lauantai 29. joulukuuta 2012

Novelleja Nigeriasta ja nigerialaisuudesta

Chimamanda Ngozi Adichie: The Thing Around Your Neck


Olen lukenut Chimamandalta kirjat Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Molemmista pidin kovasti enkä vähiten niiden afrikkakuvauksen takia.

Minua kiehtoo minne tahansa Afrikan mantereelle sijoittuvat kirjat. Minua kiehtoo se toisenlainen maailma ja etenkin toisenlapa tapa ajatella ja nähdä.

Olen melko huono lukemaan novelleja, vaikka niistä pidänkin. Jostain syystä romaani kuitenkin vie aina voiton. Jos minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan, jää joku niistä yleensä roikkumaan. Se joku on yleensä ne novellit tai sarjakuvat.

Niinpä haastoin itseni ennen joulua olemaan aloittamatta yhtäkään romaania enää tänä vuonna. Sen sijaan olen lukenut kaikenlaista muuta kirjallisuutta. Tämä siis eräs niistä.

Täytyy tunnustaa, että sormeni ovat suorastaan syyhynneet romaanien kimppuun, mutta olen pitänyt pääni. Vielä olisi pari päivää tätä vuotta jäljellä, joten saatan ehkä sortua.

The Thing Around Your Neck sisältää kaksitoista novellia. Tapahtumat sijoittuvat vaihdellen joko Pohjois-Amerikkaan tai Nigeriaan.

Afrikkalainen henkisyys ja kulttuuri on kuitenkin läsnä jokaisessa novellissa: afrikkalaisuus onkin kirjan kattava teema. Ihan sama, missä asumme tai olemme, kannamme kotimaata, sen tapoja ja kulttuuria, ymmärrystä, mukanamme.

Törmäyksiltä ei voi välttyä. Esimerkiksi The Arrangers of Marriagessa nuori nainen Chinaza muuttaa New Yorkiin vaimoksi nigerialaiselle miehelle. Mies ihannoi Amerikkaa ja haluaa sulautua sen kulttuuriin. Hän haluaa muuttaa myös vaimonsa mahdollisimman amerikkalaiseksi.

Kirjan nimikkonovelli The Thing Around Your Neck kuvaa niinikään kulttuurien yhteentörmäystä - hieman eri näkökulmasta tosin. Kaikki tarinat ovat hyvin erilaisia ja silti tietyllä tapaa samanlaisia. Mistään toistosta ei kuitenkaan ole kyse.

Kertoo aika paljon, että kutakin novellia lukiessani pidin juuri parhaillaan lukemaani parhaana. Nyt kun olen lukenut kaikki, en todellakaan osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki olivat parhaita omalla tavallaan. Tietynlainen sumuinen melankolisuus kulkee mukana läpi kirjan sen (kirjan) olematta kuitenkaan masentava.

Pidän Chimamandan tyylistä kirjoittaa. Se on kaunista ja henkevää, mutta Chimamanda ei onneksi sorru kielellä konstailuun. Siihen ei olekaan tarvetta, sillä itse tarinat ja ajatukset tarvitsevat tilaa: ne herättävät ajatuksia ja tunteita ihan tarpeeksi ilman koukeroista kielenkäyttöäkin.

Aion jatkossa yrittää lukea enemmän novelleja. Päätin haastaa itseni lukemaan ensi vuoden aikana vähintään seitsemän novellikokoelmaa ja sekalaisesti muita yksittäisiä novelleja esim. netistä.

Eräs pakko saada ja äkkiä novellikokoelma on One World Anthology: A Global Anthology of Short Stories. Siinä on mukana myös yksi Chimamandan novelli.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Kun oma maa pettää

Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan
Euroopan uudet orjat
Into kustannus 2007

Kirjan nimi kertookin, mistä on kyse. Nimittäin prostituutiosta Italiassa ja nimenomaan afrikkalaisten prostituutiosta.

Isoke Aikpitanyi matkusti Italiaan 20-vuotiaana toiveenaan työ kauppa-apulaisena. Siten hän voisi tienata rahaa perheelleen. Niin hänelle oli luvattu. Totuus oli kuitenkin aivan muuta kuin kauppatyötä.

Tai no, onhan itsensä kauppaaminen kenties kauppatyötä. Ei kuitenkaan sitä, mitä oli luvattu ja miten hänet - ja lukuisia muita nuoria naisia - oli saatu houkuteltua matkaan.

"Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista."

Kirjan repaleinen tyyli hämmensi alussa. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Odotin ehkä jotain ehyempää, kronologista kerrontaa.

Hyvin pian kuitenkin ymmärsin, että tämä on kirjan tyyli eikä ajalla ole oikeastaan merkitystä. Merkitystä on vain itse tarinalla.

"Kerron sinulle nämä tarinat, ja kerron ne kuten ne tulevat, ryöpsähdellen ja vaikutelmin, koska en minä suinkaan ole perillä niiden kaikkien perimmäisestä tarkoituksesta. Näen niiden vain tapahtuvan. Tarkkailen niitä. Ja jään katsos joskus suu ammolleni niiden edessä."

Kuvittelin itseni istumaan Isoken kanssa johonkin hämyiseen olohuoneeseen, teekupposten ääreen. Isoke kertoo minulle, mitä hän on nähnyt ja kuullut. Minä istun hiljaa ja kuuntelen. Haluaisin tehdä kysymyksiä, mutta Isoke sanoo, ettei hänelläkään ole vastauksia, ei kaikkeen.

Ei ole, koska Isoke kertoo toisten tarinoita, ei omaansa. Oman tarinansa hän jättää kirjan loppuun eikä käy sitä sen kummemmin ruotimaan. Sen verran kuitenkin, että ymmärrän.

Kirjassa ei missään vaiheessa mässäillä raakuuksilla eikä kuvata yksityiskohtaisesti karmaisevia tapahtumia. Ne vain kerrotaan: näin on tapahtunut ja näin tapahtuu. Siinä samalla valkenee, miten suunniteltua ja organisoitua tämä seksiorjakauppa on. Ja miksi naisten on niin vaikea päästä pois seksiorjuuden kierteestä.

Anna rahaa! Sitä haluaa joka taho. On maksettava velka matkanjärjestäjälle, perhe Nigeriassa huutaa rahaa. Jos ei rahaa meinaa herua, keksii perhe mitä säälittävämpiä tapauksia saadakseen rahaa.

Rahaan ei olla totuttu ja se usein vain katoaa jonnekin. Ja sitten tarvitaan taas lisää rahaa rahaa rahaa rahaa! Velkaa ei voi jättää maksamatta, koska siitä voi perhe kärsiä. Ollaan kiristyskierteessä, pelon kierteessä. Ollaan yksin, koska jopa oma perhe kääntää selkänsä.

Isoke on tarkkasilmäinen pohdiskelija ja myös kriittinen. Hän näkee asioissa useita puolia, ei vain mustaa ja valkoista. Seksiorja on lopulta yksilö, ei mikään massa, josta voi puhua näin ne kaikki.

"Kaikkihan me haluaisimme, että uhrit olisivat aina hyviä, aina pyhimyksiä, kauniita viattomia enkeleitä, jotka ansaitsevat tuosta noin vain meidän vilpittömän säälimme."

Tämä on hieno kirja, jos näin voi sanoa tällaisesta kirjasta. Seksiorjuutta on käsitelty melko erilaisella tavalla kuin yleensä.

Koin kirjan uskottavana ja se antoi syvyyttä ja näkökulmaa seksikaupan taustalla hääräävään koneistoon ja sen lukuisiin kirjoittamattomiin sääntöihin.

torstai 20. joulukuuta 2012

Kovana, kiitos?

Suomessa lähes kirja kuin kirja ilmestyy ensin kovakantisena. Ihan sama, millainen kirja on kyseessä. 

Kovakantisen hinta on melko runsas pokkariin verrattuna. Silti pitää saada kovana. Monet myös metsästävät kirjoja, jotka on pakko saada, nimenomaan kovakantisina.

Jos on vailla jotain kirjaa, erikseen usein mainitaan, että kovakantisena kiitos. Olenpa törmännyt niihinkin, joilla jo on kirja X, mutta hei mä haluun sen kovakantisena.

Jos haluaa puolet edukkaampaa pokkaria, pitää odotella. Harvemmin odotellaan, koska eihän kukaan halua pokkaria! Kovakantinen näyttää hyllyssä paremmalta ja arvokkaammilta. Vai miltä? Miksi pitää olla kovis?

Täällä suurin osa kirjoista tulee suoraan pokkarina. Tai jos ei tule, niin melkein samaan aikaan kuitenkin kuin kovis. Suomessa kirjakaupat tursuavat kovakantisia. Pokkarit ovat vähemmistönä. Täällä tilanne on päinvastainen.

Suomessa asuessani suosin itsekin kovaa, joskin pehmeätkin kelpasivat. Kovaa kamaa tuli kuitenkin useammin, koska tarjonta on mikä on.

Monesti tuli niiden lukuisten kirjakerhojen kirjatkin kuukausittain ja aina tietty kovana. Aina ei muistanut perua, ja joskus ne tulivat siitä huolimatta (kyllä, tein jopa ihan testejä).

Nykyään minulle on aivan sama onko kirja kovis vai pehmo. Useimmiten ostan tyytyväisenä pehmoja. En syrji koviksiakaan, mutta ei se ole enää mikään arvo itsessään.

Minulta jäi Suomeen lähemmäs tuhat kirjaa. Ehkä enemmänkin. Ne ovat nyt varastointipalvelussa. Kirjat olivat ainoita, joista en voinut luopua.

Haaveilen, että joskus muutan ne sinne, minne (ehkä) jään. Tosin sitä varten pitäisi omistaa erillinen kirjastohuone, sillä kirjat nähtävästi lisääntyvät salaa. Olen jo nyt pulassa näiden kirjojeni kanssa.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kuolleen miehen ote

Peter James: Dead Man's Grip
Seitsemäs Roy Grace -sarjan kirja.


Peter Jamesin Roy Grace -kirjat ovat oivallinen valinta, jos haluaa tietää, mitä saa.

 Tyyli ei nimittäin ole juurikaan (jos lainkaan) muuttunut sitten ensimmäisen kirjan. Vaan mitäpä sitä muuttamaan toimivaa konseptia.

Tyylihän on se, että kussakin kirjassa tapahtuu murha tai muu rikos, jota sitten selvitellään. Siinä sivussa saadaan kuulla ennestään tuttujen henkilöhahmojen tuoreimpia kuulumisia yksityiselämän saralta. Valitettavasti nuo yksityisasiat jäävät melko pieneen rooliin kussakin kirjassa.

Haluaisin kuulla enemmän Glenn Bransonin aviotilanteesta. Sitä käsiteltiin jossain aiemmassa kirjassa hieman enemmän, mutta sen jälkeen tilanne on jäänyt roikkumaan.

Samoin kirjasarjan ehkä tehokkain koukku (ainakin minulle), eli Roy Gracen vaimon katoaminen kuin tuhka tuuleen, on edelleen avoinna. Senkin käsittely on jäänyt parin ekan kirjan jälkeen hyvin pieneksi.

Tässä kirjassa asiaan saadaan taas lisävaloa ja oikeastaan voin jo arvata Sandyn "salaisuuden". Tosin lopussa heitettiin taas uusi pommi, jota en osannut odottaa. Juuri kun ajattelin, että pidän taukoa taas tästä sarjasta, niin enpä tiedäkään voinko.

Ote kirjan takakannesta:

Carly Chase is still traumatized ten days after being in a fatal traffic accident that kills a teenage American student from Brighton University. Then she receives news that turns her entire world into a living nightmare. 

