Salametsästystä Tansaniassa

Hermann Huppen: Afrika
Dark Horse 2012
S. 64

Salametsästys rehottaa Tansaniassa. Töykeällä Dario Ferrerillä on missio, jota ei liene vaikea arvata; hän haluaa kitkeä salametsästyksen luonnonsuojelualueelta.

Kun paikalle saapuu reportteri Euroopasta tehdäkseen juttua salametsästyksestä, Ferrer ei varsinaisesti hihku riemusta. Sen saa toimittajakin kokea Ferrerin heitellessä piikin toisensa perään naiivin naisen päälle.

Piikit ovat ennalta-arvattavia; samoin Ferrer itse on ennalta-arvattava ja jopa tietyssä mielessä kliseinen ja stereotypinen hahmo. Kirjan juonikin on melko kulunut eikä se tarjoa aiheeseen (salametsästys ja korruptio) oikeastaan mitään uutta.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta luin - ja katselin - Afrikan suurella mielenkiinnolla loppuun. Kirjan kuvitus rikkaine väreineen hivelee silmääni. Kuvitus on jotenkin maalauksellista, taiteellistakin; siitä näkee, että Huppen on opiskellut kuvataidetta.

Huppenin henkilöt ovat melko tavallisen näköisiä. Kiiltokuvaprinssejä tai -prinsessoja on siis turha odottaa. Minusta henkilöiden rosoisuus ja tavallisuus teki niistä nimenomaan mielenkiintoisia. Kulutin aika paljon aikaa tutkaillessani henkilöiden kasvoja ja niiden uurteita.

Toimittajaa olisin luullut mieheksi, ellei hänen nimensä olisi ollut Charlotte. Kasvoiltaan hän näet näyttää melko miehekkäältä voimakkaine leukaperineen. Tosin myös rinnat paljastavat, että kyseessä on nainen.

Hermann Huppenista voi lukea enemmän vaikkapa Goodreadsistä.

Tällä kirjalla kartutan Afrikan tähti -haastetta.

Hypnoosia ja teurastusta

Kirjan kansi: Daniel Regan/Arcangel Images

Lars Kepler: The Hypnotist
(Hypnotisören 2009)
Blue Door 2011
kääntänyt ruotsista Ann Long
S. 601

Teini-ikäisen pojan vanhemmat ja sisar ovat raa'asti murhattu. Poika itse on vakavasti haavoittunut ja viedään sairaalaan.

Rikoskomisario Joona Linna tutkii tapausta. Kyseessä on kauhea teurastus ja nyt pelätäänkin, että murhaaja haluaa listiä myös muualla asuvan vanhemman sisaren. 

Johtolankoja ei ole, mutta niitä tarvittaisiin kipeästi. Joona Linna kääntyy tunnetun psykiatrin, Erik Maria Barkin, puoleen ja pyytää häntä hypnotisoimaan pojan. Haluton Erik tekee lopulta työtä käskettyä.

Hypnotist kertookin ennen kaikkea Erik Maria Barkista. Joona Linna on lähinnä sivuosassa koko kirjan ajan, mikä tuli minulle pienoisena yllätyksenä. Ei niin, että sillä olisi jotain väliä, mutta oletin toisin. 

Itse asiassa oletin koko kirjan ihan toisin. Kirjan takateksti paljastaa vain pienen osan kokonaisuudesta, joka paisuu kuin minun vatsanahkani jouluna. Eli melko paljon.

Pidin tästä kirjasta kovasti; ei tullut tylsää hetkeä sen parissa ja lukiessa pääsi itsekin spekuloimaan. Tosin muutamat seikat saivat otsasuoneni pullistelemaan ärsytyksestä.

En ensinnäkään tajua sitä, miksi pitää aina tutkia yksinäisenä sutena. Vaikka poliisien resurssit olisivat kuinka heikot, niin on minusta aika omituista, että rikosten - tai epäiltyjen rikosten - tutkinta jää lähes yksinomaan yhden henkilön harteille. Tässä tapauksessa Joona Linnan.

