Kun surulliset totuudet näkevät päivänvalon

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010 (Seven 2012)
S. 333

Harva lienee välttynyt kuulemasta Riikka Pulkkisesta. Minäkään en ole, vaan olen Pulkkisen enimmäisestä kirjasta (Raja) lähtien ollut vaivihkaa kiinnostunut hänen kirjoistaan.

Tunne on kuitenkin ollut ambivalenttinen: samaan aikaan kiinnostaa, mutta samalla epäilyttää, ovatko hänen kirjansa kuitenkaan ihan minua varten.

Nyt on asia testattu Pulkkisen romaanin Totta kanssa. Kiitosta muuten kovasti ystävälleni

(joka ei ole kirjabloggaaja: nyt seuraa järisyttävä paljastus - keskustelen ja vaihtelen kirjoja muidenkin kuin kirjabloggaajien kanssa. Puhun siis kirjoista muuallakin kuin blogissani!),

joka kirjan minulle lahjoitti (tietänet kuka olet). Oli ihana ylläri!

Totta kertoo tarinan parin sukupolven ajalta. Elsan ja Matin pitkä yhteinen taipale ei olekaan niin särötön kuin päällepäin näyttää. Eleonoora, Elsan ja Matin ainukaiseksi jäänyt lapsi, kantaa muassaan muistojen taakkaa, josta ei oikein enää osaa erottaa, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Mutta jotakin tapahtui, jotakin joka tekee kipeää vieläkin.

Nyt kun Elsa tekee kuolemaa, on tilinteon aika. Elsa valottaa menneisyyttään tyttärentyttärelleen Annalle. Syyllisyys painaa ja näin pitkän ajan jälkeen tapahtumat näyttäytyvät itsellekin toisenlaisina. Kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskaltaa ajatella.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän sen henkilöt muuttuvat. Tai eivät ehkä muutu, vaan lukijan asenne ja mielipide heihin muuttuvat, kun saa tietää enemmän. Pulkkinen kerii verkalleen auki Elsan ja Martin menneisyyttä. Siinä sivussa myös Annan suru saa hiljalleen kasvot.

Pidin aluksi Martista, mutta idyllinen kuva sortui ja hajosi kirjan edetessä jättäen jälkeensä hämmennyksen. Miten minun pitäisi nyt suhtautua kun tiedän? Vastaus löytyy oikeastaan omasta elämästäni, mutta en aio kertoa sitä. Menee muuten avautumiseksi.

Mutta sepä (tietty omakohtaisuus) lieneekin eräs syy, miksi tämä kirja kostetti minua. Se kosketti oikeastaan monellakin tapaa: ei sinänsä tapahtumiensa puolesta, vaan tunteiden. Kävi jopa niin, että itkin muutamassa kohden. En vollottanut, vaan itkin sellaisia hiljaisia kyyneleitä, sellaisia kun on jo luovuttanut. Syyllisyys on vahva teema kirjassa.

"Olen ikivanha, voisin avata lattialaudat ja mennä niiden alle makaamaan, unohtua."

Pulkkisen kieli on kaunista, runollistakin. Pidin hänen kielikuvistaan, joista suurin osa oli varsin osuvia. Pystyin kuvittelemaan niiden avulla kasvoja ja maisemia. Toisteisuutta hieman oli muun muassa lattiarakojen ja -lautojen suhteen. Etenkin kirjan loppupuolella Pulkkinen innostuu niistä (lattianraoista) niin, että  viljelee niitä tiuhastikin. Eipä siinä, pidin niistäkin kielikuvista.

"Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo."

Helsingin Sanomat järjesti keväällä äänestyksen "lukijoiden sata suosikkia". Riikka Pulkkisen Totta sijoittui listalla kolmanneksitoista. En ihmettele.

Totta on jakanut mielipiteitä kirjablogeissakin. Koska kirjasta on kirjoitettu melkoisen paljon, en linkitä kaikkia. Valitsen tähän (Googlen) satunnaisotoksella joitakin arvioita, jotka tässä nyt luen itsekin samalla.

Kirjanurkan Kirsin arvion tunnustan lukeneeni samaan aikaan, kun luin kirjaa. Kirsi löytää mm. yhtäläisyyksiä Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmään. Myös Salla viittaa arviossaan kys. teokseen. Itse en ole tuota murhenäytelmää valitettavasti lukenut, mutta alkoi kovasti kiinnostaa.

Muutenkaan Totta ei tehnyt Kirsiin eikä Sallaan sen kummoisempaa vaikutusta. Ymmärrän periaatteessa heidän ärsytyksensä, mutta minua kyseiset asiat eivät häirinneet.

Mari A. ei myöskään ihan lämmennyt kirjalle, vaikka sen ansiot näkeekin. Samaan tapaan kuin Kirsi, Mari kiinnitti huomiota kirjan huumorintajuttomuuteen. Olihan kirja aika "ankea" ja tunnelmaltaan synkkä, mutta minua se ei häirinnyt. Iloton romaani sopi tähän hetkeen oikein mainiosti.

Norkku (Nenä kirjassa) kiinnitti huomiota kirjan ennalta-arvattavuuteen. Siihen kiinnitin minäkin huomiota. Muutenkaan kirjassa ei päässyt yllättymään, koska Pulkkinen itse vihjaili tulevista tapahtumista. Joskus sellainen toimii, joskus ei. Siitä voisin kyllä ehkä antaa miinuksen itsekin, koska tuollainen "teasereiden" heittely keskelle kirjaan vesitti tosiaan sen vähäisenkin yllätyksellisyyden.

Katja (Kirjoja ja haaveilua) ihastui kirjaan, kuten minäkin. Katjan arvion luettuani luulen, että oma lukukokemukseni on aika lailla lähellä hänen kokemustaan. Ihastuin samoista asioista.

Aamunkajon lukukokemukset koukuttui heti alusta lähtien kirjaan. Niin kävi minullekin, mikä oli tavallaan yllätys. Minulla ei nimittäin ollut kovin korkeat odotukset (oikeastaan jopa päinvastoin) tämän kirjan suhteen, joten yllätyin positiivisesti.



Sen verran kovaa tämä kirja minuun kolahti, että pakko laittaa se myös suosikkini-kategoriaan.