissa. Henkilöhahmot ovat toissijaisia kun halutaan keskittyä vain juoneen. Näillekin on toki yleisönsä, mutta itse en oikein tällaista jaksaisi.

Kirja on kuitenkin nopealukuinen (luin sen vielä erityisen nopeasti niin kuin minulla on tapana tehdä, kun haluan päästä kirjasta eroon asap mutten kuitenkaan halua jättää kesken) ja lukuisine käänteineen koukuttava, vaikka lukeminen ajoittain uuvuttikin. Tai suoraan sanottuna tylsistytti.

Sivuseikkana mainittakoon, että Sielunmurskaajassa yllättäen pompsahtaa esiin muutama Fitzekin aiemmasta kirjasta (Therapy) tuttu henkilö. Nimimainintana tosin vain, asiaa voi miettiä enemmän jos jaksaa.

Fitzekiltä on käännetty useita romaaneja sekä englanniksi että suomeksi (ja monille muillekin kielille). Itse jään tässä vaiheessa miettimään jatkanko enää Fitzekin parissa.

Sebastian Fitzek: The Soulbraker
alkuper. Der Seelenbrecher, 2008
Head of Zeus, 2021
saksasta englannintanut John Brownjohn
s. 342
suomennettu nimellä Sielunmurskaaja

Kuka on Oliver?

Luin kesäkuussa Liz Nugentin romaanin Strange Sally Diamond (suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond), josta pidin kovasti ja syntyi uteliaisuus kirjailijan muita kirjoja kohtaan. Niitä on useita:

Unravelling Oliver (Penguin 2014, s. 231)
Lying in Wait (2016)
Skin Deep (2018)
Our Little Cruelties (2020)
Strange Sally Diamond (2023), luettu, miete täällä.

Unravelling Oliver päätyi lukuun, koska tarvitsin koukuttavaa ja sujuvaa lukemista Covidin runtelemille aivoilleni ja keholleni. Sally Diamondin perusteella oletin, että Oliver voisi sellainen romaani olla. Ja niin olikin.

I expected more of a reaction the first time I hit her. She just lay on the floor holding her jaw. Staring at me. Silent. She didn’t even seem to surprised.
I was surprised. I hadn’t planned to do it.

Oliver on juuri pamauttanut pataan vaimoaan Alicea. Hiljaista ja nöyrää Alicea, ihannepuolisoa josta harvoin on harmia. Mikä ihme saa Oliverin toimimaan väkivaltaisesti jopa siinä määrin, että Alice päätyy lopulta teholle koomassa.

Ymmärtääkseen suosittua lastenkirjailijaa Oliveria täytyy palata ajassa taaksepäin. Niin tapahtuu sekä Oliverin että muutamien muiden Oliveria lähellä olevien henkilöiden kertomana. Erityisesti Ranskassa viinitilalla vietetty kesä vuonna 1973 pompsahtaa esille. Silloin oltiin nuoria ja notkeita, mutta jotakin tuona kesänä tapahtui.

Tarinan edetessä Oliver tosiaan kääriytyy auki, kerros kerrokselta. Esiin piirtyy kompleksinen menneisyys ja persoonallisuus. Oliverin ohella kirjassa on useita muita kiinnostavia henkilöitä, joiden elämä valottuu sopivasti vaikkakaan ei kokonaan.

En viitsi enempiä kirjasta kertoa, koska tämäntyylinen kirja on sellainen josta ei kannata tietää ennestään liikoja. Unraveling Oliver vahvisti tunnetta, että luenpa kaikki muutkin Nugentin kirjat (en tosin juuri nyt, vaan ajan kanssa aina sopivan fiiliksen tullen). On aina mukavaa, kun löytyy “uusi” kirjailija, jonka koko tuotannon haluaa lukea.

Kirjailijan sivut: https://www.liznugent.com/ 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Vaikka naapurisaarella asun, en ole koskaan Irlannissa käynyt. Olisi kiva joskus käydä. Sen verran on lyhyt matkakin, ettei olisi este. Lauttamatka Walesista Dubliniin kestää himpan päälle kolme tuntia.

