Korealainen kuurupiilo

Kannen suunnittelu: Jennifer Carrow

James Church: A Corpse in the Koryo
Thomas Dunne, 2006
S. 280

Tämä kirja on vastikään suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo. Pakko sanoa, että käännösnimi pesee mennen tullen alkuperäisen. Näin harvemmin käy, mutta joskus kuitenkin. Varsinaista kuurupiiloa tämä kirja nimittäin on.

Kirjan nimessä "Koryo" viittaa hotelliin ja kyllähän sieltä ruumis löytyy (suomalainen kaiken lisäksi), mutta kuurupiilo on silti osuvampi - täyden kympin käännösnimi (kirjan on suomentanut Aura Nurmi - muuhun käännökseen en ota kantaa, koska luin kirjan enkuksi)!

James Church on pseudonyymi, mutta selkeästi tietää mistä kirjoittaa. Siksi hän ei voikaan omalla nimellään (ja naamallaan) kirjoittaa, ettei ovi Pohjois-Koreaan sulkeudu. Vaan mitäpä väliä: tarina on tärkein. Ja se on hyvin kirjoitettu. Tässä yhteydessä kiitän blogini kommentoijaa @kolanteri vinkistä: häneltä kuulin James Churchista ensimmäisen kerran.

Mutta jos nyt itse kirjaan. Verrattuna tavanomaisempiin dekkareihin tässä on melko mutkikas ja salaperäinen juonikuvio. Ei kuitenkaan niin mutkikas, etteikö sitä tajuaisi - ainakin lopulta. Matkan varrella ei ehkä niinkään, koska tarkastajammekaan ei aina ole ihan selvillä, mitä on tekemässä - ja miksi. Ja miksi hänen täytyy rampata alvariinsa pitkin kyliä.

Tarkastaja O:lle on annettu tehtävä: mene mäenrinteelle ja ota kuva ohiajavasta autosta. Melko niukka ohje, mutta sellaista se on. Ei tarvitse tietää liikaa, tai oikeastaan mitään. Tekee vain niin kuin käsketään. Ja O tekee: harmi vain, ettei kamera toimi. Se ei sinänsä ole omituista, sillä moni asia ei toimi. Ja jos jokin toimiikin, se saattaa kadota. Nimittäin kaikki katoaa, jopa vedenkeittimet.

"Save some tea." I spoke softly into the handset, though there was not a living thing in sight.
"Can't. The kettle's gone. The red one. It disappeared."

Epäonninen kuvauskeikka panee alulle tapahtumaketjun, jonka seurauksia ei voi kuin arvailla. Eikä niitä oikeastaan voi edes arvailla, koska ei ole varmuutta, mikä lumipallo alkoi vyöryä. Tarkastaja O:n esimies, Pak,  tietää enemmän, tietenkin, kuin kertoo.

Pak on hyväsydäminen, vaikkei sitä päällepäin huomaisikaan. Välittäminen tulee ilmi tekojen kautta. Harvaan voi todella luottaa ja luottamusta joutuu arvioimaan useammankin kerran uudelleen saman ihmisen kohdalla. Tarkastaja O:n ja Pakin (luottamus)suhde on kuitenkin melko vakaalla pohjalla. Toisaalta sitä voi luulla tuntevansa toisen, mutta lopulta ei tiedäkään juuri mitään.

"For the next ten days we fade into the background. See this swing set? It's colorless. Blends in with the dirt. Moves ever so gently when the wind blows. Even the birds won't shit on it, because they don't believe it's here. That's us. Do I make myself clear?"

Tässä kirjassa ei jeesustella Pohjois-Korean kamalia oloja. Tarkastaja O elää periaatteessa etuoikeutettua elämää (muistakaa, että kaikki on suhteellista): hän ei ole työleirillä (eikä niitä tässä kirjassa kuvata) eikä pahemmin näe nälkää, vaikka palkkaa ei olekaan maksettu aikoihin. Hänellä on kuitenkin koti, ja mikä tärkeintä, hänellä on työ. Pitää vain leikkiä mukana, olla sokea silloin kun pitää ja nähdä vain sitä, mitä on tarkoitus. Kuulemisesta puhumattakaan.

