Meren huoneissa

Richard Mason: Meren Huoneissa

Ostin tämä kirjan sen perusteella, että olen lukenut Masonilta erään toisen kirjan, Yhdessä, ja pidin siitä.

Meren huoneissa on Masonin esikoisteos ja täytyy todeta heti alkuun, että enpä olisi uskonut, että niin nuori voi kirjoittaa niin kypsästi.

Kirjan keskeinen teema on syyllisyys, mutta se kuvaa myös ihmisen kasvua ja muuttumista iän ja etenkin sekä kokemusten että tapahtumien myötä.

Kaiken pahan alkuna ja juurena on James Farrellin ja Ellan välinen rakkaus, joka alkaa vieriä kuin lumipallo kylväen tuhoa ympärilleen.

Kirja alkaa James Farrellin tunnustuksesta. Hän on tappanut vaimonsa Sarahin, joka oli Ellan, Jamesin suuren rakkauden, serkku. Hautajaisia odotellessa Farrellilla on sisäinen pakko käydä läpi elämänsä ymmärtääkseen itseään ja tarkastellakseen syyllisyyttä, joka niin pitkään on hänessä asunut.

Farrellin muistojen kautta lukija johdatetaan Englannin seurapiireihin ja tutustutetaan sen ihmisiin. Kirja ei sijoitu menneisyyteen, vaan kirjan nykyisyys edustaa aikakäsityksemme mukaan tulevaisuutta, Farrellin muistot sen sijaan kuvaavat suunnilleen reaaliaikaa.

Tällä aikakäsityksellä ei tarinan kannalta oikeastaan ole muuta merkitystä kuin tietyt käytännön tekijät esimerkiksi matkapuhelimien olemassaolo. Mason kuvaa hyvin aidonoloisesti näitä seurapiirejä ja hän on myös taitava rakentamaan henkilökuvia.

Mikään seurapiiriteos saati imelä rakkaussoppa ei tämä kirja kuitenkaan ole. Kaiken taustalla kulkee melankolisena nuorana syyllisyys ja petos, joiden laajuus avautuu hiljalleen lukijalle.

Jotta päätyy vaimonsa murhaan, sitä odottaa aika suurta tragediaa taustalta. Nämä kaikki selviävät kirjan lukemalla, maltillisesti. Kirjan tyyli on lyyrinen ja tarina koskettava. Se piti vahvasti otteessaan loppuun saakka.

Hyvä sängyssä

Keksin Jennifer Weinerin kirjan Hyvä sängyssä Hömpän Helmistä. Laitoin nimen muistiin ja jokin aika sitten kirja osui käteeni divarissa. Tietenkin ostin.

Cannie ehdottaan Brucelle, että he pitäisivät vähän taukoa. Bruce tulkitsee sen haluksi erota kokonaan. Tästä kaikesta lähtee liikkeelle tapahtumavyöry, josta Cannie saa lukea jopa lehdestä.

Bruce on saanut paikan Moxien kolumnistina ja siellä hän ruotii suhdettaan C:hen. Hänen ensimmäisen kolumninsa nimi on ”Elämää XL-kokoisen naisen kanssa”. On selvää, että C on yhtä kuin Cannie.

Olen oikeastaan ymmälläni siitä, miten hyvää luettavaa hömppä voi olla. Keskeiset henkilöhahmot ovat uskottavia, joskin Cannien ylistetty älykkyys jäi minulta huomaamatta. Pikemminkin hän vaikutti joiltakin osin enemmänkin keskenkasvuiselta aikuiselta ja kyvyttömältä hallitsemaan itseään.

Se ei kuitenkaan häirinnyt itse lukunautintoa. Olin vähän pelännyt, että kirja olisi yltiöromanttinen rakkaustarina, mutta sepä olikin kaikkea muuta. Toki tunteet ovat tärkeä elementti tässä kirjassa, mutta ei yksinomaan rakkaus, vaan koko ihmisen tunnekirjo.

Kirjassa tapahtuu muutama yllättävä käänne, joita en ainakaan itse olisi osannut arvata (ainakaan ihan heti). Kaiken kaikkiaan siis todella viihdyttävä kirja. En osaa tämän enempää tästä sanoa.

Lue kirjan arvostelu Hömpän helmistä – siellä on pidempi ja parempi kirjoitus!

Orjakapina Kapin kupeessa

-->

En ole lakannut lukemasta, mutta minulla on ollut motivaatio-ongelmia luettujen kirjojen listaamisessa. Toisinaan tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Se ei johdu kirjoista, vaan jonkinlaisesta sisäisestä tylsistymisestä.

