Hae tästä blogista

torstai 21. heinäkuuta 2016

Aika on orastava dementia

Vihjailin aiemmin, että metsällä on tarjota minulle jotain kutkuttavaa. Jokunen minut paremmin tunteva saattoi arvata, mitä siellä on. Yllätys se ei oikeastaan ollut, koska tiesin ennestään. Mutta jaksan innostua silti, ja toinen on jo kiikarissa. Senkin tiesin, mutten aiemmin ollut varma. Nyt olen.

Ja tiesin, vaikka olin unohtanut, että hyttyset ja paarmat eivät pyydä laskeutumislupaa hamuillessaan lihallisia ilojaan. Paiseet säärissäni ilmoittavat, että olen allergisoitunut hyttysten brutaaleille imutusleikeille. Aika on orastava dementia: se unohtaa mitä unohtaa, muistaa mitä muistaa.


Talot tietävät kaiken, mutta eivät kerro. Ne eivät paljasta salaisuuksiaan, vaikka ne tuikkaisi tuleen. Silloin voi kuulla niiden huokailevan.


Hylätyissä taloissa on jotain mystistä, kysymyksiä herättävää. Miksi ja milloin. Joku jossain tietää, minä en koskaan. Voin rakentaa uuden tarinan ja pitää sitä totena. Sellaistahan on elämä muutenkin.


Me olemme taloja toisillemme. Näemme, mitä näemme ja tulkitsimme näkemäämme, miten se meille sopii.


Viimeinen kierros ennen lähtöä. Mutta minä palaan, tiedän.


Jonakin päivänä, kun saavun tälle aukealle, ei näitä taloja enää ole. Niin käy lopulta kaikelle. Kaikille.



8 kommenttia:

  1. Huikean kiinnostava paikka! Jotenkin talo on vähän pelottavankin oloinen, ainakin näin kuvista katsottuna. Tuo ikkuna tuijottaa jotenkin vihamielisen oloisesti. :-) Tosin olen monesti huomannut, että autiotaloissa on ihan erilainen fiilis silloin, jos on itse paikan päällä. Ne puhuttelevat jotenkin eri tavalla kuin kuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, tämä ei ollut ollenkaan pelottava kohde - lähinnä yksinäinen ja surumielinen auringon lempeässä valossa. Pelottavinta olivat hyttyset, joista saan karseat paukamat - ja yksi rusakko, joka aiheutti melkein sydärin mekastuksellaan. :D

      Kullakin talolla on oma tunnelmansa, ainakin itse koen niin. Toki tunnelma on usein omien aivojen tuotos ja se muodostuu monesta eri tekijästä. :)

      Poista
  2. Mun äidin kotitalo voisi olla juuri tällainen talo. Siellä on perhe viettänyt vilkasta elämää, mutta kaikki lapset lähteneet omille teilleen, jotkut toiselle puolelle Suomesa, joidenkin lapsenlapset toiselle puolelle Atlanttia. En osaa sanoa, onko kotitalo jossain vaiheessa myyty, mutta kukaan siellä ei ole asunut moneen vuosikymmeneen.

    Enollani oli kesämökki talon vieressä ja kävimme usein katsomassa taloa, ja oli helppo kuvitella, miten lapset kirmaavat pihalla ja nuorempana lähtevät tapaamaan kylän muita nuoria kauemmas.... Valitettavasti talo on niin korvessa, ettei sillä ole käyttäjää ollut pitkään aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari a, näitä tällaisia puutaloja lienee maaseudulla jonkin verran. Samanlaisia mutta kuitenkin erilaisia. Minulla on eräs toinenkin kiikarissa, kunhan jaksan raahata itseni sinne. Pitäisi kunnostaa fillari, niin ei tarttisi reppu selässä jolkotella.

      Moni talo kai jää tyhjilleen, kun omistaja kuolee tai muuttaa. Talo ja tontti saattavat olla arvottomia ja on vain helpompi jättää ne niille sijoilleen rapistumaan.

      Poista
  3. Tämmöiset autiotalot ovat pysäyttäviä juttuja. Panevat miettimään elämän rajallisuutta, kaiken katoavuutta, menneitä sukupolvia iloineen ja murheineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta k, minä olen ollut jo pienestä asti kiinnostunut tyhjillään olevista rakennuksista. Ensimmäisessä taisin vierailla jo joskus seitsemänvuotiaana Helsingin Kumpulassa. Tuolloin mentiin muutaman kaverin kanssa yhdessä tutkimaan ja kerroimme toisillemme kauhutarinoita talon kuvitellusta historiasta. Nämä talot tosiaan herättävät monenlaisia tuntemuksia ja siksi kai koen pakottavaa tarvetta niitä etsiä ja löytää.

      Poista
  4. Pelottavaa mutta kiehtovaa. Talo on hyvä personifioida. Samoin suunnilleen kaikki ympärillään: metsät, joet, meret, kivet, pellot. Harvemmin kuitenkaan tulee nähtyä sisäistä elämää missään urbaanikohteessa. Metrotunnelin salattu elämä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, tämä kohde ei ollut ollenkaan pelottava, mutta jotkut ovat. Itse asiassa minä kaipaan sitä "pelkoa" ja jännitystä ja se lienee eräs niistä monista syistä, miksi tällaiset hylätyt rakennukset minua kiehtovat. Lisäksi ne ruokkivat mielikuvitustani. Ja pointti minulle on juuri se, ettei ole ihmisiä. Ei ole ihmisiä, siellä missä ehkä pitäisi tai ainakin joskus on ollut. Minulle nimenomaan yksinäisyys ja hylätyksi tuleminen on näissä se juttu.

      Metrotunnelin ahneet mahat eivät minua niinkään kiinnosta. Toisaalta tuleehan sitä ihmisjoukoissa joskus ajateltua, miten yksin sitä on ja erillään kaikesta. Sellaista tunnetta ei tule autiotalossa.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.