Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.

Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Julkiset riistat

 Sisältövaroitus: sarkasmia, yleistystä ja kärjistystä.

"Teekutsut"

 

Luin jokunen viikko sitten Ilta-Sanomista (en linkitä, koska en halua linkata kys. lehteen) jutun somepersoona Auri Kanasen hääkutsusta, jossa hän mainitsee että häissä kuvataan ja materiaalia (kuvia ja videoita) voidaan julkaista some-kanavissa.

Näin Kananen kertoo asiasta Tiktokissa (en sinnekään linkitä, mutta tili löytyy googlettamalla ja on julkinen):

”Huomioithan, että hääpäivämme aikana kuvataan sekä valokuvia että videomateriaalia, jota julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Jos et halua esiintyä kuvissa tai videoissa, niin pyydämme ystävällisesti harkitsemaan osallistumista, mikäli tämä aiheuttaa sinulle epämukavuutta.”

Minua eivät Kanasen häät tai muukaan hänessä kiinnosta, mutta haluan pohdiskella aihetta yleisesti. Siis sitä, että ihmisten pitää ehkä nykyään harkita, missä määrin sietävät somepresenssiä, jos eivät sitä halua.

Välihuomio: Kanaselle propsit siitä, että varoitti vieraita. Omat häät, omat säännöt. Piste. Tämä postaus ei siis käsittele Kanasta henkilönä saati hänen häitään, vaan aihetta yleisesti.

Itse en tuollaisiin kinkereihin osallistuisi. Jos haluan esiintyä somessa, voin lätkiä sinne kuvia itsestäni niin paljon kuin sielu sietää. En toimi niin. En edes omalle suljetulle Insta-tililleni postaa juuri koskaan kuvia itsestäni. Muutama pärstäkuva sieltä löytyy ja nekin on tarkkaan harkittu ja niille on syy: tätä tiliä pitää oikea ihminen (ja sen toki kaikki tietävät, koska seuraajakseni ei pääse kuka tahansa). Sen kummemmin minulla ei ole tarvetta itseäni sinne tunkea. Pidätän toki oikeuden muuttaa mieltäni ja alkaa heti huomenna postata suihkukuvia itsestäni pitkin somea.

Tosin kuvia löytyy jo blogistani. Marraskuussa 2014 olen lätkinyt oikein urakalla kuvia itsestäni, kas tässä olkaa hyvä.

Minulla ei myöskään ole vähäisintäkään mielenkiintoa päätyä someen jonkun toisen kanaville. Eräs ystäväni olisi taannoin halunnut laittaa meistä yhteisselfien Instaansa. Sanoin, että otetaan kuva ja pidetään se itsellämme muistona (se onkin ihana muisto!), mutta ei laiteta sitä minnekään. Oli tosi paska olo, kun kieltäydyin mutta onneksi hän ymmärsi.

Olen yksityinen ihminen ja haluan kontrolloida sitä, mitä minusta somesta löytyy siinä määrin kuin sitä voi.

Olin Helsingin kirjamessuilla vuonna 2015. Minusta otettiin kuva, jota käytettiin markkinointitarkoituksessa Facebookin messusivustolla. Kuvan nähdessäni pyysin poistamaan sen vedoten siihen, ettei yksityishenkilöä (vaikka olisi julkisessa tilassa) saa käyttää markkinoinnissa ilman asianmukaista lupaa. Kyseessä oli siis kuva, joka oli otettu varta vasten minusta, ei yleisöstä tai miljööstä. Kuva poistettiin vasta, kun uhkasin jatkotoimenpiteillä.

On alkanut vituttaa, että missään ei saa olla rauhassa ilman että jonkun on pakko kuvata. Kuvaaminen sinänsä on ok

(kuvaan paljon itsekin. Tosin en varsinaisesti ymmärrä, miksi pitää kuvata ventovieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään tai yleensäkään – kaupunkikuvat ja vastaavat joissa ihmisiä ei oikein voi välttää ovat tietysti eri asia mutta silloin ei yleensä zoomata johonkin tiettyyn henkilöön),

kuvien harkitsematon levittäminen someen ei ole ok. Kysy edes kohteelta lupa.

Täällä Järvillä olen törmännyt trendiin, jossa kuvataan haikkaajia (tai suunnilleen ketä tahansa) ja kuvat julkaistaan jossain Lake Districtiin liittyvässä ryhmässä. Kuvaaja kehuu kuvaansa (tyyliin ihanaa kun tuossa kaksi istuu käsikädessä kalliolla) ja toivoo, että kuvattavat sen näkisivät.

Kuvat ovat yleensä korkeintaan keskinkertaisia räpsyjä, jotka on todennäköisesti otettu kännykällä. Mitä arvoa sellaisella kuvalla edes on kenellekään. Ja eikö tule mieleen, että ihmisillä pitäisi olla oikeus yksityisyyteen, vaikka ulkomaailmassa liikkuvatkin.