Brinkiä en kuitenkaan voi ohittaa hiljaa, sillä hänen Etelä-Afrikasta kertovat kirjat ovat mielenkiintoisia, koskettavia, sanomarikkaita.

Andre Brink: Myrskyinen hiljaisuus

Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan. Apartheid kukoistaa (joskin ilmassa on murroksen merkit) ja se onkin kirjan keskeinen teema, kuten Brinkin useissa teoksissa. Eletään vuotta 1825, mutta oikeastaan tapahtumavyöry on saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin.

Mentyään naimisiin Nicolaas perii isältään maatilan. Hän saa mukaansa myös Galantin, jonka kanssa hän on varttunut koko lapsuutensa. Galant on orja eikä Nicolaasin ja orjan suhde ole mutkaton. Sitä rasittaa tasaveroisen tuntuinen lapsuus ja nykyisyyden baas-orja –asetelma.

Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita.

Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan. Siinä he kuitenkin menevät metsään ja ymmärtävät toisensa niin väärin kuin voi ymmärtää. Ikään kuin he puhuisivat eri kieltä ymmärtäen vain sanan sieltä täältä ja sekin tulkitaan – kuten inhimillistä on – omien odotusten, pelkojen ja olettamusten kautta.

Galant tappaa isäntänsä ja siinä sivussa kuolee muutama muukin valkoinen. Miten kapinaan päädyttiin, on pitkä tarina. Sitä ovat omalta osaltaan kertomassa useita henkilöitä – niin mustia kuin valkoisia.

Brinkin ratkaisu useasta kertojasta toimii erinomaisesti. Emme näe vain toista – valkoista tai mustaa – kantaa, vaan molemmat. Sinänsä kirja on aika surullinen, sillä kenenkään kohtalo tai elämä ei ole eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan järin onnellinen. Voisi sanoa, että vähiten ajattelevat ja osaansa tyytyvät ovat niitä onnellisimpia.

Kirja alkaa syytekirjelmällä, joka voisi periaatteessa olla referaatti kirjasta. Pitäisin sitä itse kuitenkin alkusoittona, joka valmistaa orkesterin täyteen soittoon. Yksinään se nimittäin jää vain ontoksi soinnuksi, josta puuttuu melodia.

Tämä kirja menee suosikkeihini.

Pakko ottaa kantaa

Kirjaa pidetään usein ansiokkaana, jos se on ajankohtainen, kantaaottava jne.

Dekkareitakin arvostetaan näiden ominaisuuksien perusteella. Pelkkä juoni ja jännitys eivät enää riitä, vaan pitää ottaa kantaa, esittää ongelmia ja mielipiteitä.

Kieltämättä tällaiset dekkarit ovat hyviä. Olen tosin törmännyt huonoihinkin kuten vaikkapa Lokero 21.

Mutta pitääkö aina olla ottamassa kantaa?

Onko dekkari ilman ajankohtaista ainesta jotenkin huonompi ja vähempiarvoisempi? Pitääkö olla (tai esittää) niin kulturelli ja sivistynyt, että muun kuin kantaaottavan kirjallisuuden lukeminen on ikään kuin osoitus huonosta mausta.

Michael Palmer: Äänetön kuolema

Palmermaiseen tapaan liikutaan sairaalassa. Potilaita alkaa kuolla epämääräisesti leikkausten jälkeen. Yleislääkäri tulee tahtomattaan vedettyä sotkuun mukaan, kun hänen vaimonsa kuolee sairaalassa. Miestä epäillään vaimonsa murhasta.

Pakollisen kantaaottavan aineksen Palmer on ujuttanut kokouksiin, joissa käsitellään sairaalan yleislääkäreiden vastuualueita ja työnkuvaa. Vaikka kirja on julkaistu jo kymmenisen vuotta sitten, niin aihe lienee edelleen ajankohtainen. Ainakin se oli kiinnostavaa, vaikka ajoittain päähenkilön ajatukset aiheesta alkoivat olla rasittavia niiden itsestäänselvyyden takia.

Äänetön kuolema on ihan hyvää luettavaa sairaalajännityksestä kiinnostuneille. Se on myös ihan viihdyttävä, jos kehtaa lukea joskus jotain muuta kuin ”trendikirjallisuutta”.