Murhaileva sisarus

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer
Atlantic Books, 2019
alun perin julkaistu 2017 e-kirjana Nigeriassa nimellä Thicker than Water.
s. 223
kirja on suomennettu nimellä Sisareni, sarjamurhaaja

 

Lagos, Nigeria.

Koreden illallinen keskeytyy, kun pikkusisko-Ayoola soittaa. Kyseessä on jälleen Oops I did it again -tilanne eli kolmas kerta, kun Ayoola vahingossa tappaa deittinsä. Miten siinä nyt silleen taas, Korede tuskailee mutta pakkaa siivouskamat ja rientää pelastamaan tilanteen. Toisin sanoen hankkiutumaan ruumiista ja verijäljistä eroon.

Oletin kirjan nimen perusteella, että miestä kaatuu kuin heinää mutta painopiste on enemmänkin sisarussuhteessa. Näkökulma on yksinomaan Koriden, jonka ristiriitaiset ajatukset ja persoonallisuus hiljaksiin avautuvat. Kaunis ja paljon huomiota miehiltä saava Ayoola jää lukijalle lopulta melko etäiseksi, vaikka murhamotiiveja jonkin verran avataan lapsuuteen liittyvin takautumin.

Ayoolasta piirtyy kuva hemmotellusta prinsessasta, jonka tärkein ihminen elämässä on hän itse. Muiden arvo mitataan hyödyssä itselle. Tällainen tunne minulle syntyi jopa Ayoolan suhteesta sisareensa Koredeen: vaikea nähdä aitoa kiintymystä sisarusten välillä, vaikka vissiin sitä kuitenkin esiintyy. Tai sitten uhriutuva ja viekkaasti näyttelevä Ayoola manipuloi Koreden(kin) uskomaan, mitä milloinkin haluaa – myös oman kiintymyksensä sisareensa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo. Henkilö joka hupsista vaan murhailee deittejään ja polkee sisartaan alas eikä muutenkaan erityisemmin piittaa toisten tunteista, ei voi olla kovin miellyttävä ihminen. Ayoolan luonteessa ei kehitystä tapahdu, joten sama meno jatkunee.

Kaikki romaanin henkilöt ovat melko fucked up, mutta minäpä pidin tästä kirjasta. Pidin Braithwaiten kirjoitustyylistä ja kirjan yleisestä tunnelmasta, joka on samaan aikaan sekä synkkä että kepeä.

Braithwaitelta julkaistaan ensi kuussa uusi romaani, Cursed Daughters. Aion lukea.

Kirjailijan sivut: https://oyinkanbraithwaite.co.uk/

Erokeskusteluja

Väitin edellisessä postauksessa, etten ollut saanut aikaiseksi ostaa matkakirjaa. Valehtelin. En tosin tietoisesti, en yksinkertaisesti muistanut että ostin Tuurista Keskisen kyläkaupasta Tatiana Elfin kirjan Erokeskusteluja (Into 2023, s. 332).

Kyläkaupan kulissit kunnossa

En enää muista, miten se on Suomi-kirjalistalleni päätynyt, mutta jos kyseiselle listalle pääsee, olen tutkinut kirjan etukäteen (koska listalle en mitä tahansa huoli). Kirjasta pulitin huimat viisi euroa. Erokeskusteluja ei valikoitunut matkakirjaksi koska ehdin aloitella Groffin Mestarinnan. 

Erokeskusteluja on kauttaaltaan dialogimuotoinen ja se on kirjoitettu alun perin äänikirjaksi. Dialogimuoto selvisi heti kaupassa selaamalla kirjaa, äänikirja-aspektista en tiennyt. Varmaan teos olisi äänikirjana toimivampi, mutta en jaksaisi sitä kuunnella, koska a) en jaksa kuunnella äänikirjoja ja b) tämän kuvittelen olevan kaiken lisäksi “meluinen” kirja.

Kaksi ystäväpariskuntaa on vetäytynyt mökille viettämään rentoa viikonloppua. Tosin rennosta voidaan olla monta mieltä. Ruokakriitikkona työskentelevälle Lauralle on tärkeää ruoka ja sen laatu eikä esimerkiksi makkarat täytä laatukriteerejä.