The drivers of the other two vehicles involved have been found tortured and murdered. Now Detective Superintendent Roy Grace of the Sussex Police Force issues a stark and urgent warning to Carly: She could be next.

En käy juonta sen enempää ruotimaan, sillä pätkä takakannesta kertoo kaiken oleellisen, muttei liikaa. Tämä kirjasarjahan kannattaa ehdottomasti lukea kronologisessa järjestyksessä. Viittauksia ja vihjeitä menneeseen on paljon. Tässä kirjassakin kohdataan lyhyesti eräs henkilö aiemmista kirjoista. Ja juuri on luultu, että hänet on jo eliminoitu...


Roy Grace -sarja:

Dead Simple
Looking good dead
Not dead enough
Dead man’s footsteps
Dead Tomorrow (julkaistu suomeksi käsittääkseni syksyllä 2012)
Dead Like you
Dead Man’s grip (tässä postauksessa)
Not Dead Yet (odottaa hyllyssä)

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Hereafter

Kuva täältä.
Hereafter (2010)
Ohjannut Clint Eastwood

Katsoin tämän elokuvan eilen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa niin suuren, että on pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Mitä yhteistä on San Franciscossa asuvalla duunarilla, ranskalaisella journalistilla ja brittiläisellä koulupojalla? Eipä oikeastaan muuta kuin jollakin tavalla kukin näistä on kosketuksissa kuolevaisuuden kanssa. Kukin käy omaa henkistä kamppailua tahollaan.

Elokuva kuljettaa aluksi kolmea tarinaa, loppua kohden nämä tarinat ja kohtalot yhdistyvät. Mutta miten ja miksi, se selviää katsomalla. En halua spoilata tämän enempää, koska se latistaisi elokuvanautinnon.

Voisin kuvitella, että joidenkin mielestä elokuva - etenkin loppua kohden - on kliseinen. Olkoon tai ei, minua se ei häirinnyt lainkaan eikä vienyt palaakaan pois elokuvan viehätyksestä. Eastwood on loistava ohjaaja.

Hereafter on tietyllä tapaa hyvinkin visuaalinen elokuva. Sen palaset on kauniisti kudottu yhteen. Rankkaisin tämän ehkä jopa parhaaksi tänä vuonna näkemäkseni leffaksi. En tosin katso kovin paljon leffoja enkä varsinkaan yleensä uutuuksia, joten otanta on melko suppea.

Ehkä voisinkin sanoa, että tämä leffa menee kaikkien aikojen kiehtovimpien elokuvia top kymppiin. Hereafter liikutti minua todella syvältä ja muutama kyynelkin vierähti sitä katsoessa.

Alla traileri, jos kiinnostaa.

torstai 13. joulukuuta 2012

Pellen muotokuva

SusuPetal: Pellen muotokuva

Pellen muotokuva on kulkenut käsilaukussani pitkin Lontoon katuja. Se on istunut sylissäni pubissa ollessani maanpaossa remontin takia.

 Se on ollut uskollinen seuralaiseni tässä epämukavassa elämänvaiheessa. Se on saanut minut tirskahtelemaan pubissa useammankin kerran. Onneksi en enää välitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat.

Pellen muotokuva koostuu novelleista. Novellit ovat lyhimmillään muutaman lauseeen, pisimmillään muutamien sivujen pituisia. Silti ne eivät jää pelkäksi luuksi jäteen. Susu osaa taikoa lihat tarinan ympärille ihan muutamillakin kappaleilla.

Pelkistetty ja konstailematon tyyli ei jätä kylmäksi tunnetasollakaan: jos osaa kirjoittaa, ei tarvitse jaaritella kymmentä sivua nostattaakseen tunteita. Susu osaa.

Osa novelleista on lyhyen toteavia. Silti lauseiden välistä pilkistää tietynlainen tumma huumori, ehkä jopa sarkasmi. Riippuu siitä, miten tekstejä haluaa tulkita.

Ote novellista Kohtauksia

- Hei, minulla on aika lääkärille kello 8.40. Nimellä Potilas.
- Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
- Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten.
- Sen jälkeen on tullut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.

Kohtauksia on kirjan pisin novelli. Se on dialogi, joka käydään Potilaan ja terveyskeskushenkilökunnan välillä. Avun saaminen polvikipuihin ei ole ihan helppoa Potilaan joutuessa byrokratian pyöritykseen.

Novellissa on mielestäni hyperbolamaisia tunnusmerkkejä. Samaa havaitsen muutamissa muissakin Susun novelleissa. Pidän siitä, että näennäisen pieni asia paisuu ja lopulta saattaa jopa muuttua perin merkilliseksi: syntyy koomisia tilanteita. Silti tarina säilyy uskottavana.

Kirjassa on myös toinen puoli, herkempi ja mustempi. Surumielinen, melankolinen. Ei kuitenkaan lohduton - ainakaan välttämättä kirjan henkilöille itselleen. Se, miten muut näkevät, onkin sitten eri asia. Mutta minä näin myös toivoa.

Pidin siitä, että kukin novelli on otsikoitu. Jokainen sana on arvokas, jokainen sana kertoo jotain - myös otsikko. Mitään turhaa ei ole, mutta toisaalta ei tarvetta myöskään lisätä mitään.

Pellen muotokuva on ehyt kokonaisuus. Me kukin olemme oman elämämme pellejä tietyllä tapaa. Peitämme enemmän kuin paljastamme ja monesti sekin, mitä paljastamme, voi olla harhaanjohtavaa. Naamioidemme takana olemme haavoittuvaisia. Kirjan nimi on monitulkintainen, mutta näin tulkitsen sen itse.

Suosittelen lämpimästi Pellen muotokuvaa kaikille, joita elämän rosoisuus maustettuna huumorilla kiinnostaa. Itse pidin kovasti! Kirjaa saa mm. AdLibriksestä ja monista muista verkkokaupoista.

Kannattaa tsekata SusuPetalin nettisivut. Siellä on lisätietoja Pellen muotokuvasta ja muistakin Susun kirjoittamista kirjoista. 

perjantai 7. joulukuuta 2012

Isidorin tarina

Kuva täältä.
Henning Mankell: Isidorin tarina

Olen lukenut tämän jo muutamia päiviä sitten, mutten vain saa aikaiseksi kirjoittaa tästä mitään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Isidorin tarinan. Se on aika surullinen tarina yritteliäästä pojasta ja hänen kasvustaan mieheksi.

Oman unelman toteuttaminen saa surkuhupaisan päätöksen ja Isidorista tulee kotikylänsä pelle ja narri. Onni onnettomuudessa lienee se, ettei Isidor tajua sitä itse - ainakaan aluksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Ruotsiin. Luokkajako on vahvasti läsnä ja mielestäni Mankell jopa alleviivaa sitä tarinassaan. Ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla, mutta sen verran, että se pisti silmääni.

Kirjan perussävy on surullisen humoristinen: omat tuntemukseni kallistuivat enemmän surun puolelle. Vaikka asioita kuvattiin humoristisestikin, itse en jaksanut useinkaan nauraa. Sen sijaan minulle tuli paha mieli Isidorin puolesta.

Pidin tästä kirjasta siitä huolimatta: Mankell on mestari synnyttämään ristiriitaisia tunteita lukijassaan - tai ainakin minussa. Nyt olo on sen verran ristiriitainen, etten osaa kirjoittaa enempää.

Takatekstin voi lukea täältä.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Minä kuudesti


 Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ojensi minulle ihastuttavan Sunshine Award -tunnustuksen. Kiitos paljon, ystäväinen!

Tunnustuksen muassa tuli kuusi kysymystä, joihin vastata. Vastasin kysymyksiin ennen kuin aloin tarkemmin miettiä tunnustuksen nimeä.

Ei tainnut tulla kovin aurinkoinen postaus ainakaan kuvien suhteen, heh. Mutta näillä nyt mennään.

Sitä paitsi saan kiksejä melankoliasta. Ulospäin olen melko nauravainen, vaikka huumorini usein melko mustaa onkin.

Tosin kaikenlaiset puujalkavitsitkin naurattavat. Ja oikeastaan mikä tahansa. Riippuu päivästä ja biorytmeistä.


1. Mistä unelmoit?

Minulla on paljon unelmia ja ne vaihtuvat päivittäin. Ei niin, että jotain jäisi pois - lisää tulee koko ajan, heh - vaan niin, että unelmoin eri unelmia eri päivinä/kausina.

Päässäni on unelmatehdas, joista osa on ihan silkkaa fantasiaa eikä niiden ole edes tarkoitus toteutua. Jos unelma muuttuu pakkomielteeksi, pyrin yleensä tekemään asialle jotain. Toisinaan syntyy siis myös toteutuneita unelmia.

Eräs haaveeni on tehdä raunioreissu Detroitiin. Toinen haave on tehdä road trip Eurooppaan mm. Belgiaan. Matkaan sisältyisi autiotalojen bongaamista joka paikassa.

2. Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Vapaus, vapaus ja vapaus. Ja tietty aviomieheni.

3. Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Eiköhän se olisi tämä nykyinen asuinmaa. Tästä on tullut minulle koti.

4. Elämäsi parhain saavutus?

Vaikea laittaa mitään järjestykseen, sillä kulloinkin saavutettu etappi tuntuu juuri silloin tärkeimmältä.

5. Suosikkiharrastuksesi?

Pakko nyt sanoa ensimmäisenä lukeminen, koska tämä on kirjablogi.

Fyysisistä harrastuksista sanoisin pyöräily ja seikkaileminen. Eräs intohimoinen harrastukseni on autiotalojen bongaaminen. Täällä niitä ei tosin juurikaan ole (tai sitten en osaa etsiä), joten tämä harrastus hieman kärsii.

Mutta jokaisella reissulla on pakko ainakin yksi hylätty tönö tai raunio löytää. Alla olevan videon olen tehnyt joskus vuonna 2010 ja se on oodi autiotaloille (kuvat ovat ottamiani). Musiikkina Johanna Kurkelan Piha ilman sua (olen Johanna Kurkela -fani).


Muita tärkeitä harrastuksia on tietenkin kirjoittaminen, kuvaaminen ja kuvien tekeminen.

6. Suosikkimusiikkisi?

Lähes laidasta laitaan. Oikeastaan genrellä ei ole väliä, jos melodiat on kohdillaan. Tällä hetkellä kuuntelen paljon mm. Uaralia. Tämä video on kuin taideteos.


Muita kestosuosikkeja ovat Enigma, Tiamat, Meiko Kaji, Rammstein jne

En nyt haasta ketään, koska lähes kaikki ovat tämän prenikan jo saaneet. Jos et kuitenkaan vielä ole, niin nappaa ihmeessä mukaasi - tulisin mieluusti lukemaan sinun kuusi kohtaasi.


perjantai 30. marraskuuta 2012

Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
Otava 2010
S. 316

Olen halunnut lukea tämän kirjan siitä lähtien, kun se julkaistiin. 

Vasta hiljattain sain kirjan käsiini ja nyt se on sitten luettu.

 Olo on ristiriitainen enkä oikein tiedä, mitä ja miten Parvekejumalista kirjoittaisin. Jos aloitetaan ihan alusta eli kirjan nimestä.

Lukijalle selviää melko pian, mihin nimi viittaa. Minusta Parvekejumalat onkin nappivalinta ja tarina sen taustalla kiehtova: se kestää läpi kirjan. Kirja on muutenkin tietyllä tapaa henkinen ja "taikauskoinen", kuten monet uskonnotkin ovat.

Ote kirjan takakannesta:

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Hän haluaisi hengailla kaupungilla, surffata netissä, käydä leffoissa ja bileissä, mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu huulipuna, korvakorut ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta.

