Surunkaunis Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
S. 230
kustantajalta pyydetty ennakkokappale
julkaistaan viikolla 30


Lempi on kuin romaanin mittainen runo olematta silti liian raskas tai työläs. Rytisalon lyyrinen kieli kulkee yllättävän joutuin, ja kertoo sekä tarinaa että tunnetta. Pelkäsin, että se olisi minulle liian päälle vyöryvää: että kieli talloisi tarinan alleen. Pelko oli turha.

Lempi on Viljamin tuore vaimo, talon uusi emäntä. Elämä näyttää soljuvan kauniisti eteenpäin nuorten rakastavaisten eläessä vielä rakkautensa kevättä. Mutta Lapin sota sotkee suunnitelmat, paiskaa Viljamin rintamalle. Lempi jää pyörittämään taloutta aputyttönsä, Ellin, tukemana.

Emme koskaan kohtaa Lempiä suoraan, vaikka hän onkin tarinan keskeisin henkilö. Kuka Lempi lopulta on, se riippuu siitä kuka katsoo. Viljamin Lempi on kovin toisenlainen kuin Ellin Lempi. Lempin siskollakin on oma näkemyksensä Lempistä.

Näiden kolmen - Viljamin, Ellin ja Siskon - näkökulmasta kerrottuna lukijalle alkaa hahmottua sekä Lempin että muutaman muunkin henkilön persoonat ja elämäntiet. Kullakin on oma totuutensa, mutta lopulta totuuden tietää vain Lempi itse - ja ehkä lukija.

Ainakin lukija voi muodostaa oman totuutensa. Millainen se sitten on, jää kunkin tulkittavaksi ja päätettäväksi. Ratkaisu toimii ja luo mielenkiintoisen jännitteen romaaniin, onnistuu yllättämäänkin.

Lempi on raikas ja surunkaunis romaani, jossa tarina ja kieli kannattelevat toisiaan; se on kurkistus Suomen lähihistoriaan ja Lapin sodan vaikutuksiin siviilien keskuudessa. Lempi on kirja, joka ei hevin unohdu, mutta silti eräs niistä kirjoista, jotka kestävät useammankin lukukerran.

Lempistä on kirjoitettu paljon kirjablogeissa. Lisään linkkejä tähän alle myöhemmin sitä mukaa kun käyn itse lukemassa toisten mietteitä.

Sinisen linnan kirjasto, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Kirjojen keskellä,

Aika on orastava dementia

Vihjailin aiemmin, että metsällä on tarjota minulle jotain kutkuttavaa. Jokunen minut paremmin tunteva saattoi arvata, mitä siellä on. Yllätys se ei oikeastaan ollut, koska tiesin ennestään. Mutta jaksan innostua silti, ja toinen on jo kiikarissa. Senkin tiesin, mutten aiemmin ollut varma. Nyt olen.

Ja tiesin, vaikka olin unohtanut, että hyttyset ja paarmat eivät pyydä laskeutumislupaa hamuillessaan lihallisia ilojaan. Paiseet säärissäni ilmoittavat, että olen allergisoitunut hyttysten brutaaleille imutusleikeille. Aika on orastava dementia: se unohtaa mitä unohtaa, muistaa mitä muistaa.

Talot tietävät kaiken, mutta eivät kerro. Ne eivät paljasta salaisuuksiaan, vaikka ne tuikkaisi tuleen. Silloin voi kuulla niiden huokailevan.

Hylätyissä taloissa on jotain mystistä, kysymyksiä herättävää. Miksi ja milloin. Joku jossain tietää, minä en koskaan. Voin rakentaa uuden tarinan ja pitää sitä totena. Sellaistahan on elämä muutenkin.

Me olemme taloja toisillemme. Näemme, mitä näemme ja tulkitsimme näkemäämme, miten se meille sopii.

Viimeinen kierros ennen lähtöä. Mutta minä palaan, tiedän.