Kasperi on vastikään alaa vaihtanut ex-huippukokki, jonka nykyinen “kirjoitustyö” tuntuu Laurasta säälittävältä räpellykseltä. Instakulissit kimaltaa, mutta onko parin 5-vuotias poika Joel lopulta ainoa syy, miksi he ovat yhä yhdessä?

Sinillä ja Jessellä tuntuu menevän paremmin. He ova toistensa parhaat ystävät ja erilaisuudestaan huolimatta tai juuri siksi heillä tuntuu synkkaavan oikein hyvin. Kulisseja ei tarvitse kiillottaa ja paikkailla, kun ne pysyvät muutenkin kasassa. Vai… 

Kevyt tsättäily kääntyy illan edetessä vakavampiin aiheisiin ja patoutumia aletaan purkaa, piikkejä heitellä. 

Oletin kirjan henkilöiden (mm. tyylistä päätellen) olevan max. kolmenkympin alkupäässä, mutta ovatkin ilmeisesti nelikymppisiä. Vain Lauran ikä (noin 43) muistaakseni mainitaan, mutta käsitin että muut ovat suunnilleen samanikäisiä.

Tällaista ihmissuhdesäätöä lukiessani muistan jälleen, miten paljon inhoan tällaisia draamoja ja miten vieraiksi ne koen. Itse en kuuntele selkeästi pahantahtoista piikittelyä yhtään keneltäkään ja kaikkein vähiten kuuntelisin sitä puolisoltani. Monoa vaan perseeseen sille, ken yrittää. Ja yritetty on, nuorempana huonoitsetuntoisena ovimattona sitä aikansa sietikin. Sittemmin löysin omanarvontuntoni enkä enää siedä.

Myös piikittelevät “ystävät” joutavat painumaan vittuun (kirjassa kiroillaan eli jos kirosanat ahdistavat, skippaa teos). En tarvitse sellaisia “ystäviä”, en ole niin epätoivoinen. Jos on tarjolla vain piikkimattoa, valitsen itseni. So simple, no added drama.

Huom: Tässä kirjassa eivät ystävät erityisemmin piikittele toisiaan, vaan lähinnä ruoditaan niitä parisuhteita.

Erokeskusteluja on nopeasti etenevä ja siten kohtuullisen koukuttava dialogiromaani, jonka aiheet eivät kuitenkaan mene erityisen syvälle eivätkä ne resonoi minussa mitenkään, vaikka eräs aihe on sellainen, joka periaatteessa voisi (mutta käytännössä ei). 

Jos tarinasta haluaa löytää opetuksen, sellaisen voi nähdä. Se voisi mennä kutakuinkin näin: suhtautumistaan ja tapojaan voi pyrkiä muuttamaan, mutta arvojaan ja syvimpiä halujaan/toiveitaan ei oikein voi tai vaarana on katkeroituminen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.

Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Julkiset riistat

 Sisältövaroitus: sarkasmia, yleistystä ja kärjistystä.

"Teekutsut"

 

Luin jokunen viikko sitten Ilta-Sanomista (en linkitä, koska en halua linkata kys. lehteen) jutun somepersoona Auri Kanasen hääkutsusta, jossa hän mainitsee että häissä kuvataan ja materiaalia (kuvia ja videoita) voidaan julkaista some-kanavissa.

Näin Kananen kertoo asiasta Tiktokissa (en sinnekään linkitä, mutta tili löytyy googlettamalla ja on julkinen):

”Huomioithan, että hääpäivämme aikana kuvataan sekä valokuvia että videomateriaalia, jota julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Jos et halua esiintyä kuvissa tai videoissa, niin pyydämme ystävällisesti harkitsemaan osallistumista, mikäli tämä aiheuttaa sinulle epämukavuutta.”

Minua eivät Kanasen häät tai muukaan hänessä kiinnosta, mutta haluan pohdiskella aihetta yleisesti. Siis sitä, että ihmisten pitää ehkä nykyään harkita, missä määrin sietävät somepresenssiä, jos eivät sitä halua.

Välihuomio: Kanaselle propsit siitä, että varoitti vieraita. Omat häät, omat säännöt. Piste. Tämä postaus ei siis käsittele Kanasta henkilönä saati hänen häitään, vaan aihetta yleisesti.