Tutkimuksiin sekaantuu myös Erikin jo eläkkeelle jäänyt appiukko. Mistään taustatuesta ei ole tietoakaan, vaikka liikuttaisiin kuinka vaarallisilla vesillä. Luulisi ex-poliisin olevan viisaampi, vaan ei; yhdessä tyttären kanssa sotkeudutaan vaarallisiinkin kuvioihin ja sairaalareissuhan siitä seuraa.

Hypnotist on melko brutaali kirja, jossa viikatemies vierailee melko ahkerasti. Minua ei raakuus kuitenkaan "häirinnyt", mikä johtunee siitä, ettei uhreihin ollut syntynyt juuri mitään tunnesiteitä. En tiedä olenko jotenkin turtunut. Ei minua hetkauta elokuvissakaan kuolemat, jos henkilö on yhdentekevä ja vain vilahtaa ohjelmassa.

~~~

Olen yrittänyt jo useamman päivän kirjoittaa tästä kirjasta jotain. Jostain syystä mieleni on tyhjä - minulla ei tunnu olevan mitään sanottavaa tästä kirjasta, vaikka se minua hienosti viihdyttikin monena päivänä. Joskus käy näin.

Suosittelenkin lukemaan vaikkapa Kristan ja Booksyn mietteeet tästä kirjasta (Booksyn arviosta löytyy myös linkkejä muihin arvioihin).

Haluton matkustaja

Ricky Gervais and Stephen Merchant sent
An Idiot Abroad
The Travel Diaries of Karl Pilkington
Canongate Books 2010
S. 225

Tämä kirja on kirjoitettu Sky'n tuottaman samannimisen televisiosarjan pohjalta.

Karl Pilkington ei ole järin innostunut matkailija, mikä on sinänsä aika hauska näkökulma sekä matkailuohjelmalle että kirjalle. Tiukkapipoisten maailmankansalaisten ei ehkä kannata tällaista lukea.

Itse koin kirjan piristävänä poikkeuksena,  vaikka Karl suhtautuu lähes kaikkeen suurella ennakkoluulolla. Silti hän on jollakin tavalla söpö kaikessa negatiivisuudessaan. Kirjan huumori perustuukin juuri Karlin mietteisiin kokemastaan - ja lipsuu usein sivuraiteille. 

Tässä kirjassa Karl matkustaa seitsemään tunnettuun paikkaan eri puolilla maapalloa. Kukin reissu on oma lukunsa. Kohteita ovat mm. Taj Mahal, Kiinanmuuri ja Machu Picchu. Kirjassa on kuvaliite kustakin kohteesta.

Vaikka Pilkingtonia ei "avartuminen" sinänsä kiinnosta, niin itse koin saaneeni mielenkiintoista, omakohtaista tietoutta näistä kohteista; paljon mielenkiintoisempaa kuin matkaesitteiden ylikehut.

Alla olevassa videossa on otteita reissusta Peruun ja Machu Picchuun. Reissuilla Pilkingtonille oli varattu muutakin ohjelmaa kuin nuo "maailmanihmeet".

Katsoin muutamia videoita luettuani kirjan ja tunnistan ohjelmasta selviä kohtia kirjasta. Kirja on niin eloisasti kirjoitettu, että se toimii hyvin, vaikkei olisi kyseistä sarjaa koskaan televisiosta katsellut (minä en ole).



Esimerkki Pilkingtonin tyylistä:

"A while back I heard bears have to stick leaves up their arse to stop ants crawling up there and biting them! I know the world is getting overpopulated but it isn't that crowded that things have to live up an arse."

~~~

Kaikki ovat varmaan kuulleet Stonehengesta? Kerron nyt Karl Pilkingtonin tyylillä oman subjektiivisen mielipiteeni kyseisestä kohteesta.

Stonehenge on yhtä kuin kasa kivenmurikoita pellolla keskellä ei mitään. Parkkipaikka lienee suurempi kuin  kanahäkkiaidan taakse suljettu kivirykelmä. On toki mielenkiintoista, miten nuo kivet ovat pellolle päätyneet ja vieläpä noin kivaksi muodostelmaksi.

