Mestaustuomiota odotellessa

Luen harvakseltaan historiallisia romaaneja, vaikka yleisesti ottaen historia ja historiallisuus kiinnostaa. Jostain syystä niitä ei silti eksy turhan usein lukemistooni.

 

Kate Fosterin Edinburghiin sijoittuva romaani The Maiden (Pan Books 2024, s. 374) kuljettaa reilusti ajassa taaksepäin, vuoteen 1679. Kirjan nimeä voi pitää monitulkintaisena: sillä voidaan viitata naimattomaan naikkoseen tai skotlantilaiseen giljotiiniin, joita molempia löytyy romaanista. The Maiden on mestausväline, jota käytettiin lähinnä rötöstelevän ylhäistön päästämiseen päiviltä. Alhaisempi väki sai tyytyä roikkumaan hirressä.

Heti kirjan aluessa selviää, että Lady Christian on paiskattu vankityrmään ja tuomio on julistettu: pää poikki Maidenissa. Lady Christian on saanut tuomionsa murhasta, mutta onko hän oikeasti murhaaja?

Nimittäin surmansa saanut Lord (tai skottilaisittain Laird) James Forrester ei varsinaisesti nauttinut suosiota naisten keskuudessa. Tai sanotaanko niin, että nautti kyllä asemastaan ja naisista, mutta naisten suosiollisuus ei aina ollut niinkään suostumuksellista. 

Kaikki (paitsi Lady Christian) tietävät Laird Forresterin maineen, mutta koska herra on kohtuullisen merkittävä seurapiirissään ja -kunnassaan Corstorphinessa (alue Edinburghissa), ei hänen naissekoiluihinsa puututa. Laird Forresterin naisille pudottamat sanat ovat jäniksenpapanoita: niitä ei kannata kovin vakavasti ottaa, parempi jättää maahan.

Pitkällisen ja suunnitelmallisen voitelun tuloksena sekä henkilökohtaisen elämäntilanteensa hämmentämänä Lady Christian lopulta noukkii papanan ja puristaa sen halitoituneena rintaansa vasten. Eipä hän vielä tiedä, että kyseessä on pelkkä paska. 

Lady Christianin lisäksi tarinaa kerrotaan Violetin näkökulmasta. Violet on portto, joka – surprise – vihaa työtään. Mutta mitäpä muuta alhainen orpo voi tehdä kuin päätyä porttolaan. Violet unelmoi toisenlaisesta elämästä ja siihen saattaakin tulla tilaisuus tämän ihastuttavan Lairdimme myötävaikutuksella.

Ihmeellisen koukuttava romaani etenkin ajankuvauksen ja miljöön tiimoilta. Vanha aika herää pakottamatta henkiin ja tarina kulkee verkkaisesti kuin vankkurit, joita väsähtänyt hevonen vetää. Itse olin väsähtää muutaman kerran odotellessani, että hevonen syö heinänsä, mutta sitten tapahtuikin jotain uutta piristävää, paljastui uusi juttu. Uuvahdus haipui ja vankkurit nytkähtivät taas liikkeelle.

Kokonaisuudessaan tarina on melko surullinen ja monien onnettomien sattumusten summa koituu naiivin Christianin kohtaloksi. Löytyy aika monta kohtaa jossittelulle, mutta kuten me kaikki tiedämme: jossittelu on aika turhaa siinä vaiheessa, kun maito on jo kaatunut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Maidenin kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus. Löytyy esimerkiksi Edinburgh Castle.

Pidin kovasti Fosterin tyylistä, joten taidanpa lukea hänen muutkin historialliset romaaninsa, jotka ovat The King’s Witches ja The Mourning Necklace.

Lisää katsottuja sarjoja

Nyt on seuraava kerta eli tässä vielä lisää viime aikoina katsomiani sarjoja. Nämä sarjapostaukset kiinnostavat varmasti eniten minua itseäni, mutta se on riittävä syy merkitä ne muistiin tänne. blogini on minulle nimittäin myös eräänlainen julkinen muistikirja.

Tuttuun tapaan olen nämä kaikki katsonut Netflixistä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä.

 

KOMEAT KOSTAJAT (Kiina)

Word of Honor (36 jaksoa)

Erityisesti itseensä pettynyt Zhou Zi Shu haluaa lähteä lätkimään perustamastaan organisaatiosta ja suorittaa pakollisen poistumisrituaalin, joka jättää hänelle vain kolme vuotta elinaikaa. Rapajuopoksi naamioituneena hän lähtee viettämään loppuelämäänsä.

Kolmisen kuukautta myöhemmin hän kohtaa mysteerisen Wen Ke Xingin, joka sattumoisin tunnistaa Zhou Zi Shun. Miehet ystävystyvät ja enemmänkin. Parivaljakko viettää paljon aikaa yhdessä ja joutuu monenlaisiin selkkauksiin siinä sivussa. Wen Kexingillä on lisäksi oma salainen agendansa (kostohan se on tietysti mielessä), jota hän ei edes Zi Shulle kerro.

Tässä Wuxiassa ei käänteitä ja vehkeilyä puutu ja viiniä juodaan ja taistellaan. Olin aika yllättynyt, miten suoria vihjauksia tässä sarjassa esiintyy, kun samaa sukupuolta olevien romanssit Kiinassa ovat melkoinen tabu edelleen. Ke Xingin ja Zi Shun välistä naljailua ja kemiaa oli riemastuttavaa seurata (Näyttelijöiden kemiat todellakin toimivat ainakin ns. valkokankaalla). 

Sarja nauratti, itketti ja ihastutti jälleen visuaalisuudellaan. Minulle täyden kympin sarja genressään.

UUTISANKKURISTA MURHAAJAKSI? (Etelä-Korea)

Misty (16 jaksoa)

Go Hye Ran on suosittu ja palkittu ankkuri iltayhdeksän uutisissa ja hän aikoo pysyä pestissään, vaikka häntä yritetään siitä kammeta pois. Katsojalukuja kytätään ja osa tv-yhtiöstä on sitä mieltä, että nuorempi ankkuri piristäisi katsojalukuja exponentiaalisesti.

Hye Ran lähtee metsästämään The Juttua, jolla säilyttää tutiseva pallinsa, mutta törmää sen yhteydessä entiseen rakastajaansa ja tämän vaimoon ja tulee sotkeutuneeksi murhakeissiin. Hye Ranin aviomies Kang Tae Wook, joka on asianajaja, päättää auttaa vaimoaan ja samalla toiveissa on fixata väljähtänyt avioliitto.

Kesti taas pari jaksoa päästä kunnolla sarjan imuun, mutta sitten se olikin menoa. Erityisesti Kim Nam Joon näyttelemä Go Hye Ranin hahmo varmasti herättää ristiriitaisia tuntemuksia (itse päädyin pitämään hänestä kovasti).

Hye Ran vaikuttaa aluksi tunteettomalta jyrältä, joka on valmis mihin tahansa oman uransa pelastamiseksi. Vaan mitä enemmän sarjaa katsoo, sitä enemmän Hye Rania alkaa ymmärtää ja kovan pinnan alla piilee oikeudenmukainen sydän. Kilpailu on kovaa etenkin naisille miesten maailmassa ja kukin yrittää pärjäillä, miten parhaakseen katsoo.

Sairaan kiero ja koukuttava sarja, joka on sekoitus trilleriä, draamaa ja romanssia (ei mitään siirappia kuitenkaan).

 

SODAN RUNTELEMA YSTÄVYYS (Etelä-Korea)

My Country: The New Age (16 jaksoa)

Set during the transition from the Goryeo to the Joseon period, two friends become enemies due to differing views on "my country." 

Eriävien näkemysten lisäksi nuorukaisten ystävyyttä koettelee erityisesti muiden vehkeily. Nam Sun Ho on pakotettu valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono liittyen ystävänsä Seo Hwin kohtaloon. Voiko vallitseva tilanne ja muut ihmiset murskata ystävyyden rippeet vai onko mitään tehtävissä?

