Turisteilua ja lukukuulumiset

 

Sääennusteet lupasivat (lupaavat edelleen) suotuisia säitä, joten hankimme auton. Olemme (mieheni ja minä) autoton perhe: vuokraamme auton tarvittaessa. Koska miksipä omistaa jotain, jota ei oikeasti tarvitse, mutta jolle kyllä varmasti keksisi jatkuvasti turhaa käyttöä.

Auton vuokraaminen tapahtui maanantaina extempore. Keswickissä on yksi autoliike, joka pääasiassa huoltaa ja myy. Ovat kuitenkin jättäneet yhden jo kohtuullisen vanhan (mutta hyvin huolletun) ja söpön Fiat Punton vuokrattavaksi, jos nyt jotakuta innostaa. Meitä innosti ja Puntokin sattui olemaan vapaana, kun maanantaina asiaa tiedustelimme. Palvelu oli ykkäsluokkaa ja auto alla puolen tunnin sisällä.

Koska idea vuokraamiseen syntyi niin pikaisesti, emme olleet ehtineet suunnitella mitään sen tarkemmin. Minua on kuitenkin kiinnostanut nähdä länsirannikkoa ja merta jo pitkään, joten ehdotin että ajelemme maisemareittejä pitkin St Beesiin. Ja sinne sitten mentiin.

 

Piti olla aurinkoista, mutta ei ollut. Onneksi emme luota sääennusteisiin, vaan puimme päälle riittävästi vaatetta ja pipotkin oli mukana. Rannikolla oli nimittäin infernaalinen tuuli.

Käyskentelimme rantaa pitkin rinteelle, josta alkaa (tai päättyy) ikoninen Coast to Coast walk, josta muun muassa David Nicholls kirjoittaa teoksessaan You are Here (suom. Melkein perillä).

En ole Nichollsin kirjaa lukenut, koska siihen on ollut pitkä jono kirjastossa. En pääsääntöisesti varaa kirjaa, jos siitä on olemassa varauksia, koska haluan lukea kirjani rauhassa enkä miettiä ehdinkö lukea sen kolmessa viikossa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).

Nyt on ollut muutama kirja vapaana (ei lähikirjastossani), joten rohkenin sen varata. Nyt se on noudattavissa kirjastosta, kun vaan ehtisi joskus sen hakea (olen viettänyt viikon pääasiassa korvessa eräilemässä poislukien maanantain, jolloin hengailin rannikolla).

Kyseinen kirja ei minua varsinaisesti kiinnosta muutoin kuin vaellusteeman ja tuttujen mestojen takia. Joskus kiinnostaa lukea (romaaneja) paikoista, joissa on käynyt. Tämä ei tosin koske kaikkia paikkoja, vaan sellaisia joihin on jokin tunne- tai muu side.

 

 

En ole tietääkseni lukenut yhtäkään romaania Nichollsilta, vaikka toki kirjailija on nimenä tuttuakin tutumpi. Yleisesti ottaen kirjansa aiheet eivät ole kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin niihin tarttunut. En ole myöskään katsonut Nichollsin kirjan One Day pohjalta tehtyä samannimistä suurta pöhinää saanutta sarjaa enkä usko koskaan katsovani.

Mutta You Are Heren lukemista odotan uteliaalla innolla. Erityisesti Nichollsin romaaneissa on kehuttu dialogeja ja kiinnostaakin nähdä, miten ja millaista kieltä hän niissä käyttää ja yleisestikin.

Tällä hetkellä luen muun muassa József Debreczenin teosta Cold Crematorium: Reporting from the Land of Auschwitz (suom. Kylmä krematorio – raportti Auschwitzin valtakunnasta). On kohtuullisen raskasta luettavaa, kuten kirjan nimestä voipi päätellä.

Debreczenin kuvaukset muun muassa hierarkioista, nokkimisjärjestyksistä ja siitä, miten sorretutkin sortavat sorrettuja ovat yksityiskohtaisia ja perusteellisia. Tyylillisesti kirja ei ole raporttia nähnytkään, vaan se on kielellisesti hyvinkin runollista ja koukeroista. Kaunista ruman keskellä.

Bonuskuvana Whitehavenin oranssi “kolera-allas”. Whitehavenissa olen käynyt ennenkin, mutta silloin siellä ei vielä ollut oranssia vettä.

Kaikki kuvat St Beestä paitsi alin on Whitehavenista.

Linkkejä:

Coast to Coast Walk
St Bees
Whitehaven
Miksi Whitehavenin sataman vesi on oranssia? (BBC:n juttu vmaaliskuulta 2024)

Pirullinen viimeinen tahto

Seishi Yokomizo: The Inugami Curse
alkuper. 本陣殺人事件 (Inugamike no ichizoku, 1950)
Pushkin Press, 2020
japanista englannintanut Yumiko Yamazaki
s. 316

Nasu, Japani. Eletään 1940-lukua. Kun Sahei Inugami kuolee 81-vuotiaana, jättää hän jälkeensä melkoisen perinnön: on yritystoimintaa ja kiinteistöjä. Ahnaat perilliset tuskin malttavat odottaa pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, mutta Sahein testamentti ei ole mikään hellämielinen tasajako vaan pirullinen viimeinen tahto, joka saa ennestään huonoissa väleissä olevat perilliset kyräilemään toisiaan.

Testamentti on niin kauhistuttava, että asiaa hoitaneen lakifirman asianajaja ottaa yhteyttä yksitysetsivä Kosuke Kindaichiin. Asianajaja nimittäin pelkää, että testamentin lukeminen perillisille voi saada aikaan melkoisen verilöylyn ja se pitäisi jotenkin saada estettyä.

Kindaichi matkustaa Nasuun, jossa verilöylyn ensimmäiset mainingit ovat jo rantautumassa. Eikä testamenttia ole vielä edes luettu. Tilanne eskaloituu melkoisen brutaaliksi perillisten riidellessä keskenään. Samalla valottuu Inugamin suvun vaiheet ja salaisuudet, selviää mikseivät lapset erityisesti pitäneet isästään, jota kuvailevat kylmäksi ja etäiseksi.

Aiemmin lukemani The Honjin Murdersin lailla The Inugami Curse on rikospähkinämäinen dekkari, jossa tapahtumia puidaan tarkasti samalla kun niitä yritetään niin sanotusti reaaliajassa selvittää. Tässä kirjassa erikoista edelliseen verrattuna on, että rikokset alkavat vasta Kindaichin tullessa mukaan kuvioon: mitään selvitettävää rikosta ei siis ole ennen kuin niitä alkaa tulla.

Tarina on viihdyttävä ja joutuin etenevä, joskin muutamissa kohdissa äidytään kertaamaan ja vatvomaan tapahtumia turhankin perusteellisesti. Nämä vatvomiset ovat tietysti myös vihjeitä sellaiselle lukijalle, joka yrittää selvittää tapahtumia lukemisen ohessa. Itse olen sellainen lukija ja osan “mysteereistä” aavistin oikein tai ainkin sinnepäin.

The Inugami Curse, vaikka on periaatteessa ajaton, on kuitenkin aikakautensa tuote. Se kannattaa pitää mielessä kirjaa lukiessa ja tarkastella sitä nimenomaan ajallisessa kontekstissaan, jolloin asenteet tiettyihin asioihin olivat erilaisia kuin nykyään.

Itse viihdyin mainiosti kirjan parissa, vaikka tällainen (rikospähkinämäinen) tyyli ei suurimpien intressieni piiriin kuulukaan. Silloin tällöin luettuna minulle kyllä maistuu tällainenkin ja tässä The Inugami Cursessa on paljon mielenkiintoisia taustatarinoita.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat:

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Sivuseikka

Adania Shibli: Minor Detail
alkuper. julk. 2017
Fitzcarraldo Editions, 2020
arabiasta englannintanut Elisabeth Jaquette
s. 112
Kirja on suomennettu nimellä Sivuseikka

Päivämäärät jäävät helpommin mieleen, jos niillä on jokin merkitys itselle. Esimerkiksi läheisen tai oma syntymäpäivä tai muu syystä tai toisesta merkittävä päivä.