"People think I'm absentminded, that I forget things. Maybe. To me, it's more complicated. I know something, but I choose not to remember it. I can do both at the same time."

Tämä kirja täydentää melko lailla sitä kuvaa, mikä minulle on muodostunut Pohjois-Koreasta lukemani faktan ja fiktion perusteella. Tämä suljettu maa kiehtoo ja etoo minua samaan aikaan. Täydellistä totuutta maan asioista ei liene monella, mutta aika samassa linjassa tuntuu tiedomuruset olevan olevan näiden maassa syystä tai toisesta asuneiden ja sieltä loikanneiden kanssa. Tässäkin kirjassa tulee ns. siinä sivussa esille kaikenlaista tietoutta, joka osaltaan rakentaa kulttuurikuvaa Pohjois-Koreasta.

Sanoisinkin, että tässä kirjassa kiinnostavinta on nimenomaan kulttuuri ja ihmiset: ihmisistä etenkin tarkastaja O, johon kiinnyin kovasti. Juoni on lopulta sivuseikka, vaikka sellainen toki kirjassa on. Mutta mystisyyteen ja salaperäisyyteen yleensä liittyy se, ettei kaikkea saada koskaan täysin tietää. Ei tässäkään kirjassa.

Kirjan tunnelma on melkko synkeä, mutta sitä ryydittää mustahko huumori. Varsinainen Pohjois-Korea Noir. Tätä kirjaa lukiessa saa nyrjäyttää aivonsa eri asentoon ja suodattaa lukemansa tyystin erilaisen kulttuurin kautta. Kirjailija tarjoileekin aimo annoksen ajateltavaa, jos vain malttaa pysähtyä ajattelemaan.

Muuten: O voisi helposti loikata. Mutta hänellä ei ole aikomustakaan. Miksi?

Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007 (tilauksessa)
3. Bamboo and Blood, 2008 (hyllyssäni)
4. The Man with the Baltic Stare, 2010
5. A Drop of Chinese Blood, 2012

Minulla on siis tämän sarjan kolmas osa hyllyssäni, toinen on tulossa. Sen verran aion ainakin tätä sarjaa vielä lukea ja loputkin, jos viihdyn. En toistaiseksi löytänyt suomenkielisiä blogikirjoituksia tästä kirjasta. Sen sijaan voipi lukea vaikkapa tämän parin vuoden takaisen haastattelun, jossa Church kertoo kirjoistaan.

Kirjailijan kuolema

Kannen suunnittelu: Ceara Elliot LBBG

Keigo Higashino: Malice
Little Brown, 2014
(alun perin japaniksi 1996)
Englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 281


Jumitan edelleen Japanissa. Tai no, periaatteessa olen siirtynyt Pohjois-Koreaan, mutta tämä aiemmin lukemani Malice sijoittuu Japaniin.

Malicessa onkin varsin mielenkiintoinen asetelma, sillä nyt on mukana menossa kirjailija. Menestystä saanut kirjailija oikein, joka tosin murhataan brutaalisti (kirjassa ei kuitenkaan lennä veri saati suolenpätkät, että jos niitä kaipailee, niin tämä kirja ei ole Se Oikea). Mutta kuka murhaa ja miksi?

Higashinomaiseen tyyliin saamme tietää - melko varmasti ainakin - murhaajan jo kirjan alkupuolella. Mutta siinä ei ole järkeä: ei ole motiivia ja alibikin löytyy. Kuitenkin kaikki viittaa erääseen tiettyyn henkilöön.

Kulissi toisensa jälkeen sortuu, mutta kenties se onkin tarkoitus. Tapausta tutkii poliisietsivä Kyoichiro Kaga, joka on sangen tarkkanäköinen ja älykäs. Häneltä ei jää pieninkään vihje huomaatta. Hän onnistuu sijoittamaan rubiikinkuution väripalikat siististi omille kyljilleen, vaikka kuutio on sotkettu hyvin huolellisesti.