Melko toiminnallinen sarja ja sotakuvausta tannerta myöten on jokseenkin paljon. Strateginen (sota)suunnittelu on myös keskiössä, kuten usein vastaavissa historiallisissa sarjoissa. Ihan hyvä sarja, mutta ei mitenkään OOH-tasoa.

Korealaisille sarjoille tyypilliseen tapaan kokonaisuus on hallittu ja näyttelijät taiten valittu rooleihinsa. Kulmia kohottelin haavoittumisille: jos nyt saa miekasta mahaan ja siitä yhtäkkiä taas ponnistaa taisteluun, niin hmmm… Sitten toisinaan pienestä pintanaarmusta lähtee suunnilleen henki. Eli vähän ennalta-arvaamatonta tuo haavoittuminen ja siitä selviäminen tai selviämättömyys.

 

AUTISTIN MURHATUTKIMUKSET (Taiwan)

The Victims' Game (kaudet 1 ja 2,  8+8 jaksoa)

Fang Yi Jen on rikostutkija, jonka autismi vaikeuttaa hänen kykyään bondata muiden kanssa. Avioliittokin lössähti ja liitosta syntynyt tytär on etääntynyt isästään.

Omituisia toisiinsa linkittyneitä murhatapauksia selvitellessään Yi Jen havaitsee havaitsee erään linkin johtavan tyttäreensä. On pakko vähän peukaloida todisteita ja yrittää selvittää asap mistä helvetistä on oikein kyse. Eihän nyt oma lapsi…

Toinen kausi jatkaa ensimmäisen tarinaa, mutta siinä ollaan menty ajallisesti eteenpäin ja kyseessä on ihan eri keissi. Nämä kaudet ovat siis omanlaisiaan kokonaisuuksia, mutta toista kautta tuskin ymmärtää katsomatta ekaa kautta. Pidin molemmista kausista, ovat eri tavalla hyviä.

Fang yi Jeniä näyttelevä Joseph Chang tekee taitavan roolisuorituksen autistina. Hänen persoonansa on johdonmukainen eikä siinä tapahdu mitään kliseisiä ahaa-oivalluksia ja yhtäkkisiä luonteen- tai tapojenmuutoksia.

Muutkin näyttelijät ovat kuin syntyneet rooleihinsa. Tiffany Hsun näyttelemä toimittaja Hsu Hai Yin kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä alkoi tulla esiin pidettäviäkin piirteitä. Tykkään kun on ristiriitaisia henkilöhahmoja eikä mitään mustavalkoista totaalihyvä vs. totaalipaska -jaottelua.

 

SISARUSTEN KOSTO EI OLE SULOINEN (Japani)

Ties of Shooting Stars (10 jaksoa)

Sisarusten (Koichi, Taisuke ja Shizuna) vanhemmat murhataan brutaalisti heidän ollessaan vasta lapsia. Tapaus luonnollisesti muuttaa sisarusten elämän, mutta samalla sitoo heitä yhteen: heidän on yhdessä selvittävä ja myös selvitettävä kuka murhasi heidän vanhempansa, sillä tekijää ei koskaan saatu selville. Kuluu 14 vuotta ja sisaruksille tulee kiire selvittää (ja kostaa) tapaus ennen kuin se vanhenee.

Kesti pari jaksoa päästä sarjan tyyliin mukaan, sillä kyseessä on jonkin sortin draamakomedia, jollaisista en yleensä pidä. Minullahan on tämä ongelma huumorin kanssa eli olen hyvin valikoiva sen suhteen, mille viitsin nauraa. Tässä komiikka toimii, kunhan siihen ensin tottuu. Ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja: hyvin erilainen ja omaperäinen ainakin minun asteikollani! Eikä ole raaka, vaikka murhamysteeri onkin.

Sarja perustuu Keigo Higashinon romaaniin Ryusei no Kizuna, jota en ole lukenut koska sitä ei ole englanniksi käännetty.

 

NARKKARIPOLIISIN KUJANJUOKSU (Etelä-Korea)

Connection (14 jaksoa)

Kaduille on saatu uusi huume, joka koukuttaa käyttäjän extra-nopeasti. Ironisesti huumepoliisina työskentelevä ja juuri ylennyksen saanut Jang Jae Gyeong koukuttuu tuohon uuteen huumeeseen: ei tosin vapaaehtoisesti, vaan hänet kaapataan ja hänestä tehdään addikti.

Samoihin aikoihin Jae Gyeong tapaa ystävänsä vuosien takaa, mutta pian ystävä kuolee mystisissä olosuhteissa. Liittyvätkö huumeet mahdollisesti molempiin tapauksiin: sekä Jae Gyeongin huumaamiseen sekä ystävän kuolemaan? Jae Gyeongilla on kädet täynnä selvitettäviä asioita samaan aikaan kun hän yrittää pitää oman addiktionsa piilossa ja vierottua huumeesta.

Juoni on kiero ja käänteitä tapahtuu tuttuun korealaiseen tapaan. Menneitäkin käydään kaivelemassa, sillä tapauksen juuret ulottuvat melko kauas nykyajasta.

Välttelen yleensä huumeita, mutta nyt ajattelin vetää pari viivaa ihan kokeeksi. Ja kyllä kannatti: vaikka sarja pyörii huumeiden ympärillä, se on lopulta kaikkea muuta.

Ystävyyden monet kasvot

Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.

Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.

Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.

On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 

Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.

Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).

Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.

Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.

Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).

Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.

Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.

Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.

Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.

Viime aikoina katsottuja sarjoja

Olen sattuneesta syystä katsellut viime aikoina melkoisen runsaasti telkkaria eli Netflixiä. Netflix onkin ollut päivieni pelastus ja ilo silloin, kun en ole oikein muuta voinut tehdä kuin lojua. Jostain syystä sarjojen katseluun on ollut helppo keskittyä, vaikka yleensä minulle lukeminen on helpompaa. Mutta tässä nyt on kaikki muutenkin mennyt päälaelleen, joten miksipä ei tämäkin.

Välihuomio: nämä esitellyt sarjat ovat tältä vuodelta, eivät siis kaikki parilta viime kuulta jolloin palasin kotiin eri ihmisenä.

Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut (britti)Netflixistä.

 

BRUTAALIA HIRVIÖKAUHUA (Etelä-Korea)

Sweet Home (kaudet 1-3, yhteensä 26 jaksoa)

Cha Hyun Soon perhe kuolee onnettomuudessa ja erkkoluonteinen nuorukainen joutuu muuttamaan. Uudessa asuintalossa (joka on melko rupuinen kerrostalo) tapahtuu outoja samoin kuin muuallakin maassa.: ihmiset alkavat muuttua hirviöiksi.

Tässä sarjassa on useampi keskushenkilö, joiden asioita seurataan. Kaikki henkilöt asuvat samassa kerrostalossa ja ovat siellä jumissa. Yhtä köyttä pitäisi vetää, niin selviytymisen mahdollisuus olisi suurempi. Samalla tietysti selvitellään, mistä on kyse – jotkut selkeästi tietävät enemmän kuin toiset.

Hitaasti avautuva sarja, josta pidin kovasti. Tai no, erityisesti ensimmäisestä kaudesta – se on ehein ja toimivin kokonaisuus. Loput kaksi kautta olivat makuuni vähän liikaa levällään, mutta ihan katsottavia kyllä.

Kyseessä on kauhu ja meno sen mukaista eli ruumiinosia irtoaa ja repeää ymv. eikä brutaaleja kohtia kaunistella.

 

TIETÄISPÄ KENELLE KOSTAA (Etelä-Korea)

My Name (8 jaksoa)

Mainittakoon heti, että olen kostoteemojen ylin ystävä. Jokin niissä puhuttelee ja viehättää, kunhan ovat taiten tehty – mikä tahansa hutiloiden väännetty potaska ei kiinnosta. Pitää olla syvyyttä.