Adania Shiblin romaanissa Minor Detail juuri tällainen pieni, sinänsä merkityksetön yksityiskohta onkin merkittävä kirjan toisen luvun (kirjassa on kaksi lukua) kertojalle, palestiinalaiselle (nimettömäksi jäävälle, kuten kirjan muutkin henkilöt) naiselle.

 Eräs nainen raiskattiin ja tapettiin samana päivämääränä kuin kertoja-nainen syntyi. Vaikka vuosiluku ei täsmää, on sekin sinänsä merkittävä, koska on kulunut 25 vuotta. Kertoja syntyi päivälleen kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun israelilaiset sotilaat raiskasivat ja tappoivat tuon erään toisen palestiinalaisen naisen.

Ennen kuin nainen saa äänen, palataan ajassa taaksepäin. Kesään 1949, siihen kesään jolloin eräs nainen raiskataan ja tapetaan. Tätä aikaa kuvataan miessotilaan silmin.

Negevin aavikko. Päivät ovat melko yksitoikkoisia: tehtävä on tutkiskella lähipiiriä siltä varalta, että sieltä löytyy “elämää”. Yleensä ei löydy, mutta sitten erään kerran löytyy eikä tuolle elämälle hyvin käy. Ei ole paljastus mainita, että kyseessä on juuri tuo nainen, joka joukkoraiskauksen päätteeksi tapetaan.

Mutta ennen tuota tapahtumaa, joka sekin melko nopeasti kuvataan ja ohitetaan (koska mitäpä nyt jostain raiskauksesta ja tappamisesta) vasta aivan ensimmäisen luvun lopussa, seurataan mainitun miessotilaan toimia.

Miestä on purrut hämähäkki ja se aiheuttaa harmia. Pureman hoitoa kuvataan tarkasti.

Olen ihminen, joka yleisesti ottaen toivoo hyvää muille (niin kuin kai suurin osa). Kun sotilas hoitaa puremaa, joka pahenee ja infektoituu, olen huolissani. Sitten tapahtuu asioita, joita ei voi hyväksyä mitenkään. Pitääkö miehelle vielä toivoa hyvää?

Tehokas näkökulman valinta. Lukija on hieman “tuttu” sotilaan kanssa, vaikka sotilaan ajatuksia ei avata juuri ollenkaan. Sotilasta kuvataan lähinnä toiminnan kautta eikä hänestä saa varsinaisesti otetta – hänelle ei muodostu persoonaa. Vielä vähemmän saamme tietää raiskatuksi joutuvasta naisesta.

Shiblin tyyli on suoraa ja intensiivistä, siinä on jotain tenhoavaa vaikka näennäisesti mitään ei tapahdu.

Yhtä hypnoottista ja jännitteistä on toisessa osassa Ramallahissa asuvan naisen kuvaus arjestaan, joka on… no, arkista, mutta kuitenkin aivan erilaista kuin arjen mieltäisi olevan. Yleensä arjessa ei tarvitse ajatella rajoja ja liikkumista, sitä minne voi mennä vai voiko ja mitä riskejä siihen liittyy.

Naisen pitää päästä liikkumaan, koska hänellä on pakkomielle 1949 raiskatun naisen tapauksesta. Tuo pieni yksityiskohta (päivämäärä) sysää naisen riskialttiille tutkimusmatkalle, joka osoittautuu lopulta… turhaksi.

Minor Detail on häiritsevää luettavaa. Siihen jää koukkuun ja sotkeutuu, eikä kirja jätä ihan heti rauhaan sen loputtuakaan.

Sota ja mielivaltainen vallankäyttö ovat saatanasta. Siitä kärsivät kaikki, eniten ihmiset joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Siviilit. Sen takia, että joku nyt vain haluaa jotain – kaikki muu on epäoleellista ja siivottavissa pois.

Turhauttaa. Suututtaa.

Olen tietoinen, että tämä kirjoitus on sekava. Niin ovat ajatuksenikin. Vaikuttava romaani, jonka sijoitan Suosikkini-tunnuksen alle.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon. Kyseessä on muu käännöspalkinto, kuten arvata saattaa.

Lapsikulta

Romy Hausmann: Dear Child
alkuper. Liebed Kind, 2019
Quercus, 2020
saksasta englanniksi kääntänyt Jamie Bulloch
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Lapsikulta


Mökki keskellä metsää. Ei tavallinen mökki, vaan sellainen josta on ikkunat peitetty ja naulattu kiinni, ovi aina lukossa myös sisäpuolelta. Paitsi silloin kun avaimenvartija-isä oven avaa. Ovesta ei poistu muita kuin isä, Lena-vaimolla ja lapsilla ei ole mitään asiaa ulkomaailmaan.

Kunnes eräänä päivänä Lena näkee tilaisuuden ja aikoo käyttää sen. Hänen onnistuu paeta, mutta tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan. Lena on traumatisoitunut ja näkee kauhuja kaikkialla, mutta missä määrin kyseessä on trauma ja missä määrin uhka on todellinen.

Mikä häntä edes uhkaa? Jokin määrittelemätön tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Vapautumisen jälkeenkin Lena kokee olevansa vainottu. Keneen voi luottaa, jos keneenkään?

Tarina avautuu kolmen näkökulman kautta: Lenan, Lenan isän Matthiaksen ja Lenan 13-vuotiaan tyttären Hannahin.

Romaani alkaa varsin vauhdikkaasti ja “mysteerien” juurelle päästään joutuin. On selvää, etteivät palaset sovi paikoilleen. Jotain on pahemman kerran pielessä, jokin koko hommassa niin sanotusti haisee.

Kirjan alussa syntynyt jännite kestää aikansa, mutta valitettavasti se alkaa menettää otettaan tarinan edetessä. Sorsa odottelee saavansa lisää pullanmurusia, kun ensimmäinen kourallinen on heitetty ja naposteltu. Lisää pullaa ei näytä tulevan. Tulisi edes pieni muru. Ei tule.

Nimittäin loput pullasta on jätetty melko lailla kirjan loppuun ja se sitten heitetäänkin sorsalle kunnon köntsänä vuolaiden selittelyjen kera.

Juonesta en viitsi mitään kirjoittaa, koska se spoilaisi koko kirjan, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Goodreadsissa kirjasta on pääasiassa pidetty, joten sieltä voipi lukea innostuneempia mietteitä.

Kirjan pohjalta on tehty minisarja (6 jaksoa), Liebes Kind (Dear Child), joka on katsottavissa ainakin Britti-Netflixissä. Pohdin lukisinko kirjan vai katsoisinko sarjan ja päädyin lukemaan. Sarjaa siten tuskin katson, vaikka toisaalta voisi olla kiintoisaa nähdä, millainen tulkinta tarinasta on tehty tv-sarjamuodossa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. Todellakin on, sillä mökissä noudatetaan tarkkoja rutiineja: jopa vessa-ajat on aikataulutettu eli parempi kusta ja paskoa silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Viime aikoina katsottuja sarjoja

 

Kerron harvakseltaan sarjoista/elokuvista, jotka olen katsonut. En ole edelleenkään television suurkuluttaja enkä jaksa tuijottaa toosaa pitkiä aikoja putkeen.

Minulla on yleensä yksi sarja kesken, jota katson yksikseni. Sitten on sarja, jota katson miehen kanssa. Meillä on jokseenkin erilaiset maut: itse katson lähinnä aasialaisia sarjoja enkä ikinä jenkki- tai brittisarjoja itsekseni.

Televisiokanavia meillä ei edes näy (koska ei kiinnosta), ohjelmat katsotaan striimauspalvelusta eli Netflixistä. Aiemmin meillä oli myös Amazon Prime, mutta hankkiuduimme siitä eroon (syitä oli monia, en ala edes luetella) eikä ole tullut ikävä. Listan alin eli The Man in the High Castle on Amazon Primesta, kaikki muut Netflixistä katsottu. Näin vähäisellä käytöllä kaksi striimauspalvelua oli muutenkin liioittelua.