Itse asiassa isän suunnitelmat eivät olleet mitenkään erikoisia. Ne lienevät juuri niitä, joita ne olisivat olleet kotona Somaliassakin. Siellä tyttölapsen "kohtalo" on paljolti ennalta määrätty ja häntä on helpompi suojella "houkutuksilta" ja "turmiolta". Lisäksi kun vertailupohjaa ei ole, on vaikea haaveillakaan muusta.

Anis yrittää elää länsimaisten ystäviensä tavalla isältään salassa. Se ei helppoa, kun veljet vahtivat haukkoina hänen jokaista liikettään. Ankara kasvatus ei koske poikia - tai periaatteessa koskee, mutta heidän touhujaan katsotaan läpi sormien. Tai sitten mitään "paheita" uskota olevankaan, koska kukapa heitää vahtisi muut kuin he itse.

Kirjan sivuilta paistaa kuvottava kaksinaismoralismi. Länsimaalaiseen silmään näyttää siltä, että perhe koostuu lähinnä miespuolisista jäsenistä. Naiset ja tytöt ovat vain rekvisiittaa, joiden paikka on olla kotona ja sielläkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti.

Tässä ei sinänsä ollut minulle mitään uutta. En todellakaan ole mikään Islam-asiantuntija ja mahtuuhan toki kyseisen uskonnon edustajiin henkilöitä laidasta laitaan. Ihan niin kuin vaikkapa kristinuskossakin. Tämä kirja kuvaa siis kenties ääri-islamilaista näkökulmaa ja se on surullista luettavaa.

Snellman ei kuitenkaan sorru mässäilemään ikävilläkään tapahtumilla. Ne kerrotaan Aniksen kannalta niin kuin ne ovat, melko lyhyesti vieläpä. Ikään kuin olkia kohtauttaen. Kirjailija jättää myös melko pitkälti Aniksen tunnepuolen käsittelemättä lukuun ottamatta tietynlaista hämmenystä kulttuurien törmäämisen tiimoilta.

Aniksen tarinan rinnalla kulkee Alla Zahran tarina. Alla Zahra on taiteilijaäidin tytär, joka kääntyy muslimiksi. Aniksen ja Zahran tiet risteytyvät, mutta he eivät henkisellä tasolla kohtaa toisiaan, vaikka fyysisesti kohtaavatkin.

Ymmärrän Zahran tarinan merkitysen kirjassa, vaikka itseäni kiinnosti kylläkin Enemmän Anis. Mietin myös onko Snellman kirjoittanut Zahran kirjaan kuvatakseen elämää muslimina. Miten länsimaalainen kokee uskonnon, miltä tuntuu peittää kasvonsa ja vartalonsa hunnuin.

Tasa-arvo ei ole globaali käsitys. Se on paljolti sidoksissa kulttuuriin. Luin joskus aikoja sitten tutkimuksen, jossa musliminaisilta kysyttiin kokevatko he olevansa tasa-arvoisia miehensä kanssa. Suuri osa koki olevansa.

Monen länsimaisen mielestä näin ei varmastikaan ole. Ei minustakaan. Toisaalta, jos olisin syntynyt ja asunut muslimimaassa, kokisin asian varmasti toisella tavalla.

Jos taas olisin syntynyt muslimimaassa (ja olisin musmili) ja muuttaisin vaikkapa teini-ikäisenä tai lapsena Suomeen perheeni kanssa, saattaisin joutua kulttuurien törmäykseen, jossa syntyisi halua pohtia asioita ja omaa asemaa toisellakin tavalla.

Ihan niin kuin Aniksellekin kävi. Hän kyseenalaistaa oman uskontonsa ja sen tavat. Hän alkaa nähdä ja ajatella eri tavoin asioista. Isänsä mielestä hän siis turmeltuu, likaantuu. Uskontoa ei saa "hylätä", vaikka haluaisi. Elämä on elettävä tietyllä tavalla.

Tätä taustaa vasten ymmärrän "sensuurin": televisio, lehdet ja kirjat ovat pahasta, koska ne saattavat antaa kimmokkeen ajatella. Ja sitähän ei haluta, joten ihmiset (naiset) pidetään mieluummin pimennossa. Silloin ei ole valinnanvaraa, kun ei tiedä, mistä valita.

Tämä Hesarin artikkeli (Sanni Saarinen: Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea) on muutaman vuoden takaa, mutta minusta erittäin kiinnostava.

Palataan nyt kuitenkin vielä hetkeksi Parvekejumaliin. Snellmanin kieli on ajoittain kaunista ja mystistä, leikittelevää ja runollista. Ainoastaan  häiritsi ajoittainen repaleisuus ja jopa "huono kieli". Tällä tarkoitan kummallista pilkutusta ja runsasta tulee olemaan -"futuurin" käyttämistä. Ehkäpä se oli tarkoituksellista.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti ja suosittelen lämpimästi kaikille kulttuureista kiinnostuneilla. Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni lisääkin.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Pelastetaan meidät itseltämme

Kuva täältä
Inger Frimansson: Parempi elämä
Like 2009
S. 479

Nelivuotias Angelica katoaa rattaistaan ja haihtuu kuin savu ilmaan. Päiväkodin tädit ovat ihmeissään ja järkyttyneitä. 

Myös poliisi on ymmällään johtolankojen täydellisen puuttumisen takia. Varmaa on, että tyttö on kaapattu - muuten hänet olisi jo löydetty.

Frimansson punoo melkoisen tarinan, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin ennalta arvattavana. Se ei oikeastaan kuitenkaan haitannut, sillä en olisikaan jaksanut pahemmin ajatella. Halusin lukea nimenomaan jotain sujuvaa ja helppoa. Sellainen on tämä Frimanssonin kirja.

Minulla on nyt kausi, kun kaikki motivaatio on poissa ja yleensä hyvä keskittymiskykynikin rakoilee. En osaa päättää, mitä luen ja sitten aloitan kirjoja ja jätän ne kaikki kesken.

Eräs tällainen kesken roikkuva kirja on Kate Mortonin House at Riverton. Se on ollut minulla kesken nyt kolmisen viikkoa eikä se vain nappaa, vaikka periaatteessa on kiinnostava.

Taitaa olla väärä aika sellaiselle kirjalle, mutta enpä viitsi ottaa kirjanmerkkiä ainakaan vielä siitä pois. Jospa luen luvun silloin tällöin ja katsotaan, miten käy.

En jaksaisi tästä Frimanssonin Paremmasta elämästäkään kirjoittaa. Kirjoitan silti, koska minulla on pakkomielle kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista (tai ainakin romaaneista). Vali vali, nyt tulee kyllä varmaan historiani kummallisin kirjapostaus.

Mietin onko vika minussa, kun en taaskaan voinut sietää näitä kirjan henkilöitä. Miten näitä tällaisia nyt niin kovasti osuu eteen! Tuossa aiemmin oli molemmat Pakkasen kirjat, joiden kaikkia henkilöitä jos en nyt inhonnut, niin en ainakaan voinut sietää.

Parempi elämä on kirjoitettu useasta näkökulmasta. Minua otti päähän Danielin nössömäisyys ja hänen jatkuva panetus. Noh, olihan hän toki melko nuori, joten silloin vissiin panettaa koko ajan ja aivotkin on alapäässä.

Päiväkodissa työskentelevä Magdakin on jotenkin saamaton ja käyttäytyy mielestäni epäloogisesti ja -uskottavasti. Tätä kirjaa nyt ei muutenkaan voi kovin uskottavaksi sanoa. Sinänsä sillä ei ole väliä, koska ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan välttämättä olla uskottavia.

Kaiken kaikkiaan tämä kyllä oli ihan luettava kirja - ei varmaankaan Frimanssonin parasta antia, otaksuisin.

~~~

Ps. Vielä ehtii osallistua kirjani arvontaan - tässäpä suora linkki osallistumispostaukseen!

maanantai 19. marraskuuta 2012

Keskusteluja mielisairaalassa

Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Bazar 2010
(alkuper. Tarnished Beauty, 2008)
S. 381

Tämä kirja on kummitellut päässäni kaiketi jo muutaman vuoden. Olen sen halunnut lukea, mutta se ei vain ole osunut käteeni.

En enää muista, mistä alkujaan sain tämä pakkomielteen (kenties lukemalla kirjasta joko kirjablogeista tai jostain muualta), mutta se (pakkomielle) on ollut vahva kuin Jamiletin syntymämerkin voima.

Miten tietyt asiat voivatkin jäädä alitajuntaan kummittelemaan ja odottamaan täyttymystään? Tämä minun lukupakkomielteeni ei tietenkään niin riivaten kuin syntymämerkki, joka pitkään määritteli Jamiletin elämän suunnan ja ajatukset. Syntymämerkki tosiaan oli suuri, mutta sen henkinen mahti kantajaansa kenties vielä suurempi.

Nähdessäni Señor Peregrinon noin viikko sitten S-Marketin pokkarihyllyssä tartuin oitis tilaisuuteen. Eikä ole tarvinnut katua. Nyt on pakkomielle tyydytetty ja sen mieltä kaihertava voima taltutettu.

Rehellisesti voin kyllä sanoa, että en varmastikaan olisi tätä kirjaa ostanut pelkän kannen saati takatekstin perusteella. Kumpikaan ei oikeastaan tee oikeutta kirjalle. Siksi minun on täytynyt kehittää tämä pakkomielle jostain muualta.

“Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka elämää varjostaa valtava syntymämerkki. Jamiletin kotikylän asukkaat karttavat häntä, koska pitävät verenpunaista merkkiä paholaisen kädenjälkenä. 

Tyttö pakenee ahdasmielisestä yhteisöstä Yhdysvaltoihin ja alkaa työskennellä määrätietoisesti unelmansa eteen: hän haluaa poistattaa syntymämerkkinsä ja olla kuin kaikki muutkin.”

Kiinnostaisiko sinua lukea vanhan, kärttyisen mielisairaalapotilaan tarinoita nuoruudestaan ja pyhiinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan?

Minua suoraan sanottuna ei, mutta silti luin ja koukutuin. Se oli mielenkiintoista niin kuin Señor Peregrino itsekin kaikessa ailahtelevaisuudessaan.

“Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan ja saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon, vanhan espanjalaismiehen jonka kanssa kukaan ei tule toimeen.

Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista ystävystyvät, ja heidän välilleen muodostuva yhteys hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet.

Kun herra Peregrino kertoo elämäntarinaansa, Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.”

Kirjan myötä lukija saa tutustua myös muhin kuin yllä mainittuihin henkilöihin. Myös nämä ihmiset ovat kiehtovia, mutta en silti aio sanoa heistä sanaakaan. Ne tulkoot yllätyksenä lukijalle.

 Minä elin ja hengitin tätä kirjaa, imin sen tapahtumia ja ajatuksia. Vaikka kirjan juoni ja koko maailma tuntuu olevan kovin kaukana omastani, saatoin silti samastua moniin tunteisiin.  Saatoin ymmärtää Jamiletin suhteen kammottavaan syntymämerkkiinsä.

Kuinkahan moni meistä lopulta kantaa (tai on kantanut) näkymätöntä merkkiä muassaan; sellaista, jonka mahti muovata meitä itseämme ja minäkuvaamme, on valtaisa? Ja voiko sellaisesta taakasta vapautua?

Señor peregrino on kaunis kirja, jonka lukemista en olisi halunnut lopettaa. Kirjan voi lukea puhtaasti viihteenä –koskettavana sellaisena– tai antaa sen imaista mukaansa ja synnyttää ajatuksia. Itse jään miettimään tätä kirjaa, pohdin mitä tästä voisin itse oppia. Sillä tämän kirjan siivellä matkustin itsekin matkalle sisimpääni.

