Hae tästä blogista

lauantai 16. joulukuuta 2017

Heipat vitamiineille

Rachel Khong: Goodbye, Vitamin
Scribner 2017
S. 198


Vaihteeksi muuta kuin elämäkertoja ja muistelmia. Rachel Khongin kirjaan tartuin hieman epäröivin fiiliksin, sillä en varsinaisesti ole "hauskojen" kirjojen ystävä - paitsi tietenkin valikoivasti.

Tässä kuitenkin oli useampikin kiinnostava koukku: isän muistisairaus, nuori LAPSETON nainen (joka osoittautui olevan NORMAALI tai ainakin yhtä NORMAALI kuin muutkin kirjan henkilöt), joka ei haaveile lapsista jne.

Lapsiperheistä ja niiden ongelmista sun muista saa lukea lähes joka mediasta ja kirjallisuudessakin aihetta käsitellään paljon eli vertaistukea ja samastumispintaa varmasti löytyy yhdelle ja toiselle. Sen sijaan erityisesti lapsettomasta naisesta maalattu kuva sekä kirjallisuudessa että erityisesti muutenkin on edelleen usein (HUOM: usein on ERI asia kuin aina) melko yksipuolinen: lapseton nainen on usein sekopää, sekakäyttäjä, moniongelmainen, luonnonoikku, luonnevikainen, haluaa vauvan (!) jne. Tai sitten häntä ei yksinkertaisesti ole.

Kolmekymppisen Ruthin parisude karahtaa kiville ja Ruth muuttaa vanhempiensa luokse äitinsä pyynnöstä. Vain vuodeksi, on sopimus. Isä Howard on sairastunut alzheimeriin ja äiti toivoo saavansa tyttärestään tukea. 

Kirjan alussa Howard on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka ei enää voikaan työskennellä opettajana. Luonnollisesti Howardin tila heikkenee kirjan edetessä. On hellyttävän suloista, miten Ruth ja joukko Howardin entisiä oppilaita haluavat olla tukena ja piristää Howardin mieltä: siinä kaikki keinot ovat sallittuja. Esimerkiksi opettamista rakastavalle Howardille (joka on muuten professori) järjestetään mahdollisuus opettaa. Kyseessä on tietenkin erittäin epävirallinen opetus, mutta sitä ei Howardille kerrota. Opetuksetkin tapahtuvat vähän siellä sun täällä mitä merkillisemmissä paikoissa.

Goodbye, Vitamin (jonka nimi selittyy kirjan lukemalla) on ajoittain hellyttävän hauska ja nokkela ja tyyliltään melko kepeä. Kielellä leikittely on ajoittain nerokasta (tosin itse en innostu runsaasta merkkien/brandien viljelystä, vaikka toisaalta niilläkin voidaan luoda mielikuvaa tietynlaisesta ihmisestä), mutta  joskus hieman uuvuttavaa. Kirja on päiväkirjamuotoinen ja siksi hieman hajanainen ja henkilöt - myös Ruth itse - jäävät lopulta melko "sieluttomiksi" hahmoiksi.

En ihan lämmennyt tälle kirjalle, vaikka siitä pidinkin ja mielelläni luin kokonaan. Otaksun, että kyseessä on ihan puhtaasti makuasia eli tämäntyylinen kirjallisuus ei vain ole minulle sitä kiinnostavinta.

Positiivinen huomio: yksikään henkilö tässä kirjassa ei kysy Ruthilta, milloin hän aikoo perustaa perheen eli saada lapsia. Koska niinhän naisen (en puhu miehistä, koska en ole mies joten näkökulmani on naisen) kuuluu tehdä. Koska sellaisenahan perhe nähdään: siihen KUULUU oletuksena lapset. Muuten ei voi olla perhe.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Syyrian pakolaiset


Lainasin kirjastosta Melissa Flemingin teoksen A Hope More Powerful Than the Sea (Fleet 2017, s 274), koska sen sivulieve kertoi mielenkiintoisen tarinan (joka osoittautuikin olevan juonireferaatti kirjasta, mitä syvästi paheksun) nuoresta naisesta, Doaasta.

Oletin sen perusteella, että luvassa on syvälle Syyrian sodan rakenteisiin pureutuva teos, jonka keskushahmona on Doaa. Kirjan kansi tuki tätä oletusta ja mielestäni piirsi kuvaa kaunokirjallisemmasta lähestymistavasta ja muodosta.