Luulisi, että maisemat ovat sen verran kauniita että voisi keskittyä niiden kuvaamiseen sen sijaan että vasiten zoomaillaan ihmisiä. Koen, että tuollainen on vain ja ainoastaan huomionkalastelua itselle toisten kustannuksella.

Ennen kuin syytellään taas nuorisoa pilaantumisesta, niin mainittakoon että empiiristen tutkimusteni perusteella nämä toisia salakuvaavat ja kuvia Facebookin someryhmiin levittelevät ihmiset ovat lähinnä keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä ihmisiä, yleensä naisia. Sitä nuoremmilla on varmaan toisenlainen suhtautuminen someen ja muutakin tekemistä kuin räpsiä kuvia random-ihmisistä – heitä kiinnostaa ottaa kuvia itsestään ja postata ne ympäri somea, mikä on huomattavasti eettisempää.

Toisaalta moni nuori, joka on elänyt lapsuutensa kännykkä kädessä, ei ehkä edes välitä siitä, että joutuu kuvatuksi ja päätyy someen (ellei kyseessä ole kohdistettu kiusaaminen). Mahdollisesti heidän vanhempansa ovat dokumentoineet lapsensa kehityksen julkisesti vähintään yhdessä somekanavassa suunnilleen syntymästä (tai peräti synnytyksestä) lähtien. Lapset tuntuvat joillekin olevan omaisuutta ja heidän kuviaan voi levittää joka paikkaan.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

Juhannuslauantain siedätyshoidot

Pidän pitkäkestoisesta raskaasta liikunnasta, jollaista patikointi on. Toki riippuu, missä patikoi mutta sijaintini takia minun on mahdollista patikoida vuorilla ja siten maksimoida raskaus ja rasitus.

Eilisen teemana oli valloittaa (miehen kanssa) yksi uusi Wainwright nimeltä Whiteside. Sinne matkattiin aamun ekalla dösällä (kesti tunnin). Reittinä oli nousta Whin Benin kautta Whitesidelle ja sieltä jatkaa harjannetta pitkin Hopegill Headille (jossa olen käynyt ennenkin, mutta toista reittiä), josta laskeutuminen alas Force Crag -louhokselle ja Braithwaite-nimiseen kylään (joka on viiden kilsan päässä Keswickistä eli kotoota).

Nousu Whin Beniä Whitesidelle on silkkaa jalkatyötä, sillä suvantohetkiä ei juuri ole. Olen sen verran kokenut hilluja, ettei ollut minulle ongelma. 

 

Nousussa on kolme kohtaa, joissa täytyy niin sanotusti ottaa kädet pois taskusta, toisin sanoen kiipeillä käsiä apuna käyttäen. Englanninkielinen termi on scrambling, joka on suosittua täällä Järvillä ja on minunkin lempipuuhaa. Tosin mieluummin ylöspäin. Alaspäin "skrämplääminen" on yleensä haastavampaa.

 

Kaikki Whin Benin kiipeilykohdat ovat helppoja eikä korkeanpaikankammoni aktivoitunut, koska ovat "pesämäisiä" nousuja.

 

Rakastuin tähän reittiin niin paljon, että aion heittää sen toistekin. Tosin ehdottomasti sään pitää olla kohdillaan, koska ylhäällä harjannekävely Hopegill Headille oli melko kaamea. Palaan siihen tuonnempana.

Niin upeat maisemat, että itketti.

 

Alla oleva kuva on otettu Whitesidelta ja nuoli osoittaa Hopegill Headia, jonne siis jatkoimme. Aivan yhtäkkiä pilviä alkoi kertyä ja tuuli oli kaamea. Olisikin ollut pelkkää tuulta, mutta voimakkaat ja arvaamattomat tuulenpuiskat olivat kaataa kumoon. Lisäksi alkoi sataa.

Olen aina hyvin varustautunut, joten vaikka asteita oli luvattu 25, minulla oli mukana pusakka. Tuuli ei ollut erityisen kylmä, mutta pisarat olivat. Pelkästään pusakan saaminen päälle siinä tuulessa oli melkoista akrobatiaa: piti kyykkiä ja pukea, koska puuskat olivat niin kovia että siinä meinasi pusakan lisäksi lähteä itse lentoon.

 

Reitillä (josta ei ole enempää kuvia yllä olevan jälkeen säätilan takia) oli muutama karsea kohta, jolloin korkeanpaikankammoni aktivoitui ja mietin, miten tästä selviän. Ylhäällä on aika omillaan, koska ei sieltä kukaan tule hakemaan. On pakko pitää pää kasassa ja luottaa itseensä.

Viimeinen nousu Hopegill Headille oli ällöttävän avoin (mikä on siis minulle vaikeaa): piti nousta jyrkkä rinne irtokiveä pitkin, kun alla on suora pudotus. Oli vain pakko pitää pää kylmänä ja puskea itsensä ylös. Kohta ei ole teknisesti vaativa, joten jollekulle jolla ei ole korkeanpaikankammoa siinä ei ole mitään ongelmaa. Ei ehkä olisi minullekaan nyt näin siedättyneenä, ellei puuskat olisi vaikuttaneet tasapainoon. Kävi niin kuin paniikissa käy eli ryntäsin nousun puolijuoksua, että pääsen siitä eroon.