~~~

Sitaatiissa olevat tekstit olen lainannut kirjan takakannesta.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Ruohonleikkaaja

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
Otava 2006
S. 272

Terapeutti Merja Itälän mies kuolee äkillisesti. Muutama päivä ennen hautajaisia Merja näkee lehdessä kuolinilmoituksen, jossa on hänen edesmenneen miehensä tiedot, runonpätkä sekä merkillinen allekirjoitus, “rakkaasi”.

Kuolinilmoitus saa Merjan tolaltaan. Kuka ihme sellaista kirjoittaisi? Oliko miehellä salattu elämä Merjan tietämättä? Mikään pyhimys ei tosin ollut Merja itsekään.

 - Otan osaa, asiakaspalvelija sanoi koleasti. – Emme siltikään voi paljastaa ilmoituksen lähettäjän nimeä. Ja voihan olla, että... 
- Ai että kyseessä olisi joku toinen Joel Itälä? Merja keskeytti. Ääni oli kohonnut raivokkaaksi kimitykseksi. – Älä kuule unta näe! Tämä on täysin naurettavaa ja minä... minä peruutan koko lehden tilauksen!
- Katkaistaanko tilaus välittömästi? asiakaspalvelija tiedusteli.
- Kyllä... ei kun viikon kuluttua!

Juonesta en viitsi tämän enempää kertoa. Asetelma on mielenkiintoinen ja Pakkanen rakentaa tarinan koukuttavasti eri henkilöiden kautta tuomalla nämä tietyllä tavalla lopulta yhteen. Yllättävä käännekin tapahtuu, ja se sotkee asioita entisestään.

Kielellisesti Pakkasen tyyli on samanlaista kuin edellisessäkin kirjassaan (Hinnalla millä hyvänsä). Lauseet ovat lyhykäisiä ja nasevia, samoin dialogit. Dialogien kökköyden takia henkilöt vaikuttavat ajoittain jokseenkin yksinkertaisilta tai vain tylyiltä.

Tässä kirjassa esiintyy myös edellisessä kirjassa vilahtanut poliisi Ström. Hän on tässä kirjassa, mikäli mahdollista, vielä tylympi ja epäammattimaisempi. Pakkanen on kyllä taitava luomaan henkilöhahmoja, joista on vaikea pitää. En nimittäin pitänyt yhdestäkään tämän(kään) kirjan henkilöistä.

Nämä lukemani Pakkasen kirjat ovat kyllä olleet mainiota viihdettä. Niihin pääsee helposti sisälle ja lukeminen sujuu sutjakkaasti. Nämä ovat itse asiassa oikein sopivia kirjoja, jos on vaikeuksia keskittyä lukemiseen.

Tutustumiseni Outi Pakkasen kirjoihin ei jää tähän. Aion pitää silmäni auki ja hommata lisää Pakkasta, jos vain osuu eteen.

¨¨ ¨¨

Kansi: Leena Majaniemi

torstai 15. marraskuuta 2012

Kirja-arvonta



Nyt on oiva tilaisuus osallistua arvontaan, jossa voit voittaa kirjoittamani kirjan, Kadotettu maisema. Tästä pääset suoraan arvontaan.

Kannattaa osallistua - jaossa on peräti kolme kirjaa!


tiistai 13. marraskuuta 2012

Hinnalla millä hyvänsä

Outi Pakkanen: Hinnalla millä hyvänsä
Otava, 2005
S. 303

Piritta ja Hannamai ovat bestiksiä. He molemmat ovat 15-vuotiaita ja käyvät samaa koulua.

Hannamain haaveissa on julkisuus: hän haluaa päästä lehtien palstoille koreilemaan, mutta se oma juttu vielä puuttuu. Ikäkään ei toistaiseksi riitä tosi-tv-ohjelmiin.

Piritta on hieman maltillisempi. Hän suree vielä edesmennyttä isäänsä eikä voi sietää äitinsä uutta miesystävää. Kaiken lisäksi miesystävä on opettajana koulussa, jota hän ja Hannamai käyvät.

Kun Hannamai sitten syyttää samaista opettajaa seksuaalisesta ahdistelusta, syntyy tapahtumakierre, joka sotkee monien elämän. Sitä, onko syytöksissä mitään perää, joudutaan miettimään koulun ja lopulta poliisinkin voimin.

Kirja koukuttaa heti alusta lähtien. Vaikka se on julkaistu jo vuonna 2005, se tuntuu hyvin ajankohtaiselta vieläkin. Mikään kielellinen mestariteos tämä ei ole, mutta toisaalta minua se ei häirinnyt. Tarina on viihdyttävä ja joskus pelkästään se riittää.

Ajoittainen epäuskottavuus sen sijaan pisti miettimään. Jättäisitkö sinä lapsesi kahden miehen kanssa, jota epäillään seksuaalisesta häirinnästä? Minä en.

En oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Koulun rehtori vaikuttaa nössöltä, joka ei tunnu olevan pätevä virkaansa. Alaikäiseen sekaantumisesta epäilty opettaja käyttäytyy lapsellisesti eikä edes halua kertoa omaa kantaansa asiaan.

Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää.

Tämä on ensimmäinen Pakkaselta lukemani kirja. Kirjailijan nimi on minulle kyllä ennestään tuttu, mutta jostain syystä ei ole tullut luettua hänen kirjojaan aiemmin.

Rakkaudesta kirjoihin –blogin Annikan kautta kiinnostuin Outi Pakkasesta. Kirpparikierros (olen nyt lomalla Suomessa) tuotti hedelmää ja löysin jopa kaksi Pakkasen kirjaa: tämä sekä Ruohonleikkaaja (jonka luen seuraavaksi).

¨¨¨¨

Kannen kuva: Fennopress/Photonica/Eg Project - Sarja-asu: Leena Majaniemi

perjantai 9. marraskuuta 2012

Syyllisiä kahdessa tasossa

Lisa Ballantyne: The Guilty One
2012
S. 454

Daniel Hunter on menestyvä asianajaja, joka on erikoistunut nuoriso-oikeuteen. Kun hänet esitellään 11-vuotiaalle Sebastianille, jota syytetään muutamaa vuotta nuoremman lapsen murhasta, nousevat haamut hänen menneisyydestään pintaan.

Danielin lapsuus ei ollut ihan mutkaton. Hänen äitinsä oli narkkari ja kyvytön huolehtimaan lapsestaan. Daniel otetaan huostaan ja hän päätyy pienelle maatilalle Minnien hoteisiin. Sijaisvanhemman rakkaus ja kärsivällisyys parantaa hiljalleen Danielin haavat, hän saa uuden mahdollisuuden elämälleen.

Mutta sitten Minniekin pettää Danielin. Voiko niin suurta petosta antaa anteeksi? Daniel ei voi ja niinpä hän katkaisee välinsä Minnieen kokonaan.

Kirjassa on kaksi tasoa. Nykyajassa käsitellään Sebastianin mahdollista syyllisyyttä murhaan lähinnä asianajajien ja oikeuslaitoksen näkökulmasta. Toisessa tasossa liikutaan Danielin menneisyydessä ja lukijalle avautuu hiljalleen Danielin vaikeat lapsuusvuodet.

Kirjan rytmi on miellyttävä ja hyvin koukuttava. Ballantyne osaa tuoda keskeiset henkilöt iholle säilyttäen silti tietynlaisen etäisyyden. Koska kirja on Danielin näkökulmasta (kuitenkin yksikön kolmannessa) kirjoitettu, tietty mystisyys (ja subjektiivisuus) kuuluu asiaan.

En pitänyt kaikista kirjan henkilöistä. Esimerkiksi Danielin sijaisvanhempi, Minnie, oli minusta ajoittain jopa etova. Kävi toisinaan mielessäni, miten sellaiselle henkilölle edes annetaan sijaislapsia hoitoon.

Minnielle maistui gini. Mikään känniörveltäjä hän ei ollut, mutta yleiskuvaksi hänestä välittyi minulle epäsiisti tissuttelija. Minua etoi kuvaukset hänen kosteasta ja jo parhaat päivänsä nähneestä villatakista.

Jostain syystä etenkin kirjan edetessä aloin myös nähdä Danielin enemmän naisena kuin miehenä. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että kirjan on kirjoittanut nainen. Ehkä minulla oli alitajuinen ennakoasenne, vaikken sitä kylläkään tunnistanut enkä oikein osaa sanoa, missä vaiheessa kirjaa Daniel muuttui päässäni niin naismaiseksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja toivon, että Lisa Ballantyne jatkaa kirjoittamista. Tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa ja jos lisää on luvassa, niin ehdottomasti luen.

Kirjaa ei ole ainakaan vielä käännetty suomen kielelle, mutta esim. AdLibriksestä sen saa englanninkielisenä. Tsekkasin myös löytyisikö kirjaa kirjastoista Helmet-palvelun kautta, mutta ei näkynyt ainakaan vielä.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Jumissa autiossa saaressa

Kuva täältä.
Emily Barr: Stranded 
2012
S. 404

Esther Lomaxin intohimoton avioliitto päättyy. Hän päättää sen kunniaksi repäistä ja matkustaa kerrankin jonnekin kauas. Kohteeksi valikoituu Malesia ja sen ihanat rannat.

Matka kääntyy painajaiseksi Estherin osallistuttua veneretkelle kuuden muun turistin kanssa. Joukkio päätyy eristyneelle autiolle saarelle ilman venettä. He ovat totaalisen jumissa eikä pelastusta näy eikä kuulu.

Innostuin tästä kirjasta sen robinsoncrusoemaisen juonen takia eikä minun tarvinnut pettyä, vaikka kirja ihan toisenlaiseksi osoittautuikin. Moitteita voisi ehkä antaa joidenkin henkilöiden kliseemäisyydestä, mutta oikeastaan se ei haitannut minua.

Tässä oli vaihteeksi kirja, jota lukiessa “tulevaisuus” oli melko avointa. Minulla ei ajoittain ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi voisi tapahtua ja millaiseksi asiat muodostuvat. Oli siis todella helppo koukuttua kirjaan.

Tämä on taas niitä kirjoja, joista ei oikeastaan kannata tietää juuri mitään ennen lukemista. Siksipä en kerrokaan tästä tämän enempää. Suosittelen kyllä lämpimästi tätä kirjaa kaikille vaihtelunhaluisille lukijoille.

Stranded oli ensimmäinen kirja, jonka olen Emily Barrilta lukenut. Aion ehdottomasti lukea hänen muitakin kirjojaan. Barr on melko tuottelias ja hän onkin julkaissut jo kymmenen kirjaa. Tämä on hänen uusin.

Olen ymmärtänyt, että Barrin kirjat koskettavat tavalla tai toisella matkustamista ja matkailua. Mitään matkaoppaita kirjat eivät kuitenkaan ole, vaan tätä ainakin voisi kutsua trilleriksi.

Barr on työskennellyt toimittajana ja kirjoittanut kolumneja ja matkajuttuja mm. Observeriin. Maailmaa ristiin rastiin matkannut Barr siis tietää, mistä kirjoittaa. Ja osaa kirjoittaa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Lumesta syntynyt - tai sitten ei


Eowyn Ivey: The Snow Child
julkaistu 2012
s. 406 (plus bonusmateriaali)


Tämän kirjan ostin ihan puhtaasti sen saaman hehkutuksen takia. Kuulun Richardin ja Judyn book Clubiin ja sitä kautta saan kätevästi lisätietoa mm. uutuuskirjoista.