Oletin osittain väärin. Jos olisin katsellut netistä, millaisiin kansiin kirja on muualla (Usa, Etelä-Afrikka) kääritty, olisin ehkä saanut paremman (oikeamman) kuvan.


Kirjasta julkaistaan pehemäkantinen versio (kuva oikealla) Briteissä tammikuussa: siinä kansi on tyystin toisenlainen. Tämä on yleistä täällä ja oletan sen virkistävän - tai ainakin pyrkivän virkistämään - myyntiä. Annetaan kirjalle ikään kuin kaksi mahdollisuutta olla "uutuus".

Mitä mieltä olet, kun katselet näitä kansia: vaikuttaako tuo tyystin erilainen brittikansi (ylin kuva) mielikuvaasi siitä, millainen kirja on kyseessä? Entä nämä toiset kannet: eivätkö olekin periaatteessa ennalta -arvattavia, mutta samalla aika paljon puhuvia?

Se kansista.

Fleming kertoo nuoren Doaan (nyt iältään käsittääkseni 21 tai 22) tarinan alkaen siitä, kun hän vielä asuu Daraassa, Syyriassa. Doaan tarinan kautta avautuvat ne moninaiset syyt, miksi Syyriasta paetaan naapurimaihin ja kauemmaksikin.

Syyriahan on tällä hetkellä melko asumiskelvoton: elämä siellä on lähinnä yritystä selviytyä hengissä vailla tulevaisuudennäkymiä. Fleming avaa yksinkertaisella kielellä, miten tähän on tultu eli jos ei ennestään sitä tiedä, kirja sivistää. Itse asiassa tämän kirjan voisivat lukea nimenomaan sellaiset ihmiset, joiden mielestä syyrialaisten tulisi joko pysyä kotimaassaan tai paeta vain naapurimaihin tai ainakin pysyä kaukana meistä.

Doaa pakenee perheensä kanssa ensin Egyptiin, jossa elämä näyttää aluksi asettuvan uomiinsa ja siellä jopa voi haaveilla uudesta alusta. Kovaa työtä se vaatii, ihan siis oikeaa työtä jota tehdään omin kätösin. Pakoon ei lähdetty asenteella, että toiset sitten elättävät. Suuri osa haluaa tehdä työtä, kokea olevansa osa jotain. Kokea löytäneensä paikkansa. Vastoin monien yleisiä (ennakko)luuloja syyrialaiset ovat ihmisiä, he ovat yksilöitä. Heillä on tunteet, heillä on sydämet. He eivät halua sotia. Mutta niinhän se taas on, että muutama mätä muna korissa tarkoittaa joidenkin ahdasmielisten silmissä sitä, että koko kori on pilalla.

Egyptin salliva ja ystävällinen ilmapiiri Syyriasta tulleita pakolaisia kohtaan muuttuu ns. Egyptin vallankaappauksen tuloksena (kirjan mukaan) yhdessä yössä. Nyt syyrialaiset nähdäänkin vallasta syöstyn presidentti Mursin kannattajina ja (maan) vihollisina, heitä uhkaillaan ja kiusataan, naisia lähennellään. Elämä alkaa olla vaivalloista, kun syyrialaisia lapsiakaan ei haluta enää kouluihin. Näistä syistä kumpuaa tarve paeta Eurooppaan etsimään rauhaa, etsimään ihmisarvoista elämää.

Doaa ja sulhasensa Bassem haluavat yrittää Ruotsiin Italian kautta. Sitä varten pitää tietenkin matkustaa Välimeren halki veneellä. Me olemme varmasti kaikki kuulleet ns. pakolaisveneistä ja erityisesti niiden vaarallisuudesta ja taipumuksesta upota. Niin ovat monet pakolaisetkin, myös Doaa ja Bassem. Silti he järjestävät itsensä tuolle karmealle kuolemanmatkalle, koska osa kuitenkin selviää. Se on toivoa, se on sitä kun ei auta muuta kuin toivoa, koska mitään muuta ei enää ole. Ja niin käy, että Doaa saa todistaa sulhasensa kuoleman.

Tämä kirja avaa hyvin pakolaiskuljetusta Välimerellä. Olen monesti miettinyt, miten nämä kuljetukset järjestetään ja mitä kaikkea niihin liittyy (googlettamalla toki löytyy kaikenlaista tiedonjyvää). Se selviää tämän kirjan lukemalla: Doaa ja Bassem yrittivät kolme kertaa ennen kuin pääsivät edes veneeseen asti.