Netistä löytyy paljon tietoa aiheesta eli periaatteessa ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi (pääsymaksu aikuiselta nykyään £14,90) saadakseen tietoa. Hinta on hieman pompsahtanut keväästä, jolloin aikuinen pääsi sisään noin kahdeksalla punnalla.

En jaksanut jonottaa saadakseni lipun,vaan tyydyin kyttäämään kivikasaa aidan takana. En usko menettäneeni mitään, vaikken päässyt kiertämään murikoita kymmenen metrin päästä.

Kertasin kielioppia ja täyttelin lomakkeita

Marion Field: Improve Your Written English
How To Books 1988 (2009)
S. 175

Tämä kirja on ymmärtääkseni julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1988. Sen jälkeen kirjaa on muokattu useita kertoja ja julkaistu uudelleen. Itse luin vuoden 2009 painoksen.

Varoitus: tämä postaus sisältää lätinää lomakkeiden täyttämisestä eikä se liity tähän kirjaan juuri mitenkään. Tämä onkin erittäin subjektiivinen horinapostaus eikä mikään varsinainen kirja-arvio tai edes lukumiete.

Kirjan alaotsikko:

"Master the Essentials of Grammar, Punctuation and Spelling and Write with Greater Confidence."

Siinäpä melkein koko kirja pähkinänkuoressa. Ensimmäinen osa käsittelee lähes yksinomaan peruskieliopillisia kysymyksiä; minun mielestäni jopa alkeita. Kirjassa kerrotaan, miten muun muassa olla-verbi taipuu eri persoonissa.

Toki mukana on astetta "haastavmpaakin" kielioppia, mutta itse en kokenut mitään ahaa-elämyksiä kirjaa lukiessani. Kaikki kieliopilliset seikat olivat minulle ennestään tuttuja; kirja toimii enemmänkin kertauksena ja siinä se täyttää tehtävänsä hyvin.

Kirjan toinen osa on nimeltään "English in action." Aluksi käsitellään mm. esseen, raportin ja novellin kirjoittamista muutamien perusohjeiden ja esimerkkien kera. Ei mitään uutta auringon alla. Sen sijaan lomakkeiden täyttämiseen (!) oli uhrattu tilaa sivukaupalla lukuisine malleineen ja esimerkkeineen. Siis lomakkeiden täyttämiseen! Miten se kehittää kirjoitustaitoa?

Brittilä kieltämättä on lomakkeiden luvattu maa, joten ehkä ne on siksi otettu mukaan kirjaan. Mutta eivät ne lomakkeet nyt niin monimutkaisia ole, etteikö niitä lukutaitoinen ihminen osaisi täyttää.

Täyttelin itse paritkin lomakkeet tuossa männäviikolla. Olin hukannut reseptini, joka piti uusia. Ajattelin käydä ihan livenä terveyskeskuksessa, koska se oli matkan varrella mennessäni asioille. Kerroin asiani ja kysyin voivatko he tehdä minulle uuden reseptin kadonneen tilalle.

Minulle iskettiin käteen lomake, johon piti listata lääkkeet, joita käytän. Täyttelin lomakkeen (yksi lääkenimi meni muuten väärin, hups. Saas nähdä, mitä sieltä tulee maanantaina, kun haen reseptin) enkä edes jaksanut ihmetellä ääneen eivätkö he näe lääkkeitä tietokoneelta. Samalla kerroin, että olen muuttanut ja kysyin onko heillä uusi osoitteeni (tiesin, ettei ole; ei täällä tieto kulje) ja esitin council tax -korttini, jossa on uusi osoitteeni.

Minulle iskettiin käteeni lomake osoitteenmuutosta varten. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksei respatäti voi muuttaa osoitetietojani suoraan asiakastietoihin. Vastaanotossa oli KOLME respaa eikä jonoa ollut. En kysynyt, koska hän olisi voinut loukkaantua. En, vaikka hän olisi täyttänyt koneelle uudet osoitetietoni siinä ajassa, kun minä kirjoitin ne lomakkeelle - ja hän katseli minua, kun minä kirjoitin. Jestas.