Jälleen kerran mietin, miten Higashino onnistuu tällä kertaa yllättämään - vai onnistuuko. Kaksi kirjaa luettuani tunnistan tietynlaisen kaavan, mutta silti Higashino on onnistunut olemaan raikas ja ennalta-arvaamaton. Tämäkään kirja ei tuottanut pettymystä.

Vaikka tietynlainen perustyyli on sama, Malicessa kirjan rakenne on erilainen (kuin kahdessa aiemmin lukemassani): se koostuu epäillyn muistiinpanoista ja Kyoichiron omista merkinnöistä. Ja se kuulkaa toimii! En osaa edes selittää, mikä taika ja tenho tässä kirjassa on. Enkä edes voisi, etten vahingossakaan spoilaa. Sillä kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja kuitenkin on.

Voisin muuten melkein väittää, että jos pitää yhdestä Higashinon kirjasta, pitää näistä kaikista. Toisaalta jos ei pidä yhdestä, ei pidä mistään näistä.Pidätän itselläni oikeuden olla väärässä. Sellaistakin voi joskus sattua.

Higashinosta on tullut lellikkini - hän todella kirjoitti itsensä sydämeeni. Tämä on jo kolmas Higashinolta lukemani kirja lyhyen ajan sisällä. Olen koukussa kuin pahinkin narkkari. Ehdin jo kauhistua, että olen nyt lukenut kaikki Higashinolta englanniksi käännetyt romaanit, vaan huoli pois: vielä löytyykin yksi! Se on nimeltään Naoko ja sehän pitää toki lukea ensi tilassa (kunhan onnistun saamaan sen hyppysiini).

Tuli taas tällainen tynkä miete, mutta en viitsi väkisin tänne mitään vääntää. Mutta kuten voimme huomata, mietteitteni pituus ei todellakaan korreleoi kirjan hyvyyden kanssa.

Anna minun olla orjasi

Kansi: Anna Crone

Yoko Ogawa: Hotel Iris
(alun perin julkaistu Japanissa 1996)
Harvill Secker, 2010
Kääntänyt Stephen Snyder
S. 164

Terveisiä Japanista, hotelli Iriksestä. Lomakausi on alullaan ja siihen varustaudutaan myös hotelli Iriksessä. Iris ole mitenkään erityisen suosittu majapaikka, mutta ihan vilkas turistikaudella.

Eräänä yönä hotellinpitäjä joutui heittämään pari asiakasta ulos, koska he metelöivät.

"You filthy pervert!" The scream stopped at last, and a woman came flying out of room 202. "You disgusting old man!"

Huutava nainen oli prostituoitu, jolta oli ilmiselvästi palanut käämi. Mutta mitä yhdestä hutsusta, kun miehen ääni jää kaikumaan korviin. Se kaikuu Marin, hotellinpitäjän tyttären korvissa. Mari työskentelee hotellin respassa tiukan äitinsä valvonnassa. Mutta ei äidin silmäkään kaikkea näe.

Mari tapaa miehen sattumalta uudelleen myöhemmin. Heidän välilleen kehittyy omituinen suhde. Jokin miehessä kiehtoo Maria, kiehtoo niin paljon että hän haluaa alistua, miellyttää. Hän antaa miehen määrätä mitä tahansa: se on vain Marille oikein. Mari on saastainen ja ällöttävä, niin ajattelee Mari itsestään.

En ihan päässyt käsiksi Marin tuntemuksiin, mistä ne kumpuavat. Hänen äitinsä on ankara, kyllä, mutta ei nyt mikään sadisti. Hotellissa työskentelee varasteleva apulainen/siivooja, jota Mari yrittää kiristää saadakseen vapautta.

Seurasin sivusta tätä näytelmää, joka piirtyi hikisenä silmieni eteen. Se nyki minua kuin kala, joka on tarttunut syöttiin ja koho pomppii pinnan alle ja pinnalle. Se häiritsee, on jotenkin häiriintynyttä. 