Itse en tuollaisiin kinkereihin osallistuisi. Jos haluan esiintyä somessa, voin lätkiä sinne kuvia itsestäni niin paljon kuin sielu sietää. En toimi niin. En edes omalle suljetulle Insta-tililleni postaa juuri koskaan kuvia itsestäni. Muutama pärstäkuva sieltä löytyy ja nekin on tarkkaan harkittu ja niille on syy: tätä tiliä pitää oikea ihminen (ja sen toki kaikki tietävät, koska seuraajakseni ei pääse kuka tahansa). Sen kummemmin minulla ei ole tarvetta itseäni sinne tunkea. Pidätän toki oikeuden muuttaa mieltäni ja alkaa heti huomenna postata suihkukuvia itsestäni pitkin somea.

Tosin kuvia löytyy jo blogistani. Marraskuussa 2014 olen lätkinyt oikein urakalla kuvia itsestäni, kas tässä olkaa hyvä.

Minulla ei myöskään ole vähäisintäkään mielenkiintoa päätyä someen jonkun toisen kanaville. Eräs ystäväni olisi taannoin halunnut laittaa meistä yhteisselfien Instaansa. Sanoin, että otetaan kuva ja pidetään se itsellämme muistona (se onkin ihana muisto!), mutta ei laiteta sitä minnekään. Oli tosi paska olo, kun kieltäydyin mutta onneksi hän ymmärsi.

Olen yksityinen ihminen ja haluan kontrolloida sitä, mitä minusta somesta löytyy siinä määrin kuin sitä voi.

Olin Helsingin kirjamessuilla vuonna 2015. Minusta otettiin kuva, jota käytettiin markkinointitarkoituksessa Facebookin messusivustolla. Kuvan nähdessäni pyysin poistamaan sen vedoten siihen, ettei yksityishenkilöä (vaikka olisi julkisessa tilassa) saa käyttää markkinoinnissa ilman asianmukaista lupaa. Kyseessä oli siis kuva, joka oli otettu varta vasten minusta, ei yleisöstä tai miljööstä. Kuva poistettiin vasta, kun uhkasin jatkotoimenpiteillä.

On alkanut vituttaa, että missään ei saa olla rauhassa ilman että jonkun on pakko kuvata. Kuvaaminen sinänsä on ok

(kuvaan paljon itsekin. Tosin en varsinaisesti ymmärrä, miksi pitää kuvata ventovieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään tai yleensäkään – kaupunkikuvat ja vastaavat joissa ihmisiä ei oikein voi välttää ovat tietysti eri asia mutta silloin ei yleensä zoomata johonkin tiettyyn henkilöön),

kuvien harkitsematon levittäminen someen ei ole ok. Kysy edes kohteelta lupa.

Täällä Järvillä olen törmännyt trendiin, jossa kuvataan haikkaajia (tai suunnilleen ketä tahansa) ja kuvat julkaistaan jossain Lake Districtiin liittyvässä ryhmässä. Kuvaaja kehuu kuvaansa (tyyliin ihanaa kun tuossa kaksi istuu käsikädessä kalliolla) ja toivoo, että kuvattavat sen näkisivät.

Kuvat ovat yleensä korkeintaan keskinkertaisia räpsyjä, jotka on todennäköisesti otettu kännykällä. Mitä arvoa sellaisella kuvalla edes on kenellekään. Ja eikö tule mieleen, että ihmisillä pitäisi olla oikeus yksityisyyteen, vaikka ulkomaailmassa liikkuvatkin.

Luulisi, että maisemat ovat sen verran kauniita että voisi keskittyä niiden kuvaamiseen sen sijaan että vasiten zoomaillaan ihmisiä. Koen, että tuollainen on vain ja ainoastaan huomionkalastelua itselle toisten kustannuksella.

Ennen kuin syytellään taas nuorisoa pilaantumisesta, niin mainittakoon että empiiristen tutkimusteni perusteella nämä toisia salakuvaavat ja kuvia Facebookin someryhmiin levittelevät ihmiset ovat lähinnä keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä ihmisiä, yleensä naisia. Sitä nuoremmilla on varmaan toisenlainen suhtautuminen someen ja muutakin tekemistä kuin räpsiä kuvia random-ihmisistä – heitä kiinnostaa ottaa kuvia itsestään ja postata ne ympäri somea, mikä on huomattavasti eettisempää.