Venettä vaihdettiin ylityksen aikana useita kertoja ja siihenkin on syynsä. Veneet/alukset ovat kämäsiä ja vanhoja eivätkä todellakaan vastaa niitä mainoskuvia, joita pakolaiset näkevät mm. näitä pakoja järjestävien tahojen Facebook-sivulla, mutta toisaalta eivät pakolaiset niihin edes itse usko (googlettelin, mutta en löytänyt mitään validia, koska en osaa arabiaa).

Sanoisin, että tämä kirja on varsin mainio läpileikkaus Syyrian pitkään jatkuneeseen kriisiin (ja sen syihin) ja sieltä lähtevien pakolaisten ajatuksiin, kokemuksiin ja motiiveihin. Vaikka kyseessä on periaatteessa vain yhden ihmisen (tähänastinen) elämäntarina, ei kenenkään elämä tapahdu tyhjiössä ja joskus voi yleistää, kunhan muistaa että yleistys on aina yleistys eikä kosketa joka ikistä. Aiheeltaan tämä kirja on tärkeä, jota tuskin ottavat lukuun ne ihmiset, joiden nimenomaan soisi tämän lukevan.

Valitusosuus

Melissa Fleming on UNHCR:n Chief Spokesperson. Hän on varmasti pätevä ja tekee arvokasta työtä. Tämä kirja on silti huolimattomasti toteutettu: toisteisuutta on uskomattoman paljon ja osa täysin samoin virkkein esitettynä. Väliä tähän toisteisuuteen ei välttämättä ole kuin sivun verran eli se on todellakin silmiinpistävää. Minulla kun ei muutenkaan ole muistiongelmia, niin ärsyynnyin. Jotkin asiat on mainittu jopa kolme kertaa - että en varmaan ikinä unohda niitä.

Kirjan tyyli ei myöskään täysin miellyttänyt minua. Doaa jää etäiseksi, paperimaiseksi hahmoksi johon on vaikea muodostaa tunnesidettä, vaikka hän onkin kirjan keskushenkilö. Koin myös, että persoonaansa on romantisoitu tai liioiteltu. En osaa selittää tarkemmin: ihan kuin hänestä yritettäisiin leipoa supersankaria, yli-ihmistä (en innostu ns. henkilöpalvonnasta, koen sen kiusallisena, jopa vastenmielisenä mutta se kenties on oma ongelmani). Ehkä tähän on vaikuttanut se, että vaikka Fleming ja Doaa ovat tavanneet useita kertoja, heillä ei ole yhteistä kieltä (ei ainakaan tätä kirjaa kirjoitettaessa).

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan kannatti lukea ja rohkenen suositella muillekin. Kirja on erittäin helppotajuinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiini, joita minulla sitä lukiessa heräsi. Riittävän perusteellinen siis myös. Olen aiemmin lukenut toimittaja Samar Yazbekin kirjoittaman kirjan The Crossing (tässä bloggaukseni), joka niinikään kertoo Syyriasta. Siinä näkökulma on hyvin toisenlainen kuin tässä A Hope More Powerful Than the Sea, joka on enemmän selvitymistarina kun taas The Crossing "tutkielma".

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu eikä minulla ole tietoa suomennetaanko ikinä.

Kiinnostuneille lisää tietoa:

Doaan haastattelu UNHCR:n sivulla
Melissa Flemingin TED-talk (kesto noin 20 minuuttia)

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Menneen talven lumet


Suomen itsenäisyyden kunniaksi laittelen lumikuvia Suomesta. Kaikki kuvat ovat marraskuulta 2015. Sen jälkeen en ole lunta livenä nähnyt (ellei pakastimessa asuvaa lunta lasketa, se pitäisi vissiin sulattaa joskus).


Nämä kuvat ovat kenties arkisia kaikille muille paitsi minulle. Tykkään fiilistellä lumikuvia katsellen - olkoot kuvat omia tai toisten. Nämä siis omiani: ei kuulu tapoihini pölliä käyttää toisten kuvia.