Terveyskeskuksesta matkasin uusimaan erästä jäsenkorttia, joka oli mennyt vanhaksi. Minulle annettiin lomake täytettäväksi. Eivät kuulemma pidä mitään rekisteriä vanhoista asiakastiedoista. Ilmeisesti asiakastiedot sitten mystisesti katoavat, kun jäsenyys menee vanhaksi. No, ei muuta kuin täyttelemään lomaketta, koska tietojahan ei tietenkään voi suoraan naputella järjestelmään.

Osan lomakeasioista voi toki hoitaa netissä, mutta en päässyt kirjautumaan NHS:n sivuille voidakseni tarkistaa olisiko osoitteenmuutoksen voinut tehdä suoraan siellä.

Jos nyt vielä lopuksi palaan kirjaan. Voin suositella sitä henkilöille, jotka haluavat kerrata englannin kielioppia. Tosin löytyy siihen parempiakin kirjoja; esimerkiksi vaikkapa melkein kaikkien tuntema Collinsin English Dictionary.

Tulevaisuuden Big Brother

Kansi: Gavin Morris

Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
(Acide Sulfurique, 2005)
Kääntänyt ranskasta Shaun Whiteside
Faber and Faber 2007
S. 127

Mikään ei riitä, ei ole tarpeeksi. Kansa haluaa leipää ja sirkushuveja; vai ehkä sittenkin lammaspaistia ja sirkkeliä?

 Ihra valuu suupielestä telkkaria katsellessa. Televisiossa pyörii "Concentration", joka onkin varsinainen kuolemanleiri.

Vangit tekevät työtä ja elävät niukasti. Ohjelmaan palkatut tavisvartijat kiusaavat vankeja mielihalujensa mukaan. Silloin tällöin vankien joukosta valitaan pari onnetonta, jotka häädetään leiriltä. Kuulostaako tutulta? No, sehän on tulevaisuuden Big Brother.

Erona toki on, että osallistujat (vangit) eivät itse hakeudu ohjelmaan, vaan heidät kaapataan sinne. Häädön jälkeen ei lampsita ulos leiriltä, vaan hirtehisesti sanottuna hirteen. Kirjassa ei mainita, miten häädetyt teloitetaan, mutta jalat edellä sieltä leiriltä ulos tullaan.

Mielenkiintoinen tulevaisuusnäkymä ihmisten inhimillisyyden rappeutumisesta. Tuotantoyhtiötä kiinnostavat ainoastaan kassavirrat ja katsojaluvut. Niiden eteen voi tehdä - ja tehdään - mitä tahansa.

Harmi vain, että kirja jää pinnalliseksi löpinäksi ilman sen kummempaa moraalista pohdintaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut tällaiseen kirjaan. Nyt kirja oli vain summa sattumuksia ja kohtauksia. Ymmärtäisin ratkaisun, jos kirja olisi kerrottu yleisön näkökulmasta. Ei ollut.

Keskeisiä henkilöitä ovat vartija Zdena ja vanki Pannonique - ja erityisesti heidän suhteensa. Tai suhteettomuutensa. Molemmat henkilöt jäävät pinnallisiksi ja erityisesti vartija Zdenan motiivit ovat suorastaan naurettavia. Ainut vain, ettei naurattanut. Ei kyllä itkettänytkään.

Odotin jotain suurta tapahtuvaksi, odotin jotain käännekohtaa tai kliimaksia. Turhaan. Mitään ei tapahtunut: ei oivalluksia eikä oikein muutakaan. Pelkkää lätinää ja pieniä konflikteja vankien kesken, mutta nekin jäivät pinnallisiksi muutaman lauseen höpinöiksi.

Samoin kaikki henkilöt jäivät pinnallisiksi. Minulle oli yhdentekevää, kuka häädetään teloitukseen, kuka jää. Olisipa voinut edes vihata jotain henkilöä, mutta sitäkään onnea ei suotu. Kaikki olivat latteita ja tasapaksuja tai jos eivät olleet, ei se ainakaan lukijalle välittynyt.

