Roanoken niljakas sukutarina

Amy Engel: The Roanoke Girls
Hodder & Stoughton 2017
S. 274


On kirjalla komea kansi ja messevä takateksi. Tai sivuliepeessähän tuo "takateksti" on, koska kirjan takakansi on varattu mainosmaisille kehuille. Tällainen alkaa olla melko yleistä täällä: kehut ovat tärkeämpiä kuin sisältö.


Roanoken tytöillä on kaikkea: he ovat kauniita ja rikkaasta perheestä. Ja silti osa heistä karkaa, osa kuolee. Miksi kukaan karkaisi paratiisista? No ehkä siksi, että kyseessä ei ole paratiisi, vaan helvetti.

Eikös olekin jännittävää? Varmaan olisi, ellei olisi niin ennalta-arvattavaa. Valehtelematta voin kertoa, että arvasin noin 90 prosenttia juonesta ennen kuin olin lukenut edes kolmeakymmentä sivua. Eikä se kymmenenkään prosenttia varsinaisesti tullut yllärinä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa kertojana on Lane Roanoke. Lanea voi pitää onnekkaana - toisin kuin serkkuansa Allegraa - sillä hänen ei tarvinnut varttua Roanoken kartanossa Kansasissa. Camilla-äiti karkasi Lanen vielä ollessa hänen kohdussansa. Vaan eipä se elämä Lanellekaan mitään herkkua ollut Camillan vollottaessa päivät ja yöt. Camilla tekee itsemurhan Lanen ollessa 15-vuotias ja niin Lane päätyy Roanokeen isovanhemmillensa.

Mennyt aikataso käsittää yhden kesän Lanen elämää isovanhempiensa (Yatesin ja Lillianin) hoteissa. Hän ystävystyy serkkunsa Allegran kanssa ja lyhyessä ajassa heistä tulee hyvinkin läheiset. Samoin Lanesta tulee hyvin läheinen erään Cooperin kanssa: he vuoroin paneskelevat, vuoroin riitelevät. Ette ikinä arvaa jatkuuko tuo vehtaaminen ja veivaaminen yksitoista vuotta myöhemmin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siis yksi kesä, sata päivää kirjan mukaan. Ja sitten yksitoista vuotta myöhemmin ja kaikki on ennallaan. Sori, melko vaaleanpunaista.

En myöskään saa otetta Lanen hypnoottisesta sidoksellisuudesta isovanhempiinsa, tai siis lähinnä Yatesiin. Lane oli siellä vain yhden kesän eikä ole muutoin edes tavannut heitä: ei aiemmin eikä sen jälkeenkään. Ei ennen kuin yhdentoista vuoden kuluttua, kun hän palaa Roanokeen. Ja silloinkin Lane palaa vain ja ainoastaan siksi, että Allegra on kadonnut.

Olin lopettaa kirjan kesken jo sivulla seitsemän, kun Allegra ja Lane kohtaavat ensimmäisen kerran Roanokessa. Pyörittelin silmiäni tisseille, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeä osa ihmistä. Big boobs. Tissit mainitaan useammankin kerran - se tuntuu olevan kirjailijalle tärkeä aihe. On tärkeää tietää, millaiset rinnat kenelläkin on. Allegralla taisi olla hieman isommat kuin Lanella.

On ihan luontevaa keskustella rinnoista, kun äiti on kuollut. Mutta Lane vihasi äitiänsä. Niinhän se menikin. Äidin kuolema ei hetkauta Lanea suuntaan eikä toiseen. Vaikka äiti olisi ollut kuinka paska, niin vaikea kuvitella, ettei mitään tunnereaktiota synny. Noh, Roanoket ovatkin niin sanotusti totally fucked up.

Oikeastaan on huijattu olo. Yritän miettiä, mitä hyvää The Roanoke Girlsissä on, mutta en keksi mitään. Siis ei kerrassaan mitään. Tai no, jos tykkää helposta kielestä ja ennalta-arvattavuudesta, niin tämä kirja on ykkösvalinta. Myös kansi (kuva by Shutterstock) on kaunis.

Kirjoitin väliaikakommentin Goodreadsiin ollessani kirjassa sivulla 217.

Monta kertaa olen ollut jättää kirjan kesken, mutta kuitenkin urhoollisesti jatkanut. Nyt olen jo niin lopussa, etten viitsi jättää kesken ja kiinnostaa todellakin tietää, onko tässä mitään ylläriä edes lopussa. Jos ei, niin melkeinpä voi sanoa että waste of time.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 26. sukutarina. Joo, erittäin sisäsiittoinen sukutarina on kyseessä. Kattaa kolmen sukupolven naiset. Kukko tunkiolla jää melko etäiseksi.