 

RIKOSTUTKIMUKSIA MENNEESSÄ JA NYKYISYYDESSÄ (Etelä-Korea)

Signal (16 jaksoa) 

Park Hae Yeong todistaa lapsena kidnappausta, mikä vaikuttaa hänen myöhempään elämäänsä voimakkaasti. Kaapattu löytyy kuolleena muutamia päiviä katoamisen jälkeen, mutta tekijää ei saada koskaan kiinni.

15 vuotta kuluu, Hae Yeong on valmistunut kriminaaliprofiloijaksi. Eräänä päivänä Hae Yeong löytää radiopuhelimen, jonka toisessa päässä on (poliisi)etsivä. Tässä ei olisi varsinaisesti mitään erityisen outoa, ellei radiopuhelimen toisessa päässä elettäisi menneisyydessä.

Menneisyyden tapahtumilla on kauaskantoiset seuraukset, mutta voiko menneisyyttä muuttaa? Hae Yeong (muutaman muun lailla) toivoo saavansa vastauksia eräisiin menneisyyden tapahtumiin.

Koukuttava sarja, johon sisään pääseminen vei hetken mutta sitten se olikin menoa. Sarja on vuodelta 2016 ja yllättäen on tullut tieto, että tälle on ilmeisesti tulossa jatkoa mahdollisesti ensi vuonna. On erikoista, että näin pitkän ajan jälkeen mitään jatkoa tulee. Sarja kyllä loppui siten, että sitä periaatteessa voi jatkaa. Luonnollisesti katson jatkot, jos ne Netflixiin tulevat.

 

HISTORIALLISTA ZOMBIE-GOREA (Etelä-Korea)

Kingdom (kaudet 1 ja 2, 6+6 jaksoa)

Historiallista zombie-gorea Joseon-dynastian aikana. Erittäin brutaali eli ei heikoille. Itse pidin tästä valtavasti. Visuaalisesti näyttävä eikä juonenkäänteitä puutu.

Isorokkoon sairastuneen kuninkaan ympärillä alkaa pyöriä huhuja hänen kuolemastaan. Varmaa tietoa on vaikea saada, joten kruununprinssi Lee Chang (joka sittemmin julistetaan petturiksi) vartijansa kanssa lähtee etsimään lääkäriä, joka viimeksi hoiti hänen isäänsä (eli kuningasta). Ehäpä lääkärillä on enemmän tietoa kuninkaan tilasta.

Kaksikko päätyy omituisen sairauden runtelemaan kylään ja erikoisia asioita alkaa paljastua.

Kingdomin tiimoilta on tehty spin off -elokuva, Ashin of the North, jossa valotetaan toisen kauden aivan lopussa esiintyvän henkilön, Ashinin, tausta. Ihan hyvä leffa, mutta ei nyt mikään huippu. Tähän sarjaan on käsittääkseni joskus tulossa kolmas kausi – ainakin sarja jäi selkeästi kesken.

 

BRUTAALIA KILPAILUA JA KAPINOINTIA (Etelä-Korea)

Squid Game (kausi 2, 7 jaksoa)

Moni on varmaan tästä sarjasta kuullutkin. Olen ensimmäisestä kaudesta kirjoittanut täällä.

Toisessa kaudessa kilpaillaan niinikään “henkensä edestä” ja joukossa on myös edellisen pelirupeaman voittaja Seong Gi Hun, joka halusi värväytyä peliin mukaan pistääkseen sille pisteen lopullisesti.

Tässä kaudessa pelin raamit hieman valottuvat, mutta aika paljon jää silti pimentoon. Meno on erittäin brutaalia ja veri lentää eli edelleenkään en suosittele herkille.

Kolmas kausi julkaistaan ilmeisesti joskus kesäkuussa. Siinä on 6 jaksoa.

 

OMITUISEN KATOAMISEN SELVITTELYÄ (UK)

Missing You (minisarja, 5 jaksoa)

“Detective Kat Donovan's world unravels when she finds her estranged fiancé on a dating app. Leading her to reopen her father's unsolved murder.”

Brittiläinen minisarja, joka perustuu Harlan Cobenin samannimiseen teokseen. En ole yhtäkään Cobenin kirjaa lukenut, mutta katsonut tietääkseni kaikki niiden pohjalta tehdyt minisarjat. Ne näyttävätkin toimivan hyvin sarjoina, joten tuskin aion koskaan lukea Cobenin kirjoja. Luettavaa on muutenkin ihan riittävästi.

Missing You:ta on kuvattu muun muassa Manchesterin ja Leedsin tienoilla, mutta myös täällä meidän huudeilla Lake Districtillä. Olikin mukavaa katsomisen ohessa bongailla tuttuja mestoja.

 

VAIKUTTAVAA VAIHTOEHTOHISTORIAA (USA)

The Man in the High Castle (4 kautta, yht. 40 jaksoa)

“In a dystopian America dominated by Nazi Germany and Imperial Japan, a young woman discovers a mysterious film that may hold the key to toppling the totalitarian regimes.”

Vaikuttava dystooppinen sarja vaihtoehtotodellisuudesta. Taiten rakennettu ja moniuloitteinen juoni ja henkilöt, visuaalisesti myös erittäin näyttävä. Harvinaisen laadukas sarja ollakseen yhdysvaltalainen. Kerrankin tuntui siltä kuin olisi katsonut alusta loppuun asti suunniteltua kokonaisuutta, jota ei ole väännetty katsojalukuja kytäten kausi kerrallaan typeriä käänteitä miettien.

Vaiennettu saa äänen

Luin joulukuussa 2020 Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice, josta pidin kovasti. Luontevaa oli siten ottaa Darén kirjalle kirjoittama jatko-osa, And So I Roar, lukuun.

Koska Louding Voicen lukemisesta oli aikaa useampi vuosi, eivät kaikki tarinan yksityiskohdat olleet enää mielessä. Sillä ei ollut merkitystä: muistin riittävästi ja jatko-osaa lukiessa palautui oleelliset kohdat mieleen.

Abi Daré: And So I Roar
Sceptre 2024
s. 373

14-vuotias Adunni on edelleen Lagosissa, jonne hän päätyi kotiapulaiseksi sadistiselle matamille. Muutoksen tuulet ovat kuitenkin ilmassa, sillä Adunni on hyväksytty kouluun.

The Girl With the Louding Voicesta tuttu Ms Tia (joka on ollut merkittävänä tukena Adunnille) saa tässä And So I Roar -romaanissa oman äänen.

Adunnin koulusuunnitelmat uhkaavat romuttua alkuunsa, kun “menneisyys” palaa Ikatin kylästä Lagosiin ja vaatii Adunnia palaamaan kotiseudulleen. Ms Tia, joka painiskelee omien demoniensa kanssa, tekee erikoisen päätöksen yrittäessään auttaa Adunnia.

Enpä olisi arvannut mihin suuntaan ja millaiseksi tarina muotoutuu. Se on tietysti hyvä asia, mutta kun koko asetelma valkeni minulle, ei se oikein innostanut. Tämä siksi, että tarina tallaa paikallaan eikä etene minnekään (toisteisuuden takia) kuin vasta melko lopussa. Sanoisin, että tyhjäkäyntiä ja turhaa horinaa on uskomattoman paljon.

On myös sivuraiteita, jotka eivät johda minnekään. Ilmastonmuutos on saatu ympättyä tarinaan mutta se jää lähinnä pinnalliseksi saarnaksi. Yhteys tarinaan kyllä on, mutta melko keinotekoinen ottaen kokonaisuuden huomioon.