Toisaalta moni nuori, joka on elänyt lapsuutensa kännykkä kädessä, ei ehkä edes välitä siitä, että joutuu kuvatuksi ja päätyy someen (ellei kyseessä ole kohdistettu kiusaaminen). Mahdollisesti heidän vanhempansa ovat dokumentoineet lapsensa kehityksen julkisesti vähintään yhdessä somekanavassa suunnilleen syntymästä (tai peräti synnytyksestä) lähtien. Lapset tuntuvat joillekin olevan omaisuutta ja heidän kuviaan voi levittää joka paikkaan.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

Juhannuslauantain siedätyshoidot

Pidän pitkäkestoisesta raskaasta liikunnasta, jollaista patikointi on. Toki riippuu, missä patikoi mutta sijaintini takia minun on mahdollista patikoida vuorilla ja siten maksimoida raskaus ja rasitus.

Eilisen teemana oli valloittaa (miehen kanssa) yksi uusi Wainwright nimeltä Whiteside. Sinne matkattiin aamun ekalla dösällä (kesti tunnin). Reittinä oli nousta Whin Benin kautta Whitesidelle ja sieltä jatkaa harjannetta pitkin Hopegill Headille (jossa olen käynyt ennenkin, mutta toista reittiä), josta laskeutuminen alas Force Crag -louhokselle ja Braithwaite-nimiseen kylään (joka on viiden kilsan päässä Keswickistä eli kotoota).

Nousu Whin Beniä Whitesidelle on silkkaa jalkatyötä, sillä suvantohetkiä ei juuri ole. Olen sen verran kokenut hilluja, ettei ollut minulle ongelma. 

 

Nousussa on kolme kohtaa, joissa täytyy niin sanotusti ottaa kädet pois taskusta, toisin sanoen kiipeillä käsiä apuna käyttäen. Englanninkielinen termi on scrambling, joka on suosittua täällä Järvillä ja on minunkin lempipuuhaa. Tosin mieluummin ylöspäin. Alaspäin "skrämplääminen" on yleensä haastavampaa.

 

Kaikki Whin Benin kiipeilykohdat ovat helppoja eikä korkeanpaikankammoni aktivoitunut, koska ovat "pesämäisiä" nousuja.

 

Rakastuin tähän reittiin niin paljon, että aion heittää sen toistekin. Tosin ehdottomasti sään pitää olla kohdillaan, koska ylhäällä harjannekävely Hopegill Headille oli melko kaamea. Palaan siihen tuonnempana.

Niin upeat maisemat, että itketti.

 

Alla oleva kuva on otettu Whitesidelta ja nuoli osoittaa Hopegill Headia, jonne siis jatkoimme. Aivan yhtäkkiä pilviä alkoi kertyä ja tuuli oli kaamea. Olisikin ollut pelkkää tuulta, mutta voimakkaat ja arvaamattomat tuulenpuiskat olivat kaataa kumoon. Lisäksi alkoi sataa.

Olen aina hyvin varustautunut, joten vaikka asteita oli luvattu 25, minulla oli mukana pusakka. Tuuli ei ollut erityisen kylmä, mutta pisarat olivat. Pelkästään pusakan saaminen päälle siinä tuulessa oli melkoista akrobatiaa: piti kyykkiä ja pukea, koska puuskat olivat niin kovia että siinä meinasi pusakan lisäksi lähteä itse lentoon.

 

Reitillä (josta ei ole enempää kuvia yllä olevan jälkeen säätilan takia) oli muutama karsea kohta, jolloin korkeanpaikankammoni aktivoitui ja mietin, miten tästä selviän. Ylhäällä on aika omillaan, koska ei sieltä kukaan tule hakemaan. On pakko pitää pää kasassa ja luottaa itseensä.