Jonakin päivänä, kun saavun tälle aukealle, ei näitä taloja enää ole. Niin käy lopulta kaikelle. Kaikille.

Lampaan vaatteet ja suden silmät

Eilen heitin kamerarepun selkääni ja taivalsin metsälle. Tiesin, että siellä on minulle jotain silmää hivelevää ja mieltä kutkuttavaa. Ja olihan siellä juu. Väännän kutkuttavasta erillisen postauksen myöhemmin.

Sen sijaan siinä kävellessäni pohdiskelin vastikään lukemaani Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa (Wsoy, 2015). Ajattelin rikostoimittaja Lauri Kiveä, joka näkee pahuuden itsessään - ja muissakin. Heitä kulkee paljon susina lampaiden vaatteissa. Osa hyväksyy pahuuden itsessään, mutta taistelee pitääkseen lammastaljan päällään. Osa antaa taljan pudota paljastaen keltaiset silmät ja terävät kulmahampaat.

"Oliko pahuus tekoja, vai riittikö se, ettei tehnyt mitään?"

Laurin oma menneisyys on täynnä selittämätöntä (voiko pahuutta lopulta edes selittää? Ja jos ei voi, voiko hyvyyttäkään?) pahuutta, kitkeriä muistoja, mustelmia. Mennyt tulee vastaan odottamattomalla tavalla Laurin alkaessa tehdä laajaa juttua Suomessa vellovista perhesurmista: hän joutuu kohtaamaan tekoja, joita ei halua muistaa, ajatuksia joita ei halua ajatella. Ihmisiä, joille hän ei ole olemassa. Mutta juna on jo nytkähtänyt liikkeelle.

Lampaan vaatteissa otti minut mukaansa heti. Hiltunen alkaa avata tarinaa maltillisesti kielellä ja sanonnoilla leikitellen. Dialogit ovat varsinaisia herkkupaloja, joissa paikoin kytee murteen lisäksi musta huumori. En innostu kirjoista, jotka on kauttaaltaan kirjoitettu jollakin murteella, mutta dialogeihin ne sopivat - jopa kuuluvat. 

Kieli on muutenkin runsasta ja rikasta, mutta antavaa ja se soljuu helposti. Ei tule täyteen ahdettua oloa eikä tarvitse olla ymmällään. Saa oivaltaa ja ajatella.

Tarina on melko raaka, mutta ainakaan minulle ei liikaa. En näe tarkoitushakuista mässyttelyä, vaan kohtauksia jotka heijastuvat tähän päivään. Ne pitää kuulla, jotta tietää mitä ja miten ajatella. Ja vaikka tietää, ei se tarkoita, että muuttuu, voi muuttua, haluaa muuttua.

Lampaan vaatteissa johdattaa lukijan ajattelemaan pahuutta: ei vain tässä romaanissa vaan yleensä. Ehkä jopa omalla kohdalla? Pahuutta on monenlaista ja -asteista ja meillä kaikilla on potentiaalia monenlaiseen ja -asteiseen. Joskus ajatuksista ei ole pitkä matka tekoihin, joskus on.

Hyytävän hyvä kirja siis, kyllä kannatti odottaa, että pääsi lukemaan! Lukunautinnon minulle mahdollisti suomalainen kirjastolaitos.

Puolitosissani kävin kysymässä paikallisesta kirjastosta voinko saada kirjastokortin. Ajattelin, että sitä tuskin irtoaa, kun en asu enkä ole koskaan asunut täällä. Mutta toisin kävi: ihastuttava kirjastoihminen antoi lomakkeen täytettäväksi, ja pian oli lukemattomille lähteille johdattava kortti kädessäni.

Julistan nyt blogissani alkaneeksi suomalaisen kirjallisuuden kesän! Luvassa on sekä uutta (tai ainakin uudehkoa) että vanhaa kirjallisuutta plus Usrula Poznanskin Linnut.

Hiltusen Lampaan vaatteissa on luettu on ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin,  Villasukka kirjahyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla.