Tuntuu, että Abi Daré on halunnut tunkea kaikki asiansa tähän romaaniin: on naisten ja tyttöjen asema (mikä ehdottomasti on se keskeisin ja perusteellisin aihe romaanissa), takapajuisten pikkukylien erilaiset traditiot versus Lagos ja muu edistyksellisyys, silpominen, jo mainittu ilmastonmuutos jne. Epäkohdat marssitetaan näyttämölle alleviivaustussin kanssa.

Tarina saa trillerimäisiä piirteitä edetessään, mikä nostaa kirjan jännitettä mutta valitettavasti se ei oikein kanna – mielestäni tarpeettoman pitkityksen ja jahkailun takia.

Ikävää olla näin negatiivinen, mutta odotin enemmän koska The Girl With the Louding Voice oli niin vaikuttava. Pidin kyllä tästäkin romaanista eli ei tullut mieleen sitä kesken jättää. Toisaalta nyt jälkikäteen mietin, olisinko varsinaisesti missanut mitään, vaikka olisinkin jättänyt. Sitten toisaalta kirjan kielellinen tyyli miellytti ja kantoi läpi teoksen.

A good education can never be good
enough when you have a bad name.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Paholaisen kuiskaus

Miyki Miyaben ei erityisen jännittävässä trillerissä The Devil’s Whisper pohditaan kolmen kuolleen naisen mahdollista yhteyttä toisiinsa.

 

Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper
alkuper. Majutsu wa sasayaku, 1989
Kodansha, 2007
japanista englannintanut Deborah Stuhr Iwabuchi
s. 253
(kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)

 
Yhteyttä alkaa pohtia 16-vuotias Mamoru, kun erään uhrin väitetään kuolleen jäätyään Mamorun sedän (setä nimellisesti, ei verisiteellisesti) taksin alle. Setä pidätetään, kun tapausta aletaan tutkia. Silminnäkijöitä ei ole ennen kuin sellainen yhtäkkiä ilmestyy.

Omituisten kuolemien ohella tai ehkä jopa enemmän The Devil’s Whisper on tarina Mamorusta.

Mamorun Isä katosi Mamorun ollessa vasta nelivuotias eikä häntä (isää) sen koommin ole nähty. Isä kavalsi työpaikaltaan rahaa ja otti hatkat. Silti mamorun äiti päätti, että he jäävät asumaan Hirakawaan, vaikka paikalliset halveksuivat heitä. 

Kun Mamorun äiti kuolee, muuttaa Mamoru tätinsä perheen luokse Tokioon asumaan. Mamoru sopeutuu uuteen kotiinsa hyvin, vaikkakin koulussa häntä kiusataan. Sedän pidätys luonnollisesti järkyttää koko perhettä.

Tarina on levällään vähän joka suuntaan, mutta pysyy kyllä kasassa. Taustalta löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka aikanaan olivat puheenaiheita. Ainakin itse muistan törmänneeni tiettyihin ilmiöihin kyseisen ajan kirjallisuudessa ja keskustelussa 90-luvulla. The Devil’s Whisper on julkaistu Japanissa alun perin 1989.

Juoni on kiero ja muuttuu melko överiksi loppua kohden. Mut mitä väliä, ihan hyvää viihdettä. Raakuuksia ei juuri ole, vaikka kirjassa kuollaankin. Sopinee siis herkemmillekin lukijoille.

Jostain syystä ei oikein irtoa juttua tästä kirjasta, vaikka periaatteessa tarttumapintaa kyllä olisi. Siispä päätän mietteeni tähän sitaattiin:

But there are lots of idiots out there with bad eyes. They see the tail of and elephant and start screaming that it’s a snake. They crab the horns of a cow and are sure they’ve got a rhinoceros. They can’t see past the tips of their own noses. (s. 139)

Olen aiemmin lukenut Miyabelta Shadow Familyn, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Samat voisin sanoa The Devil’s Whispersistä. Aion kyllä lukea lisää Miyabea, jos osuu eteen jossain. Tämän kirjan olen bongannut joskus charitysta.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

 

KEVÄTPÄIVITYS:

Koska olen lämpöihminen, tykkään tarkkailla luonnon heräilyä kevääseen. Lumikellot ovat kukkineet jo viikkotolkulla (kuva otettu lauantaina 8. helmikuuta).

 Myös narsissit alkavat heräillä horroksesta (kuva otettu maanantaina 24. helmikuuta).

Mitenkään erityisen lämmintä ei vielä ole, ellei aurinko paista suoraan naamaan eikä tuule. Aurinko lämmittää jo todella voimakkaasti.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Pedofiilin perhe

Helmet-lukuhaasteen kahdeskymmeneskuudes kohta on ”kirjassa on itse valittu perhe”. Voinemme kaikki kuvitella, mitä sillä havitellaan, mutta sijoitan kys. kohtaan hieman toisenlaisen itse valitun perheen. Kyseessä erityisen brutaali valinta, jossa ei pahemmin muilta jäseniltä mielipidettä kysellä.

Jaycee Dugard: A Stolen Life
Simon & Schuster, 2011
s. 273
(kirjaa ei tietojeni mukaan ole suomennettu)


Tai ei ainakaan kysytä 11-vuotiaalta Jaycee Dugardilta, kun tuleva Phillip-isukki ja myöhemmin jonkin sortin äitylin roolia leikkivä Nancy hänet kaappaavat kesken koulumatkan Kaliforniassa 1991. Nancy ei oikein tykkää kaikista Phillipin seksisysteemeistä, joten Jaycee hommataan täyttämään tätä aukkoa suhteessa.

Phillip muistaa kiittää Jayceetä avusta (ikään kuin Jaycee olisi vapaaehtoisesti ryhtynyt pedofiilin panopuuksi), kun Phillip käsittelee seksiongelmaansa. Jayceen ansiosta Phillipin ei nyt tarvitse hätyytellä muita tyttöjä. Siis aivan mahtava diili.

Phillipin onnistuu pitää Jayceeta vankina 18 vuotta. Tänä aikana Jaycee synnyttää kaksi lasta ja näin tämä Phillipin itse valitsema perhe kasvaa. Koska Nancy on vähän mustasukkainen, niin sovitaan niin että hän (Nancy) olisi niinq äiti ja Jayceen lapset ja Jaycee itsekin Nancyn lapsia.

Kahdeksantoista vuotta on valtavan pitkä aika ja sinä aikana Phillip aivopesee ja manipuloi Jayceen (jolta vie nimenkin) niin tehokkaasti, ettei tämä uskalla edes karata, vaikka muutamia tilaisuuksia olisi.

Dugard on kirjoittanut muistelmansa vain pari vuotta Phillipin ”perhevankilahelvetistä” vapautumisensa jälkeen. Mielestäni hän kirjan kirjoittamisen aikana kärsii jonkin sortin Tukholma-syndroomasta, vaikka ei mainitse tällaisesta itse kirjassaan mitään (pikemminkin painottaa, että halusi koko ajan pois, mutta kukapa ei haluaisi) ja on julkisesti kiistänyt koskaan edes kärsineensä. Kirjaa lukiessa syntyi kyllä toisenlaiset vibat, vaan se ei liene oleellista.

Oleellista on, että Jaycee pääsi eroon siitä helvetistä ja saattoi alkaa rakentaa omaa elämäänsä uudelleen.

Jaycee ei käsittele kirjassaan lainkaan oikeudenkäyntiä, jossa Phillip ja Nancy Garrido saavat tuomionsa. Hän ei itse asiassa edes mainitse, millaiset tuomiot pariskunta saa.

Sen sijaan Jaycee muun muassa miettii, miksi Phillipin psykiatri ”hoiti” Phillipiä niin hövelisti. Että eikö kukaan huomannut Phillipin harhoja ymv. Tuli tunne, että Jaycee oli jollain tasolla ”huolissaan” Phillipistä: vaikea muuten ymmärtää hänen uteliaisuutta (vielä vapautumisen jälkeenkin) Phillipin persoonaa ja asioita kohtaan.