Tämä kirja on häiriintynyt, härski silli. Kuollut, haiseva lahna. Ja samaan aikaan elegantti ankerias. Mutta niin hiljainen alun metelin jälkeen. Eikä mikään ole tai pääty niin kuin... pitäisi?

Ogawa teki sen taas, hän koukutti minut heti ensimmäiseltä sivulta ja talutti kuin sokeaa. Sillä eipä ollut hajuakaan, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu.

Kirjan on lukenut myös hdcanis, jonka blogista Ogawan  taannoin bongasin. Mahtava löydös tämä kirjailija. Luenpa lisää. Aiemmin olen lukenut Ogawalta Revengen.

Helmikuun kirjaostelut

Helmikuu tuli ja helmikuu melkein meni. Tässä kuussa tuskin tulee enää kirjoja ostettua, joten nyt lienee turvallista läväyttää kuukauden ostot tiskiin. Kirjat lisääntyivät seitsemällä, hupsista saatana. Mutta kukin kirja on rakkaudella valittu ja ostopäätös taiten perusteltu.

1. Aloitetaan helpommista eli niistä hankinnoista, jotka olen jo ehtinyt lukeakin. Keigo Higashino kiihotti mieltäni jo heti puodissa ja tiesin, etten voi elää jos jätän sen hyllyyn. Niinpä otin mukaani The Devotion of Suspect X:n, luin ja rakastuin!

Kirjasta innostuneena tongin kirjastoa ja löysin lisää Keigoa. Nyt olen lukenut peräti kolme Higashinon kirjaa (käsittääkseni kaikki tähän mennessä enkuksi käännetyt) eli ei voi sanoa, että olisi ollut huono ostos.


2. Kishwar Desain Witness the Night osui niinikään sattumoisin käteeni kaupassa. Nimi on jostain minulle ennestään tuttu, mutten tiedä mistä. Ehkä olen joskus jostain blogista tai muualta kirjasta lukenut. En vain saa päähäni mistä. Anyway, kannatti ostaa ja lukea. Aion lukea lisääkin.

3. Tracy Chevalier: The Last Runaway - mielenkiintoinen takateksti. Ja Tyttö ja helmikorvakoru oli hyvä. Ja Runaway oli niin edukas, ettei sitä voinut hyllyynkään jättää ja ja ja...

4. Jo Nesboa olen ajatellut kokeilla. Piti Torakat lukea jo aiemmin, mutta sitten tuli väliin kaiken maailman Keigoa ja Desaita ja ties mitä! Eli olisin lukenut heti, mutkun kutkun. Ja luulin, ettei kirjastossa ole, mutta kyllä olisi. Oho.

5. Delphine de Viganin No and Me:n jätin jo kerran hyllyyn, mutta nyt en jättänyt. Kerta sitä ei saa kirjastostakaan ja se pitää lukea, ihan pakko!

6. James Churchin Pohjois-Koreaan sijoittuvat dekkarit pitää tietenkin lukea. Siis ilman muuta, ehdottomasti. Niitä ei ole saatavilla kirjastosta, joten on pakko ostaa jos haluaa lukea. Ja minähän haluan.

Muuta tärkeää kirja-asiaa helmikuussa:

Opin tilaamaan kirjoja toisista alueeni kirjastoista lähikirjastooni. Neitsyttilaukseni tein Doris Lessingin The Fifth Childista ja sen sain parissa päivässä. Kuulkaa toverit, nyt on hana auki!

Vaan kumman sitä lukisi seuraavaksi: Korealaisen kuurupiilon vai Viidennen lapsen?

Ryypiskelevä sossutäti leikkii poliisia

Kannen kuva: Alamy

Kishwar Desai: Witness the Night
Beautiful Books, 2010
S. 242

Kirja on suomennettu nimellä Pimeyden lapset.

Delhissä asuva sosiaalityöntekijä Simran saa kutsun matkustaa lapsuudenseudulleen Jullunduriin, joka sijaitsee Punjabissa (hallintoalue Intiassa). 

Simranin tehtävänä on sosiaalityöntekijän roolissaan haastatella ja tukea lasta, joka on löydetty kotoaan ainoana elossa olevana, kun perheen kolmetoista muuta jäsentä on raa'asti murhattu. Poliisi pitää tyttöä syyllisenä murhiin kun taas Simran kallistuu olemaan eri mieltä.