Kyllä oli voittajaolo, kun pääsin huipulle. Loppumatka oli minulle ennestään tuttua maastoa, joten paniikki helpotti heti. Itseluottamus kasvoi taas pari piirua: I am able to control my mind. Koska korkeanpaikankammosta tuskin koskaan pääsen eikä se edes ole tavoite: tavoite on kontrolloida mieltä. Siitähän tässä siedätyksessä lopulta on kyse.

Mukavaa loppujuhannusta kaikille! 

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Sarjoja ja elokuva

 

Vaihteeksi katsaus muutamiin katsomiini sarjoihin ja yhteen elokuvaan. Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen valitsemastani (sarjat Mydramalististä ja elokuva IMDB:stä) paikasta. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut Netflixistä.

 

HELMENSUKELTAJAORJASTA KORUKAUPPIAAKSI (Kiina)

The Story of a Pearl Girl (40 jaksoa)

“After escaping a brutal pearl farm, Duan Wu, a skilled diver, meets merchant Yan Zi Jing and noble Zhang Jin Ran. Joining Yan's caravan, she gets drawn into the glittering world of jewels, while uncovering secrets about her past.”

Kiehtova ja koukuttava sarja niin henkilöhahmojen kuin miljöönkin osalta. Käänteitä ei puutu etenkään sarjan alussa. Loppua kohden tarina menettää hieman tenhoaan ja pliisuuntuu, mutta ei missään tapauksessa muutu paskaksi. Mahdollisesti olisin kaivannut tiivistystä joiltakin osin. Kokonaisuutena kuitenkin pidin paljon. 

Sarjassa on romanttisia sivujuonteita, mutta ne ovat hienovireisiä eikä tarvitse väistellä siirappimiinoja. Itsehän en silkkaa romantiikkaa jaksa, mutta taiten rakennetut (romanttisetkin) ihmissuhteet kuuluvat niin sarjoihin kuin oikeaan elämäänkin.

 

LOISET TUNKEVAT IHMISIIN (Etelä-Korea)

Parasyte: The Grey (6 jaksoa)

“Parasites fall from space and take over human bodies by controlling their brains. Jung Soo In survives a failed takeover and begins an uneasy coexistence with the parasite in her hand.”

Superkoukuttava ja tummantyylikäs scifikauhusarja, jossa veri lentää ja päät irtoilee. Goreilu ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista: kohtaukset eivät ole loputtoman pitkiä, vaan sopivasti juoneen kuuluvia. Kyseessä ei siis ole mikään splatter-sarja.

Henkilöhahmoissa (ja tarinassa) on syvyyttä. Harmillista että tässä on vain kuusi jaksoa. Tarina jäi kesken, joten toivottavasti tekevät joskus jatkoa. En tosin pidätä hengitystä odotellessa, koska lukmieni juorujen (joiden lähdettä en tiedä eli ovat tosiaan vain huhuja) perusteella sarjan jatko on peruttu.

MAFIOIDEN MITTELÖITÄ (Etelä-Korea)

Vincenzo (20 jaksoa)

Italiaan pienenä poikana lähetetty Park Joo Hyeong palaa Etelä-Koreaan poltettuaan vähän peltoa Italiassa. Koreassa hän sekaantuu kaikenlaisiin bisneksiin ja kohtaa ihmisiä, jotka muuttavat hänen elämäänsä.

Juoni erityisesti liittyen bisneksiin on ajoittain hyvin kieronpuoleinen. Saa olla tarkkana, että pysyy kärryillä, mutta sarjan edetessä asiat alkavat hahmottua paremmin.

Ihan katsottava, mutta minulle ongelmaksi muodostui sarjan “humoristinen” puoli. En ole korealaisen (enkä varsinaisesti minkään muunkaan) komedian ystävä, koska se ei yleisesti tyyliltään edusta makuani. En jaksa lauleskeluja, ilmeilyä tai muutakaan fyysistä (esim. hassu tanssiminen) huumoria. Sellainen lähinnä tylsistyttää. Pidän enemmän sanallisesta huumorista ja otan senkin mielellään kuivana.

Yksittäisten sinne tänne sijoiteltujen komediallisten kohtausten (osa henkilöhahmoistakin on melko komediallisia, mikä on minulle turn off) rinnalla kulkee vakavampikin virta ja siitä pidin ja sen takia jaksoin sarjan katsoa loppuun.

KULLANKAIVUU GOES GORE

 Sisu (elokuva, Suomi)

Sisun olisi taannoin voinut katsoa täkäläisessä elokuvateatterissa (postauksen ensimmäinen kuva), mutta eipä tullut mentyä. Kovasti harkitsen elokuviin menemisestä, mutta ilmeisesti en silti ikinä mene, vaikka leffateatteri on viidensadan metrin päässä himasta.