Yeonmi Parkin tarina

Yeonmi Park: In Order to Live
Fig Tree, 2015
S. 273

Pohjois-Korea on alkanut natista liitoksissaan. Se haluaa tulla nähdyksi, kerrotuksi, avatuksi. Pohjois-Korea on ihmiset, jotka siellä asuvat. Ihmiset, jotka sieltä pakenevat ja kertovat.

Viime vuosina on näitä yksittäisten Pohjois-Koreasta loikanneiden tarinoita alkanut näkyä enemmänkin. Hyeonseo Lee kirjoitti omista kokemuksistaan viime vuonna. Samoihin aikoihin julkaistiin tämä Yeonmi Parkin teos In Order to Live, mutta se jäi vähemmälle huomiolle.

Teoksissa on paljon yhteneväisyyksiä, paljon samaa, koska on eletty samoissa ahtaissa raameissa. Kuitenkin ne ovat yhtä lailla omanlaisensa ja uniikit tarinat kuin vaikkapa kenen tahansa suomalaisen.

Pohjois-Korea, 2007: Yeonmi Park on 13-vuotias, kun hän äitinsä kanssa ylittää Yalu-joen ja pakenee Kiinaan. Elämä Pohjois-Koreassa on käynyt mahdottomaksi monestakin syystä, joten ainoaksi keinoksi jää paeta.

Propagandassa ja valheissa uitetut pohjoiskorealaiset ovat rahakasta riistaa ihmisvälittäjille. Joskus, lähes aina, pakeneminen on toisesta haialtaasta toiseen uimista. Kiina ei ole turvasatama, sillä Kiina palauttaa loikkarit takaisin kotimaahansa, jossa odottaa lähes varma kuolema; Sellainen hidas ja kivulias.

Yeonmi Park avaa elämänsä ja samalla valottaa Pohjois-korean sairasta diktatuuria, ottaa kantaa ihmisvälitykseen Kiinassa ja kertoo elämästään päästyään turvaan Etelä-Koreaan.

En aio tässä avata Yeonmi Parkin tarinaa, vaan suosittelen lukemaan itse. On vaikea sanoa, missä määrin hän voi tarjoilla uutta tietoa Pohjois-Koreasta, jos on maasta loikanneiden tarinoita aiemmin lukenut. Mutta Park täydentää sitä, mitä on jo tihkunut tietoisuuteen tuoden siihen oman lisänsä ja vähän muutakin.

Minä en koskaan lakkaa lukemasta näiden ihmisten kohtaloista, koska haluan tietää. Haluan kunnioittaa heitä ja heidän rohkeuttaan. Näitä kirjoja tarvitaan, koska se on eräs tie muutokseen. On pakko olla.

Pohjois-Korean kaltaista maata ei pitäisi olla edes olemassa, ja jos Yeonmi Park jaksaa uskoa muutokseen, minäkin jaksan. Mutta siihen tarvitaan muiden maiden apua ja tietoisuutta. Tarvitsemme Parkin kaltaisia ihmisiä, jotka rohkenevat antaa kasvonsa ja itsensä.

Luettuani kirjan katsoin Youtubesta Yeonmi Parkin puheen, jonka hän piti One Young world -tilaisuudessa vuonna 2014. En ehtinyt katsoa kuin muutaman minuutin, kun aloin itkeä.





Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

 ~~~

EDIT. 20.7.2016 kello 9:50

Hannele on lukenut tämän Yeonmi Parkin  teoksen ruotsiksi. Lue tästä hänen mietteensä. Suomeksi kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty.

Luin kirjan ja tulen lukemaan jatkossakin

Blogini jäi puolivahingossa hunningolle, koska pakkasin laukkuni ja häivyin reissun päälle. Sillä reissulla olen edelleen, enkä tiedä kuinka kauan.

Noin viikko sitten varhaisaamulla Lontoosta alkanut matka päättyi iltamyöhällä Suomen keskiosiin. Tämä on nyt majapaikkani määrittelemättömän ajan. Reissun syy ei ole kovin iloinen, mutta en aio siitä sen enempää jauhaa.

Enkeli taivaan

Olen lukenut monta hyvää kirjaa, joista tekisi mieli blogatakin, mutta en ole jaksanut. Ennen reissua ehdin kotona lukea Jari Salosen Kuokkavieraat (Otava 2016). Minun on vaikea kirjoittaa kirjasta, jos en saa sitä hipelöidä samalla, joten nyt vain tällainen suppeahko miete.

Kuokkavieraat aloittaa KRP:n komisario Jukka Zetterman -sarjan. Ja hienosti aloittaakin. Heti ensimmisellä sivulla tärähtää. Morsian ryöstetään häissään, mutta ryöstö ei olekaan osa ohjelmaa. Kyseessä on ihka oikea kidnappaus.

Uransa pikaistuksissaan sössineestä Zettermanista on tullut heittopussi, jota lähetellään sinne missä apua tarvitaan ja hän päätyy kiertotien kautta tutkimaan kidnappausta.

Kuokkavieraita ei olisi millään tahtonut laskea käsiskään enkä paljon laskenutkaan. Kirjassa on useampikin mielenkiintoinen henkilö ikääntyvän Zettermanin lisäksi. Sellaisia henkilöitä, joihin kiintyy - niin taiten heidät on kuvattu.

Juonen ja henkilöiden lisäksi kirjan kieli ja tunnelma hivelevät hermoja. Pidän Salosen sanailusta ja kepeyden alla piilevästä vakavammasta. Huumori on ajoittain ironista, mutta ei missään mielessä katkeraa, vaikka siihenkin voisi olla aihetta.

Ihailen Salosen kieltä, joka on helposti soljuvaa ja mietittyä. Sitä on ilo lukea. Iloani lisää se, ettei Salonen mene sieltä, mistä aita on matalin.

Tämä toimii aasinsiltaja suomen kieleen pesiytyneeseen tulla-futuurin mielipuoliseen käyttöön, jota viljellään kuin kauraa tukiaispellossa. Salonen ei viljele: hän osaa viljellä ilman tulemisiakin. Tulla-futuurin vältteleminen vaatii tietenkin aivotyötä: niin tiukasti se nähtävästi on istutettu suomen kieleen.

Elän edelleen luulossa (saa korjata, jos olen väärässä tai vanhentunut), että tulla-futuurin käyttäminen on ihan hyväksyttävää, jos sille on perusteltu syy. Perusteltu syy on esimerkiksi sekaannuksen vaara, eli täytyy voida erottaa nykyhetki tulevasta. Kun pelkkä preesens ei tee eroa, turvaudutaan liiankin herkästi tulla-futuuriin.

Meinasin oksentaa katsoessani telkkarista jotain ajankohtaisohjelmaa (oliskos ollut joku Suomi Areena tai vastaava), jossa asiat tulivat olemaan ja menemään lähes joka virkkeessä. Hyi saatana. Puhutussa kielessä sen vielä voi jotenkin hyväksyä, mutta että kirjallisuudessa.

Meillä on suomen kielessä tulevaisuutta kuvaavia sanoja, joilla voidaan ilmaista, että jokin tapahtuu TULEE TAPAHTUMAAN jossain hamassa tulevaisuudessa. Miten olisi vaikka huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna. Miksi jonkin asian pitää TULLA TAPAHTUMAAN huomenna, kun pelkkä huomen viittaa tulevaisuuteen? Meillä on myös aikoa-verbi siltä varalta, ettei tarvitse tulla menemään hammaslääkärille, jos ei voi vain mennä.