Täytyy nyt tunnustaa, että olen lukenut Palmerilta muistaakseni vain kaksi teosta: tämän ja jonkun muun. Sen sijaan Robin Cookia (näitä kahta usein verrataan toisiinsa) olen lukenut enemmänkin.

---

Poikkeuksellisesti tätä ei ole kuvitettu kirjan kannella (koska ei löytynyt netistä enkä jaksa kuvata), vaan tekemälläni kuvalla.

Räjähdystä odotellessa

Räjähdyksen pelko on maannut hyllyssäni jo vuosikausia. Luulin, etten ole lukenut sitä aiemmin, mutta olinpa hyvinkin.

Luin sen kuitenkin uudelleen, kun kerran sen aloitin, enkä muistanut siitä kuin välähdyksiä.

Juha Vakkuri: Räjähdyksen pelko ja kaipuu, Nobel

Kirjan päähenkilö on Heikki, joka tutkii geenejä. Hänen aluettaan on lihavuus- ja väkivaltageenien tutkiminen – tai siis löytäminen. Varsin ajankohtainen aihe siis yhä, vaikka kirja onkin julkaistu yli kymmenen vuotta sitten.

Pidin erityisesti eettisistä pohdinnoista, joita Heikki käy koskien tekemäänsä tutkimusta. Esille pompsahtavat kysymykset eivät ole uusia, mutta ne tuntuvat monelta unohtuvan. Kenties minun on helppo pitää noista pohdinnoista, sillä ne vastaavat aika hyvin omaa asennettani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, jonne Heikki on päässyt tutkimustaan tekemään. Haaveissaan hän voittaa Nobelin. Heikin palkintohaave ei kuitenkaan ole ainut sidos kirjan nimeen, vaan Nobelia henkilönä käsitellään muutenkin.

Vakkuri onnistuu loistavasti luomaan kuvan keski-ikäisestä, työlleen omistautuneesta miehestä, joka on hiljalleen liukunut pois vaimonsa ja lastensa elämästä: Perhe on selkeästi jakautunut ”leireihin” ja elää eri elämää saman katon alla.

Heikin pitkäaikaiseen ystävään, Jarmoon, Vakkuri tutustuttaa lukijan kirjeiden ja takautumien kautta, ja onnistuu siinäkin hyvin. Vaikka Jarmoa ei koskaan tavata ”livenä”, hän on silti keskeinen henkilö kirjan tapahtumissa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan hivenen melankolinen, ajoittain jopa erittäin melankolinen. Pidin siitä, sillä se kuvastaa Heikkiä ja hänen näkökulmastaan asioita tarkastellaankin.

Kirjan nimen voi ymmärtää monella tavalla. Itse ajattelin ymmärtää sen siten, että Heikki omassa elämässään sekä pelkää että toivoo räjähdystä. Hän kaipaa muutosta, mutta ei oikeastaan itsekään tiedä mitä. Räjähdys – useitakin - kuitenkin tapahtuu ja Heikin on avattava silmänsä.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tunnustan, etteivät odotukset olleet järin korkealla, mutta siksipä ne ylittyivätkin. Taidan hankkia lisää Vakkuria!

Kommentit muistakin Vakkurin kirjoista ovat tervetulleita – ja saa suositella!

---

Kuva lainattu WSOY:n sivulta.

Vakavia korulauseita

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Jossain vaiheessa kyky ymmärtää symboliikkaa yksinkertaisesti ylittyy. Luulen, että näin kävi minulle Haurun Eivätkä he koskaan hymyilleet kanssa.

Haurun teksti on kaunista, kyllä. Toinen toistaan ravistelevammat virkkeet – ei, vaan sanat – tulvivat symboliikkaa sellaisella voimalla, ettei perässä tahdo pysyä. Eikä pysy, minä en ainakaan.

Näin ollen kirjan luvut ovat joukko korulauseita: kauniita, mutta valitettavasti jäävät sisällöttömiksi. Haluaisin lukea tulkin kanssa tämän kirjan. Se jäi minulta nimittäin kesken, sillä minun on vaikea suhtautua kirjoihin, joiden tärkeimmäksi meriitiksi mielestäni kohoaa sisällyksettömät korulauseet. Sitä voisi ilkeästi kutsua myös nimellä tekotaiteellisuus.

Mutta en kutsu, koska aion vielä lukea kirjan ja ymmärtää sen. Äsken googletinkin kirjasta erilaisia arvioita, mielipiteitä ja ihmettelen samalla, kuinka paljon siitä on saatu irti.