No, jatkan harkitsemista. Ehkä joskus harkinta-aika päättyy ja siirryn seuraavaan vaiheeseen eli lopetan harkitsemisenkin. Tai kenties joskus ihan oikeasti menen sinne. Que sera sera.

Sisu kertoo ex-sotilaasta Aatamista, joka etsii kultaa Lapin erämaasta. Saksalaiset sotilaat tulevat pilaamaan Aatamin toimet ja Aatamia harmittaa.

Elokuvassa ei pahemmin puhuta. Esimerkiksi Aatamin ensimmäinen repliikki on muistaakseni aivan elokuvan lopussa ja the end. Toki jonkin verran muuta dialogia on, mutta melko niukasti ja pääasiassa englanniksi (mikä tuli minulle yllärinä).

Gore leffa, jota ei herkkisten kannata katsoa. Näyttelijävalinnat ja -suoritukset ovat nappiin. Aatamia näyttelevä Jorma Tommila on vertaansa vailla, samoin erityisesti saksalaista sotilasta näyttelevä norjalainen Aksel Hennie. Todella onnistunut näyttelijäkaarti ja ohjaus/kuvaus!

Sisu ei tyyliltään (kohtuullisen aivoton äksönpläjäys) edusta makuani, mutta ihmeekseni pidin siitä. Että näinkin voi käydä. 

Suorapuheisuutta vai huonoa käytöstä

 

Joistakin henkilöistä sanotaan, että he ovat suorapuheisia ja sanovat asiat niin kuin ne ovat (heidän omasta mielestään siis: asiat harvemmin ovat yhdellä ja tietyllä tavalla). Sitä pidetään joskus ylevänä, joskus vihjauksena siitä, ettei henkilöiden sanomisista kannata loukkaantua eli tiedossa on että voi tulla mitä tahansa. Kun he vain sanovat, mitä ajattelevat.

Mutta mikä oikeastaan on suorapuheisuutta ja missä kulkee raja suorapuheisuuden ja töykeyden välillä?

Itse miellän, ettei suorapuheisuus ole synonyymi töykeälle käytökselle, kuten se valitettavan usein mielletään. Suorapuheisuus minulle merkitsee pyrkimystä tuoda asia, tunne tai mielipide esille siten, ettei siihen jää tulkinnanvaraa. Tavoite on esittää asiansa siten, että se ymmärretään “oikein” eli siten kuin itse toivoo. Tavoite ei ole dissata toista, vaan halu tulla ymmärretyksi.

Jos joku on käynyt kampaajalla ja siihen toinen toteaa suorapuheisesti, että eipä tullut kummoinen, edellinen oli parempi, ei kyseessä mielestäni ole varsinaisesti suorapuheisuus vaan epäkohtelias käytös ellei kampaajalla käynyt henkilö varta vasten ole pyytänyt rehellistä mielipidettä (ja silloinkin voi miettiä, miten asiansa esittää).

Kuten tiedämme, moni kertoo mietteensä ihan pyytämättäkin. Kun sitten joku pahastuu, todetaan että sori mä nyt vaan olen suorapuheinen ja kerron mitä mieltä olen.

Minun silmissäni tällainen henkilö ei ole suorapuheinen vaan nimenomaan epäkohtelias. Loukkaaminen tai toisen tunteiden huomiotta jättäminen ei ole suorapuheisuutta. On harmillista, että nämä edes rinnastetaan.

Itse koen olevani suorapuheinen ja toivon (en tosin oleta, että kaikki ovat samanalisia kuin minä) sitä muiltakin. En jaksa rivien välistä lukemista ja vihjailua, jos asian/mielipiteen voi sanoa selkeästi.

Mieheni ei ole yhtä suora kuin minä. Itse sanallistan selkeästi mitä tunnen ja miten ajattelen ja on joskus raskasta, kun toinen kiertelee ja kaartalee. Pitää toisinaan muistuttaa häntä, että hei kyllähän sinä jo tiedät, että minulle voi sanoa suoraan, jos et halua, ei kiinnosta tmv. Sujuu se keskustelukin joutuisammin kun ei tarvitse arvailla tai lypsää toisen mielipidettä.

Minunkaan ei ole aina helppoa sanoa asioita suoraan – etenkin, jos pitäisi sanoa ei. Mutta sitäkin voi opetella ja oppimatka on edelleen kesken.

Suoraan puhuminen on taitolaji. Miten esittää asiansa/tunteensa siten, ettei loukkaa. Koska jos tarkoitus on tölviä tai loukata, niin kyse ei mielestäni enää ole suoruudesta, vaan jostain ihan muusta. Melko varmasti tällainen henkilö itsekin tietää, että se oma sanominen voi pahoittaa toisen mielen. Mutta silti on pakko sanoa.