En ole varsinaisesti talvi-ihminen, joten ei sinänsä ole ikävä lunta. Voin paremmin leudommassa ilmastossa (ihan siis fyysisesti, koska atooppinen ihoni räjähtää pienestäkin pakkasesta ja kuivasta ilmasta). Suomessa asuessani kuitenkin toivoin nimenomaan lumisia talvia, koska lumi valostaa maisemaa ja on muutenkin kaunista. Kuravelli ja katujen harmaus/ruskeus eivät ole koskaan hivelleet silmämuniani.

Salamaja

Nämä kaikki kuvat ovat salapaikastani Suomessa. Vaikka olen syntynyt Helsingissä ja asunut kaupungeissa ikäni, olen silti vieraillut paljon Kehä kolmosen ulkopuolella. Lapsuuden kesät vietettiin (pakotettuna toki) kesämökillä keskellä ei mitään. Tai oli siellä maatila, jonka isäntä oli mökkimme vuokranantaja. Sain tehdä heinätöitä, lypsää lehmää, pyöriä jaloissa ja olla tiellä jne.

Savusauna

Savusaunan voi halutessaan lämmittää myös perinteisellä puukiukaalla. Olen saunaihminen ja salapaikassa ollessani saunon yleensä joka toinen päivä.


Saunan kuistilla on tosi mukava vilvoitella. Käy toki istumaan.


Pää edellä heikoille jäille. Paitsi ettei ole jäätä.


Ruskea on talvella kaunista ainoastaan hiekkarannalla.


Oikein kaunista itsenäisyyspäivää!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Do No Harm

Luin Henry Marshin teoksen Do No Harm. Tämä blogikirjoitus käsittelee nähtävästi kuitenkin enemmän minua kuin itse kirjaa. Noh, kerrankos näinkin tai nyt kävi näin. Upea kirja, ajatuksia herättävä ja snadisti itkettäväkin.


Henry Marsh: Do No Harm
Stories of Life, Death and Brain Surgery
Phoenix 2014
S. 276
Suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh on brittiläinen neurokirurgi. Kirjassaan Do No Harm hän kertoo työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan. Marsh ei näe toiminnassa paljon kehumista nykyaikana: muutosta on tapahtunut, mutta lähinnä byrokraattisempaan ja muutenkin huonompaan (mm. työtä hankaloittavaan) suuntaan. Minua nämä NHS:n käytäntöjen kuvaukset luonnollisesti kiinnostivat, koska käytän itsekin kys. palveluja.

Do No Harm oli minulla kesken joutuessani  sairaalan ensiapuun. Jotenkin koomista oli, että kesken tällaisen kirjan lukemisen päädyin vieläpä aivokuvaukseen. Noh, aivot löytyivät ja näyttivät olevan normaalit eli saatiin suljettua pois erinäisiä tekijöitä. Olikin mukava tervehdyttyäni jatkaa kirjan lukemista, kun tiesi että oma pää on ainakin toistaiseksi "normaali".

Kirja on jaettu lukuihin, joista kukin on nimetty jollakin lääketieteellisellä termillä tai pään alueen kasvaimella tmv.


Kaava on melko sama, vain operaatiot ja diagnoosit vaihtelevat. Ja tietenkin potilaat. Kirja on kirjoitettu hyvin selkeästi ja kansantajuisesti eli aiheesta juuri mitään ennestään tietämätön voi helposti lukea ja ymmärtää lukemaansa.

Minulle pään alueen vammat ovat valitettavan tuttuja lähinnä tätini tapauksen myötä. Hän jäi auton alle (SUOJATIELLÄ) ja sai vakavia vammoja päähänsä, myös hänen kallonsa murtui. Hän ei kuollut, vaan makasi (lääke)koomassa (osin siksi, että aina kun häntä yritettiin herättää paine aivoissa nousi niin paljon, että herätys piti keskeyttää)  noin vuoden ennen kuin heräsi. En muista enää kuinka kauan herääminen kesti sen jälkeen, kun lääkitys lopetettiin - useita kuukausia kuitenkin.

Sairaalasta hän ei koskaan enää päässyt pois. On vaikea sanoa, kuinka paljon hän muisti elämästään ja tunnisti ihmisiä, mitä hän tunsi. Ilmeisesti hän tunnisti vanhempani ja minut ja muut lähisukulaiset. Mutta alun ns. toipumisen jälkeen hänen tilansa huononi ja hän halusi lähinnä nukkua. Käydessäni häntä vielä katsomassa ennen paluuta kotiin, hän vain hoki "nukkumaan". Lopulta hän sitten nukkuikin pois.