Mutta niin, ehkä se pitää lukea kokonaan nähdäkseen tarkasti. Kenties aika oli väärä. Uusi arvio tulee, kun luen sen kokonaan. Antakaa siis anteeksi ymmärtämättömyyteni.


Nainen antaa periksi kolmannellatoista kerralla. Tänä aikana ei piiloutunut ruoho valkoisen lakanan alle, vaikka pidättyminen kolmetoista kertaa on yhtä kuin ikuisuus.

Peitteiden alla makaa suojassa ja yksin iltatähti. Vain tähdenlennon ajan kestää sen todellisuus, jonka laskenta on jo alkanut.

HOURULA

Ruona liukuu keltaiselle ja kylmälle niitylle. Nainen kohtelee ympäristöä samalla etäisyydellä, miten on sen aina kohdannut. Tähti on siistitty ja lähetetty lumeen käärittynä maailmalle.

Tähti palelee, se on valmiina lentoon. Käsiparit kurkottavat sitä kohden, mutta se ei pysähdy.


Tajusitteko te tästä mitään? Minäpä tajusin, mutta olenkin itse kirjoittanut sen. Tarkoitan sitä, että eräs syy, miksi koin Haurun tekstin ongelmallisena, on myös sen valtava monitulkintaisuus ja symbolisten sanojen muuttuvaisuus. En siis tiennyt, miten mitäkin tulkita, koska mahdollisuuksia periaatteessa oli niin paljon.

Untola - Omintakeinen erakko

Leo Lindsten: Maiju Lassila – legenda jo eläessään

En ole lukenut yhtäkään Lassilan – tai Rantamalan tai Untolan tai Tietäväisen tai Stenbergin tai Rantalan tai Vatasen – teosta.

Mutta Maiju Lassila on minulle tuttu kirjailija muuten, kenellepä ei olisi?

Erityisesti kiinnostuin Lassilan teoksesta Tulitikkuja lainaamassa luettuani mielenkiintoisen artikkelin Maiju Lassilasta ja hyperbolasta. Yritin etsiä tuon jutun, mutta valitettavasti sitä ei enää ole netissä.

Noh, itse kirjaan eli Maiju Lassilan elämään. Ihmettelen vähän, miksi kirja on nimetty erääksi Untolan salanimeksi. Ainoa syy siihen lienee, että Lassila oli Untolan tunnetuin peitenimi.

Alkuperäiseltä nimeltäänhän hän on Algoth Tietäväinen, ja myöhemmin hän muutti nimensä Algot Untolaksi. Salanimet olivat olennainen osa Untolan elämää.

Leo Lindstenin kirjassa käydään läpi Untolan elämä lähes kehdosta hautaan. Kirja on varsin poliittinen, sillä Untola oli hyvin poliittinen ja aikaansa seuraava sosialismin kannattaja.

Lindsten maalaa kuvan monitahoisesta ja erakkoluonteisesta Untolasta. Persoonana Untola lieneekin ollut hyvin mielenkiintoinen eikä istunut aikansa ”etikettiin”. Kirjan maukkaana sivuantina (lienee tahatonta – kirja on painettu 1977) saa lukea lähihistorian kulttuurin mielenkiintoisista käytännöistä ja tavoista.

Tällaisista elämäkerroista pidän. Lähteet vaikuttavat uskottavilta ja Leo objektiiviselta

(kyllästyttää tämä nykyajan ”elämäkertatrendi”, jossa luottotoimittaja kirjoittaa kohteestaan eli jostain julkkiksesta [joka on kaikkea muuta kuin kuollut ja voi muutenkin paksusti, mutta kaipaa kenties julkisuutta] kaikkea muuta kuin objektiivisen kuvauksen. Niitä sitten nimitetään elämäkerroiksi).

Kirjassa on myös lainauksia Untolan teksteistä, joten lukija saa pieniä maistiaisia kirjailijan sanallisesta taituruudesta (vaikka tekstien pääasiallinen tarkoitus tuskin on maistiaisten antaminen).

Erityisen paljon kirjassa viitataan Untolan Irmari Rantamalan nimellä kirjoittamaan Harhamaan. Sen syntyvaihe onkin hyvin mielenkiintoinen. Harhamaa pidetään vahvasti elämäkerrallisena järkäleenä.

Ja sitten pilkunnussintaosio: Wikipediassa on virhe!!

”Untola kirjoitti monilla taiteilijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen.”

Ei Algoth Tietäväinen ole taiteilijanimi, vaan Untolan alkuperäinen OIKEA nimi.