Minulle suora ilmaisu on pääasiassa kuitenkin luontaista. Siihen todennäköisesti vaikuttaa paljolti sekä taustani (olen opiskellut mm. viestintää) sekä persoonallisuuteni. Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi enkä pidä selittelystä enkä konflikteista. Tosin harvemmin tämäkään onnistuu, koska me ihmiset vain tulkitsemme sanoja niin eri tavoin. Vaikka kuinka luulisi olleensa selkeä, niin pieleen menee.

Eräs vitsaus on henkilöt, jotka eivät hyväksy tarkennuksia. Jos on jotakin sanonut ja heidän tulkintansa siitä on Ö, on aivan sama vaikka tarkentaisi että tarkoitin Y, koska päätös on jo tehty. Armoa ei anneta. Jokainen someansa lukenut tietänee tämän ilmiön.

Mieleeni on opiskeluajoilta jäänyt eräs tehtävä, jossa laadittiin tiedote. Kirjoitin siinä, että yhteystiedot löytyvät alta. Palaute oli jämäkkä ja meni jota kuinkin näin: ai löytyvät, pitääkö niitä ihan etsiä? Miksi ne eivät vain voi olla (siellä alla).

Totta. Ne tosiaan ovat siellä eikä niitä tarvitse erikseen etsiä.

Kirjoittaessani (samoin kuin ajatellessani) tekstini on luonnostaan melko suoraa ja välttelen konditionaalia ja epävarmuutta (mm. ehkä, kenties) ilmaisevia termejä. Tästä olen blogini avulla opetellut pääsemään eroon (lisään näitä teksteihini pehmentääkseni sanomaa), samoin kaikesta muusta tarkkuudesta. Kirjoittaessani mietteitä kirjoista annan vapauden itselleni olla epävarma, epäsuora ja sekava. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Tulkitkaa miten tulkitsette (selitän kyllä tarvittaessa: tosin olen oppinut, että joskus ei maksa vaivaa ja annan vain olla).

Tämän kirjoituksen pointti? En tiedä. Aihe on muhinut mielessäni pidemmän aikaa ja nyt päästän sen ulos. Syntyykö sinulle mietteitä tästä? Ei tarvitse olla samaa mieltä.

Ja itse asiassa nyt kun tämän kirjoitin, ymmärsin että oikeastaan perimmäinen toiveeni noin yleisesti ottaen on vain tulla ymmärretyksi. Ei mitään muuta.

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

Pieniä hetkiä

Kuuntelin jokunen päivä sitten lenkillä Ocean Vuongin haastattelun (kuunnteltavissa esim. Spotifyssa), koska se sattui olemaan The New York Timesin Daily-podcastissa, joka on seurannassani ja jota joskus kuuntelen, jos aihe kiinnostaa.

Vuong ei varsinaisesti kiinnostanut minua, joten en tiedä miksi silti päätin haastattelun kuunnella. Ajattelin, että voinhan jättää sen kesken (spoiler alert: en jättänyt). Vuongilta julkaistaan tässä kuussa uusi romaani, The Emperor of Gladness. Kotona hyllyssä minulla lojuu On Earth We’re Briefly Gorgeous – edelleen lukematta.

Haastattelu oli ihmeellinen ainakin tällaiselle henkilölle joka ei varsinaisesti tiennyt Vuongista mitään ennestään nimeä ja paria taustafaktaa lukuun ottamatta. Vuong murtuu kesken haastattelun ja mielessäni käy onko kyseessä tehokeino vai aito tunnekuohu. Moitin itseäni kyyniseksi.

Annan tunteeni päättää. Aito on. Moni asia Vuongin ajatuksissa (ja hänen äänessäänkin) resonoi enkä tiedä miten ja miksi. Oivalsin jotain, jota aion tutkia itsekseni. Alkoi Vuongin tuleva kirjakin kiinnostaa samoin kuin nyt eri lailla tuo vanhempi romaani On Earth jne. Hypistelin jo On Earthia, mutta en voi alkaa sitä nyt lukea, koska kirjastosta on tulossa pari kirjaa, jotka on p a k k o ensin lukea.

*

28.9. 2023. Oli synkkä ja myrskyinen yö… Juuri sopiva sää kaataa ikoninen puuvanhus Northumberlandissa. Tekijä ei ollut teinipoika, kuten aluksi epäiltiin.

Keissi saapui vihdoin oikeuden käsiteltäväksi reilu viikko sitten ja olen seurannut sen (oikeudenkäynnin) kulkua mielenkiinnolla lukemalla illan ratoksi koosteen kunakin päivänä käydystä istunnosta.

Tekijät ovat aikuisia miehiä, jotka kummatkin kiistävät olleensa lähelläkään puuta saati kaataneensa sitä. Toinen ystävyksistä tosin väittää toisen kaataneen puun ja menneen paikalle hänen autollaan ja käyttäneen hänen puhelintaan ja muuta absurdia. BBC:n raportointi on ollut viihdyttävää luettavaa, vaikka onkin vain asiallista ja puolueetonta tapahtumakuvausta.