Yoon Ji Woon isä kuolee salamyhkäisissä olosuhteissa ja tytär vannoo kostavansa murhaajalle. Kosto mielessään Ji Woon liittyy tunnettuun huumejengiin, johon hänen isällään oli yhteyksiä, ja sitten värväytyy poliisiksi tavoitteenaan jengin tuella löytää isänsä murhaaja, joka oletettavasti on poliisi.

Tästä toimintatrilleristä ei käänteitä, ylläreitä ja äsköniä puutu, mutta kaikesta toiminnasta huolimatta tämä on syvällinen ja menee niin sanotusti tunteisiin moniltakin osin. Loistavat näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin heroiini suoneen. Ajoittain meno on hyvinkin raakaa, joten en suosittele herkimmille. Sen sijaan kostoteemoista pitäville tämä on must see.

Erityismaininta musiikista, etenkin sarjan nimikkobiisi (kuuntele YuoTubesta) kolahtaa.

HISTORIALLINEN MYSTEERI (Etelä-Korea)

Dear Hongrang (11 jaksoa)

In the late Joseon Dynasty, a family rises to wealth through the art trade. However, a mysterious event unfolds when the son, Hong Rang, returns after a decade-long disappearance with no memory of his childhood. His half-sister, Jae I, who has been close to him since childhood, now seeks the truth behind his sudden disappearance.

Sarjassa selvitellään onko comebackin tehnyt Hongrang really Hongrang vai joku muu. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta kun joku yrittää esiintyä Hongrangina milloin mistäkin syystä – yleensä hyötyäkseen siitä jotenkin rahan ja vallan muodossa.

Ihan katsottava sarja, mutta odotin enemmän koska sarjassa Hongrangia näyttelee Alchemy of Souls -sarjasta tuttu Lee Jae Wook, joka teki taidokkaan roolisuorituksen kys. sarjassa. Nyt ei samaan päästy, mikä ei johdu näyttelijästä vaan minulle tämä sarja ei vain kokonaisuudessaan toiminut niin hyvin, vaikka helposti sen katsoikin eikä kaduta, että katsoin.

 

KUOLLEEN NAISEN KOSTO (Kiina)

The Double (40 jaksoa)

Xue Fang Fei on äveriään tuomarin tytär, joka äkillisesti menettää kaiken – jopa elämänsä. Paitsi että Fang Fei ei kuolekaan, vaan hänet pelastaa sattumalta muuan Jiang Li, jonka identiteetin Fang Fei ottaa ja palaa kotikaupunkiinsa kosto mielessään. Hän ei halua kostaa vain omaa “kuolemaansa”, vaan myös puhdistaa isänsä nimen, joka taannoisessa masinoidussa selkkauksessa tahrattiin.

Fang Fei alkaa saada apua yllättävältä taholta, eräältä Duke Xiao Hengiltä, jolla tietysti on myös omat lehmät ojassa. Fang Fein ja Xiao Hengin tutustumista ja ystävystymistä on viihdyttävää seurata. Kaksikko naljailee toisilleen, ja kuten arvattavissa on, tunteet syvenevät sarjan edetessä. Mitään imelää lässyä ei hierota katsojan naamaan, vaan suhteen kehittyminen kuvataan taiten ja hienovireisesti, mistä pidän ja mikä on melko yleistä katsomissani kiinalaisissa period-draamoissa (tai ns. “ancient costume drama”).

Fang Fein missiota (kosto) ei mikään tai kukaan estä, vaan neiti juonittelee ja kieroilee yhtä taiten kuin vastapuolikin. Sarjassa on genrelle tyypillisiä piirteitä (joita rakastan) eli armottoman juonittelun lisäksi myrkyttämisiä ja laajempaa poliittista vehkeilyä (joidenkin mielestä ovat varmaan tylsiä, mutta itse pidän niistä). Pidän myös hidden identity -asetelmasta, jollaista esiintyy usein tässä genressä.

Kiinalaisissa historiallisissa draamoissa, fantasiassa ja Wuxia/Xianxia-sarjoissa minua miellyttää erityisesti myös miljööt ja yleinen esteettisyys eli pukeutuminen ymv. Näiden pitkien sarjojen jälkeen minulla on vaikeuksia palata todellisuuteen, joka tuntuu aivan paskalta nyt. Tästäkin sarjasta toipuminen kesti päiviä, koska en olisi halunnut palata tähän maailmaan. Onneksi voi aloittaa uuden sarjan ja sen lisäksi kadota kirjojen maailmaan.

 

VALEKIRJAILIJAN OMATUNTOA KOLKUTTAA (Etelä-Korea)

Miraculous Brothers (16 jaksoa)

Yook Dong Jun intohimona on kirjoittaminen. Ongelma on, ettei hän varsinaisesti saa aikaiseksi mitään kelvollista, mutta toivossa on hyvä elää. Dong Junin elämä muuttaa dramaattisesti suuntaa kun hän (kirjaimellisesti) törmää erääseen Kang Saniin ja päätyy vahingossa pöllimään tämän repun. Repussa on mainio käsikirjoitus, jonka Dong Ju omii nimiinsä ja julkaisee.

Tässä sarjassa on yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ne ovat niin luonnollisia sarjan todellisuudessa että ne tuntuvat katsojastakin ihan normaaleilta. Tai ainakin itse koin niin: fiktiossa normaaliuden rajat ovat toiset ja niitä voi venyttää supernaturaalin puolelle uskottavasti.

Kesti pari jaksoa päästä sarjaan sisään, mutta sitten se olikin menoa. Todella maukas ja kiero sarja, joka koskettelee melko lailla tunteita.

 *

Tulipas paljon lätinää näistä sarjoista. Lisääkin on tarjolla, mutta jätän seuraavaan kertaan, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi.

Kauniiksi lopuksi syksyinen maisema viime viikolta. 

Onnellisuus on suhteellista

Angie Kimin romaani Happiness Falls (Faber&Faber 2024, s. 387) on siinä mielessä erikoinen kirja, että sen luettuani mietin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Ei nimittäin näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut juuri mitään. Ihme ja kumma sitä ei lukiessa huomannut, koska jotain oli vireillä koko ajan – vaikkakin tuo jokin oli useimmiten sivupolku.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja siellä Virginian osavaltioon vuonna 2020 eli Covidin myllertämään vuoteen. Covidilla on juonen kannalta merkitystä, vaikka itse virusta ei varsinaisesti käsitellä. Romaanissa Covidiin suhtaudutaan vakavasti (mielestäni hyvin saavutettu se tunnelma, mikä Covidin alkuaikoina pääasiassa vallitsi), sitä jopa pelättiin eikä pidetty vain jonain kausiflunssana niin kuin siitä nykyään moni (minäkin, hmm!) ajattelee.

Keskiössä on “Parksonien” (isä Yhdysvaltalainen Parson ja äiti eteläkorealainen Park, hence Parkson) korealais-amerikkalainen perhe.

Asetelma on mystinen: Angelmanin syndroomaa sairastava 14-vuotias Eugene juoksee verissäpäin kotiin. Hän on ollut puistossa isänsä kanssa kuten tavallista. Mutta tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista, jotakin on mennyt pieleen. Isä ei ikimaailmassa jättäisi Eugenea yksin.

We didn’t call the police right away. Later, I would blame myself, wonder if things might have turned out differently if I hadn’t shrugged it off, insisting Dad wasn’t missing missing but just delayed, probably still in the woods looking for Eugene, thinking he’d run off somewhere.

Kirjan kertoja on Mia, hän on Eugenen parikymppinen sisar, joka on tullut kesäksi lomalle (opinnoista) kotiin. Hän ei näe tilanteessa aluksi mitään kummoista, koska tulkitsee sen väärin. Myöhemmin alkavat itsesyytökset ja jossittelu.

Isä pysyy kateissa ja mysteerikatoamista selvitellään poliisin ja koko perheen eli Mian, hänen kaksosveljensä Johnin ja äidin voimin. Eugenesta ei ole juuri apua, koska hän ei pysty puhumaan eikä muutenkaan kommunikoimaan. Epäselvää myös on, missä määrin Eugene ymmärtää puhetta. Ajan myötä selviää, että enemmän kuin luulisi.