Ja tämä on eräs syy, miksi kirjaa lukiessa tuli mieleeni, ettei Jaycee kirjaa kirjoittaessaan ollut vielä vapaa Phillipin manipuloinnista ja aivopesusta. Mikä siis on erittäin normaalia eikä missään nimessä tuomittavaa.

Tästä keissistä (ja Jayceen elämästä vapautumisen jälkeen) löytyy paljon juttua googlettamalla. En linkitä mihinkään, koska luotan että kukin osaa itse halutessaan googlettaa ja valita kanavansa, joista aiheesta enemmän lukea.

Orpojen sisarusten tarina

Lola Jaye: Orphan Sisters
Ebury Press, 2017
s. 371


Nuoripari Adanya ja Tayo haaveilevat elämästä Englannissa. Tayo lähteekin Lontooseen ja Adanya jää pariskunnan kahden lapsen, Lanan ja Mayn, kanssa Nigeriaan odottamaan sopivaa hetkeä seurata miestään.

Otollinen hetki tulee ja Adanya tyttärineen matkustaa Lontooseen. Eletään 1950-lukua ja rasismi rehottaa. Kirjailija kuvaa yleistä ilmapiiriä, jossa rasismi on niin ”normaalia”, ettei sitä valtaosa ihmisistä juuri edes ajattele. On itsestäänselvää, ettei johonkin majataloon mustia päästetä. Tai tietenkään emme vuokraa mustille asuntoja, mutta joskus joku voi vinkata jonkun, joka vuokraa jne.

Kirjailija ei selitä, vaan kuljettaa lukijaa. Hän ei myöskään maalaa kaikista (valkoisista) ihmisistä läpipaskoja rasisteja, vaan harmaan sävyjä on. Kun rasismi on yhteiskunnassa normi, ei ihminen välttämättä edes tajua ajatella omia tekojaan saati ajatusmallejaan siitä (syrjinnän/rasismin) näkökulmasta.

Elämä asettuu uomiinsa ja perhe sopeutuu ja nauttiikin elostaan. Sitten Tayo kuolee eikä Adanya jaksa, ei saa itseään kasattua. Siskokset Lana ja May sekä vielä ihan vauva, Tina, päätyvät lastenkotiin.

Lanan toive on saada pidettyä sisarukset yhdessä, että heillä olisi edes toisensa. Se alkaa kuitenkin näyttää melko vaivalloiselta, koska he ovat alaikäisiä ja täysin toisten armoilla.

Kirjassa kuljetaan pääasiassa vuoroin Lanan, vuoroin Mayn kengissä. Tarina on tietyssä mielessä juonivetoinen ja koukuttava, myös joissakin kohdin koskettava. Snadisti havaitsen imelyyttäkin, mutta annan sentimentaalisuuden anteeksi, koska siinä ei ryvetä. On paljon surua, mutta on myös iloa ja toivoa. Aina on toivoa.

Olen aiemmin lukenut Lola Jayelta The Attic Childin, se oli enemmän makuuni kuin tämä The Orphan Sisters, vaikka kyllä tästäkin pidin. Tarkistelujeni mukaan Lola Jayen kirjoja ei ole suomennettu.

Lola Jaye on syntynyt Lontoossa, hänen vanhempansa ovat Nigeriasta. Lolan oma lapsuus on erikoinen, siitä voi lukea tästä Dailymailin jutusta. En yleensä lue Dailymailia, mutta googletus toi tämän Jayen kiinnostavan haastattelun, jonka haluan tähän linkittää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä.

*

Raikasta uutta viikkoa, kuvassa eräs lempipaikkani läheisellä järvellä kuvattuna viime viikolla.

Klassikkohaaste XX: The Joys of Motherhood

Buchi Emecheta ja erityisesti hänen romaaninsa The Joys of Motherhood on putkahdellut esiin silloin tällöin siellä täällä ja jäänyt kummittelemaan mieleeni. On syntynyt halu lukea kyseinen romaani, mutta kirjan nimi on työntänyt luotaan pois (äitiys keskeisenä aiheena ei kiinnosta, mutta tiesin romaanin olevan muutakin kuin äitiyttä).

Viimeksi törmäsin viittaukseen The Joys of Motherhoodista Ukamaka Olisakwen romaanissa Ogadinma. Tuolloin päätin, että kyllä nyt vihdoin otan lukuuni tuon Emechetan romaanin ja luen sen vaikkapa klassikkohaasteeseen. Ja sitten tosiaan luin.

Tämä onkin jo kahdeskymmenes klassikkohaaste – olen iloinen, että tämä haaste on säilynyt hengissä näin kauan ja toivon sille pitkää ikää jatkossakin! Tätä kierrosta emännöi Tuulevi, jonka blogista (Tuulevin lukublogi) voit lukea haasteen säännöt. Koontipostauksessa on linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
Heinemann, 1979 (minulla painos vuodelta 2008)
s. 254
Suomennettu nimellä Nnu Egon tarina

 

Romaanin nimi on ironinen. Ei-ironinen nimi voisi olla vaikkapa The Horrors of Motherhood. Nnu Ego ei ehdi äitiydestä nauttia, sillä kyseessä on lähinnä tehtävä, joka on saatava suoritettua kunnialla. Nnu Egon aviomies on vässykkä, joka taitaa lähinnä paksuksi panemisen ja rahan pihtaamisen.

Lagos, vuosi 1934. Kirja alkaa kohtauksella, joka saa 25-vuotiaan Nnu Egon haluamaan tappaa itsensä päästäkseen eroon Chistään*. Nnu Egon Chi on orjanainen, joka pakotettiin samaan hautaan (eli kuolemaan) ”emäntänsä” kanssa.

Miten tähän on tultu ja miten tästä jatketaan? Täytyy palata ajassa taaksepäin, sillä henkilön tarina alkaa jo ennen syntymäänsä. Kuka on Nnu Ego ja mitä Ibuzasta (Igbojen** asuttama maalaiskaupunki, jossa vanhat perinteet yhä kukoistavat) kotoisin oleva nainen tekee Lagosissa (jossa eri kulttuurit ja etniset ryhmät sekoittuvat ja saavat vaikutteita länsimaisesta kulttuurista Brittien hallinnoidessa maata)?

Emecheta kuvaa taiten erilaisten perinteiden ja uusien vaikutteiden kohtaamista ja myös törmäämistä toisiinsa. Miten sopeutua erilaiseen ympäristöön ja miten ympäristö vaikuttaa omiin asenteisiin vai vaikuttaako lainkaan.

Voiko itsepäisesti elää ”modernissa” ympäristössä traditioiden mukaan, kun ympäristö ei niitä tue joskaan ei varsinaisesti kumoakaan. Mutta vaikka oma kupla olisi vahva ja sitkeä, ei sen sisälle voi sulkea lapsiaan, jotka näkevät ja kuulevat kaikenlaista – imevät ympäröivästä kulttuurista ajatuksia ja asenteita.

Suhtautuminen lapsiin on tietyssä mielessä kaavamaista, sillä lapsilla on omat asemansa perheessä – toisilla merkittävämmät kuin toisilla. Lasten tehtävä on kasvaa asemaansa eikä ”sooloilla”: tulee tehdä niin kuin määrätään eikä kuvitella voivansa elää ja tehdä niin kuin haluaa.

Erityisesti vanhimman poikalapsen rooli on perinteisesti ennalta määritelty: poikalapset ovat nimenomaan vanhuudenturva. Esikoispoikaan panostetaan, koska hänen odotetaan myöhemmin tukevan vanhempiaan taloudellisesti, jotta vanhemmat saavat vuorostaan levätä, eläköityä.

Nnu Egon vanhimmalla pojalla on muuta mielessä ja se tuottaa harmia ja päänvaivaa lopulta koko perheelle: systeemi lakkaa toimimasta, jos sen merkittävin osa temppuilee.

Tyttölapset ovat hieman turhia eikä heihin kannata panostaa, koska heidät naitetaan muihin perheisiin eikä heistä siten saa hyötyjä kuin korkeintaan myötäjäisten muodossa, jos sellainen traditioon kuuluu.