Parhaillaan odotellaan Juryn päätöstä. Molemmat syytetyt asuvat muuten Cumbriassa: toinen Carlislessa ja toinen Wigtonissa. Torille? Heh heh.

*

Derwentwaterin vesi pakenee rannoilta kuin hiusraja otsalta. On ollut tavanomaista kuivempaa ja lämpimämpää ja on edelleen. Ei ole sateita näköpiirissä lähipäivien ennusteissakaan.

Olen kuvannut ns. low water markeja viikottain. Niistä näkyy hyvin järven kuivuminen. Täällä on perinne, että kun vesiraja laskee ennätyksellisen alas, kaupungin pormestarin nimellä varustettu laatta sijoitetaan vesirajaan osoittamaan matalinta kohtaa.

28.4.

4.5.

8.5.

Nyt olisi uuden laatan paikka. En tosin tiedä onko tämä perinne enää olemassa. Tietoa aiheesta on hankala löytää.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, mukavaa viikonloppua!

Derwentwater Surprise Viewltä kuvattuna

UPF, Vatsantäytettä vailla ravinteita

Luin Chris van Tullekenin kirjan Ultraprocessed People – Why Do We All Eat Stuff That Isn’t Food… and Why Can’t We Stop? Teos on suomennettu nimellä Ultraprosessoitua – Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa ja miten se meihin vaikuttaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten ultraprosessoitu ruoka (jatkossa UPF) on saanut alkunsa ja mitä se oikeastaan edes on, suosittelen lukemaan tämän kirjan. 

Otaksun, että uutisensa ja päivälehtensä lukenut tietää mitä UPF:lla tarkoitetaan ja miten monin eri tavoin se (voi) vaikuttaa (epäedullisesti) elimistöömme ja terveyteemme.

Minulle tämä teos ei varsinaisesti avannut uusia ovia (liittyen siis itse ruokaan ja sen mahdollisiin vaikutuksiin kehossa), koska olen lukenut ennestään monia van Tullekenin haastatteluja (liittyen hänen UPF-kuurikokeiluunsa) sekä kuunnellut podcasteja, joissa hän on vieraana.

Ultraprosessoidusta ruuasta on muutenkin seuraamissani medioissa kirjoitettu ja puhuttu jo pitkän aikaa. Lisäksi Jason Fung sivuaa aihetta tietokirjassaan The Obesity Code. Rohkenen olettaa, että olen keskivertoa ravintotietoisempi ja se johtuu lähinnä pitkästä syömishäiriötaustastani ja siitä, että olen ollut vege jo ysäriltä lähtien (on siis ollut pakko opetella ravitsemukseen liittyviä asioita).

Sen sijaan UPF-tuotannon (ja erityisesti yksittäisten lisäaineiden) synty ja leviäminen (tai pikemminkin levittäminen) sekä ruokajättien kaksinaismoralismin laajuus ja suoranainen hyväksikäyttö plus riisto, jos ei tullut yllätyksenä, niin hieman shokkina kuitenkin. Nimenomaan laaja-alaisuutensa takia: ahnaat lonkerot kurottavat joka paikkaan ja sinne minne ei ylletä, pyritään yltämään keinolla millä hyvänsä. Kirjassa on useampikin erittäin päräyttävä esimerkki.

Van Tulleken kirjoittaa sujuvasti ja mukana on myös hänen omaa pohdintaansa. On kuitenkin selkeästi erotettavissa, milloin kyseessä on van Tullekenin oma tulkinta/ajatukset ja milloin tieteeseen/tutkimuksiin nojaava väite. Van Tullekenin lähtökohta on uteliaan epäileväinen. Paneutuessaan aiheeseen hän altisti itsensä UPF-ruokavaliolle kuukauden ajaksi.

Mietin olisinko rohjennut kirjaa lukea, jos syömiseni koostuisivat pääasiassa ultraprosessoidusta ruuasta (eivät koostu, todellakaan). En tiedä, miten psyykeni olisi käsitellyt sellaista asiaa, että syömäni ruoka on niin ravintoköyhää ja epäorgaanista, ettei se varsinaisesti ole edes ruokaa (puhumattakaan sen tuotannon ilmastovaikutuksista ja muista epäeettisyyksistä).

Manufacturers are required by law to supplement their products with a few vitamins and minerals so that we don’t develop deficiency diseases. But this doesn’t solve the whole problem. Whole foods contain thousands more molecules than manufacturers add back in, and it is these molecules’ more subtle health effects that could be responsible for the well-established benefits of eating whole food – protection against cancers, heart disease, dementia and early death. (s. 189)