Jos ei Angelmanin syndrooma ole tuttu ennestään (kuten ei ollut minulle), ei huolta – se selitetään kirjassa riittävän kattavasti. Ja aina voi tietysti googlettaa, jos kaipailee enemmän infoa. Vaikka tarina avautuu ainoastaan Mian näkökulmasta ja Mian kaikkialle leviävien ajatusten kautta, on keskiössä pääasiassa Eugene.

Onnellisuutta, kuten kirjan nimestä voinee päätellä, käsitellään melkoisesti, mutta ei ihan perinteisestä kulmasta. Onnellisuutta voi tarkastella ennakko-odotusten kautta (suhteessa jonkin tapahtuman toteutumiseen/ilmenemiseen) tai sen perusteella, mikä on ns. vallitseva “baseline” eli perustaso tai lähtötila. Onnellisuuden kokemusta (jossakin yksittäisessä asiassa) voi kenties jossain määrin manipuloida pyrkimällä laskemaan tai nostamaan niin sanottua lähtötilaa. Romaanissa onnellisuutta tutkaillaan teoreettisella tasolla ja myös kokeellisesti. Onnellisuus on suhteellista.

Mian ajatukset onnellisuuteen ja sen manipulointiin liittyen lähtevät toisinaan melkoiselle laukalle ja näillä pohdinnoilla on merkitystä kirjan jännitteen luomisessa. Happiness Falls ei tosiaan ole mikään juoniromaani, vaan jännite syntyy (jos syntyy, joskus koin Mian pohdinnat tympeinä jaaritteluina, jotka jarruttavat muutenkin hitaan tarinan kulkua) melko pienten yksityiskohtien tiimoilta.

Toisaalta, ymmärtääkseen joitakin tapahtumia niille pitää antaa konteksti: siksi on tärkeää selittää jokin aiempi tapahtuma tai selkkaus eli monesti jaarittelulle kuitenkin on selkeä peruste. Ilman viitettä aiempaan tiettyjen tapahtumien merkityksellisyys ei olisi niin… merkittävä.

Romaanin kerrontatyyli tuottikin minulle aluksi päänvaivaa: en tiennyt miten suhtautua jutustelevaan/lörpöttelevään tyyliin, joka ei pääsääntöisesti miellytä minua. Lisäksi ärsytti jatkuva vihjailu tulevasta. Tiedostan, että vihjailun tarkoitus on synnyttää jännitettä ja joskus se toimikin, joskus ei.

Harkitsin muutaman luetun sivun jälkeen jopa kirjan jättämistä kesken, mutta jokin siinä kuitenkin tenhosi ja jatkoin lukemista. Ajattelin, että varsin hyvin voin joskus altistaa itseni tällaisellekin tyylille (jutustelevaisuus), josta en niin pidä. Ja kas vain, siihen tottui melko pian ja vastoin alun ennakkoluulojani pidin valtavasti tästä kirjasta.

Happiness Fallsissa on muuten kiinnostavaa pohdintaa myös verbaalisuudesta ja puhumisesta. Nämä resonoivat minussa, koska kuten kirjassa Mian äiti koen minäkin olevani hieman eri ihminen puhuessani englantia kuin puhuessani suomea (Mian äidin kohdalla toinen kieli on tietysti korea). Kieli määrittelee sitä, miten ilmaisemme asioita ja itseämme. Ja ajatelkaas, jos ei ole puhuttua kieltä ollenkaan eli ei voi puhua kuten Eugene.

Angie Kimiltä on aiemmin julkaistu romaani Miracle Creek, joka alkoi kiinnostaa myös. Olen ymmärtänyt, että se on tyyliltään erilainen (eli ei vissiin lörpöttelevä, mistä plussaa) kuin Happiness Falls, vaikka teemassa (muun muassa lapsen autismi) ja genressä (trilleriksi luokiteltu) on samaa.

Siitä puhe mistä puute (eli liikunnasta)

Voinnissa on tapahtunut kohenemista sitten viime valituksen. Toipuminen alkoi, kun lopetin kaiken tekemisen – jopa se tunnin ulkona käyminen piti lopettaa useimpina päivinä viikkojen ajaksi. Ymmärsin, että täytyy lopettaa kaikki tekeminen voidakseen saada kaiken tai edes jotain takaisin. Kehoni hermostoa myöten on yksinkertaisesti niin sekaisin, että se toimii miten sattuu.

Kun päätös (totaalilevosta) oli tehty, oli helpompi olo: en enää jahkaillut ja stressannut, että pitää liikkua ettei kunto romahda täysin. Kuntotasoni saavuttaakseni olen treenannut vuosia todella paljon, joten kyllähän se vituttaa kun tietää, että päivä päivältä se paskenee eikä ole tietoa, miten kauan tämä pakkolepo kestää.

Hope Park, Keswick.

Lukiessani erästä artikkeliä liittyen vuodelepoon ja yleiskunnon romahtamiseen sainkin yhtäkkiä toivoa, uuden näkökulman. Asiaa voi tarkastella kahdentoista kuukauden syklinä: jos nyt vuodesta vaikka kolmekin kuukautta joutuu syystä tai toisesta olemaan pakkolevossa/liikuntakiellossa, on aktiivisia kuukausia silti yhdeksän. Se on suhteessa aika hyvin eikä vahva peruskunto romahda nollaan kolmessa kuukaudessa. Sen olen jo huomannut itsekin, kun pystyn taas liikkumaan (en tosin todellakaan samalla intensiteetillä kuin ennen Covidia).

Kehoni on tosiaan alkanut palautua eikä minulla ole ollut voimakkaita PEM-oireita enää moneen viikkoon. Aloitin ulkoilut tasamaan kävelyillä ja lisäsin pituutta aina kun ei esiintynyt oireita. Joskus tuli takapakkia, mutta oireet eivät kestäneet päivätolkulla.

River Greta, Keswick.

Nyttemmin voin tehdä päivittäin kymmenisen kilometrin pituisia kävelyjä, joissa voi olla hieman mäkiä, mutta ei varsinaisia nousuja. Ei ole siis asiaa vuorille vielä. Lihaskuntoharjoituksia en oikein voi tehdä, vaikka jaksaisinkin, koska lihakset ovat jatkuvasti kipeät (tosin niissäkin mielestäni tapahtunut paranemista). Sen sijaan voin venytellä ja tehdä niveltenvoiteluliikkeitä. Eli olen saanut osan “joogasta” takaisin.

Vaikeinta tässä on sietää sitä, etten tiedä enää omia rajojani enkä siten voi luottaa kehooni. Olen tosin oivaltanut, etten ennenkään oikeasti tiennyt rajojani, koska en useinkaan rikkonut niitä. Kuntotasoni on (tai oli) sellainen, että saatoin tehdä kaikki vuorilla hillumiset ja kiipeilyt ollessani ns. mukavuusalueellani eli olisin jaksanut enemmänkin. Mutta se onkin aina ollutkin tavoitteeni, koska haluan että pitkät ja paljon nousuja sisältävät vuoripatikat ovat miellyttäviä tehdä: kaikki treenaamiseni on nimenomaan tähdännyt kestävyyteen eli pitkäkestoisen vaihtelevan rasituksen sietämiseen.

Keswickin keskustan laitamilla, taustalla Latrigg.

Yllä olevassa kuvassa taustalla eräs treenikukkulani, Latrigg, jonka reitit tunnen kuin omat taskuni ja rakastan sitä joka päivä yhtä paljon. Luonnollisesti ei ole sinne mitään asiaa nyt, mutta ehkä pian. Latriggille pääsee monipuolisesti eri reittejä, jotka valitsen riippuen siitä haluanko tehdä nousut loivempana vai jyrkkinä. Jos teen pidemmän ja loivemman kierroksen, juoksen yleensä osan matkasta. Reittiin voi myös tehdä ns. lisäosia (ilman että täytyy kulkea samoja reittejä tai kääntyä takaisin), jos innostuu (niin kuin usein minulle käy) ja toisaalta sitä voi lyhentää, jos ei kulje tai on liian huono sää tmv.

