Gorilla, aikuisten satukirja

Juhani Karila: Gorilla
Otava 2013
S. 140

Minulla oli vuoren korkuiset ennakkoluulot tätä kirjaa kohtaan jo ennen kuin olin itse sitä hypistellyt käsissäni.

Kiitos Kirjanurkan Kirsille siitä, että pisti Gorillan kiertoon. Tartuin tilaisuuteen, koska kaikista ennakkoluuloistani huolimatta absurdit "juonipaljastukset" kiihottivat.

En silti odottanut mitään, koska pelkäsin että törmään samaan ongelmaan kuin Hanna Haurun kirjassa Eivätkä he koskaan hymyilleet. En nyt käy sitä tässä puimaan, koska yllä on linkki mietteisiini siitä. Mutta pähkinänkuori: en tajunnut siitä hölkäsenpöläystä.

Sen sijaan Gorilla tuli minuun kuin unet. Ne, joita nähdään liskojenyönä. Tai miksei muutenkin, minulla on vilkas unimaailma. Kaikessa absurdisuudessaan unet näyttäytyvät näkijälle kuitenkin loogisina, vaikkei niissä mitään järkeä olisikaan.

Samoin koin Gorillan novellit. Näennäisestä järjettömyydestään huolimatta minä löysin logiikkaa, selkeät juonet.

Ukko Palikka vei minut lapsuuteeni leikkeihin. Se avasi laspen mielikuvituksen, joka on rajaton. Leikkijät rakentavat kulissit, Ukko Palikka näyttelee niissä. Hän on marionetti, joka muuttaa muotoaan leikin vaihtuessa. Novelli on kerrottu Ukko Palikan näkökulmasta, mutta hän ei ole leikin johtaja.

Karila ujuttaa tekstiin vihjeitä, antaa täkyjä lukijalle ymmärtää, mistä on kyse. Ukko Palikan maatessa raunioissa kolme päivää, ymmärrän ettei kukaan leiki legoilla. Vaaleanpunaiset lonkerot (lasten kädet) kuitenkin palaavat ja leikki jatkuu yhtä hurmoksellisena. Ukko Palikka on hulvaton novelli, ehkä eräs kirjan parhaimmistoa. Ei kuitenkaan paras.

Vastoin kaikkia odotuksiani ihastuin Tarkka-ampujiin. Minä en pidä sotakuvauksista, en sotamaailmasta yleensäkään. Enkä tarkka-ampujista. Mutta tästä novellista pidin. Hihittelin ja hohotin ääneen, liikutuin Tillin ja Levin kissahiireilystä, kummallisesta kiintymyksestä toisiinsa. Nautin lakonisista dialogeista, jotka saivat henkilöt vaikuttamaan suorastaan imbesilleiltä. Vaan mitä väliä, antaa palaa - tykitä, Juhani, tykitä!!!

 - Miten sinä teet sen? Lev kysyi. - Löydät kaikki tarkka-ampujat.
 Till mökelsi lauseen, josta ei saanut itsekään selvää.
Hän keskittyi, sanoi. - Luoti, mistä. Tietää!

Helpoin (juonellisesti), ehkä myös syvällisin (kyllä, syvällinen!) novelli näistä lienee Kun kana tappaa. Tappajakanassa on nähtävissä jopa filosofista pohdintaa ja rivien välistä voi lukea toisenkin tarinan.

Novellissa Joku pelastaa sinut ihastuin kuvaukseen soittamisesta. Soitan itsekin pianoa. Mies pistää biisit uusiksi, hän improvisoi.

Mies nosti Satupuun (oma lisäys: sävellys) lattialta. Hän asetti sen nuottitelineelle kuin halon pölkylle. Miehen sormista tuli metsureita. Sahanpuru lensi kauhistuttavassa, komeassa kaaressa. Nila repeytyi jälsistä, mahla valui kuin veri, nuotit leikkasivat riemuissaan hedelmien lihaa.
 Kun mies oli valmis, Satupuusta oli jäljellä vain kuivankäppyrä risu.

Tässähän voisi jo puhua "biisin raiskaamisesta"!

Chopinin vallankumousetydiin hän tarttui kuin uhmaikäiseen lapseen. Miehen käsittelyssä puolalaisten kansanousu muuttui Dresdenin pommituksiksi, juutalaisvainoiksi, maailmansodaksi.

Mies todellakin raiskaa kappaleet, hän soittaa ne toisiksi tarinoiksi, toisiksi tunnelmiksi.

Tuli mieleeni Bachelbelin Canon, josta Jerry C on tehnyt ihanan rock-version (pakko laittaa video postauksen loppuun). Onko kyseessä hieno improvisaatio vai raiskaus? Minusta kaikkea muuta kuin raiskaus.

Vaikeinpana koin Rakkautta ennen Seinäjokea, mutta sen voikin lukea ihan vain viihteenä. Ei kaikesta tarvitse löytää sen suurempaa merkitystä. Eihän kaikissa romaaneissakaan mitään opetuksia tai sanomia ole.

Hesarin kriitikko kirjoittaa Gorillasta näin:

"Taidonnäytteenä Gorilla on vakuuttava. Karila todella osaa sanojen šakkipelin. Peli olisi kuitenkin kiinnostavampi, jos ei aina tietäisi etukäteen, että kuolema voittaa."

En minä osannut päätellä loppuja etukäteen. Sellainen selvännäkijä en ole. En myöskään kokenut, että lopussa kuolema voittaa. Esimerkiksi Ukko Palikassa alkoi ihan uusi elämä lopussa.

Raikkainta tätä kirjaa lukiessani olikin se, että koskaan ei todellakaan tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi, millainen käänne on tulossa. Tällainen arvaamattomuus piti mielen skarppina ja kiinnostuksen yllä. Itse tosin nautin ihan pelkästään kirjan kielestäkin - olen jopa vaikuttunut, ihastunut. Ja kyllä, rakastunut.

Gorilla on kuin aamulaatta parketilla. Kun sitä tutkiskelee, voi nähdä edellisen illan tapahtumat. Jos oikein ronkkii, saa kaupan päälle tunteet. Minä sain nämä kaikki.

Gorilla lentää suosikkeihini. En laita sitä hyllyyn, sillä aion lukea sitä uudelleen ja uudelleen. Siitä tulee kotini kiertolainen. Se hengailee eri huoneissa, hiplaan sitä ohi mennessäni, nappaan kainalooni. Pysähdyn lukemaan yhden novellin uudelleen. Kiikutan kirjan uuteen pisteeseen, näkysälle. Voidakseni palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Gorillan graafinen suunnittelija on Safa Hovinen. Täydet pisteet hänellekin. Kirjan kansikuvan voi löytää eräästä novellista.

Gorillan on lukenut ainakin Sanna (Luettua) ja Taika (Kirjasfääri).


Jerry C "raiskaa" Bachelbelin.