Nimestään huolimatta The Joys of Motherhood on muuta kuin "äitiyskirja". Se on pikemminkin Nnu Egon elämäntarina, jossa elämänpolku on melko lailla valmiiksi kirjoitettu ja olemassaolon määrittelee äitiys.

Paljon muuta ei Nnu Ego ole: hän on äiti, vaikka romaanissa lapset loistavat poissaolollaan. Ei siis esiinny juuri mitään lapsiperhekuvailua sun muuta lasten touhua (mistä olen kiitollinen), koska ei Nnu Egolta liikene aikaa lapsilleen. Hänen pitää keskittyä tienaamaan jostain elantoa ja luovimaan vaikeissa olosuhteissa. Ystävyyssuhteet muihin naisiin jäävät pinnallisksi, koska ei ole aikaa tai jaksamista.

Romaanissa voi nähdä moderneja tuulahduksia. Eräässä kohdin Nnu Egon poika tuohtuneena kysyy, miksi vanhemmat ovat tehneet niin paljon lapsia, kun varaa heidän elättämiseen ei ole. Lisääntyminen on itseään toistava kierre: pakko lisääntyä, koska (poika)lapset ovat vanhuudenturva. Toisekseen lapset ovat myös miehen mitta: mitä enemmän lapsia, sen arvostettavampaa on miehen miehuus. On siementä kylvetty, wow.

Jos haluaa ajatella nykyaikaa ja ratkaisua tällaiseen kierteeseen, jossa nainen ei ehdi muuta kuin olla raskaana, täytyy kääntää katse tyttöihin. Noihin turhiin lapsiin, joita ei kannata liikaa koulussa istuttaa Sehän on yleisesti tiedossa, että koulutus parantaa tyttöjen/naisten asemaa ja avaa heille muunlaisia mahdollisuuksia kuin toimia synnytyskoneina aviomiehilleen. Ja tietysti luotettavan ehkäisyn saatavuus.

Mielenkiintoinen, runsas ja perusteellinen romaani, joka tuntui sivämääräänsä pidemmältä. En sano tätä negatiivisessa mielessä, vaan huomiona siitä, miten näinkin lyhyeen kirjaan on saatu näin paljon eri aiheita ja kulmia. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka mielestäni on kestänyt aikaa hyvin ja sopii luettavaksi tässä meidänkin ajassa. Lukeminen oli tosin ajoittain kohtuullisen raastavaa, kun vain odotti, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu. 

*Chi 

**Käytän postauksessani sanaa Igbo, vaikka Emecheta käyttää heimosta sanaa Ibo. Tästä voi lukea perustelut valinnalleni.

Tietoa Buchi Emechetasta Fembion sivulla.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Delaispa aviomieheni

Parini Shroffin (musta)humoristisen romaanin The Bandit Queenin (Allen&Unwin 2023, s. 337) tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

Tästä saa alkunsa niin sanottu lumipalloefekti, joka lopulta koskettaa jollakin lailla monien kyläläisten (ja etenkin sen naisten) elämää.

Shroffin tyyli on kepeän vistikäs, mutta näennäisen kepeyden alla voi nähdä vakavampia pohjavirtoja. Ne eivät kuitenkaan missään kohdin nouse pinnalle asti ja siten kirja jää melko kevyeksi. Tämä ei ole moite, vaan huomio.

Minulta vei jonkin aikaa tottua kirjan tyyliin, koska en oikein osannut päättää, miten suhtautua sen huumoriin ja yleiseen kerrontatapaan. Tarinan edetessä päädyin pitämään Shroffin tyylistä, joka loppua kohden tavoittelee överiyden rajoja ja ylittääkin ne. Mutta ei haittaa, se sopii tyyliin.

Adjektiiveja: yllätyksellinen, värikäs, juoruileva, käänteikäs, mieleenjäävä.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Joskus käy näin, vaikka kirja olisi kuinka mainio niin kuin tämä on.

Bongasin The Bandit Queensin Ompun (Reader, why did I marry him) Instagramista ja innostuin hänen kirjoituksestaan niin paljon, että halusin heti saada kirjan lukuun ja sainkin eikä tarvinnut pettyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

Luonnos: oodi luonnolle ja suomen kielelle

Luin marraskuussa Heli Laaksosen englanninkielisen teoksen The Nature of Finnish Nature, joka ihastutti minua kovin. Kyseisen kirjan rinnalla selasin hieman Laaksosen suomenkielistä teosta Luonnos (Otava 2022, s. 217), jonka olen nyt lukenut kokonaan.

Luonnos on persoonallinen ja uniikki potenssiin sata tietokirja Suomen luonnosta. Teksti on lyyristä ja leikillistä, mutta tärkeissä kohdin tarkkaa: ei mitään mutuilua, vaan faktat ovat faktoja ja niiden seassa lilluu uskomuksia ja anekdootteja.

Teoksen voi sanoa sisältävän faktallisia tarinoita tai tarinallisia faktoja, jotka lumoavat lukijan. Vetävät mukaansa milloin minnekin: sammalta tutkimaan, jäkälää ihmettelemään, maksalaatikkoa tekemään (on työläs, jos alusta asti itse).

Kirjassa on Laaksosen piirtämä kuvitus, joka sekin hivelee silmää.

Lampaat ovat erityisen lähellä sydäntäni ja nekin huomioidaan Luonnoksessa.

Lampaan pitää tietää koko ajan,
mitä on meneillään ja tuloillaan.
Se ei kestä kulman takana lymyävää.
Lammasjono mutkittelee, jos voi.
Jokainen haluaa omin silmin nähdä
muutakin kuimn edellä lepattavan saparon.

Tämän olen todentanut itsekin, kun paljon lampaiden seassa kuljen. Tosin lammas väistää. Koska

Lampaalle uusi tilanne on ensisijaisesti peto.
Peto voi olla
jyrkkä varjo,
ilmastointilaite,
naapurin kauraämpäri,
pelko toisen lampaan silmässä,
yksinäisyys.

Jään usein tuijottelemaan lampaita. Ne tuijottavat takaisin. Tiedän tai ainakin otaksun, että lammasta jännittää, jos suun käynti pysähtyy, jauhaminen lakkaa ja jäljelle jää pelkkä tuijotus. Joskus tulee hätäpissat (lampaalta siis). Sitten se juoksee kauemmas.

Empiiriset tutkimukseni (koekappaleina täkäläiset ”puolivillit” lampaat) osoittavat, että nelisen metriä haluaa lammas noin keskimäärin pitää hajurakoa ihmiseen – tai ainakin minuun. Joskus harvoin pääsee lähemmäs.

Luonnos on valovoimainen ja iloa tuova teos, jonka siksi haluan lisätä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita luonto ja eläimet vähänkin kiinnostavat. Ja itse asiassa, vaikka ei kiinnostaisi, voipi olla että tätä kirjaa lukiessa alkaa kiinnostaa! Luonnos on oodi Suomen luonnolle sekä suomen kielelle. Lisään Luonnoksen suosikkeihini.

Lihavuuden ja laihduttamisen “salat” julki

Jason Fung lupaa teoksessaan The Obesity Code kertoa ja avata laihtumisen "salaisuudet" lukijalle.

Kuten me kaikki Fungin mukaan tiedämme, mitkään dieetit eivät toimi kuin korkeintaan hetkellisesti. Dr Fung kertoo meille myös miksi näin on: niitä ei jakseta tai voida noudattaa pitkiä aikoja (spoiler: toisin kuin Fungin kirjan lopussa esittelemää ruokavaliota, johon palaan myöhemmin).

The Obesity Code koostuu periaatteessa kahdesta osasta (vaikka käytännössä osia on kuusi): suurin osa käsittelee lihavuutta ilmiönä ja spekuloi mistä se johtuu tai ei johdu. Hyvin pieni osuus lopusta (eli osa kuusi) käsittelee näitä “salaisuuksia”, joilla ihminen laihtuu.