Ivey kirjoittaa kauniisti. Hän onnistuu tuomaan Alaskan luonnon iholle. Hengitin keuhkoja repivää pakkasilmaa ja katselin tummaa yötaivasta. Jännitin joenrannalla kantaako jää. Mietin, miltä tuntuisi elää eristäytynyttä ja yksinäistä elämää 1920-luvun Alaskassa, keskellä ei mitään.

Minä siis tosiaan koin tehneeni reissun tuonne villiin pohjolaan. Lunta ja jäätä, niitä tummia tähtitaivaita ei ole vaikea kuvitella, kun on Suomesta kotoisin ja on niinkin hyvä opas matkassa kun Eowyn Ivey.

Jack ja Mabel ovat lapseton pariskunta. He muuttavat Alaskaan aloittaakseen uuden, ihan erilaisen elämän. Lapsettomuus asuu katkerana möykkynä heidän sydämissään.

Eräänä iltana he tekevät lumesta tytön, antavat sille lapaset, sitovat kaulaan liinan. Aamulla teos on murskana, mutta lapaset ja kaulaliina ovat kadonneet...

Koukutuin kirjaan heti sen ensimmäiseltä sivulta alkaen. Lapsettomuus ja siihen liittyvät tunteet eivät noin periaatteessa ole "minun juttu" kirjallisuudessa (eikä muutenkaan) enkä tajua, miten nyt yhtäkkiä kaikki (pari viimeisintä) lukemani kirjat tuntuvat sivuavan aihetta. Mutta joo, itsepähän olen lukemiseni valinnut.

Lapsettomuusteemastaan huolimatta pidin kirjasta: en voi liikaa sanoa, miten kauniisti ja elävästi kirja on kirjoitettu.

Sitten tulee se mutta. Kirja alkoi plörähtää loppua kohden. Sen taianomainen unimaisuus ja kysymys siitä, mikä on todellista, menetti otteensa.

The Snow Childhan on tietyllä tapaa fantasiaa, tietyllä tapaa sitten ei. Pidin alun mystisyydestä, mutta valitettavasti se menetti kirjan edetessä hohtonsa muuttuessaan liian lihalliseksi, todelliseksi.

Kirjan loppu oli myös totaalinen pettymys. Se oli epälooginen, en tajunnut sitä eikä sitä selitetty. Täytytynee mennä googlettelemaan toisten arvioita kirjasta ja katsoa, josko joku olisi sen ymmärtänyt edes jollain tavalla. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin kirjasta eli ei ollut ajanhukkaa.

Jos nyt joku on tämän lukenut, niin kuulisin mielelläni ajatuksia etenkin kirjan lopusta. Tätä ei tosin ole suomennettu, ainakaan vielä. Minulla on tunne, että tämä saatetaan kyllä kääntää suomeksikin jossain vaiheessa. Mutta tämä on siis vain arvaus (kirja on käänetty jo mm. saksaksi). Snow Childin saa englanninkielisenä ainakin AdLibriksestä.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kirjaani on luettu



Mikäli joku ei vielä tiedä, niin olen kirjoittanut kirjan nimeltä Kadotettu maisema. Kerroin kirjasta jokunen aika sitten täällä.

Nyt kirjaani on myös luettu. Listaan tähän linkit arvioihin. Missään arvosteluissa/lukukokemuksissa ei ole juonipaljastuksia, joten niitä uskaltaa lukea, vaikkei kirjaa olisi itse lukenut.

Annika K
Uuna
Karoliina 

Mene tästä katsomaan, mistä kaikkialta kirjan voi hankkia! Tutustu samalla myös Kadotettu maisema -blogiin!Blogi on huumoripainotteinen, mutta saattaa joskus sisältää myös ihka oikeita ajatuksia(ni) kirjoittamisesta ym. Aika näyttää millaiseksi blogi muotoutuu.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Slummista katujen kuningattareksi


Martina Cole: Dangerous Lady
Ilmestynyt 1992
s. 563


Tämä on kolmas lukemani Colen kirja. Minulla on hyllyssä useita Martinan kirjoja, sillä löydettyäni hänet (ruokakaupan "kirjahyllystä") innostuin ja olen siitä lähtien ostellut hänen kirjojaan aina, kun on tullut eteen.

Colen kirjat ovat pääasiassa itsenäisiä romaaneja, mutta joitakin poikkeuksia on. Esimerkiksi tälle on olemassa jatko-osa nimeltä Maura's game. Sitä minulla ei vielä ole, joten täytynee lähteä metsästysretkelle.

Näin kolmen kirjan perusteella uskallan sanoa, että kun aloittaa lukea Colen kirjaa, tietää mitä saa. Lukija pääsee matkalle Lontoon "köyhälistön" sekaan, yleensä aluksi elellään 1900-luvun alkupuolella ja siitä sitten edetään kohti nykypäivää.

Dangerous Lady alkaa vuodesta 1950. Köyhään perheeseen syntyy lapsia kuin liukuhihnalta. Viimein syntyy myös tyttö, Maura, runsaan poikakatraan päätteeksi. Miten perhe selviää köyhässä arjessa ja mistä alkaa yhtäkkiä tulla rahaa?

Resepti on siis sama kuin muissakin lukemissani Colen kirjoissa - erona tietenkin on, että henkilöt ja tapahtumat ovat erilaisia. Ehkä näitä voisi verrata jonkun bändin albumiin. Useinhan monet biisit saattavat kuulostaa samalta, mutta ovat kuitenkin erilaisia.

Martina Cole kirjoittaa sujuvasti ja eloisasti: kirja sisältää tuttuun tapaan murreilmaisuja, joiden ymmärtämisen suhteen minulla ei ole ongelmia. Ekan kirjan kohdalla piti vähän tarkistella sanoja, enää ei.

Kaiken kaikkiaan oikein viihteellistä luettavaa, jos ei ajoittainen "harlekiinimaisuus" häiritse. Harlekiinimaisuudella tarkoitan kuvankauniita henkilöitä ja ajoittain sen esille tuomista jopa huvittavalla tavalla.

Cole ei jaarittele sivutolkulla ulkonäköasioista, mutta esim. tässä kirjassa silmiin pisti useat muistutukset Mauran rintojen (suuresta) koosta ja hänen veljensä komeudesta.

Minulle Martina Colen kirjat ovat varma valinta, jos on esim. keskittymisvaikeuksia lukemisen suhteen.

Käsittääkseni Colen kirjoista ei ole yhtäkään käännetty suomeksi. Englanninkielisenä niitä saa kuitenkin ainakin AdLibriksestä.

Muut lukemani Colen kirjat:

The Family
Goodnight Lady

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Yleistä pohdintaa ja parit tunnustukset

Kirsti Ellilän blogissa sivuttiin (lähinnä kommenteissa ja jo monta viikkoa sitten) sitä, miten kirjablogeissa nykyään mennään melko voimakkaasti valtavirran mukana. Kirjablogeissa pyörii ne samat kirjat, joista puhutaan muuallakin.

Itse intin hieman vastaan, vaikka olenkin noin yleisesti ottaen samaa mieltä Kirstin kanssa, sillä olen huomannut saman. Mitä tunnetumpi kirja/kirjailija, sen enemmän siitä tehty postaus saa kommentteja. Samat kirjat pyörivät aalloittain eri blogeissa ja niitä sitten kommentoidaan ristiin rastiin.

On kuitenkin myös muunalaisia kirjablogeja eli tietenkään kaikki eivät edusta yllä mainittua. Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että mitä (valtavirrasta) poikkeavampi lukulista, sen vähemmän seuraajia ja kommentoijia kyseinen postaus (ja joskus jopa koko blogi) saa.

Samaan aikaan kun kritisoidaan kirjablogien samankaltaisuutta, ei kuitenkaan olla kiinnostuneita muusta. On kivempi pysytellä tutuissa ja turvallisissa. Olen miettinyt, missä kohdin tämä muutos tapahtui. Vai onko se ollut aina läsnä?

Itse olen pelkästään iloinen, kun bloggaaja kirjoittaa kirjasta, josta en ole ennen kuullut, tai jos olenkin, niin en ole lukenut. Voi miten mahtavia löytöjä sitä onkin tullut tehtyä kirjablogien kautta! Onneksi on edelleen oman tiensä kulkijoita, jotka eivät anna valtavirran vaikuttaa lukemisiinsa.

Sain jokunen aika sitten (elokuussa - joo, olen vähän hidas) Post it -tunnuksen Kuuttarelta. Olen hieman hidas näihin reagoimaan, mutta ajattelin että tunnustuksen vastaan ottaminen ja jakaminen sopii tähän yhteyteen mainiosti.



Kiitos siis sinulle, Kuutar. Olet muuten ihan ensimmäisiä kirjabloggaajia, joita olen seurannut käsittääkseni alusta asti! Itsehän aloitin kirjablogin pitämisen vuonna 2006 (elokuussa) Vuodatuksessa. Ja ojennan tunnustuksen sinulle takaisin.

Tämän tunnustuksen voisin kyllä ojentaa kaikille kirjablogisteille, mutta noudatan vaihteeksi sääntöjä, jotka ovat:

*Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
*Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
*Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
*Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Oma lisäys: Älä häiriinny, jos olet jo saanut tunnustuksen. Saat sen sitten toisen kerran.


Noora - Tea with Anna Karenina: Monipuolinen blogi, jossa on mukana mielenkiintoista pohdintaa. Monet kirjat, joista Noora kirjoittaa, ovat myös sellaisia, joista en ole edes ennen kuullut. Kiehtovaa!

Emilie - Le Masque Rouge: Kirjavalinnat aina yllättäviä, pidän kovasti Emilien tyylistä jakaa mietteensä alaotsikoin. Erittäin lukijaystävällistä ja kiehtovaa.

Disa - Bibliofile: Tämä blogi onkin ihan uusi löydös minulle. Jäin heti koukkuun ja selaillessani blogia löysin monia jänniä kirjoja, tässä eräs esimerkki!

Nafisan - Yöpöydän kirjat: Alan toistaa itseäni, mutta kirjavalinnat jaksavat lähes aina yllättää.

Laura - Lukemattomia unelmia: Blogi on melko tuore eli vasta elokuussa aloitettu. Kiehtovia kirjavalintoja - moni taas sellaisia, etten ole aiemmin kuullutkaan.

Voisin jatkaa tunnustuksen jakamista vaikka tuomiopäivään asti, mutta koska lupasin tuossa aiemmin noudattaa sääntöjä, niin lopetan nyt, kun viisi on täynnä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

The Cabin in the Woods - elokuva

The Cabin in the Woods (2011)


Kuva täältä.
Odotin kovasti saadakseni nähdä tämän elokuvan. Odotukset olivat aika korkealla, vaikka noin yleisesti ottaen harvemmin sitä törmää tosi hyviin uutuuksiin. Tai sitten katselen liian vähän ja vääränlaisia elokuvia.

Viisi teiniä lähtee viikonlopunviettoon syrjäiselle mökille keskelle metsää. Tarkoituksena on chillailla ja ryypätä.

Chillailu saa karmivan käänteen, kun lattialuukku pompsahtaa auki.

- Tuuli se vain oli, mennään katsomaan, joku väläytti.

Joo, tuulihan se puhaltelee kellariin johtavia puisia lattialuukkuja auki. Ainakin teinien mielestä se oli ihan looginen selitys näemmä.

No, kellariin mentiin ja aikamoinen varasto sieltä löytyikin kaikenlaista rojua. Lisäksi löytyi vanha päiväkirja, josta luettiin spookya tarinaa. Vaan eivätpä nuoret tienneet, mitkä vaikutukset sillä oli: tietämättään he herättivät tappajazombieperheen!