Suurimman osan asioista voi ilmaista ihan selkeästi ilman tuota karseaa ja kielellisesti naurettavan kuuloista tulla-futuuria, jos vain hieman vaivautuu miettimään. Harmillista, että liian harva vaivautuu.

Luen tällä hetkellä Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa. Voi jestas, miten kauniisti kirjoitettu! Lampaan vaatteissa ei keinotekoiset futuurit kuki - siinä kukkivat huolella mietityt sanat ja kokonaiset virkkeet.

Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä tästä tulla-futuurista? Olenko ainoa, jonka korva itkee vaikkua sitä kuullessaan, silmät vuotavat rähmää sitä lukiessaan?

Monikulttuurisuudesta noin yleisellä tasolla

Me haluamme säilyttää oman kulttuurimme!

Ai minkä, miltä ajalta? Ajalta hevoskärryt ennen sähköä, kun kynttilät lepattavat tunnelmallisesti tornihuoneessa. Ylimystö kirjoittaa sulkakynällä, muut eivät kirjoita koska eivät osaa. Muut eivät myöskään lue, koska eivät osaa.

Vai siltä ajalta, kun oli jo sähköä ainakin varakkailla. Kun radio tuli taloon ja tavistenkin saataville. Mustavalkoinen televisio vai värikuvallinen? Ehkä halutaan kuitenkin puhelin, kännykkä, netti. Mutta vain sellainen netti, jossa on oman maan sivustoja, ettei tule vaikutuksia muista kulttuureista?

Ikään kuin kulttuuri olisi jokin käsin kosketeltava aines, joka ei muutu. Ei tarvitse kuin katsoa omaa elettyä elämäänsä taaksepäin, niin näkee muutoksen. Monikulttuurisuus on alkanut jo sieltä. Ei sitä hehkulamppua suomalainen keksinyt.

Internet avasi pääsyn tiedon - ja eri kulttuureiden - valtatielle, jota ennen tutkittiin lähinnä kirjallisessa muodossa. Pitäisi perua internetkin, jos ei haluta omaan kulttuuriin vaikutteita muualta eli sitä monikulttuurisuutta.

Pohjois-Koreassa on osattu toimia hienosti sulkemalla maa kokonaan ulkopuolisilta: siellä se oma kulttuuri sitten kukoistaa ja voi hyvin eikä ole pelkoa monikulttuurisuudesta. Paitsi Kiinan rajalla, jossa salakuljetetaan tavaraa niin paljon kuin kädet kantaa ja ihmiset loikkivat ihmettelemään suurta maailmaa.

Mikä siis tämän päivän monikulttuurisuudessa pelottaa? Sekö, että sinne omaan monikulttuurin kehtoon tulee muitakin asumaan. Sitä voi jeesustella samalla kun vetää turkkilaisen pyöräyttämää kebabia naamariin, kun lukee amerikkalaisen/syyrialaisen/intialaisen/japanilaisen jne. kirjoittamaa kirjallisuutta. Kyllä on kamalaa, kun NE tulee tänne levittämään omaa kulttuuriaan ja tuhoamaan meidän.

Tuntuu, että NE on synonyymi tietyille ihmisille, joilla on se tietty uskonto. Tai ihonväri. Vai moniko on kuullut, että Suomessa kauhisteltaisi vaikkapa venäläisen kulttuurin vallankumousta. Tai Britannian, Amerikan? Noh, siitähän kuulee valituksia, että Suomi on niin amerikkalainen, nyyh nyyh. Kenen vika se on? Ei ainakaan amerikkalaisten Suomessa asuvien. Eiköhän ne kulttuurivaikutukset tule ihan muualta ja niitä toteuttavat supisuomalaiset itse.

Kehitystä ei voi pysäyttää. Paitsi siellä Pohjois-Koreassa on yritys kova kymmenen. Pelkästään teollistuminen muutti kulttuuria ja se muutos jatkuu yhä. Se ei koskaan lopu. Tai no, ehkä sitten kun maapallo posahtaa.

Moni haluaa sulkea rajat, mutta säilyttää itsellään oikeuden liikkua. Kuinka kaksinaamaista. Sivusin aihetta tässä postauksessani, lähinnä tosin kommenttilaatikossa, sillä itse postaus lienee niin kryptinen, ettei sitä voi tajuta kunnolla kukaan.