En aio käydä kirjaa seikkaperäisesti läpi, koska kukin voi halutessaan lukea kirjan itse ja tehdä omat tulkintansa. Teos on erittäin helppolukuinen ja -tajuinen eli vaikka ei olisi erityisen tietoinen ihmiskehon aineenvaihdunnan mekanismeista ja ruuansulatuksesta, se ei haittaa: ne käydään pääpiirteittäin läpi.

Myös muun muassa keskeiset ravintoaineet (hiilihydraatit, proteiinit, rasva) ja niiden merkitys aineenvaihdunnalle käsitellään. Proteiineista tosin vain eläinperäiset proteiinit. Fungin mielestä vegaanius on ilmeisesti laihdutuskuuri (hän mainitsee sen ainoastaan yhtenä tunnettuna dieettinä mm. Atkinsonin rinnalla) eikä ruokavalio siinä missä esim. sekasyönti ja paheksun tällaista asiavirhettä.

Fungin mukaan lihavuus johtuu kehon hormonaalisesta epätasapainosta ja tässä insuliini on avainasemassa: erityisesti jos henkilölle on kehittynyt insuliiniresistenssi.

Insuliiniresistenssi ei synny yhdessä yössä (kuten eivät kilotkaan kerry yhdessä yössä), vaan kehittyy pidemmän ajan kuluessa. Insuliiniresistenssiä pitää yllä tiheä insuliinin erittyminen. Insuliia erittyy aina syödessä (paitsi jos on tyypin 1 diabetes).

Jos syö usein, insuliinia luonnollisesti erittyy tiheämmin ja ajan myötä voi kehittyä insuliiniresistenssi, jolloin henkilön insuliiniherkkyys heikkenee ja insuliinia täytyy tuottaa aina vain enemmän ja kierre on valmis. Insuliinin vaikutukset elimistössä/elimistölle selitetään teoksessa ja se on asia, joka jokaisen olisi hyvä ymmärtää, ellei jo ymmärrä.

Hormonit säätelevät kehomme toimintaa ja niistä Fung esittelee insuliinin lisäksi muita painon kannalta keskeisiä eli hyvää faktaa. Tosin täytyy pitää mielessä, että siinä missä fakta loppuu, syntyy tulkinta.

Fung on mielestäni ajoittain suhmurainen (ja tuo esiin omaa mielipidettään tukevia tutkimuksia/tulkitsee tutkimuksia siten, että ne sopivat hänen teoriaansa/käsityksiinsä) pohtiessaan esimerkiksi kumpi oli ensin: muna vai kana (toisin sanoen aiheuttaako lihavuus insuliiniresistenssiä vai insuliiniresistenssi lihavuutta). En tähän ota kantaa, koska minun mielipiteelläni ei ole merkitystä.

Osa tutkimuksista, joihin Fung viittaa, ovat teorioita eikä niiden kausaliteettia ole voitu todentaa. Joskus hän mainitsee tämän, joskus ei. Riippuu ilmeisesti siitä, mikä palvelee hänen omaa käsitystään. Mutta näinhän se on kaikissa populistisissa teoksissa: kirjoittaja valitsee, mihin viittaa ja miten viittaamaansa aineistoa tulkitsee ja esittelee (eli lähinnä mitä jättää kertomatta). Suosittelen siis aina kriittisyyteen.

Välihuomio: Muista sinäkin, että kirjoittaessani tästä teoksesta (tai mistä tahansa), minäkin teen valintoja – valitsen mitä nostan esille ja mitä jätän pois.

Nyt nostan pöydälle kalorit, koska niin tekee Fungkin.

Fung väittää, ettei kaloreilla ole mitään tekemistä lihomisen/laihtumisen kanssa. Eli siis sillä, kuinka paljon/vähän syö. Hän on suorastaan tuohtunut yleisestä kaloriteoriasta (jota meille kaikille on aina hoettu ja yhä hoetaan) eli jos syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo (ja sama päinvastoin eli jos syö vähemmän kuin kuluttaa, laihtuu).

Hän perustelee kaloriteorian hyvin ja ymmärrän, mitä hän ajaa takaa ja olen samaa mieltä. On selvää (ainakin minulle), että ihmiskeho polttaa erityyppisiä kaloreita eri tavalla: syödyllä ruualla on suurempi merkitys kuin syödyllä kalorimäärällä. Keho käsittelee eri tavalla sadan kalorin annosta brokkolia versus sadan kalorin annosta Domino-keksejä.

Kuten tiedämme, ihminen ei muutenkaan syö kaloreita, vaan ruokaa. Koen Fungin kalorikeplottelun omituisena: hän voisi ilmaista itsensä selkeästi esittämällä, että ei se määrä vaan laatu. Mutta niin kova on hänen “kaloriraivonsa” etenkin kirjan alussa, että hän demonisoi kaikki kalorien laskemiset dieeteissä.

Kirjan edetessä kylläkin laskeskellaan kaloreita ja kalorinkulutukseen Fung viittaa muutenkin pitkin matkaa. Siten koen Fungin ajoittain epäjohdonmukaisena – sen lisäksi, että hän on varsin toisteinen.

Fung nostaa esille ns. Body Set Weight -teorian ja esittelee sen faktana. Teorian mukaan kullakin ihmisellä on ns. biologinen paino, johon keho aina pyrkii. Muistan, että tästä jauhettiin jo joskus ysärillä. Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole voitu todentaa, mutta sitä Fung ei mainitse.

Ihan yleisesti: kannattaa myös muistaa, että jos viitataan tutkimukseen joka ei ole tutkinut sitä asiaa, johon sillä haluaa viitata, ollaan vähintäänkin ristiriitaisilla reiteillä.

Käsittämätön puute kirjassa on se, ettei siinä mainita sanallakaan syömishäiriöitä (jotka ovat yleistyneet kuten lihavuuskin). Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ei voi irrottaa mieltä kehosta. Ilmeisesti syömishäiriöitä ei ole olemassa Fungin maailmassa tai ainakaan ne eivät vaikuta henkilön painoon tai yhtään mihinkään? Selvä.

Mixed feelings, kuvaisin tuntemuksiani tästä teoksesta. Suosittelen lukemaan, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Teoksessa on tietoutta ruokateollisuudesta (luonnollisesti Yhdysvaltojen, mutta sieltä ne trendit on levinneet muuallekin)  ja miten se on muuttunut vuosikymmenien aikana.

Vaan mitkä ovat Fungin painonpudotussalaisuudet, joita ilmeisesti on helppo noudattaa toisin kuin niitä kaikkia muita Atkinsista Paleoon jne. No tietysti paastoaminen plus ne samat tutut eli kalorien rajoittaminen ja ruuan laatuun huomion kiinnittäminen eli vaikkapa

- ei tuotteita, joissa sokeria tai lisättyä sokeria.
- ei prosessoituja hiilihydraatteja.
- hyviä rasvoja.
- ei välipaloja, vaan aterinointi kolmesti päivässä (paitsi paastopäivinä).

Eli pyörä on ikään kuin keksitty uudelleen. Tosin Fung ei muuta väitäkään.

Asia joka tuli minulle yllätyksenä, koska en kuulu kohderyhmään: myös sokerittomat (eli  keinotekoisin makeutusainein makeutetut) ja täysin kalorittomat limsat saavat aikaan insuliinineritystä. Itse en juo lainkaan limuja enkä mehuja (en sokerittomia enkä kalorittomia paitsi viikonloppuisin saatan nautiskella siideriä patikan päätteeksi, mutta tämä nautiskelu ei ole päivittäistä, koska en ole alkoholisti) ja minulle tämä tuli uutena tietona. Jos joisinkin, en todellakaan joisi enää. Vaikka tällainen juoma on kaloriton, se stimuloi insuliinia. Ja kuten tohtori Fung sanoisi: Me kaikki tiedämme mitä siitä seuraa.