Periaatteessa Simranin mielipiteellä ei pitäisi olla merkitystä, koska häntä ei kutsuttu Jullunduriin tutkimaan mitään murhia - hänhän ei ole edes rikospoliisi tai mikään muukaan poliisi. Jukuripäinen Simran alkaa kuitenkin tonkia tapausta ja siinä ohessa käy monen ihmisen hermoille (ajoittain minunkin, vaikka samaan aikaan diggailin hänen kapinallisuuttaan). Poliisi tuntuu haluavan vain julistaa tytön syylliseksi ja lakaista hänet pois tieltä.

Jullundurissa Simranin oma menneisyys pettymyksineen ja epäoikeudenmukaisuuksineen ponnahtaa mielen päälle. Paluu lapsuuden kaupunkiin ei ole pelkkää nostalgiaa. Se on ristiriitaisia tunteita, epäluottamusta ja tietyllä tapaa jo vierasta.

Keneenkään ei voi luottaa, mutta johonkin pitäisi voida silti luottaa saadakseen selvitettyä traumatisoituneen tytön tapauksen. Ihan tuli lukijana itsellenikin vainoharhainen olo, ja olisi tehnyt monta kertaa mieli kuiskata, että älä nyt siihen ainakaan luota.

Lisäksi olisi tehnyt mieli sanoa Simranille, että mitäs jos ryyppäisit vasta kotona Delhissä. Simranille nimittäin maistuu alkoholi. Hän on kipeästi ryypyn tarpeessa milloin mistäkin syystä - tai ehkä aina samasta syystä: ryyppy rentouttaa.

Simran ei ole välttämättä kovin rakastettava henkilöhahmo. Hän on 45-vuotias ja kiskoo tupakkaa ja viinaa. Simranin äiti marisee, kun ei ole lapsenlapsia ja yrittää naittaa tytärtään joka raossa. Minusta se oli aika hauskaa, löysin siis kirjasta myös - kenties tahatonta - huumoria, vaikka itse asetelma varsin brutaali onkin.

Desai ripottelee kirjaansa tietoutta tyttöjen ja naisten surkeasta asemasta (etenkin intialaisessa syrjäkylässä) ja läväyttää esille korruptoituneen poliisilaitoksen. Nyt kannattaa muistaa, että Intia on valtava maa, jossa luonnollisesti alueelliset (kulttuuri)eroavaisuudet ovat suuria. Jossakin muualla päin Intiaa meno tuskin on ihan noin villiä.

Pidin tästä kirjasta kovastikin, vaikka se hieman repaleiselta ajoittain tuntuikin. Witness the Night poiki lisää Simrania: samainen sosiaalityöntekijä esiintyy muissakin Desain romaaneissa. Täytyypä ottaa lukulistalle.

Muualla blogeissa:

Kuutar
Mari A.
Susa
Zephyr

Kävelin joenvartta pitkin ja itkin

Hiljaa virtaa Thames.

Löydän hiljaisuuden sieltäkin, missä sitä ei ole. Antakaa minulle miljoonakaupunki - ja minä vaiennan sen.

- Miksei ovet aukene meille?
- Koska ne ovat lukossa?

Ikkunassakin kalterit. Oma pikku vankila.

Sweet Memories.

 Turha koputtaa oveen, en avaa kuitenkaan.

Silminnäkijä. Can you see me?

Neljä ylintä kuvaa on tältä päivältä. Muut kuvat tältä vuodelta. Pariin alimpaan lisätty elämä - tai kuolema - Photarissa.

Ps. En itkenyt.

Oodi Pakkaselle ja Rakkaudesta kuolemaan

Rakkaudesta kuolemaan on neljäs dekkari, jonka olen Pakkaselta lukenut. Saatoin ensi alkuun olla hieman hämmentynyt, koska Pakkasen tyyli oli minulle vieras. Tässä vaiheessa tuo kepeä ja ajoittain pirullisen humoristinenkin tyyli on tullut tutuksi.