Viimeinen nousu Hopegill Headille oli ällöttävän avoin (mikä on siis minulle vaikeaa): piti nousta jyrkkä rinne irtokiveä pitkin, kun alla on suora pudotus. Oli vain pakko pitää pää kylmänä ja puskea itsensä ylös. Kohta ei ole teknisesti vaativa, joten jollekulle jolla ei ole korkeanpaikankammoa siinä ei ole mitään ongelmaa. Ei ehkä olisi minullekaan nyt näin siedättyneenä, ellei puuskat olisi vaikuttaneet tasapainoon. Kävi niin kuin paniikissa käy eli ryntäsin nousun puolijuoksua, että pääsen siitä eroon.

Kyllä oli voittajaolo, kun pääsin huipulle. Loppumatka oli minulle ennestään tuttua maastoa, joten paniikki helpotti heti. Itseluottamus kasvoi taas pari piirua: I am able to control my mind. Koska korkeanpaikankammosta tuskin koskaan pääsen eikä se edes ole tavoite: tavoite on kontrolloida mieltä. Siitähän tässä siedätyksessä lopulta on kyse.

Mukavaa loppujuhannusta kaikille! 

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Sarjoja ja elokuva

 

Vaihteeksi katsaus muutamiin katsomiini sarjoihin ja yhteen elokuvaan. Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen valitsemastani (sarjat Mydramalististä ja elokuva IMDB:stä) paikasta. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut Netflixistä.

 

HELMENSUKELTAJAORJASTA KORUKAUPPIAAKSI (Kiina)

The Story of a Pearl Girl (40 jaksoa)

“After escaping a brutal pearl farm, Duan Wu, a skilled diver, meets merchant Yan Zi Jing and noble Zhang Jin Ran. Joining Yan's caravan, she gets drawn into the glittering world of jewels, while uncovering secrets about her past.”

Kiehtova ja koukuttava sarja niin henkilöhahmojen kuin miljöönkin osalta. Käänteitä ei puutu etenkään sarjan alussa. Loppua kohden tarina menettää hieman tenhoaan ja pliisuuntuu, mutta ei missään tapauksessa muutu paskaksi. Mahdollisesti olisin kaivannut tiivistystä joiltakin osin. Kokonaisuutena kuitenkin pidin paljon. 

Sarjassa on romanttisia sivujuonteita, mutta ne ovat hienovireisiä eikä tarvitse väistellä siirappimiinoja. Itsehän en silkkaa romantiikkaa jaksa, mutta taiten rakennetut (romanttisetkin) ihmissuhteet kuuluvat niin sarjoihin kuin oikeaan elämäänkin.

 

LOISET TUNKEVAT IHMISIIN (Etelä-Korea)

Parasyte: The Grey (6 jaksoa)

“Parasites fall from space and take over human bodies by controlling their brains. Jung Soo In survives a failed takeover and begins an uneasy coexistence with the parasite in her hand.”

Superkoukuttava ja tummantyylikäs scifikauhusarja, jossa veri lentää ja päät irtoilee. Goreilu ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista: kohtaukset eivät ole loputtoman pitkiä, vaan sopivasti juoneen kuuluvia. Kyseessä ei siis ole mikään splatter-sarja.

Henkilöhahmoissa (ja tarinassa) on syvyyttä. Harmillista että tässä on vain kuusi jaksoa. Tarina jäi kesken, joten toivottavasti tekevät joskus jatkoa. En tosin pidätä hengitystä odotellessa, koska lukmieni juorujen (joiden lähdettä en tiedä eli ovat tosiaan vain huhuja) perusteella sarjan jatko on peruttu.

MAFIOIDEN MITTELÖITÄ (Etelä-Korea)

Vincenzo (20 jaksoa)

Italiaan pienenä poikana lähetetty Park Joo Hyeong palaa Etelä-Koreaan poltettuaan vähän peltoa Italiassa. Koreassa hän sekaantuu kaikenlaisiin bisneksiin ja kohtaa ihmisiä, jotka muuttavat hänen elämäänsä.

Juoni erityisesti liittyen bisneksiin on ajoittain hyvin kieronpuoleinen. Saa olla tarkkana, että pysyy kärryillä, mutta sarjan edetessä asiat alkavat hahmottua paremmin.

