Päästää irti, mutta ei unohtaa

Kirsti Ellilä: Kaivatut
Karisto 2013
S. 281
Arvostelukappale

Luin eilen illalla viimeiset sivut Kaivatusta ja annoin kirjan jäädä pyörimään mieleeni yöksi. Siellä se pyörii edelleen ja varmaankin jää sinne.

Saarassa asuu suru ja kaipaus. Tytär on kuollut ja sen myötä oma elämä tuntuu menettäneen merkityksensä. Kuolema nostaa pinnalle monenlaisia tunteita, joista voimakkaimpia ovat syyllisyys ja viha.

"Oikeasti hän oli ollut suremassa itseään kuoliaaksi, mutta sen hän oli salannut muilta. Hän oli jatkanut olemassaoloaan miettien kuinka kauan ihminen voisi elää elämättä..."

Henrik yrittää tahollaan ymmärtää omaa tytärtään, joka on tehnyt suuren päätöksen. Tyttären päätös ei Henrikiä miellytä eikä hän saata sitä ymmärtää. Voiko tyttären vielä "pelastaa", hänen päänsä saada käännettyä?

"Mutta tyttö ei suinkaan jäänyt lepäämään, vaan ryhtyi valmistelemaan suurta elämänmuutosta. Paljastui, että suunnitelma oli heidän tietämättään kypsynyt tytön mielessä pitkään."

Gilbert on paennut kotimaastaan Suomeen, mutta hänen perheensä on hukassa. Epätietoisuus on raastavaa, mutta toivonkipinä jaksaa syttyä ihan pienistäkin vihjeistä.

"Hän oli kokenut asioita, joihin oli mahdoton eläytyä, jos ei ollut itse kokenut mitään samankaltaista. Osa hänestä oli kadoksissa, vaikka hän näytti kokonaiselta."

Kirjan näkökulma vaihtelee Saaran ja Henrikin välillä. Heidän myötä tutuksi tulevat muun muassa Gilbert Sekä Henrik ja Henrikin tytär. Pidän kerrontaa onnistuneena, sillä se johdattaa lukijan vaivihkaa tekemään oivalluksia, arvailemaan. Ja lopulta kaikkien tiet risteävät ja kietoutuvat toisiinsa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan pohdiskeleva ja melankolinen. En näe melankoliassa kuitenkaan lopullista valottomuutta, vaan on siellä toivoakin. Hymykin on olemassa, mutta se ei jaksa vielä nousta. Ellilän kieli on kaunista ja selkeää, miellyttävä lukea.

Ainostaan tekee mieli nipottaa terapiakuvauksesta. Terapeutti vaikuttaa kummalliselta ja hänen luonnoton tunteettomuutensa epäuskottavalta. Kirjan terapiakuvaukset itsessään taas ovat mielestäni kliseisiä stereotypioita. Vaan voihan noita ollakin, en sitä kiellä. Mutta esimerkiksi diagnooseja harvemmin jaetaan kuin liukuhihnalta, vaikka kenties näin ei kirjassa tapahtunutkaan, vaan se oli Saaran omaa ennakkoluuloa tai pelkoa.

Kokonaisuudessaan kirja on kaunis kertomus surusta, kaipauksesta, syyllisyydestä, rakkaudesta. Ehkä lopulta myös anteeksi antamisesta. Ymmärtämisestä. Kaivatut on kirja, jonka uskon lukevani joskus uudelleen. Ehkä odotan muutamia vuosia ja palaan sen sanoihin.

~~~

Kirjan kansi: Satu Ketola.
Kannen voi sijoittaa itse tarinaan kirjan luettuaan. Kansi kuvaa hyvin sekä kuvaltaan että tunnelmaltaan kirjaa, kaunis.

Myös Hdcanis on lukenut Kaivatut. Hän nostaa esille mm. kirjan humoristisen vireen, joka minustakin oli oivaltavaa.