Ihan näin yksinkertainen ei juoni kuitenkaan ole, vaan tapahtumia ohjataan ihan muualta käsin. Voisi puhua eräänlaisesta reality-sarjasta. Tosin "osallistujat" eivät itse tiedä sellaisessa olevansa eivätkä varsinkaan tiedä sitä, että harva "osallistuja" näistä "ohjelmista" selviää hengissä.

Katsojalle kokonaisjuoni paljastuu hiljalleen ja se onkin menoa sitten. Lopulta mukana menossa on ihmissusi, yksisarvinen, joka tappaa sarvellaan sekä joukko muita kauhuhahmoja.

Paikoin elokuva oli erittäin silmiä hivelevää, jos ei kavahda kauhistuttavia olentoja ja teurastusta. Kiehtovinta minulle leffassa olikin ne "kauhuhahmot". Olisin halunnut tuijottaa niitä enemmän.

Noin muuten elokuvan juoni lähti mielestäni käsistä loppua kohden eikä se logiikka näiden tapahtumien taustalla miellyttänyt minua. En myöskään ollut tyytyväinen loppuun. Eli periaatteessa petyin, mutta onneksi silmät (ja zombiet, hoho!) saivat kuitenkin ruokaa.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Pakko saada lapsi!

Giselle Green: A Sister's Gift


Sisarukset Hollie ja Scarlett ovat melko lailla toistensa vastakohdat. Scarlett on villi ja menevä, kun taas Hollie oikeastaan kaikkea muuta.

Hollie on onnellisesti naimisissa komean Richardinsa kanssa. Tai niin voisi luulla, mutta pinnan alla kuohuu: Hollien on ihan pakko saada lapsi!

Hollie ei kuitenkaan voi lasta itse saada, joten hän kääntyy sisarensa puoleen. Suostuisiko Scarlett sijaiskantajaksi?

Ekat parisataa sivua oli melkoista jaaritusta ja oikeastaan mitään ei tapahtunut. Silti jostain kumman syystä kirja piti silti koukussaan.

Suurin probleemani kirjaa lukiessa olikin, kumpaa inhoan enemmän: Hollieta vai Scarlettia. Sitten aloin inhota myös Hollien aviomiestä, Richardia. En tosin niin paljon kuin siskoksia.

Kirja on kerrottu vuoroin Hollien, vuoroin Scarlettin näkökulmasta. Se toimii, sillä näin lukija pääsee mukaan pohtimaan kumpaisenkin sisaren motiiveja ja ajatuksia, omaatuntoa. Omantunnonkysymyset ovatkin runsaasti esillä, sillä molemmat sisaret ovat varsinaisia pettureita toisiaan kohtaan.

Minun oli vaikea käsittää Hollien pakkomiellettä saada lapsi ja etenkin, mitä kaikkea hän on valmis tekemään vauvan saadakseen. En myöskään ymmärrä hänen pakkomiellettään sotkea sisarensa siihen, vaikka periaatteessa sille löytyy perustelut kirjan edetessä. Minusta ne (perustelut) vain ovat typerät.

Luin ihan mielenkiinnosta Goodreadista erään lukijan ajatuksia kirjasta. Hänen mielestään Hollien osuus on varsin realistinen, toisin kuin Scarlettin. Minun taas on vaikea tajuta sitä, kuinka joku voi olla niin pakkomielteinen kuin Hollie.

Giselle Greeniä verrataan Jodi Picoultiin. Olen muistaakseni yhden Jodin kirjan lukenut ja ainakin yhden hänen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsonut. Hyllyssä odottelee myös ainakin yksi Jodin kirja.

Luulenkin, että tämä saakin jäädä ainoaksi kirjaksi Giselleltä. Luen mieluummin Picoultia halutessani lukea perhedraamaa.

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomeksi käännetty, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

maanantai 24. syyskuuta 2012

2. päivä - Käyttöopas aivoille

2. päivä: Käyttäopas aivoille 

Elämänmuutoksen toisena päivänä keskitytään harjoittelemaan mielikuvien luomista ja tunteiden säätelyä (s. 50-84).

Luvun alustus:"A user's Manual for Your Brain - Master your emotions and release your full potential.

Minulta kesti kaksi päivää lukea toiselle päivälle varatut sivut. En ole myöskään kuunnellut cd-levyä ensimmäisen päivän "treenien" jälkeen.

Tässä vaiheessa ilmoitan, etten aio sitä (CD:tä) enää kuunnellakaan, en ikinä. Tosin varaan itselleni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta luulen että tässä tapauksessa niin ei käy.

Pitkästyin hieman toisen päivän oppeja lukiessani. Peruskaava on se, että kuvitellaan ikävät tilanteet ja ihmiset värittömiksi, hiljaisiksi ja etäisiksi, kun taas positiiviset ja mukavat asiat värikkäiksi, liikkuviksi ja äänekkäiksi.

Näiden mielikuvien avulla on tarkoitus voimistaa hyviä kokemuksia ja vastaavasti haalistaa pelkoja jne. Ei mitään uutta siis.

Olen tällaisesta menetelmästä ennenkin lukenut ja myös käyttänyt mielikuvien voimaa kestääkseni jännityksen eli saadakseni sen haltuun (en pidä esiintymisestä ja taannoin opiskellessani videotentti ja sitä seurannut kritiikki pelotti: silloin tein mielikuvaharjoituksia suoriutuakseni pyörtymättä kyseisestä tilanteesta).

Tässä luvussa käsitellään myös itsekritiikkiä tai lähinnä sisäistä vuoropuhelua. Eli sillä on suuri merkitys, miten puhuttelet itseäsi. Jos esim. teet virheen, haukutko itsesi maanrakoon vai yritätkö sättimisen sijaan olla kannustava itseäsi kohtaan.

Minä en aina puhu kauniisti itselleni, mutta olen oppinut olemaan kiltimpi ja vähemmän kriittisempi. En ole mikään täydellisyys, joka ei koskaan tee virheitä.

Omalla kohdallani itselleni rumasti puhuminen liittyi huonoon itsetuntoon ja epävarmuuteen. Näitä dialogeja itsensä kanssa käsiteltiin jo terapiassa ja varmaan lukion psykan tunneillakin (en ole varma, mutta ylläri pylläri ei mitään uutta tässäkään).

Mietin kenelle tämä kirja on tarkoitettu. McKennan esimerkeissä kaikki henkilöt ovat menestyneitä, rikkaita tai muuten vain julkkiksia.

Löytyy olympiaurheilijaa (joka ei ensin meinannut pärjätä, mutta alkoikin sitten voittaa kilpailuja), lentopelkoista rock-tähteä (joka tosin parani lentopelostaan ja alkoi rakastaa lentämistä!), rikasta julkkista, joka kokee elämänsä tyhjäksi eikä edes raha tee onnelliseksi (kunnes yhtäkkiä...) ja plaa plaa.

Missä ovat ns. tavalliset ihmiset, jotka painivat ihan erilaisten ongelmien kanssa? Missä ovat velkavangit, työttömät, matalapalkkaiset penninvenyttäjät, ei-julkkikset jne. Ei ole näkynyt heitä tähän mennessä McKennan kirjassa. Helppohan se on mielikuvitella, kun on pari milliä tilillä ja palkattu siivooja.

Fiilikset elämänmuutoksen toisena päivänä: Kuinka tyhmänä McKenna noin yleisesti ottaen pitää ihmisiä? En siis ole ärsyyntynyt tästä kirjasta, vaan vilpittömästi alan ihmetellä, mikä tästä kirjasta tekee niin suositun, sillä tähän mennessä se ei ole tarjoillut yhtään uniikkia oivallusta.

Sasori, Female Prisoner

Joshuu 701-gô: Sasori (Female Prisoner-701: Scorpion), 1972

Nami Matsushima (Meiko Kaji) joutuu karmaisevan kiristyksen kohteeksi, jonka seurauksena hänen elämänsä hajoaa pirstaleiksi - ja hän joutuu vankilaan. Vankila ei ole mikään herkkupaikka kenellekään. Väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu on arkipäivää.

Erään kidutussession päätteeksi Nami "kuolee". Hänet kääritään säkkiin ja heitetään metsään. Mutta kuollut hän ei olekaan, vaan virkoaa mielessään kypsyneet vihan hedelmät - ja ajatus kostosta.

Tämä elokuva on ensimmäinen osa neljän leffan sarjasta. Alla traileri, joka valitettavasti on huonolaatuinen eikä siinä ole edes tekstitystä. Elokuvahan on japaninkielinen.



Sasoria ei ole puheilla pilattu ja etenkin Nami on suurimman osan ajasta hiljaa. Hän ei turhia lörpöttele, mutta eipä tarvitsekaan, kun silmät kertovat kaiken. Meiko Kaji on uskomattoman lahjakas näyttelijä.

Luonnollisesti rakastuin tähän elokuvaan, mutta senhän tiesin jo ennen kuin edes katsoin sen. Meiko Kaji, joka tätä elokuvaa tähdittää, on eräs ikiaikainen suosikkini niin elokuvien kuin musiikin suhteen. Minulle mieluisin genre elokuvamaailmassa kauhun lisäksi ovat aasialaiset leffat.

Tässä vielä Sasori-sarjan "tunnusbiisi", joka ei tosin tässä osassa soinut kuin lopussa. Muissa osissa sillä lienee suurempi rooli.


Lady Snowbloodista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Se on niinikään Meikon tähdittämä elokuva.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Tankotanssijan elämänmuutos

Elizabeth Haynes: Revenge of the Tide

Genevievella on unelma, jonka hän toteuttaakin: hän karistaa Lontoon hektiset pölyt helmoistaan ja muuttaa ostamaansa asuntoveneeseen, joka sijaitsee Kentissä.

Unelmansa eteen Genevieve paiski töitä muulloinkin kuin päiväsaikaan. Säädyllisen päivätyön ohella hän heitti keikkaa iltaisin herrasmiesklubilla tankotanssijana.

Menneisyyttä hän ei kuitenkaan pääse pakoon ja se tuleekin karulla tavalla ilmi, kun tupaantuliaisten jälkeen veneen vierustalta löytyy ruumis. Genevieve tunnistaa ruumiin ja siitä alkaa ns. alamäki.

Kirja kertoo tapahtumia kahdessa tasossa. Eletään nykyhetkeä eli asuntoveneaikaa sekä ns. Lontoon aikaa, mikä tekee kirjasta koukuttavan. Asioita paljastuu sopivalla tahdilla, joten lukijakin saa kokea oivalluksen ja arvauksen ilot.

Minua kiinnosti kovasti jo itsessään tuo asuntoveneessä asumisen kuvaaminen. Täällähän niitä piisaa pitkin Thamesin vartta. Osa on ihan järkyttävässä kaatopaikkakunnossa, osa sitten siistimpiä. Asumiseen tarkoitettuja veneitä yhä rakennetaankin täällä ja sellainenon ihan omanlaisensa tyyli asua. Katso kuvia toisesta blogistani, jos kiinnostaa.

Kirja ei tietenkään ole mikään näin asut veneessä -teos, vaan kyseessä on ehta trilleri. Ruumiskin tosiaan löytyy, mutta kirjassa ei keskitytä murhatutkimuksiin, vaan lähinnä eri ihmisten välienselvittelyyn. Myös romanttinen aspekti on mukana.

En aina oikein pitänyt Genevievestä (oli ehkä vähän lortto, jos näin saa sanoa) ja joissakin kohdin kirja mielestäni oli epäjohdonmukainen. Samaan aikaan Genevieve nauttii työstään ja sitten yhtäkkiä se olikin rasittavaa eivätkä nämä muutokset tapahtuneet kronologisesti. Mietin olikohan kirjailijalla käynyt jokin muistilipsahdus tältä osin.