Ihan katsottava, mutta minulle ongelmaksi muodostui sarjan “humoristinen” puoli. En ole korealaisen (enkä varsinaisesti minkään muunkaan) komedian ystävä, koska se ei yleisesti tyyliltään edusta makuani. En jaksa lauleskeluja, ilmeilyä tai muutakaan fyysistä (esim. hassu tanssiminen) huumoria. Sellainen lähinnä tylsistyttää. Pidän enemmän sanallisesta huumorista ja otan senkin mielellään kuivana.

Yksittäisten sinne tänne sijoiteltujen komediallisten kohtausten (osa henkilöhahmoistakin on melko komediallisia, mikä on minulle turn off) rinnalla kulkee vakavampikin virta ja siitä pidin ja sen takia jaksoin sarjan katsoa loppuun.

KULLANKAIVUU GOES GORE

 Sisu (elokuva, Suomi)

Sisun olisi taannoin voinut katsoa täkäläisessä elokuvateatterissa (postauksen ensimmäinen kuva), mutta eipä tullut mentyä. Kovasti harkitsen elokuviin menemisestä, mutta ilmeisesti en silti ikinä mene, vaikka leffateatteri on viidensadan metrin päässä himasta.

No, jatkan harkitsemista. Ehkä joskus harkinta-aika päättyy ja siirryn seuraavaan vaiheeseen eli lopetan harkitsemisenkin. Tai kenties joskus ihan oikeasti menen sinne. Que sera sera.

Sisu kertoo ex-sotilaasta Aatamista, joka etsii kultaa Lapin erämaasta. Saksalaiset sotilaat tulevat pilaamaan Aatamin toimet ja Aatamia harmittaa.

Elokuvassa ei pahemmin puhuta. Esimerkiksi Aatamin ensimmäinen repliikki on muistaakseni aivan elokuvan lopussa ja the end. Toki jonkin verran muuta dialogia on, mutta melko niukasti ja pääasiassa englanniksi (mikä tuli minulle yllärinä).

Gore leffa, jota ei herkkisten kannata katsoa. Näyttelijävalinnat ja -suoritukset ovat nappiin. Aatamia näyttelevä Jorma Tommila on vertaansa vailla, samoin erityisesti saksalaista sotilasta näyttelevä norjalainen Aksel Hennie. Todella onnistunut näyttelijäkaarti ja ohjaus/kuvaus!

Sisu ei tyyliltään (kohtuullisen aivoton äksönpläjäys) edusta makuani, mutta ihmeekseni pidin siitä. Että näinkin voi käydä. 

Suorapuheisuutta vai huonoa käytöstä

 

Joistakin henkilöistä sanotaan, että he ovat suorapuheisia ja sanovat asiat niin kuin ne ovat (heidän omasta mielestään siis: asiat harvemmin ovat yhdellä ja tietyllä tavalla). Sitä pidetään joskus ylevänä, joskus vihjauksena siitä, ettei henkilöiden sanomisista kannata loukkaantua eli tiedossa on että voi tulla mitä tahansa. Kun he vain sanovat, mitä ajattelevat.

Mutta mikä oikeastaan on suorapuheisuutta ja missä kulkee raja suorapuheisuuden ja töykeyden välillä?

Itse miellän, ettei suorapuheisuus ole synonyymi töykeälle käytökselle, kuten se valitettavan usein mielletään. Suorapuheisuus minulle merkitsee pyrkimystä tuoda asia, tunne tai mielipide esille siten, ettei siihen jää tulkinnanvaraa. Tavoite on esittää asiansa siten, että se ymmärretään “oikein” eli siten kuin itse toivoo. Tavoite ei ole dissata toista, vaan halu tulla ymmärretyksi.

Jos joku on käynyt kampaajalla ja siihen toinen toteaa suorapuheisesti, että eipä tullut kummoinen, edellinen oli parempi, ei kyseessä mielestäni ole varsinaisesti suorapuheisuus vaan epäkohtelias käytös ellei kampaajalla käynyt henkilö varta vasten ole pyytänyt rehellistä mielipidettä (ja silloinkin voi miettiä, miten asiansa esittää).

Kuten tiedämme, moni kertoo mietteensä ihan pyytämättäkin. Kun sitten joku pahastuu, todetaan että sori mä nyt vaan olen suorapuheinen ja kerron mitä mieltä olen.