Harmillista, sillä aihe olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Nyt jäi hieno idea pelkäksi laimeksi sopaksi, josta puuttui kaikki muu paitsi liemi. Latkin liemen silti loppuun asti, eikä tullut edes mieleeni jättää jämiä lautaselle, sillä halusin tietää loppuratkaisun. Hyvää kirjassa oli se, ettei sen tapahtumia voinut ennakoida eli siinä mielessä se kyllä onnistui koukuttamaan.

Olen aiemmin lukenut Nothombilta kaksi kirjaa: Antikristan ja Fear and Trembling'in (suom. Nöyrin palvelijanne), joista molemmista pidin.

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Kaipa keskitysleirin tiloja voi pitää kiinteistönä?

Eerikan kasvutarina

Kansi: Reija Kaskiaho

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Myllylahti 2012
S. 430

Kuljemme ajassa taaksepäin, Suomen lähihistoriaan. Tarina alkaa vuodesta 1945, vaikka oikeasti se on alkanut jo aikaisemmin.

1940-luvulla Lapissa vilisi saksalaissotilaita. Siellä, missä on ihmisiä, syntyy yleensä myös elämää (miinus keskitysleirit).

Naamankavaaran kunta, Luossajoen kylä. Eerika on suomalaisen Ennin ja saksalaisen sotilaan tytär. Toisin sanoen Enni on huora ja Eerika on huoran nuorennos.

Ja saksalainen sotilas palasi Saksaan. Sinne kai yritti Ennikin, mutta matka tyssäsi syystä tai toisesta. Rakkautta se ei silti onnistunut sammuttamaan, vaan Enni ikävöi sotilastaan.

Ei ollut elämä helppoa Luossajoen kylässä huoralle eikä huoran nuorennokselle. Äitinsä sinnikyyden ansiosta Eerika pääsi kouluun, mutta vain kuunteluoppilaaksi. Kyläläisten hyljeksinnältä ei hän silti voinut välttyä.

Ravilo kuvaa melko perusteellisesti Eerikan lapsuutta Lapissa. Kirja on jaettu lukijaystävällisesti vuosiluvuittain ja se (kirja) etenee melko kronologisesti alun katsausta vuoteen 2004 lukuun ottamatta. Ratkaisu on toimiva ja se antaa lukijalle melko hyvän kuvan ajankulusta - ja siitä, miten aika muuttaa sekä ihmistä että asenteita.

Minua kiinnostaa kovasti Suomen lähihistoriaan sijoittuva kirjallisuus - paitsi suoranaiset sotakirjat. Ravilo käyttää suomen kieltä rikkaasti ja opin lukuisia "vanhoja" (vai ovatko yhä käytössä?) lappilaisia sanoja. Osa oli minulle ennestään tuttuja, osa ei. Esimerkiksi kläppi, joka tarkoittaa lasta, oli minulle ihan uusi sanatuttavuus. 

Ravilo kuvaa muutenkin vanhoja tapoja aina ruuan valmistuksesta yleiseen asumiseen sen verran yksityiskohtaisesti, että kuulostaa välillä "tietokirjamaiselta". Onko se sitten huono asia? Riippunee lukijasta. Minusta nuo kuvaukset olivat mielenkiintoisia, vaikka eivät kovin oleellisia osia kirjassa. Toisaalta jos kirjoitetaan vain olennaisuuksia, jää kirja helposti melko laimeaksi, lihattomaksi.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, mikä aavistuksen verran ärsytti. Tuli tunne, ettei Ravilo luota lukijan muistiin. Jotkin jo kerrotut asiat kuvattiin toisen kerran myöhemmin kirjassa. Nyt kun aloitin nillityksen, niin vuodatanpa kaikki heti ulos, niin ei tarvitse niihin enää palata.

Kirjassa on muutamia ihan selkeitä vrheitä, jotka olisi voinut helposti korjata. Muun muassa suomen kieli ja ruotsin kieli kirjoitetaan kirjassa poikkeuksetta väärin eli yhteen. Se pisti silmääni, koska kyseinen virhe on niin amatöörimainen, ettei sellaista saisi missään kirjassa olla.