Kaipaan kunnon liikuntaa, mutta olen iloinen että pystyn yleensäkin liikkumaan nyt. Olen myös iloinen siitä, että saa asua näin kauniissa paikassa, jossa ei erilaisia liikkumismaastoja puutu. Vaikka en nyt voikaan minnekään kiipeillä, niin eiköhän senkin aika taas tule. Jonkinlainen mielenrauha on nyt saavutettu.

Näkymä toiseen suuntaan.

Pakollinen huomio: Luin yllä olevan tekstini liittyen liikkumiseen ja mietin kuulostaako se ylimieliseltä ja itserakkaalta hehkutukselta. Että on juu hyvä kunto. Tarkoitus ei ole kehuskella: ajattelen että saman voi saavuttaa kuka tahansa perusterve ikäiseni ihminen (toisille se vaan on helpompaa kuin toisille). Minussa tai kunnossani ei ole mitään poikkeuksellisen erinomaista.

Liikkumisen minulle on tehnyt helpoksi se, että saan niin paljon endorfiineja liikunnasta nimenomaan jo liikunnan aikana, joten liikkumaan lähteminen ei ole minulle mikään henkinen ponnistus. Kaikilla ihmisillä (esim. vaikkapa miehelläni) ei näin ole ja joillakin se mielihyvä tulee vasta liikkumisen jälkeen jos silloinkaan. Tästä löytyy tutkimuksiakin, googlettakaa itse ja valitkaa lähteenne.

Lienee selvää, jos ihminen ei saa liikunnasta juuri mitään ns. irti, ei se houkuttele ja silloin säännöllisen liikunnan harjoittaminen on työläämpää kuin esim. kaltaiselleni henkilölle, joka suorastaan sekoaa kun pääsee liikkumaan. Nämä eivät ole valintoja, vaan ominaisuuksia.

Derwentwaterin rannalla.

Tosin ei minua kaikki liikunta kiinnosta. En esim. jaksa käydä kuntosalilla, koska pelkästään ajatus kuntosalista tylsistyttää. Minulle kuntosalilla käyminen vaatisi jatkuvaa itseni motivointia ja olisi siten työlästä. Joten, olen mukavuudenhaluinen enkä mene kuntosaleilemaan. Onneksi lihaksia voi kehittää muuallakin. Otaksun, että kohdallani endorfiinintuotanto vaatii liikkumisen ja luonnon (plus ulkoilman) yhdistelmän.

Minulla ei ole itsekuria sen enempää kuin muillakaan. Itsekuria ei tarvita mukavien juttujen tekemiseen. Jos alkaisin käydä salilla, joutuisi itsekurini testiin. Mutta kas kun ei ole niin paljon itsekuria, että alkaisin siellä käydä (ihan kuin siellä voisin nyt edes käydä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Keskustan reunalla sijaitsee "Vitsiparkki".

Tulipas liikuntapainotteinen juttu. Mutta siitä puhe, mistä puute.

Olenko oppinut itsestäni jotain tämän paskan aikana? Enpä juuri. Olen joustava persoona ja sopeutuisin lopulta varmaan vaikka paskakasaan. Tämä on sekä hyvä että huono piirre eikä se tullut minulle yllärinä. 

Keswickin keskustaa.

 Kuvat viime aikojen kävelyiltä, eivät ole kaikki samalta päivältä. 

Causey Pike.

Lukukuulumiset: Keskittymiskyky on hieman parempi, mutta lukeminen on silti vielä melko hidasta. Mutta en jaksa siitä pillastua, luen sen minkä jaksan. Nyt onkin todella kiinnostava romaani kesken, jossa sattumoisin (en tiennyt ottaessani kirjan lukuun) sivutaan Covidiakin. Lisäksi siinä pohditaan muun muassa onnellisuuden koostumusta. Hyvin omaperäinen romaani, josta enemmän sitten kun olen sen lukenut kokonaan.

Tulevaisuutta etsimässä menneisyydestä

Hafsa Zayyan: We Are All Birds of Uganda
Penguin, 2021
s. 370


Sameer on uransa nousukiidossa oleva lakimies. Leicester vaihtuu Lontooseen opintojen ja työn myötä. Leicesteriin jäävät lapsuudenkoti, vanhemmat ja muu aasialainen (eli intialainen) yhteisö joita Sameer ei varsinaisesti kaipaa. Elämä on hyvää ja täyttä, takataskussa mahtava työtarjous, joka tosin tarkoittaisi muuttoa Singaporeen.

Sameerilla ei ole mitään Singaporeen muuttamista vastaan, päinvastoin, mutta hän tietää että vanhemmat eivät asiasta ilostu. Isä on kovasti toivonut, että poika palaisi Leicesteriin kuten kunnon aasialainen poika ja osallistuisi perheyrityksen pyörittämiseen. Onhan Sameer kohta kolmekymppinen, joten eiköhän ne lakimieskokeilut voi jo lopettaa ja palata kotiin täyttämään velvollisuutensa.

Tällaisista kulttuurisista asenteista lukeminen on aina hieman... rasittavaa.Ymmärrän tietysti kulttuurierot, mutta näin länsimaalaisena en voi sietää ajatusta, että lapsi on velkaa vanhemmilleen siitä, että on syntynyt ja häntä on hoidettu ja kasvatettu. Velka tarkoittaa lähinnä sitä, että lapsen tulisi hyväksyä ja elää sellainen elämä kuin vanhemmat haluavat. Eli on synnytelty ja toiveissa on muovailuvaha.

Itse koen, että toisen ihmisen elämän ohjailu ja määräily on vastenmielistä eikä juuri eroa orjuuttamisesta. Jos ei toimi kuten toivotaan, muu perhe mahdollisesti hylkii. Sameerin isä suuttuu pojalleen kun Sameer ei tottele ja alkaa ignorata poikaansa. Tee niin kuin sanon tai et ole minulle olemassa. Ehkä hän ajan myötä voi antaa anteeksi tai sitten ei. Siis antaa anteeksi että pojalla on oma tahto ja identiteetti eikä hän ole isänsä omaisuutta.

Sameerin sisko on asian kanssa ihan fine. Häntä ei haittaa, että hänelle valitaan sitten joskus puoliso ja että opinnotkin todennäköisesti valuvat hukkaan, koska tokihan nainen lopulta jää kuitenkin kotiin synnyttelemään ja hoitelemaan lapsia. Mikäs siinä, jos sitä itse haluaa.

Kirjailija kuvaa hyvin kulttuurien ristipaineita: ikänsä Briteissä asunut Sameer haluaa itse päättää elämästään. Lisäksi ajatus perheen yhteisestä tilistä luottokortteineen ja siitä, että isältä pitäisi pyytää lupa minkä tahansa vähänkin hinnakkaamman ostoksen tekemiseen, ahdistaa.

Kirjan sivujuonteena on kirjeet, joita muuan Ugandassa asuva Hasan on kirjoittanut äkillisesti menehtyneelle vaimolleen alkaen vuodesta 1945. Miten nämä kirjeet liittyvät mihinkään, selviää aika pian. Sameerin suku on nimittäin päätynyt Englantiin juuri Ugandasta. We Are All Birds of Ugandassa sivutaan samaa aihetta kuin Neema Shahin Kololo Hillissä eli Idi Aminin nousua valtaan ja sen vaikutuksia erityisesti aasialaisiin ja aasialaistaustaisiin ugandalaisiin. 

Keskityin nähtävästi tässä paljon Sameerin ja isänsä suhteeseen. Kirjassa sillä on oleellinen osa (ja isukki tekee muutaman todella törkeän temppusen Sameerille), mutta painopiste on muualla toisin kuin tässä mietteessäni. Eli muutakin on luvassa, muun muassa rasismia, ystävyyttä, kaunista yhteisöllisyyttä, uskontoa ja tietenkin sitä Ugandaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä.