Kovin jännittävänä en kirjaa kokenut, mutta erittäin koukuttava se oli. Minun oli todella vaikea lopettaa lukemista ja nukahdinkin viime yönä naama kirjan päälle liimautuneena.

Mielenkiitoinen lukukokemus siis kaiken kaikkiaan ja ehdottomasti aion tutustua Haynesin ensimmäiseenkin kirjaan (Into the Darkest Corner). Tämä Revenge of the Tide on Haynesin toinen kirja.

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, mutta englanninkielisenä sen saa ainakin AdLibriksestä.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Pari sanaa pojastani Kevinistä

Lionel Shriver: We Need to Talk about Kevin

Pohdin jokunen aika sitten, minkä kirjan lukisin seuraavaksi. Annoin teidän lukijoiden äänestää vaihtoehdoista ja eniten ääniä sai Poikani Kevin. Nyt se on luettu ja periaatteessa hyväksi havaittu.

Koska todella moni on jo tämän kirjan lukenut, sisältää tämä kirjoitus vihjaavia paljastuksia kirjan juonesta, joita et halua tietää, ellet ole kirjaa lukenut. Lopeta siis lukeminen tähän, jos olet aikeissa kirjan lukea!

Kun olin lukenut Keviniä about 150 sivua, keksin että haluan nähdä kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Sen sitten katsoinkin. Virhe.

Elokuva noudatteli aika uskollisesti kirjan tapahtumia ja yksittäisiä kohtauksia oli helppo tunnistaa. Siis siihen asti, kun oli kirjaa lukenut. Sitten alkoivatkin yllätykset.

Luulin ensinnäkin, että Kevin jäisi ainoaksi lapseksi. Olin myös olettanut, että Eva ja Franklin olivat eronneet. Noh, olivathan he periaatteessa - melko lopullisesti tosin.

Elokuvan katsominen oli virhe siinä mielessä, että se vei kirjan lukemiselta pohjan. Luin kirjan silti loppuun, mutta tietyllä tapaa se ei enää innostanut minua.

Kirjan alussa minua kiehtoi Evan ajatukset äitiydestä ja suhteesta lapseensa. Tai siitä, kuinka vaikeaa sen suhteen luominen oli ja kuinka hän odotti jotain suurta, jota voi kokea vain äitiyden myötä (niin kuin hänen ystävät vakuuttelivat). Ja mikä pettymys, kun sellaisia tuntemuksia ei tullutkaan.

Samastuin Evaan. Olen lapsirakas (olen myös nelinkertainen täti), mutta voin kuvitella, että minulle voisi käydä samoin kuin Evalle. Voin ymmärtää häntä monin tavoin, hänen "kaukokaipuutaan" ja itsenäisyyttään. Haluaan pitää Franklin yksin "itsellään". Minäkään en halua lapsia: minulla ei ole koskaan edes ollut vauvakuumetta.

Kävi vielä niin hassusti, että tämä kirja vain vahvisti sitä tunnetta. Toisaalta ei sitä tarvitse erikseen vahvistaa, koska tunne on muutenkin vahva, enkä ole enää vuosikausiin vakavissani miettinyt lapsen hankkimista. Ja nythän alan olla jo melko iäkäs ensisynnyttäjä.

Kaiken kaikkiaan kiehtova kirja siis. Ei vain olisi kannattanut sitä elokuvaa katsoa samaan aikaan. Ajoittain minua myös häiritsi kirjan "jaaritteleva" tyyli, se alkoi ajoittain puuduttaa. Ehdottomasti kuitenkin lukemisenarvoinen eli voin suositella lämpimästi!

torstai 13. syyskuuta 2012

Vaihtoehtokirjallisuutta pornopedoille

Kaikki seksihullut, nyt on oiva tilaisuus kokeilla jotain ihan muuta. Lukekaa vaihteeksi kirjallisuutta, jossa ei retostella doggy stylella saati piilotella salarakkaita vaatekomeroon!

Kadotettu maisema kulkee omia polkujaan ja ignoraa täysin nykyajan seksitrendin. Jos käyt vielä kuumana Fifty shadesin jäljiltä, Kadotettu maisema on hyvä tapa viilentää libidoa ja keskittyä vaihteeksi elämän turhuuden pohtimiseen sympaattisessa seurassa.

Kirjassa on kyllä juoni, joten ei ole pelkoa siitä, että täytyy lukea reilun sadan sivun verran lässytystä kaiken turhuudesta. Ja oikeastaan kaikki ei ehkä olekaan turhaa.

Kadotettu maisema on lämminhenkinen ja pohdiskeleva kirja, joka on mukava keidas kaikenikäisille. Kirja on pääasiassa suunnattu aikuisille, mutta ehkä sitä voisi lukea myös lapselle iltasatuna. En tiedä, kun ei ole lapsia eli en ole voinut testata - testatkaa te!

Tavoistani poiketen kirja ei sisällä myöskään verta ja suolenpätkiä (paitsi ihan vähän, mutta niillä ei retostella ja mässytellä) eli nyt joku kysyy, että whatta fuck: eihän tuollaista paskaa kukaan jaksa lukea. Ei seksiä, ei verta, ei mitään!

Noh, hommatkaa kirja ja päättäkää itse!


Laittaisin mieluusti linkkejä paikkoihin, joista kirjaa saa, mutta valitettavasti ei ole hajua koko asiasta. Bod on ilmoittanut, että kirja on myynnissä, mutta eipä ole näkynyt edes Bodin omilla sivuilla.

Jahas, tätä mainosta kirjoitellessa kirja olikin ilmaantunut Bodiin - menkää katsomaan ja saa sen tilatakin!

Anyway, lisään kyllä linkit heti kun kirja jostain löytyy. Kadonnutta kirjaa - ja maisemaa - odotellessa haluan kiittää muutamaa ihanaa ihmistä (joita kutsun ystäviksi) heidän avustaan tässä projektissa.

Susu Petalia kiitän hänen kannustuksestaan ja ihan konkreettisesta avustaan tämän kirjan valmistelussa. Susun neuvojen avulla pääsin alkuun Bodin kanssa, joka sivumennen sanoen aiheutti hiusteni harmaantumisen etuajassa. Kiitos siis, rakas ystävä!

Typo-blogin Aria kiitän pitkästä pinnasta ja auliudesta auttaa ja olla tukena kirjan saattamisessa painokuntoon. Hän jaksoi kannustaa ja neuvoa kärsivällisesti, vaikka omat hihani olivat lähes liekeissä. Kiitos Ari, ilman sinun apuasi ei tämä kirja olisi nähnyt päivänvaloa vieläkään!

Ari on itsekin juuri julkaissut kirjan, Kulkea varjojen päällä putoamatta. Käykää ihmeessä tutustumassa siihen, kirja on kuin helmi, herkkä taideteos!

Kiitokset myös ihanille ystävilleni, jotka testilukivat kirjan: Välitila-äiti Heljälle ja Espressobreikin Karkille, love you!

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

1. päivä: Kuka sinä todella olet?

1. päivä: Kuka sinä todella olet? (sivut 25-47)

Elämänmuutoksen ensimmäinen päivä alkaa kysymyksellä Who are you, really?

Luvun alustus:

"Discover your true potential and become the person you really want to be." (s.25)


Alustuksen jälkeen seuraa tarina/mielikuvitusleikki pienestä ihmisestä ja jättiläisestä. Tarina on lyhyt ja sen luettua selviää (tai minä tulkitsen sen niin), että pieni ihminen tarkoittaa lasta, jättiläiset aikuisia.

Tarinan lopussa sinusta kasvaa jättiläinen. Tarina on symbolinen ja kuvaa sitä koodistoa, joka meihin iskostetaan jo lapsesta lähtien.

Sen jälkeen McKenna kertoo Korean sisällissodan aikana tapahtuneesta kiinankorealaisten aivopesusta kommunisteiksi. Kyseessä on hienovarainen aivopesu (ei kiduttaminen), joka perustuu mielikuviin itsestä. Jutun pointti on se, että jos tarpeeksi kauan uskomme olevamme jotain, myös ympäristö alkaa tukea tätä näkemystä.

Voin jo nyt sanoa, että tämän kirjat opit perustuvatkin pitkälti mielikuviin, tietyllä tavalla itsensä manipuloimiseen ajattelemaan toisin. Ei siis mitään uutta auringon alla toistaiseksi.

Luvun tarkoitus on kasvattaa tietoutta itsestä ja sitä vasten tulee pohtia kolme asiaa:


1. Millainen teeskentelet olevasi ts. miten haluaisit että muut näkevät ja ajattelevat sinusta.

2. Millainen on negatiivinen minäkuvasi ts. miten pelkäät ihmisten näkevän ja ajattelevan sinusta.

3. Millainen on aito minäsi ts. millainen olet (kuvitelmissasi), jos et mieti, mitä muut mahdollisesti sinusta ajattelevat, olettavat jne. tai jos sinun ei tarvitsisi pelätä.

Näihin kohtiin liittyi kysymyksiä, joita en tähän kopioi. En niinikään ryhdy erittelemään omia löydöksiä itsestäni, joissa ei sinänsä ollut mitään uutta.

Plussaa voin ehkä antaa siitä, että kirjan avulla on helpompi analysoida itseään järjestelmällisesti. Ja minuahan tässä motivoi myös se, että kirjoitan kustakin päivästä mietteeni.

Tunnustan tässä vaiheessa suoraan, etten tiedä jaksaisinko kahlata tätä kirjaa ajatuksella läpi, jos en kirjoittaisi siitä blogiini. Nyt on ikään kuin pakko miettiä, koska enhän muuten voi kirjoittaa tästä mitään.

Alla eräs sitaatti kirjasta:

"The key programmes of human behaviour are habit and imagination, and they are far more powerful than logic and willpower will ever be."

Sitaatti avataan kirjassa hienosti, mutta en käy sitä toistamaan. Sen sijaan olen jo aikoja sitten oppinut, että kaikkea ei voi järkeistää. Varsinkaan tunteitaan ei voi järkeistää.

Järjen ja tunteiden ristiriitaa olen käsitellyt useita vuosia terapiassa, joten minun on helppo yhtyä tuohon ajatukseen. Se vahvistaa myös sitä käsitystäni, että tässä(kin) kirjassa on kyse mielikuvien avulla vaikuttamisesta itseen.

Kuuntelin cd:n vain kerran. En jaksa samaa lätinää kuunnella kahta kertaa päivässä. Nämä postaukset muuten tulevat päivän viiveellä eli tämä ensimmäinen päivä oli jo eilen. Varaan itselleni vuorokauden aikaa kirjoittaa mietteitäni, joten siksi näin.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Elämänmuutos seitsemässä päivässä: Cd-levy

Ennen kuin siirryn käsittelemään itse kirjaa, sanon pari sanaa kirjan mukana tulleesta cd-levystä, joka toimii eli on ehjä.

Heti esimmäisen päivän alussa näet muistutettiin, että olethan kuunnellut cd-levyn. En tietenkään ollut. Selvisi myös, että levy pitäisi kuunnella kaksi kertaa päivässä.

Tässä kohden saatan fuskata säännöissä, koska nauhoite kestää puolisen tuntia. Luulin, että cd:llä olisi joka päivälle eri lätinät, mutta ei: samat horinat pitäisi kuunella kahdesti päivässä!

En tiedä onko minusta siihen. Lupaan kyllä yrittää, koska muutenhan elämä ei ehkä muutukaan ja sitten mietin koko loppuelämäni olisiko sittenkin pitänyt kuunnella kaksi kertaa.