Ensimmäisen kirjan luettuani kirjoitin muun muassa näin:

"Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää."

Silloin kiristi nuttura, koska en osannut suhtautua Pakkasen tyyliin. Nyt olen oppinut, että kuolema ei Pakkasen kirjoissa ole niin vakava asia, etteikö silläkin voisi vähän irrotella. Ja huomio huomio, tämä ahaa-elämyksenä, ei kritiikkinä. Sillä minä pidän tuosta hullunkurisesta suhtautumisesta nyt kun ymmärrän sen olevan osa Pakkasen kieroutunutta tyyliä. Vakavia ja kantaa ottavia dekkareita on jo ihan tarpeeksi (ja lisää tulee koko ajan), että kyllä mukaan mahtuu muunlaistakin!

Outi Pakkanen: Rakkaudesta kuolemaan
Otava/Seven, 1994/2010
S. 271

Tässäkin dekkarissa on mukana aiemmista kirjoista tuttu mainosgraafikko Anna Laine. Hän on vilahdellut enemmän tai vähemmän muissakin lukemissani Pakkasen dekkareissa, mutta näitä kirjoja voi silti lukea missä järjestyksessä tahansa.

Anna Laine tekee radikaalin päätöksen ja muuttaa yhden naisen yrityksensä Muonioon. Majapaikkakin on valmiiksi katsottuna: ystävä vuokraa lomamökkejä ja niistä yhteen Laine aikoo asettua asumaan.

Tällä kertaa ei siis hengailla Helsingin kaduilla, vaan helmikuisessa Lapissa. En ole koskaan (valitettavasti!) käynyt Lapissa, mutta Pakkanen tuo todella elävästi Lapin turistirysät iholle. Olen harrastanut laskettelua, mutta vain eteläisemmässä Suomessa tyyliin Himoksella, Messilässä jne. Tuon ajan "rinnekulttuuri" on siten tuttua minulle.

Vaan Muonioon tuntuu olevan tunkua. Samalla koneella sinne matkustaa Laineen koulutoveri ja kansanedustaja Pertti Pekkala (jolla muuten oli melko suuri rooli kirjassa Tarjoilija, pyyhkikää taulu). Eipä tiennyt Laine, miten usein hän kansanedustajaa Muoniossa saa nähdä. Muonioon liitelee myös juorutoimittaja, jolla on ihan omanlaisensa motiivit matkalleen.

Kaiken keskuksena tuntuu kuitenkin olevan omalaatuinen taiteilija Mali, joka järjestää juhlat harvoille ja valituille. Juhlissa viina virtaa ja piikit lentelevät ensin hienovaraisesti ja sitten avoimemmin. Lintufobiasta kärsivä juorutoimittaja saa hengitellä paperipussiin kerran jos toisenkin. Melkoiset bileet, joiden takia pandoran lipas avautuu ja salaisuudet lepattelevat silmille.

Kylläpä onkin hersyvä kirja, joka vie ajatukset kauas pois omasta elämästä ja hellii toisenlaisilla maisemilla ja maailmoilla - jotka kuitenkin ovat tietyllä tapaa tuttuja - kevyesti kutitellen ja kierosti naurattaen.

Sanoisin tätä hyvän mielen todellisuuspaoksi (tunnustan lukevani kirjoja myös paetakseni itseäni ja omaa elämääni). Harvoinpa voi dekkarin luettuaan sanoa, että se jätti hupsunhauskan jälkimaun. Ja minäkin haluan Lappiin laskettelemaan - nyt heti! Ja juopottelemaan ja rymyämään after ski -baariin.

Minulla on enää yksi lukematon Pakkanen (Macbeth on kuollut) hyllyssä, apua! Täytyy säästellä sitä, vaikka en usko että kovin kauan pystyn pysymään siitä erossa. Onneksi kohta on kesä ja Suomen divarit jo huutavat nimeäni.

~~~

Kannen kuva: Bryan F. Peterson/Cobris/Skoy - Sarja-asu: Leena Majaniemi