 

Kirjailijasta: (alla oleva lainaus täältä)
 

Hafsa Zayyan is half-Nigerian, half-Pakistani and was born and raised (mostly) in the UK.  She is a dispute resolution lawyer working in the City of London, and is also the author of We Are All Birds of Uganda, the winner of MerkyBooks’ inaugural New Writer’s Prize.

Minimiete: Seinä

And were my anxieties really so idiotic? Was the wall not a confirmation of my my childhood fears? Overnight my former life, everything I was fond of, had been mysteriously stolen from me.

Muun muassa tällaisia mietiskelee nimetön kertoja itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaanissa The Wall. Seinä on nimensä mukaisesti seinä, joskin näkymätön, joka sulkee kertojan muun maailman ulkopuolelle metsästysmökille Itävallan Alpeille.

Vuoristolaaksossa sijaitsevaan metsästysmökkiin kertoja-nainen on matkustanut serkkunsa ja hänen miehensä kanssa. Naista ei metsästys kiinnosta, mutta aikaa voi viettää muullakin tavoin.

Rento reissu muuttaa naisen – ja kaikkien muidenkin – elämän hänen jäädessä yksin vuoristoiseen laaksoon seinän ulko- tai sisäpuolelle, miten nyt asiaa katsoo. Ihmiset ja eläimet seinän toisella puolella ovat niin sanotusti pystyynkuolleet.

Romaanin arkisuus yllätti, sillä se on pitkälti naisen hengissä pysymiseen liittyvien toimien kuvausta. Mukana on toki yleisempääkin pohdintaa elämästä, mutta painopiste on tekojen kuvauksissa ja siinä, miksi täytyy toimia niin kuin toimii.

Tietynlainen toimintojen sykli täytyy pitää yllä, jos mielii hengissä pysyä. Kyse ei naisen kohdalla ole vain omasta hengestä, vaan velvollisuudentunto hänelle siunaantuneiden eläinten puolesta on voimakas. 

Ymmärrän hyvin, että kirja on aikanaan ollut sensaatio. Minäkin pidin Seinästä, erityisesti tunnelma ja miljöö kiehtoivat ja ne kohdat, kun esiintyi enemmän ajatuksia kuin tekoja. Tekojen kuvaus on toisteista, koska sellaista on naisen uusi elämä, uudet rutiinit.

Uuden edessä (etenkin jos kyseessä on suuri epämiellyttävä ja jopa traumaattinen mullistus) ihminen pyrkii etsimään uuden tavan olla olemassa ja siihen usein liittyy rutiinien luominen uudelleen. Joskus muutos voi olla hyvinkin radikaali. Joskus sitä ei jaksa ja tekee itsarin.

Marlen Haushofer: The Wall
alkuper. Die Wand, 1968
Quartet Books 2013
saksasta englannintanut Shaun Whiteside
s. 211
Suomennettu nimellä Seinä

Loppuuko tämä helvetti ikinä?

Tämä postaus ei liity kirjoihin, vaan henkiseen kuolemaani, minuuden ja olemassaolon hajoamiseen. Jos ei sairausjutut kiinnosta, skippaa.

Palaan vielä kesään, tarkemmin heinäkuuhun jolloin terveyteni romuttui. Oletettavasti sairastin koronan tai muun tömäkämmän kulkutaudin Helsinkiin saapumisen kunniaksi enkä ole tervettä päivää sen koommin nähnyt.

Epämääräisten oireiden takia on ollut vaikea hahmottaa tilannetta. Oireettomia päiviä ei Suomessa juuri ollut muutamaa yksittäistä melkein normaalia päivää lukuun ottamatta, joiden jälkeen kunto aina romahti.

Kyseessä on todennäköisesti PEM. Minulla dominoivat oireet olivat Suomessa huimaus, pahoinvointi, infernaalinen väsymys, makuaistimuutokset, ruokahaluttomuus, aivosumu, paniikkikohtaukset, oudot kivut (eivät erityisen voimakkaita) ja vatsavaivat. Aivan alussa tuntui myös siltä, ettei saisi riittävästi happea mutta hengitysvaikeuksia ei enää esiinny.

Keho tuntui myös olevan jatkuvassa paniikkitilassa. En osaa tätä selittää muutoin kuin esimerkin avulla: tiedätkö tunteen kun suljet ulko-oven ja mieleen tulee että avaimet jäivät sisään. Kehon täyttää hetkeksi pakokauhu, mutta se laantuu pian kun huomaa että ahaa avaimet ovatkin taskussa. Minulla tämä pakokauhuvaihe oli jatkuvasti päällä. Nykyään se tulee hetkittäin, mutta ei jää päälle pitkiksi ajoiksi.

Pelkäsin Suomeen tulemista, koska en tiennyt mikä henkinen helvetti siellä odottaa. En avaa asiaa enempää, tämä kuuluu sellaisiin asioihin, joista vain läheiset ystäväni tietävät. Olin kuitenkin energinen, tein pitkiä ja vaihtelevan rankkoja patikoita vuorilla, fillaroin ja tein voimaharjoituksia, balanssia ja venytystä. Ja olin erittäin iloinen ja yllättynytkin, miten taipuisa minusta oli vuoden aktiivisen venyttelyn ja voimailun tuloksena tullut. 

Tänään olen täysin eri ihminen.

Olen jatkuvasti väsynyt ja pahoinvointi oli lähes päivittäistä ennen kuin tajusin, että en saa rasittaa itseäni ollenkaan. Jopa viiden minuutin kotona tehtävä voimavenyttely on liikaa (testasin eilen). Samoin innostuin eräänä melkein normaalina päivänä tekemään hieman rasittavamman lenkin (sellaisen, joka ei normaalitilassa minua edes rasita), jossa on muutama lyhyt nousu. Lenkki meni oikein hyvin – paremmin kuin odotin.

Hapenottokyky oli hyvä ja pystyin pitämään ihan kiitettävän nopeuden yllä ylämäissäkin. Olisi oikein tehnyt mieli juosta jolkottaa (normaalisti olisin juossut), mutta jarruttelin itseäni. Se oli viime keskiviikkona ja voi jestas miten mahtavalta tuntui se endorfiinihumala joka siitä tuli. Olen ihminen, joka saa mahtifiilikset rasituksesta, joten siksi varmaan liikkuminen onkin minulle niin helppoa eikä tunnu pakkopullalta. Liikunnalla myös säätelen mt-ongelmiani, mutta en aio sitä puolta täällä avata.

Torstaina alkoi romahdus. Siedettävä väsymys muuttui infernaaliseksi väsymykseksi ja päivän mittaan ilmestyi pahoinvointi. Minulla sattui olemaan lääkäri torstaiaamulla ja olin silloin vielä melkein ok, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia myöhässä ja siinä ajassa aloin “sammua”. Vastaanotolle päästyäni aloin olla paniikissa. Tavoilleni uskollisena en sitä näyttänyt enkä vielä silloin edes tajunnut näitä kaikkia oireitani.

Verikokeaika on ensi viikolla, suljetaan pois ainakin anemia. En usko, että minulla on anemia. Toisaalta toivon, että on koska sen voisi hoitaa kai helpommin.

Long story short. Tällä hetkellä olen lähinnä vuodepotilas. Se on ainoa tapa pysyä oireettomana. Voin olla jalkeilla ilmeisesti reilun tunnin: kävellä tuohon kylille, kierrellä kaupoissa tai mennä kirjastoon tai tehdä pienen muutaman kilometrin tasamaakävelyn (sen jälkeen pitää toki levätä kuten täytyy ennen suihkua ja sen jälkeen ja joskus täytyy levätä että jaksaa tehdä ruokaa tai yleensäkään mitään). En tiedä tarkalleen, kuinka paljon voin rasittaa itseäni saamatta oireita. Oireet tulevat viiveellä, joten on tosi vaikea ollut (ja on yhä) hahmottaa niitä. Mutta olen kai löytänyt tietyn kaavan.