Anyway, nauhoite alkaa lyhyellä rentoutumisjaksolla. Sen kuuntelemista varten suositellaan istumaan mukavassa asennossa tai peräti menemään makuulle. Ja mielellään silmät kiinni. Eli ilmeisesti ei voi hyötyköyttää aikaa vaikkapa tiskaamalla samalla.

Ei sillä, että olisin kovin kiireinen, mutta ensimmäinen testikuuntelukerta alkoi vähän tympäistä. Ehkä se johtui siitä, etten ollut varautunut niin pitkään sessioon.

Taustalla soi rentouttava, mystinen mietiskelymusiikki ja möreä miesääni lätisee kannustavia lauseita ja maalailee mielikuvia onnellisesta elämästä, alitajunnan työskentelystä jne. Eli ihan perinteistä kannustavaa lätinää runsaalla toistolla, että varmasti menee alitajuntaan asti. Cd:n logiikka perustuu siis "aivopesuun".

Sanon suoraan, että en tykännyt ja voin vannoa, että yritin kovasti. Lojuin sohvalla kuulokkeet korvilla silmät ummessa ja kuuntelin kuuntelin kuuntelin. Loppupuolella alkoi kuitenkin keskittyminen herpaantua ja aloin vaellella kuulokkeet päässä ympäri huonetta. Sitten nauhoite onneksi loppui.

Tämä kaikki tapahtui jo eilen. Arvaas mitä aion nyt tehdä? No mennä sohvalle makaamaan ja pistää levyn pyörimään. Nyt on aamuaivopesun aika! Sitten voinkin siirtyä lukemaan itse kirjaa (eilen en nimittäin sitten enää jaksanutkaan, vaan toivuin loppupäivän cd-levystä) eli mahdollisesti huomenna päästään itse asiaan.

Elämänmuutoksen säännöt pähkinänkuoressa:

Yksi luku kirjaa per päivä.
Cd-levyä kaksi kertaa per päivä.


perjantai 7. syyskuuta 2012

Elämänmuutos seitsemässä päivässä: Alustus

Kerroin eilen Paul McKennan kirjasta Change Your Life in 7 Days, jonka löysin charity shopista parilla punnalla.

Aion todellakin referoida blogiini kunkin päivän sisällön ja siitä heränneet mietteeni. Etenen kirjassa oman aikatauluni mukaan eli silloin kun huvittaa.

Tyylini saattaa olla sarkastisen skeptinen, ja sisältää huonoa huumoria, joten jos nuttura kiristää, kannattaa ehkä skipata tämä sarja.

Tästä kaikesta huolimatta otan kirjan "vakavasti" eli teen vaaditut "läksyt" ja yritän kuunnella mukana tullutta cd-levyä (jos se toimii, en ole vielä jaksanut testata).

Aion kuitenkin olla rehellinen ja kertoa suoraan, mitä ajattelen enkä kaunistele ajatuksiani. Kirja ehkä muuttaa jotain tai sitten ei. Tällä hetkellä olen lähinnä kriittisen utelias.

Luvassa on siis hyvin subjektiivisia ajatuksia ja kokemuksia. Kenties joku muu kirjan lukenut on kokenut tai kokee sen ihan eri tavalla kuin minä. Se on ihan ok eli ei kannata vetää hernemaisseja sieraimiin, jos olen hieman sarkastinen. En arvostele tässä ketään, vaan kerron ainoastaan omista kokemuksistani.

Tässä aamusella luin kirjan esipuheen/esittelyn (sivut 11-23). Tosin ennen kuin pääsin edes sinne asti eteeni lävähti varoitus.


Aijaa, tähänkö tyssäsi elämänmuutokseni? Noh, en soittanut lääkärille, vaan rohkeasti otin elämän haltuuni ja jatkoin eteenpäin.

Esittely on tyypillinen ns. self help -kirjoille, jollaiseksi tämänkin lasken. Mitään ei varsinaisesti kerrota, vaan jaaritellaan siitä, kuinka elämä muuttuu, kun toimit kirjan ohjeiden mukaan jne.

Tyypilliseen tapaan myös mainitaan, että saatat olla epäuskoinen kirjan metodeja kohtaan, mutta tulet huomaamaan (käytän tahallisesti tuota epäkelpoa "futuuri"-ilmaisua, jota ei suomen kielessä ole) sitä ja tätä ja plaa plaa.

Minulla on ongelma tällaisen kielenkäytön kanssa: siis että kirjailija kertoo jo etukäteen, mitä tunnen ja miten reagoin ja miten jatkossa tulen tuntemaan. Mutta juu, ymmärrän että tämä kaava nähtävästi toimii, kun sitä niin usein tällaisissa kirjoissa käytetään. Kai siitä tulee monille samastumisen tunne, kun kirjailija tietää ennakkoluuloista.

Minä en ole tällä matkalla muutokseen yksin. Paul McKenna kulkee mukanani: me teemme tämän yhdessä! Minun tarvitsee vain noudattaa Paulin ohjeita ja elämäni muuttuu seitsemässä päivässä.

Esittelyssä ei ole minulle mitään uutta. Se sisältää hienoja sitaatteja oman elämänsä haltuun ottamisesta ja positiivisesta ajattelusta. Paul mainitsee myös "yhdessä yössä tapahtuvasta ihmeestä". Fobioitakin on kuulemma voitu parantaa muutamassa minuutissa. Niskavillani nousivat pystyyn.

Oikeasti kirjan ydin lienee tässä sitaatissa:"If you don't take control of your life, someone else will." Plus tietty positiivisessa ajattelussa.

Minulla on joitakin tavoitteita itseni suhteen ja kirjaan ne tähän. En tosin kaikkein salaisimpia ja pimeimpiä puolia, mutta ne, jotka kestävät ns. päivänvalon.

Itseluottamuksen ja -tunnon kehittäminen
Rohkeuden kasvattaminen ts. tietyistä peloista eroon pääseminen

Saatan kuulostaa hyvinkin kriittiseltä, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi motivoitunut ja utelias lukemaan, mitä kirja tuo tullessaan. Perustin ihan oman kategoriankin, elämänmuutos, tälle postaussarjalle.

Eli to be continued... En tosin vielä tiedä, milloin.

torstai 6. syyskuuta 2012

Kirjoja tulee ovista ja ikkunoista

Tein tänään charity shop -kierroksen, koska teki mieli hiplailla kirjoja. Mukaan lähtikin seitsemän kirjaa.

Charity shopit ovat siis vastaavia kuin Suomessa esim. jotkut lähetystön kirppikset: niissä on vaatteita, kirjoja, lasitavaraa jne. Tuotot menevät hyväntekeväisyyteen.


Täällä on kirjat melko edullisia Suomeen verrattuna, joten on todella vaikea estää itseään ostelemasta kirjoja. Pitää varmaan kohta muuttaa isompaan asuntoon, että kirjat mahtuu!

Ihan mielenkiinnosta ostin Paul McKennan kirjan Change Your Life in 7 Days. Olen lukenut paljonkin vastaavanlaisia kirjoja joskus aikoja sitten: mikään ei muuttunut. Ja kaikkia kirjoja en edes koskaan jaksanut lukea loppuun asti.


Tämän kohdalla ajattelin kokeilla sellaista, että kirjaan ajatuksiani ja kommenttejani tästä kirjasta jokaisen päivän osalta. Referoin kunkin päivän sisällön ja siitä heränneet mietteeni. En lupaa tehdä tätä viikon aikana, vaan aina silloin, kun saan yhden päivän osuuden luettua.

Toisin sanoen kirjan seitsemän päivää voi minulla kestää tyyliin seitsemän kuukautta, heh. No ei, yritän hoidella homman maksimissaan kahdessa viikossa. Ei olisi suuri homma lukea joka toinen päivä. Varaan kuitenkin itselleni oikeuden olla hitaampi.

En ole vielä edes aloittanut kirjaa, mutta tavoitteeni on lukea edes esipuhe huomenna. Ja testata toimiiko kirjan mukana tullut cd-levy.

~~~

Oletko huomannut, että Amman Lukuhetkissä on nyt meneillään Copycat-äänestys! Käy ihmeessä tsekkaamassa kannet: ovat todella upeita! Tässä suora linkki äänestyspostaukseen. Äänestysaikaa on 16.9. kello 22.00 asti.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Kadonneita ihmisiä ja kuolleiden sieluja

Susan Hill: The Various Haunts of Men

Kirjan kansi: Halo Images
Olen aiemmin lukenut Susan Hilliltä yhden kirjan, The Small Hand. Se ei tehnyt järin suurta vaikutusta minuun juonensa puolesta, mutta pidin kovasti Susan Hillin tyylistä kirjoittaa. Oli myös mukava lukea vaihteeksi ns. kummitustarina.

Siksipä hommasin taannoin tämän The Various Haunts on Menin, kun se sattui kävelemään kaupassa vastaan. Oletin nimen perusteella, että samalla kummitusteemalla mennään jatkossakin. Vaan eipä menty. Tämä kirja on enemmänkin trillerimäinen poliisikirja.

Selvisi myös, että tämä on poliisi Simon Serrailler -sarjan ensimmäinen osa. No mikäpä siinä, tykkään lukea kirjasarjojakin, joten yksi uusi lisää ei ole pahitteeksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen, idylliseen kaupunkiin nimeltä Lafferton. Kaupungin seesteinen rauha särkyy, kun ihmisiä alkaa katoilla kummallisesti, jälkiä jättämättä.

Vastikään kaupunkiin muuttanut poliisinainen, Freya Graffham, on tiiviisti mukana tutkimuksissa.

Itse asiassa kirja pyörii melkoisen paljon nimenomaan Freyan ympärillä. Enemmän kuin itse Simon Serraillerin, joka jää tietyssä mielessä lukijalle vielä melko mysteeriseksi. Luulenpa kyllä, että se on tarkoituskin eli en moiti kirjailijan tyyliä. Eiköhän Simonin hahmo valotu enemmän seuraavissa kirjoissa.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää poliisitutkimusta ja selvittelyä. Saalla tutustutaan Laffertonin kylään ja moniin siellä asuviin henkilöihin, jotka ovat tavalla tai toisella tekemisissä toistensa kanssa. Hill kuvaa mielenkiintoisesti mm. Serraillerin sisaren työtä sekä lääkärinä että yksityishenkilönä.

Eräänä keskeisenä teemana on myös ns. vaihtoehtohoidot lääketieteen rinnalla. Lukija pääsee kirjan siivellä käymään myös henkiparantajalla ja istunnoissa, joissa otetaan yhteyttä kuolleisiin läheisiin.

Henkilögalleria on kohtalaisen laaja, mutta Hill osaa tuoda henkilöt lähelle siten, ettei minulla ainakaan ollut ongelmia muistaa kuka kukin oli, eikä hän sorru pikkutarkkaan kuvailuun ja jaaritteluun.

Kaiken kaikkiaan siis mielenkiintoinen aloitus uudelle kirjasarjalle. Listaan tähän alle kaikki sarjassa ilmestyneet kirjat lähinnä itselleni muistiinpanoksi. Nimen perässä julkaisuvuosi.

1. The Various Haunts of Men, 2004 (tässä postauksessa)
2. The Pure in Heart, 2005
3. The Risk of Darkness, 2006
4. The Vows of Silence, 2007
5. The Shadows in the Street, 2010
6. The Betrayal of Trust, 2011
7. A Question of Identity, 2012

Kirjasarjaa ei ole käsittääkseni käännetty suomeksi, mutta englanniksi näitä saa AdLibriksestä.

***


Edellisen postauksen kirjaäänestyksen voitti Leonel Shriverin We Need to Talk about Kevin eli luen sen seuraavaksi. Kiitos teille kaikille äänestykseen osallistuneille!