Ei mene jakeluun (tai siis menee: rahastahan tässä on tietysti kyse), miksi ruoka-aineet pitää “puhdistaa” siten, ettei niihin jää mitään ravitsevaa jäljelle. Sen jälkeen niihin lisäillään muutamia synteettisiä ravinteita, etteivät ne olisi pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Monet UPF-ruuat eivät ole varsinaista ruokaa nähneetkään: ne on kasattu erilaisista öljyistä ja lisäaineista, jotka eivät ole luontaista ruokaa ihmiselle eikä kenellekään muullekaan. Voi vain kuvitella (tutkitun ja vahvistetun tiedon lisäksi), miten ne kaikki yhdessä ja erikseen vaikuttavat ihmisen aineenvaihduntaan, hormonitoimintaan, suolistomikrobeihin jne. Ei ole sattumaa, että UPF-ruokien esiintyvyys ja väestöjen lihominen (ja mahdollisesti suolistosairauksien lisääntyminen) kulkevat käsi kädessä.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos haluat vähentää tai lopettaa UPF:n kuluttamisen. Luulen, ettei kirjan luettua tee mieli sellaista moskaa työntää suuhun tai ainakin harkitsee pari kertaa ja ehkä miettii korvaavia vaihtoehtoja. Van Tulleken ei saarnaa eikä syyllistä, joten sellaisesta ei tarvitse olla huolissaan.


Chris van Tulleken: Ultraprocessed People
Penguin, 2023
s. 406

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.

Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Kuivakkaa (paitsi säiden puolesta) kävelyä

Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, otin David Nichollsin romaanin You Are Here (Sceptre 2024, s. 348, suom. Melkein perillä) luettavaksi lähinnä sen vaellusteeman takia. Ja siis erityisesti siksi, että siinä osa matkasta patikoidaan minulle ennestään tutuilla seuduilla.

Minulla on melko voimakas intuitio, joka ohjailee (myös) lukemisiani. Tai pikemminkin yleensä kuuntelen intuitiotani ja luotan siihen. Olin skeptinen You Are Heren suhteen ja ihan oikeassa oli intuitioni: olisin voinut hyvin jättää sen lukematta.

Marnie asuu Lontoossa Herne Hillissä. Hän työllistää itsensä kirjallisuuden parissa oikolukijana ja kustannustoimittajana. Raha on tiukalla ja ihmettelen, miten hänellä on varaa asua niin kookkaassa asunnossa yksin. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta sai silti kulmani kohoamaan.

York. Opettajana työskentelevän Michaelin vaimo on lähtenyt lätkimään, mutta Michael elättelee vielä toiveita yhteenpaluusta. Sosiaalinen elämä on kutistunut lähes olemattomaksi, koska Michael viihtyy paremmin yksin. Vapaa-aikaa kuluu kävellen ja luonnossa.

Marnien ja Michaelin yhteinen ystävä Cleo saa painostettua molemmat muutaman päivän patikkalomalle tarkoituksena taittaa Coast to Coast -reitin alkua.

Tuttujen mestojen bongailu oli kirjan parasta antia, vaikka tietysti kirjailija on käyttänyt taiteellista vapauttaan luomalla paikkoja, joita ei ole olemassa (tietyt pubit/Innit/majoituspaikat). Etenkin se osa kirjasta, kun aloitellaan vaellus ja ollaan Lake Districtillä oli minulle luonto- ja maastokuvauksen tiimoilta kiinnostavinta, koska saatoin nähdä kaikki paikat mielessäni.

Tarina itse sitten… Noh, en ole kohderyhmää. Aloin pitkästyä kirjan keskivaiheilla ja jo aiemminkin. Koin kirjan varsin kevyeksi – ikään kuin pitkitettyä small talkia jonninjoutavista asioista. Tällä tarkoitan tietysti asioita, jotka eivät minua kiinnosta. Aiheet pyörivät pääasiassa ihmissuhteissa: erityisesti Michaelin ja Marnien ihmissuhteissa muiden kanssa ja lopulta keskenään.

Yksinäisyys on kirjan eräs teema, mutta sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti. En siitä saanut juuri otetta semminkin, kun ymmärsin, että periaatteessa ainakin Michael viihtyi yksin. Hänellä ei ollut erityistä tarvetta hengailla seurapiireissä ja ihmisten parissa jatkuvasti. Johan hän työnsä puolesta on väkisinkin tekemisissä ihmisten kanssa. Marnien kohdalla tämä on toisin, koska Marnien työ itsessään on yksinäistä puurtamista.

Tuli mieleeni tästä kirjasta monet lukemani chick lit -teokset: samoja piirteitä esiintyy runsaasti. Mietinkin jos tämän romaanin olisi kirjoittanut nainen, se varmaan luokiteltaisiin chick litiksi. Miehen kirjoittamana se on jotain… en tiedä, ylevämpää? Itse lisään postaukseeni tunnisteen chick lit, ihan vain koska voin.

Ymmärrän, että kirjasta moni on pitänyt enkä sitä ihmettele. Maut nyt vaan ovat erilaisia eikä se kirjasta tee huonoa, että juuri minä en siitä innostunut. Otaksun, että minulle kompastuskivi oli nimenomaan ihmissuhteiden (nimenomaan rakkaussuhteiden tai poteintiaalisten sellaisten) jatkuva vatvominen. En vaan jaksa.

Kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta lukijoilta Goodreadsissa, joten sinne voipi mennä lukemaan ihastuneempia mietteitä.