Viime keskiviikon lenkin jälkeen olin kolme päivää kamalissa oireissa. Lääkäri onneksi määräsi minulle pahoinvointilääkkeet, jotka ihme kyllä auttavat. Se on ainoa lohtu: pelkään sitä kammottavaa pahoinvointia joka ei lopu ikinä ja tekee syömisestä mahdottoman. Nyt tuntuu turvalliselta, kun on lääke siihen. Olen joutunut vasta parina päivänä sitä ottamaan, kun oli lenkin jälkeiset oireet päällä. Eilen ei tarvinnut ottaa.

Tästä päivästä en vielä tiedä. Tein eilen pienen jalkavoimaharjoituksen muun venyttelyn lisäksi, mutta jouduin lopettamaan sen kesken koska tuli huono olo. Nyt on jalat kipeät ja vähän huono olo, joten en tiedä millainen tästä päivästä tulee. Kotona voin olla jonkin verran jalkeilla, mutta pääasiassa lojun sängyssä ja katson Netflixiä ja yritän olla itkemättä. Joskus vain itken, koska mitä väliä.

En tunnista enää itseäni. Aina energisestä kestävyysliikkujasta on tullut väsynyt sohvaperuna. Olo on epätodellinen, minun on vaikea käsittää että tämä on todellista. Siksi ns. oireettomana päivänä olen aina luullut olevani normaali ja rasitan itseäni. Romahdus saapuu sitten vuorokauden kuluttua. Ja se kestää niin kauan kuin kestää.

Ihan käsittämätöntä. Minun kehoni ei ole enää minun. Minä en ole enää minä.

Sielunmurskaaja

Sebastian Fitzekin The Soul Breaker törrötti kirjastossa ja pisti silmääni, joten nappasin sen mukaan varaamiani kirjoja yhä odotellessa. Olen lukenut aiemmin Fitzekiltä The Nightwalkerin ja Therapyn, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.

Nyt osui kohdalle sellainen brutaalimpi Fitzekin trilleri, joten en suosittele tätä väkivallan vihollisille. The Soul Brakesissa kidutetaan, ollaan väkivaltaisia noin yleisesti ja tietysti liukastellaan verilammikoissa.

Ollaan Berliinissä, pääasiassa Teufelsbergin psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Ärhäkkä lumimyrsky eristää syrjässä sijaitsevan laitoksen ulkomaailmasta eivätkä kännykätkään toimi. Eivät ilmeisesti lankapuhelimetkaan tai mikään muukaan, jolla voisi saada yhteyden ulkomaailmaan. Suljetun laitoksen mysteeriä on siis luvassa.

Henkilökuntaa ja potilaita on niukasti, sillä joulu tekee tuloaan. En tiedä, miksi joulu vaikuttaa potilasmäärään, mutta ilmeisesti kaikki eivät ole niin sekaisin, etteikö heitä voisi päästää niin sanotusti vapaalle jalalle lomien ajaksi. Toisaalta kyseessä on yksityinen hoitolaitos, jossa potilaat ovat vapaaehtoisesti ja vuodepaikka maksanee maltaita, joten…. Ja ehkä tämä ei ole edes oleellista. Tärkeää ilmeisesti on (juonen kannalta), ettei laitoksessa pörrää liikaa ihmisiä.

Henkilökunnan ja potilaiden kauhuksi ilmenee, että laitoksessa lymyää vuosia sitten pelkoa niittänyt Sielunmurskaajaksi nimetty rikollinen. Sielunmurskaaja ei tapa uhrejaan, vaan saattaa heidät katatoniseen tilaan, jossa henkilö ei ole hereillä eikä varsinaisesti unessa. 

Tuorein potilas on Caspariksi nimetty muistinsa menettänyt mies, joka on kirjattu sisään Teufelsbergiin vain muutamaa viikkoa aiemmin. Caspar on kirjan keskushenkilö ja hänen näkökulmastaan tapahtumat laitoksessa kuvataan. Casparin muisti palailee pätkittäin lyhyiden ja mystisten flashbackien myötä. Oma nimi muistuu mieleen, ammatti, joitakin tapahtumia…

Omaa identeettiä ei ole kuitenkaan varsinaisesti aikaa pohdiskella, koska koko ajan on niin sanotusti draamat tulilla. Outoja asioita tapahtuu ja pelko kiristää henkilöiden välejä ja haurasta luottamusta toisiinsa.

Juonenkäänteet ovat sen verran absurdeja, että piti useaan otteeseen nykiä kulmia alas hiusrajasta ja räpytellä silmiä, etteivät ne pompsahda ulos kuopistaan. Mutta mutta, uskottavuus ei ole Fitzekin tavaramerkki muutenkaan, joten se siitä.

The Soul Braker on tehokkaan toiminnan trilleri ja erittäin juonivetoinen. Toiminta tapahtuu valitettavasti henkilöhahmojen kustannuksella, sillä yhteenkään henkilöön ei mahdu sentin vertaa syvyyttä. Tämä on valitettava piirre useissa toimintaromaaneissa ja myös -elokuvissa. Henkilöhahmot ovat toissijaisia kun halutaan keskittyä vain juoneen. Näillekin on toki yleisönsä, mutta itse en oikein tällaista jaksaisi.

Kirja on kuitenkin nopealukuinen (luin sen vielä erityisen nopeasti niin kuin minulla on tapana tehdä, kun haluan päästä kirjasta eroon asap mutten kuitenkaan halua jättää kesken) ja lukuisine käänteineen koukuttava, vaikka lukeminen ajoittain uuvuttikin. Tai suoraan sanottuna tylsistytti.

Sivuseikkana mainittakoon, että Sielunmurskaajassa yllättäen pompsahtaa esiin muutama Fitzekin aiemmasta kirjasta (Therapy) tuttu henkilö. Nimimainintana tosin vain, asiaa voi miettiä enemmän jos jaksaa.

Fitzekiltä on käännetty useita romaaneja sekä englanniksi että suomeksi (ja monille muillekin kielille). Itse jään tässä vaiheessa miettimään jatkanko enää Fitzekin parissa.

Sebastian Fitzek: The Soulbraker
alkuper. Der Seelenbrecher, 2008
Head of Zeus, 2021
saksasta englannintanut John Brownjohn
s. 342
suomennettu nimellä Sielunmurskaaja

Kuka on Oliver?

Luin kesäkuussa Liz Nugentin romaanin Strange Sally Diamond (suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond), josta pidin kovasti ja syntyi uteliaisuus kirjailijan muita kirjoja kohtaan. Niitä on useita:

Unravelling Oliver (Penguin 2014, s. 231)
Lying in Wait (2016)
Skin Deep (2018)
Our Little Cruelties (2020)
Strange Sally Diamond (2023), luettu, miete täällä.

Unravelling Oliver päätyi lukuun, koska tarvitsin koukuttavaa ja sujuvaa lukemista Covidin runtelemille aivoilleni ja keholleni. Sally Diamondin perusteella oletin, että Oliver voisi sellainen romaani olla. Ja niin olikin.

I expected more of a reaction the first time I hit her. She just lay on the floor holding her jaw. Staring at me. Silent. She didn’t even seem to surprised.
I was surprised. I hadn’t planned to do it.

Oliver on juuri pamauttanut pataan vaimoaan Alicea. Hiljaista ja nöyrää Alicea, ihannepuolisoa josta harvoin on harmia. Mikä ihme saa Oliverin toimimaan väkivaltaisesti jopa siinä määrin, että Alice päätyy lopulta teholle koomassa.

Ymmärtääkseen suosittua lastenkirjailijaa Oliveria täytyy palata ajassa taaksepäin. Niin tapahtuu sekä Oliverin että muutamien muiden Oliveria lähellä olevien henkilöiden kertomana. Erityisesti Ranskassa viinitilalla vietetty kesä vuonna 1973 pompsahtaa esille. Silloin oltiin nuoria ja notkeita, mutta jotakin tuona kesänä tapahtui.