Minun silmissäni tällainen henkilö ei ole suorapuheinen vaan nimenomaan epäkohtelias. Loukkaaminen tai toisen tunteiden huomiotta jättäminen ei ole suorapuheisuutta. On harmillista, että nämä edes rinnastetaan.

Itse koen olevani suorapuheinen ja toivon (en tosin oleta, että kaikki ovat samanalisia kuin minä) sitä muiltakin. En jaksa rivien välistä lukemista ja vihjailua, jos asian/mielipiteen voi sanoa selkeästi.

Mieheni ei ole yhtä suora kuin minä. Itse sanallistan selkeästi mitä tunnen ja miten ajattelen ja on joskus raskasta, kun toinen kiertelee ja kaartalee. Pitää toisinaan muistuttaa häntä, että hei kyllähän sinä jo tiedät, että minulle voi sanoa suoraan, jos et halua, ei kiinnosta tmv. Sujuu se keskustelukin joutuisammin kun ei tarvitse arvailla tai lypsää toisen mielipidettä.

Minunkaan ei ole aina helppoa sanoa asioita suoraan – etenkin, jos pitäisi sanoa ei. Mutta sitäkin voi opetella ja oppimatka on edelleen kesken.

Suoraan puhuminen on taitolaji. Miten esittää asiansa/tunteensa siten, ettei loukkaa. Koska jos tarkoitus on tölviä tai loukata, niin kyse ei mielestäni enää ole suoruudesta, vaan jostain ihan muusta. Melko varmasti tällainen henkilö itsekin tietää, että se oma sanominen voi pahoittaa toisen mielen. Mutta silti on pakko sanoa.

Minulle suora ilmaisu on pääasiassa kuitenkin luontaista. Siihen todennäköisesti vaikuttaa paljolti sekä taustani (olen opiskellut mm. viestintää) sekä persoonallisuuteni. Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi enkä pidä selittelystä enkä konflikteista. Tosin harvemmin tämäkään onnistuu, koska me ihmiset vain tulkitsemme sanoja niin eri tavoin. Vaikka kuinka luulisi olleensa selkeä, niin pieleen menee.

Eräs vitsaus on henkilöt, jotka eivät hyväksy tarkennuksia. Jos on jotakin sanonut ja heidän tulkintansa siitä on Ö, on aivan sama vaikka tarkentaisi että tarkoitin Y, koska päätös on jo tehty. Armoa ei anneta. Jokainen someansa lukenut tietänee tämän ilmiön.

Mieleeni on opiskeluajoilta jäänyt eräs tehtävä, jossa laadittiin tiedote. Kirjoitin siinä, että yhteystiedot löytyvät alta. Palaute oli jämäkkä ja meni jota kuinkin näin: ai löytyvät, pitääkö niitä ihan etsiä? Miksi ne eivät vain voi olla (siellä alla).

Totta. Ne tosiaan ovat siellä eikä niitä tarvitse erikseen etsiä.

Kirjoittaessani (samoin kuin ajatellessani) tekstini on luonnostaan melko suoraa ja välttelen konditionaalia ja epävarmuutta (mm. ehkä, kenties) ilmaisevia termejä. Tästä olen blogini avulla opetellut pääsemään eroon (lisään näitä teksteihini pehmentääkseni sanomaa), samoin kaikesta muusta tarkkuudesta. Kirjoittaessani mietteitä kirjoista annan vapauden itselleni olla epävarma, epäsuora ja sekava. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Tulkitkaa miten tulkitsette (selitän kyllä tarvittaessa: tosin olen oppinut, että joskus ei maksa vaivaa ja annan vain olla).

Tämän kirjoituksen pointti? En tiedä. Aihe on muhinut mielessäni pidemmän aikaa ja nyt päästän sen ulos. Syntyykö sinulle mietteitä tästä? Ei tarvitse olla samaa mieltä.

Ja itse asiassa nyt kun tämän kirjoitin, ymmärsin että oikeastaan perimmäinen toiveeni noin yleisesti ottaen on vain tulla ymmärretyksi. Ei mitään muuta.

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.