Alla olevassa kuvassa Haweswater Reservoir, jonka rantaa pitkin coast to coast -reitti kulkee. Kävin siellä patikoimassa parisen viikkoa sitten. En tehnyt romaanissa mainittua Kidsty Pikea, vaan heitin rundin järven toisella puolella oleville fellseille nimiltään Branstree ja Selside Pike .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28. Kirjassa ollaan järvellä.

Turisteilua ja lukukuulumiset

 

Sääennusteet lupasivat (lupaavat edelleen) suotuisia säitä, joten hankimme auton. Olemme (mieheni ja minä) autoton perhe: vuokraamme auton tarvittaessa. Koska miksipä omistaa jotain, jota ei oikeasti tarvitse, mutta jolle kyllä varmasti keksisi jatkuvasti turhaa käyttöä.

Auton vuokraaminen tapahtui maanantaina extempore. Keswickissä on yksi autoliike, joka pääasiassa huoltaa ja myy. Ovat kuitenkin jättäneet yhden jo kohtuullisen vanhan (mutta hyvin huolletun) ja söpön Fiat Punton vuokrattavaksi, jos nyt jotakuta innostaa. Meitä innosti ja Puntokin sattui olemaan vapaana, kun maanantaina asiaa tiedustelimme. Palvelu oli ykkäsluokkaa ja auto alla puolen tunnin sisällä.

Koska idea vuokraamiseen syntyi niin pikaisesti, emme olleet ehtineet suunnitella mitään sen tarkemmin. Minua on kuitenkin kiinnostanut nähdä länsirannikkoa ja merta jo pitkään, joten ehdotin että ajelemme maisemareittejä pitkin St Beesiin. Ja sinne sitten mentiin.

 

Piti olla aurinkoista, mutta ei ollut. Onneksi emme luota sääennusteisiin, vaan puimme päälle riittävästi vaatetta ja pipotkin oli mukana. Rannikolla oli nimittäin infernaalinen tuuli.

Käyskentelimme rantaa pitkin rinteelle, josta alkaa (tai päättyy) ikoninen Coast to Coast walk, josta muun muassa David Nicholls kirjoittaa teoksessaan You are Here (suom. Melkein perillä).

En ole Nichollsin kirjaa lukenut, koska siihen on ollut pitkä jono kirjastossa. En pääsääntöisesti varaa kirjaa, jos siitä on olemassa varauksia, koska haluan lukea kirjani rauhassa enkä miettiä ehdinkö lukea sen kolmessa viikossa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).

Nyt on ollut muutama kirja vapaana (ei lähikirjastossani), joten rohkenin sen varata. Nyt se on noudattavissa kirjastosta, kun vaan ehtisi joskus sen hakea (olen viettänyt viikon pääasiassa korvessa eräilemässä poislukien maanantain, jolloin hengailin rannikolla).

Kyseinen kirja ei minua varsinaisesti kiinnosta muutoin kuin vaellusteeman ja tuttujen mestojen takia. Joskus kiinnostaa lukea (romaaneja) paikoista, joissa on käynyt. Tämä ei tosin koske kaikkia paikkoja, vaan sellaisia joihin on jokin tunne- tai muu side.

 

 

En ole tietääkseni lukenut yhtäkään romaania Nichollsilta, vaikka toki kirjailija on nimenä tuttuakin tutumpi. Yleisesti ottaen kirjansa aiheet eivät ole kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin niihin tarttunut. En ole myöskään katsonut Nichollsin kirjan One Day pohjalta tehtyä samannimistä suurta pöhinää saanutta sarjaa enkä usko koskaan katsovani.

Mutta You Are Heren lukemista odotan uteliaalla innolla. Erityisesti Nichollsin romaaneissa on kehuttu dialogeja ja kiinnostaakin nähdä, miten ja millaista kieltä hän niissä käyttää ja yleisestikin.

Tällä hetkellä luen muun muassa József Debreczenin teosta Cold Crematorium: Reporting from the Land of Auschwitz (suom. Kylmä krematorio – raportti Auschwitzin valtakunnasta). On kohtuullisen raskasta luettavaa, kuten kirjan nimestä voipi päätellä.

Debreczenin kuvaukset muun muassa hierarkioista, nokkimisjärjestyksistä ja siitä, miten sorretutkin sortavat sorrettuja ovat yksityiskohtaisia ja perusteellisia. Tyylillisesti kirja ei ole raporttia nähnytkään, vaan se on kielellisesti hyvinkin runollista ja koukeroista. Kaunista ruman keskellä.

Bonuskuvana Whitehavenin oranssi “kolera-allas”. Whitehavenissa olen käynyt ennenkin, mutta silloin siellä ei vielä ollut oranssia vettä.

Kaikki kuvat St Beestä paitsi alin on Whitehavenista.

Linkkejä:

Coast to Coast Walk
St Bees
Whitehaven
Miksi Whitehavenin sataman vesi on oranssia? (BBC:n juttu maaliskuulta 2024)