Tarinan edetessä Oliver tosiaan kääriytyy auki, kerros kerrokselta. Esiin piirtyy kompleksinen menneisyys ja persoonallisuus. Oliverin ohella kirjassa on useita muita kiinnostavia henkilöitä, joiden elämä valottuu sopivasti vaikkakaan ei kokonaan.

En viitsi enempiä kirjasta kertoa, koska tämäntyylinen kirja on sellainen josta ei kannata tietää ennestään liikoja. Unraveling Oliver vahvisti tunnetta, että luenpa kaikki muutkin Nugentin kirjat (en tosin juuri nyt, vaan ajan kanssa aina sopivan fiiliksen tullen). On aina mukavaa, kun löytyy “uusi” kirjailija, jonka koko tuotannon haluaa lukea.

Kirjailijan sivut: https://www.liznugent.com/ 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Vaikka naapurisaarella asun, en ole koskaan Irlannissa käynyt. Olisi kiva joskus käydä. Sen verran on lyhyt matkakin, ettei olisi este. Lauttamatka Walesista Dubliniin kestää himpan päälle kolme tuntia.

Murhaileva sisarus

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer
Atlantic Books, 2019
alun perin julkaistu 2017 e-kirjana Nigeriassa nimellä Thicker than Water.
s. 223
kirja on suomennettu nimellä Sisareni, sarjamurhaaja

 

Lagos, Nigeria.

Koreden illallinen keskeytyy, kun pikkusisko-Ayoola soittaa. Kyseessä on jälleen Oops I did it again -tilanne eli kolmas kerta, kun Ayoola vahingossa tappaa deittinsä. Miten siinä nyt silleen taas, Korede tuskailee mutta pakkaa siivouskamat ja rientää pelastamaan tilanteen. Toisin sanoen hankkiutumaan ruumiista ja verijäljistä eroon.

Oletin kirjan nimen perusteella, että miestä kaatuu kuin heinää mutta painopiste on enemmänkin sisarussuhteessa. Näkökulma on yksinomaan Koriden, jonka ristiriitaiset ajatukset ja persoonallisuus hiljaksiin avautuvat. Kaunis ja paljon huomiota miehiltä saava Ayoola jää lukijalle lopulta melko etäiseksi, vaikka murhamotiiveja jonkin verran avataan lapsuuteen liittyvin takautumin.

Ayoolasta piirtyy kuva hemmotellusta prinsessasta, jonka tärkein ihminen elämässä on hän itse. Muiden arvo mitataan hyödyssä itselle. Tällainen tunne minulle syntyi jopa Ayoolan suhteesta sisareensa Koredeen: vaikea nähdä aitoa kiintymystä sisarusten välillä, vaikka vissiin sitä kuitenkin esiintyy. Tai sitten uhriutuva ja viekkaasti näyttelevä Ayoola manipuloi Koreden(kin) uskomaan, mitä milloinkin haluaa – myös oman kiintymyksensä sisareensa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo. Henkilö joka hupsista vaan murhailee deittejään ja polkee sisartaan alas eikä muutenkaan erityisemmin piittaa toisten tunteista, ei voi olla kovin miellyttävä ihminen. Ayoolan luonteessa ei kehitystä tapahdu, joten sama meno jatkunee.

Kaikki romaanin henkilöt ovat melko fucked up, mutta minäpä pidin tästä kirjasta. Pidin Braithwaiten kirjoitustyylistä ja kirjan yleisestä tunnelmasta, joka on samaan aikaan sekä synkkä että kepeä.

Braithwaitelta julkaistaan ensi kuussa uusi romaani, Cursed Daughters. Aion lukea.

Kirjailijan sivut: https://oyinkanbraithwaite.co.uk/

Erokeskusteluja

Väitin edellisessä postauksessa, etten ollut saanut aikaiseksi ostaa matkakirjaa. Valehtelin. En tosin tietoisesti, en yksinkertaisesti muistanut että ostin Tuurista Keskisen kyläkaupasta Tatiana Elfin kirjan Erokeskusteluja (Into 2023, s. 332).

Kyläkaupan kulissit kunnossa

En enää muista, miten se on Suomi-kirjalistalleni päätynyt, mutta jos kyseiselle listalle pääsee, olen tutkinut kirjan etukäteen (koska listalle en mitä tahansa huoli). Kirjasta pulitin huimat viisi euroa. Erokeskusteluja ei valikoitunut matkakirjaksi koska ehdin aloitella Groffin Mestarinnan. 

Erokeskusteluja on kauttaaltaan dialogimuotoinen ja se on kirjoitettu alun perin äänikirjaksi. Dialogimuoto selvisi heti kaupassa selaamalla kirjaa, äänikirja-aspektista en tiennyt. Varmaan teos olisi äänikirjana toimivampi, mutta en jaksaisi sitä kuunnella, koska a) en jaksa kuunnella äänikirjoja ja b) tämän kuvittelen olevan kaiken lisäksi “meluinen” kirja.

Kaksi ystäväpariskuntaa on vetäytynyt mökille viettämään rentoa viikonloppua. Tosin rennosta voidaan olla monta mieltä. Ruokakriitikkona työskentelevälle Lauralle on tärkeää ruoka ja sen laatu eikä esimerkiksi makkarat täytä laatukriteerejä.

Kasperi on vastikään alaa vaihtanut ex-huippukokki, jonka nykyinen “kirjoitustyö” tuntuu Laurasta säälittävältä räpellykseltä. Instakulissit kimaltaa, mutta onko parin 5-vuotias poika Joel lopulta ainoa syy, miksi he ovat yhä yhdessä?

Sinillä ja Jessellä tuntuu menevän paremmin. He ova toistensa parhaat ystävät ja erilaisuudestaan huolimatta tai juuri siksi heillä tuntuu synkkaavan oikein hyvin. Kulisseja ei tarvitse kiillottaa ja paikkailla, kun ne pysyvät muutenkin kasassa. Vai… 

Kevyt tsättäily kääntyy illan edetessä vakavampiin aiheisiin ja patoutumia aletaan purkaa, piikkejä heitellä. 

Oletin kirjan henkilöiden (mm. tyylistä päätellen) olevan max. kolmenkympin alkupäässä, mutta ovatkin ilmeisesti nelikymppisiä. Vain Lauran ikä (noin 43) muistaakseni mainitaan, mutta käsitin että muut ovat suunnilleen samanikäisiä.

Tällaista ihmissuhdesäätöä lukiessani muistan jälleen, miten paljon inhoan tällaisia draamoja ja miten vieraiksi ne koen. Itse en kuuntele selkeästi pahantahtoista piikittelyä yhtään keneltäkään ja kaikkein vähiten kuuntelisin sitä puolisoltani. Monoa vaan perseeseen sille, ken yrittää. Ja yritetty on, nuorempana huonoitsetuntoisena ovimattona sitä aikansa sietikin. Sittemmin löysin omanarvontuntoni enkä enää siedä.

Myös piikittelevät “ystävät” joutavat painumaan vittuun (kirjassa kiroillaan eli jos kirosanat ahdistavat, skippaa teos). En tarvitse sellaisia “ystäviä”, en ole niin epätoivoinen. Jos on tarjolla vain piikkimattoa, valitsen itseni. So simple, no added drama.

Huom: Tässä kirjassa eivät ystävät erityisemmin piikittele toisiaan, vaan lähinnä ruoditaan niitä parisuhteita.

Erokeskusteluja on nopeasti etenevä ja siten kohtuullisen koukuttava dialogiromaani, jonka aiheet eivät kuitenkaan mene erityisen syvälle eivätkä ne resonoi minussa mitenkään, vaikka eräs aihe on sellainen, joka periaatteessa voisi (mutta käytännössä ei). 

Jos tarinasta haluaa löytää opetuksen, sellaisen voi nähdä. Se voisi mennä kutakuinkin näin: suhtautumistaan ja tapojaan voi pyrkiä muuttamaan, mutta arvojaan ja syvimpiä halujaan/toiveitaan ei oikein voi tai vaarana on katkeroituminen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.