Ravilo esittelee kirjassaan myös melkoisen valikoiman vanhoja lauluja. Minua ne puuduttivat, vaikka tunsinkin suurimman osan kappaleista. Niiden tarkoitus lienee kuvata aikaansa, mutta minusta ne olivat turhia. Ehkä joku kyseisistä lauluista innostuva saa niistä enemmän irti. Minulle ne valitettavasti jäivät melko tyhjiksi. En tosin muutenkaan innostu kyseisen kaltaisista viittauksista kirjallisuudessa.

Sen sijaan pidin kovasti Ravilon kirjaviittauksista. Eerika on intohimoinen lukija ja voin monissa kohdin samastua häneen.  Kiinnostuin jopa muutamasta tässä teoksessa mainitusta kirjasta; kirjat ovat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia sekä Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa. Häpeäkseni tunnustan, etten ole lukenut Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, vaikka tiedän suunnilleen, mistä siinä on kyse. 

Takaisin kirjaan. Eerika jättää Luossajoen ja matkustaa Tampereelle piiaksi paremman elämän toivossa. Piskuisella Luossajoen kylällä ei ole hänelle mitään tarjottavaa, sillä siellä Eerikan kohtalona on ikuisesti olla äpäre (minulle tutumpi muoto on äpärä).

Tampereella Eerika rakastuu ensimmäistä kertaa ja tämä rakkaus on kulkeva hänen mukanaan läpi elämän. Jos ei muualla, niin salaa sydämessä. Lukijalle tämä rakkaus ei jää salaiseksi, sillä se paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa. Mutta miksi heidän tiensä erosivat? 

Nimeltään Eerika on Eerikan kasvutarina tietämättömästä tyttösestä aikuiseksi, valveutuneeksi naiseksi. Elämä ei kohtele aina hellästi, mutta paljon osuu myös kauniita onnenhetkiä hänen tielleen. Dramaattisia käänteitäkään ei kirjasta puutu, joten tiettyä yllätyksellisyyttä on luvassa.

Huomaan keskittyneeni enemmän kirjan alkuosan pohdiskeluun. Se johtuu  siitä, että minuun erityisesti kirjan alku teki suuren vaikutuksen. En tarkoita, että muu osuus kirjasta olisi mitenkään sen huonompaa tai varsinkaan tylsää (ei missään tapauksessa!), mutta minua kiehtoi kovasti etenkin kirjan lähihistoriallinen osuus.

Itse asiassa tämä kirja on niin runsas ja mehukas, että voisin jatkaa tästä kirjoittamista loputtomiin. Koko ajan tulee mieleeni lisää sellaista, josta haluaisin mainita. Se vaatisi kuitenkin juonen spoilaamista, joten en ryhdy siihen. Suosittelen sen sijaan lukemaan itse tämän kirjan.

Olen aiemmin lukenut Ravilolta kirjan Kuolleet lehdet. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Ravilon kirjoihin, sillä molemmat lukemani ovat minua miellyttäneet.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Salla. Salla kyseenalaistaa kirjan alaotsikon "rikosromaani". Minäkin mietin sitä. Rikos kyllä tapahtuu, mutta se ei ole kirjan keskeisin teema. Lähinnä sivujuonne muun komeuden keskellä.

 Myös Booksy on lukenut kirjan; hänen mietteensä voit lukea täältä.

Nojatuolimatka Nepaliin

Fiona Roberts: A Beard in Nepal
John Hunt Publishing 2012
S. 146

"Tod's expression wasn't exactly enthusiastic when I told him I'd booked us a two-week trek in Nepal, but I expected to encounter a bit of resistance, my schemes usually did at first."

Kahden viikon vaellus Nepalissa kehittyy viiden kuukauden opettamiseksi syrjäisessä vuoristokylässä nimeltä Salle. Tod on Fionan aviomies.

"Hello, dear," I called up to him (Tod), "Bit of a change of plan. We're going to Nepal for five months now, and I'll be teaching in a village school after the trek. You're ok with that, aren't you?"