Miksi paasto? Paastoamisen tavoitteena on vähentää insuliinin erittymistä ja ajan myötä palauttaa kehon insuliiniherkkyys. Jatkuva napostelu ja muu syöminen saa aikaan insuliinin erittymisen, joten ainoa tapa saada “insuliininerityskierre” katkaistua, on pidentää ateriavälejä. Myös eri ruuat vaikuttavat eri tavoin insuliinin erittymiseen.

Fungin ehdottamat kaksi paastomuotoa ovat joko 24 tai 36 tunnin paastot. Molemmissa paastotaan joka toinen päivä: 24 tunnin paastossa saapi syödä iltapalan, mutta 36 tunnin paastossa ollaan aina joka toinen päivä syömättä.

Mietin miksi Fung kuvittelee, että tämä hänen “laihdutuskuurinsa” on jotenkin helpommin noudatettavissa kuin ne muut, jotka hän kirjassaan ampuu alas? Ilmeisesti Fung luottaa siihen, että ihmisen mieliteot (ja mahdollisesti ruokahalu) katoaa paastotessa. Näin mahdollisesti tapahtuukin tai sitten ei. Tästä löytyy ristiriitaisia tuloksia eikä tällaisista paastoista käsittääkseni ole pitkäkestoisia ihmistutkimuksia. Ai miksi? Kun niitä on ilmeisesti vaikea noudattaa pidempiä aikoja.

Minulle paastoaminen on tuttua, joten en kritisoi sen todettuja enkä oletettuja hyötyjä. Pätkäpaasto (16:8) sopii minulle eikä minulla ole mielitekoja tai iske makean- tai minkään muunkaan himoja. Lisäksi olen fyysisesti energinen enkä ikinä päivisin väsynyt, yöni nukun myös hyvin (ja jos en nuku, se johtuu stressistä tai mielenterveyteen liittyvistä asioista).

Paastoajista Fung mainitsee skotlantilaisen Angus Barbierin, joka paastosi yli vuoden. Siitä vähän motivaatiota hommaan.

Jason Fung: The Obesity Code – Unlocking the secrets of weight loss
Scribe, 2016
s. 316

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen. Paljon tiedetään, mutta on myös paljon, mitä ei tiedetä.

Tulipa pitkä postaus siitä huolimatta, että karsin todella ankaralla kädellä. Jäi siis paljon asiaa postauksen ulkopuolelle, mutta suosittelen lukemaan kirjan ja vetelemään omat johtopäätökset sen sisällöstä.

Ja koska mietteeni on näin kriittinen (siitä huolimatta, että kirjalla on paljon ansioita ja kannustan sen lukemaan!), kas tässä linkki Goodreadsiin, jossa pääset lukemaan hehkutusta kirjasta.

Hyllynlämmittäjät 2025

Vuosien saatossa on hyllyihin ja muille pinnoille plus kaikenlaisiin kasoihin kerääntynyt "muutamia" kirjoja. Rykelmä koki kovan karsinnan muuton yhteydessä reilut pari vuotta sitten, mutta ei hyllyillä yksinäistä ole: niitä lämmittää edelleen komea joukko kirjoja, joista lukematon määrä on (heh heh) lukematta.

Marika Oksan blogista (Oksan hyllyltä) bongasin Hyllynlämmittäjät-haasteen, johon olen muistaakseni joskus osallistunut. Lopputulosta en muista enkä pikaisen etsinnän tuloksena löytänyt asiasta mitään mainintaa blogistanikaan. Ehkä en sitten olekaan ikinä osallistunut.

Nyt kuitenkin osallistun. Tavoitteet eivät ole korkealla, mutta jos nyt edes yhden näistä saisi tämän vuoden aikana luettua.

 

Juha Hurme: Hullu
Mikhail Shishkin: Maidenhair
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Duong Thu Huong: No Man’s Land
Delphine de Vigan: Based on a True Story
Tatiana de Rosnay: Sarah’s Key
Aminatta Forma: The Memory of Love
Alma Katsu: Hunger
Giuliano da Empoli: The Wizard of the Kremlin
Toshihiko Yahagi: The Wrong Goodbye

 *

 Turistit ovat vihdoin häipyneet ja nyt uskaltaa kylällekin mennä hengailemaan.

 

Kirjastossa piipahdin hakemassa varaukseni eikä siellä olisi tarennut muuten juuri ollakaan. Kirjaston lämmityssysteemi on nimittäin rikki ja sen takia kirjastokin on auki vain poikkeusajoin. Toivottavasti saavat joskus lämmityksen korjattua. Sääliksi kävi paksussa toppatakissaan hytisevää Anettea (tuttu kirjastovirkailija, nimi muutettu).

Kostoja ja tilinpäätöksiä Tokiossa

Luin kolmisen vuotta sitten Kotaro Isakan brutaalihkon trillerin Bullet Train. Kirjan pohjalta tehtiin sittemmin Hollywood-elokuva, jonka myös katsoin. Oletin elokuvan sijoittuvan jonnekin Yhdysvaltoihin, koska kyseessä on Brad Pittin tähdittämä elokuva.

Väärässä olin, elokuva sijoittuu Japaniin, mikä on mielestäni erityisen outoa koska castissa ei tainnut olla yhtään japanilaista – siis ainakaan sellaista, jolla olisi ollut merkittävä rooli elokuvassa. Tunnistin kirjan henkilöhahmot, mutta niitä oli muokkailtu siten, ettei se miellyttänyt minua.

En elokuvasta juuri mitään enää muista, koska sen katsomisesta tosiaan on aikaa (jännästi muistan kirjasta enemmän). Sen verran muistan, että ei ollut minun pala kakkua – olisin voinut jättää katsomatta.

Tällainen aasinsilta viime vuoden viimeiseen lukemaani kirjaan, joka on samaisen Kotaro Isakan trilleri nimeltä Three Assassins.

 

Kotaro Isaka: Three Assassins
alkuper. グラスホッパー, 2004
Penguin (Vintage), 2022
Japanista englannintanut Sam Malissa
s. 283

Suzukin vaimo murhataan eikä Suzuki halua päästää tekijää kuin koira veräjästä. Hän värväytyy rikollisjengiin, joka on vastuussa hänen vaimonsa kuolemasta voidakseen kostaa teon.

Soluttautuminen jengiin on vielä alkutekijöissä, kun tapahtuu “onnettomuus”, joka mutkistaa asioita. Ilmeisesti niin kutsuttu “Työntäjä” tönäisee rikollisjengiin kuuluvan merkittävän henkilön auton alle ja koska Suzuki sattuu olemaan paikalla, hänet lähetetään “Työntäjän” kintereille.

Tokiossa kihisee ja kuhisee muutenkin, sillä liikkeellä sattuu olemaan muutama muukin salamurhaaja toteuttamassa omia agendojaan.

Tapahtumia tarkastellaan Suzukin lisäksi kahden salamurhaajan silmin. The Whalen erikoisuus on saada uhrinsa tekemään itsemurha kun taas Cicada on taitava veitsenkäyttäjä, joka on erikoistunut tappamaan kokonaisia perheitä.

Kirjassa on muutama gorehko kohta, mutta noin muuten se ei ole erityisen väkivaltainen. Kokonaisuutena tämä trilleri on kohtuullisen aivoton eli lukija voi nauttia kyydistä eikä tarvitse liikaa ajatella. Murha-asioita tärkeämpiä ovat ihmisten väliset suhteet, motiivit ja elämä/eläminen yleensä. Tyyli on humoristinen ja kevyt.

Three Assassins on ensimmäinen (tosin käännetty enkuksi vasta Bullet Trainin jälkeen) kirja Kotaro Isakan ns. Assassins-sarjassa. Kirjat ovat itsenäisiä teoksia ja kussakin on eri henkilöt eli voinee lukea missä järjestyksessä tahansa. Tosin neljännessä kirjassa eli Hotel Lucky Sevenissä näyttää olevan sama päähenkilö kuin Bullet Trainissa.

Three Assassins
Bullet Train
The Mantis
Hotel Lucky Seven