Kalamiehet

Chigozie Obioma: The Fishermen
Pushkin One, 2015
S. 301
Julkaistaan elokuussa suomeksi nimellä Kalamiehet


Nigeria, Akure.
Kun kotka ei liitele pesänsä yläpuolella, vahdi että kaikki on kunnossa ja liihota tarvittaessa apuun voi tapahtua mitä tahansa. Jos ei kotka ole paikalla, ei falkonieerista ole paljon hyötyä. Tarvitaan molemmat.

Mutta kotka häipyy komennukselle jättäen falkonieerin pärjäämään pytonkäärmeen, sienen, etsintäkoiran (searchdog) ja koin kanssa. Tiivis pesä repeilee vallattomien poikasten kehitellessä kiellettyjä leikkejä kotkan pistävän silmän poissaollessa.

Joki on erityisen vaarallinen eikä sinne saa mennä. Sinne tietenkin mennään, sillä sellaisia pytonit, sienet, etsinätkoirat ja koit ovat.

"On the other hand, I want you all to know that even though what you did was wrong, it reflected once again that you have the courage to indulge in something adventurous. Such adventurous spirit is the spirit of men. So, from now onwards, I want you to be a different kind of fishermen."

Pytonin johdolla tullaan kalastajiksi ja kuullaan paikallisen sekopään ennustus. Se on kuin siemen, joka alkaa itää pytonissa. Siemenestä tulee verso, verso kasvaa ja alkaa tartuttaa. Ennustus alkaa toteuttaa itseään, vaan voiko verson vielä kitkeä ennen kuin se leviää kaikkialle, kaikkiin?

The Fishermen on tarkkasilmäinen (mutta suodattuu vain yhden veljen kautta) ja lämmin kuvaus sisarusten - tässä lähinnä veljesten - välisistä keskinäisistä suhteista ja heidän persoonallisuuksistaan. Toissijaisena, mutta tärkeänä, tulee muu perhedynamiikka.

Eikä tästä romaanista, jossa hypellään ajasta toiseen, tapahtumia puutu. Nuo toiset ajat ovat muistoja, muistikuvia, ja ne sulautuvat luontevasti tarinaan ja avaavat merkityksiä lukijalle tarjoillen samalla pienen palasen Nigerian kulttuuria ja lähihistoriaa.

Obioman kieli on kaunista, selkeää ja ajoittain tyylikkään vertauskuvallista; sellaista, joka kertoo riittävästi, mutta jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja päätelmille. Jokainen virke on tärkeä, ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä tässä kirjassa.

Tämä on juuri sellaista kieltä, josta minä pidän. Ei keinotekoisia vertauskuvia, jotka eivät tarkoita mitään (tyyliin hän oli kaunis kuin lastulevy) - en voi sietää sellaisia. En pidä tyhjästä kielestä. Minä haluan, että kieli joko kertoo tai antaa älyllistä tulkittavaa.

Tämä on kirja, joka kestäisi usemmankin lukukerran. Onneksi tulin taannoin ostaneeni kirjan omaksi. Nyt vain ihmettelen, miksi minulla kesti näin kauan ottaa se lukuun! Ja muuten, The Fishermenissä viitataan Chinua Acheben romaaniin Things Fall Apart (suom. Kaikki hajoaa), mistä tulikin mieleeni että pitäisi lukea se uudelleen.

"What I want you to be is a group of fishermen who will be fishers of good dreams, who will not relent until they have caught the biggest catch. I want you to be juggernauts, menacing and unstoppable fishermen."


Ps. Fishermenissä puhutaan asioista oikeilla nimillä; veljeksillä on nimet, heidän vanhemmillaan on nimet. Kaikilla on nimet, jopa sekopäällä. Mutta minä en tiedä, miten kertoisin tästä kirjasta siten, että tekisin sille riittävästi kunniaa. Siksi käytin kirjassakin käytettyjä vertauskuvia - lue ja ylläty.