Tämä kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Fiona Roberts kirjoittaa hauskasti ja hänen (ja Todin) huumorintaju välittyy lukijalle asti. Retki, jonka Fiona ja Tod tekevät ennen asettumista kylään opettamaan, on mielenkiintoinen. Siinä ohessa lukija ehtii tutustua  pariskuntaan ja kun kylään asti päästään, ovat Fiona ja Tod jo kuin vanhoja tuttuja.

Roberts kuvaa taiten Sallen kylää ja arkea siellä. Kirja on melko nopeatempoinen eikä luvassa ole mitään syvällisiä kulttuurianalyysejä. Vaan eipä tämä kirja mikään kulttuuritutkimus olekaan, vaan puhtaasti matkakirja.

Tietous tarjoillaan lukijalle kokemusten, sattumusten, kommellusten ja havaintojen kautta. Minulle tuli tunne kuin olisin kulkenut itse mukana Fionan ja Todin kanssa. Kulkenut heidän jalanjäljissään kuin kummitus imien kuivaa vuoristoilmaa keuhkoihini. Onneksi lukija ei voi saada vuoristotautia! Fiona ja Tod sen sijaan kärsivät siitä ajoittain pahastikin.

Vaikka kirjan sävy on humorillinen ja rento, kiinnittää Fiona huomiota myös epämieluisiin asioihin. Eräs näistä on koirien kohteleminen. Koirat ovat pakollista pohjasakkaa, joita tarvitaan vartioimaan koteja, mutta niitä ei arvosteta, vaan jopa lyödään ja kiusataan. Itketti lukea näistä koiraparoista. Roberts ei kuitenkaan sorru saarnaamiseen; hän kertoo havainnostaan suurella empatialla, muttei ryhdy osoittelemaan sormella tai jeesustelemaan. 

Tuskin olisin tätä kirjaa keksinyt, ellen olisi selaillut Goodreadsin kirja-arvontoja. Bongasin tämän nimittäin sieltä ja kiinnostuin. Osallistuin kirjan arvontaan ja ihme tapahtui; voitin sen omakseni. Arvontaan osallistui 127 havittelijaa ja kirjoja arvottiin viisi.

Olen todella iloinen, että löysin ja luin tämän kirjan. Koen oppineeni ja "nähneeni" paljon. Koen avartuneeni ja koska juuri nyt en itse pääse reissuun, oli mahtavaa päästä edes nojatuolimatkalle.

En tiedä olisiko minusta Nepaliin lähtijäksi. Iilimatojen invaasio ei niin kauheasti innosta, korkeanpaikankammoakin esiintyy. Se (korkeanpaikankammo) ei sinänsä ole estänyt minua vaeltelemasta mm. Gibraltarilla ynnä muualla.

Ilmankorkeusvaihteluille taidan olla herkkä, sillä jopa automatkalla Las Vegasista Los Angelesiin korvani menivät lukkoon ja "ääneni" ikään kuin katosi pääni sisään. Alkoi oksettaa ja jouduimme lopulta pysähtymäänkin. Lentokoneessa minulle ei vastaavia tule, mikä johtunee siitä että nousut ja laskut ovat sen verran nopeita.

Korkeimman kiipeämisen olen kaiketi tehnyt täällä Brittilässä, Amblesidessa (Cumbria). Heitettiin miehen kanssa viime toukokuussa "legendaarinen" lenkki, The Fairfield Horseshoe. Se meni hyvin, mitä nyt ylin kohta oli pilvessä ja siellä satoi tihkua päähän plus tuuli niin lujaa, että meinasin jäätyä kalikaksi. Teen lenkistä jossain vaiheessa kuvapostauksen, kunhan saan aikaiseksi.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi kirjaan. Miksi sen nimi on A Beard in Nepal? Se selviää kyllä lukemalla. Nimi on hauska ja osuva.

Kirjasta voi muuten lukea ensimmäisen kappaleen täältä. Suosittelen! Samaisella sivustolla on myös kuvia ja enemmän tietoa Fiona Robertsista ja hänen kirjoistaan. Tälle kirjalle on jo olemassa jatko-osa ja aion sen ehdottomasti lukea.