Vaikka Do No Harmista ei löydy vastaavaa tapausta kuin tätini (mikä onkin vaikeaa, sillä trauman aiheuttamat vammat ovat hyvin erilaisia), teos laajensi silti ymmärrystäni liittyen aivojen toimintaan ja "toimimattomuuteen".  Minulle tämä kirja oli siten kaikin puolin ja monessa muussakin suhteessa varsin sivistävä ja kiinnostava teos.

Lisäksi pidin Marshin persoonasta. Hän vaikuttaa todella aidolta ja inhimilliseltä ihmiseltä eikä keskity maalaamaan itsestään kuvaa täydellisenä huippuluokan neurokirurgina, vaan keskittyy yllättävän paljon teoksessan pieleen menneisiin opertaatioihinsa ja niiden herättämiin tuntemuksiin (ja myös seurauksiin). Silti hän ei missään tapauksessa ns. dissaa saati vähättele itseään. Mietin onko tämä kirja ollut hänelle eräänlainen tilinpäätös. "Synninpäästö".

Marshilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, Admissions: Life as a Brain Surgeon. Sehän pitää toki lukea.

Marshista on myös tehty dokumentti nimeltä The English Surgeon. En ole sitä vielä katsonut, mutta ajattelinpa katsastaa lähiaikoina. Tässäpä suora linkki kys. dokumenttiin muillekin kiinnostuneille.

Kirjasta on kirjoittanut muun muassa Marika, Bleue, Arja, Hyllytonttu Tiina ja Tuomas.


~~~

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Näin ollen minulta on lukematta enää kaksi kirjaa haasteeseen. Ne tosin todennäköisesti jäävätkin lukematta, koska ei nyt oikein innosta. Lukematta on kohdat 8 (Suomen historiasta kertova kirja) ja 33 (Kirja kertoo Intiasta). Kirjat minulla on kyllä valittuna, mutta ei ole toistaiseksi fiilistä niistä kumpaankaan enkä viitsi väkisin lukea mitään.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kasvutarina: tytöstä naiseksi kommunistisessa Kiinassa

Xiaolu Guo on minulle nimeltä tuttu kirjailija, jonka kirjoja olen lääppinyt usein kirjastossa. En ole kuitenkaan lainannut, koska aina on ollut jokin syy, miksi en juuri nyt halua lainata kirjojansa. Olen siis odotellut sopivaa lukuhetkeä.

Sopiva hetki tuli Guon omaelämäkerran muodossa, mikä oli mainio tapa ottaa ensi kontakti kyseiseen kirjailijaan. Teoksessaan Guo nimittäin valottaa kirjoittamiensa romaanien syntyä. Alkoivat taas nekin kiinnostaa ihan uudella tavalla.


Xiaolu Guo: Once Upon a Time in the East - A Story of Growing Up
Ghatto & Windus 2017
S. 316

Omaelämäkertojen ja muistelmien raja on joskus häilyvä. Kokisin Once Upon a Time in the Eastin omaelämäkertana, koska siinä Guo käy läpi elämäänsä kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta nykypäivään.

Muistelmien ajattelen olevan lähinnä johonkin tiettyyn aikaan tai aiheeseen syvemmin perehtyviä kirjoituksia. Esimerkiksi Henry Marshin kirja Do No Harm on mielestäni oiva esimerkki muistelmateoksesta. Mutta se rajanvedosta: en tiedä onko sellainen edes kovin tärkeää.

Xiaolu Guon (s. 1973 Zhejiangissa, Kiinassa) elämä ei ala parhaalla mahdollisella tavalla: hänen vanhempansa antavat hänet adoptoitavaksi lapsettomalle talonpoikaispariskunnalle. Heidän hoteissaan Guo asuu ensimmäiset kaksi ikävuottaan, kunnes köyhä pariskunta palauttaa Guon hänen (isänpuoleisille) isovanhemmilleen.

Guon isovanhemmat asuvat Shitang-nimisessä kalastajakylässä rannikolla, kun taas Guon (biologiset) vanhemmat tuntien bussimatkan päässä sisämaassa, kaupungissa nimeltä Wenling. Isovanhemmat eivät oikein voi muuta kuin ottaa Guon luokseen asumaan. Guo tapaa biologiset vanhempansa vasta ollessaan 6-vuotias heidän tullessaan hakemaan Guon kotiinsa Wengliniin. Guo saa tuolloin tietää, että hänellä on pari vuotta vanhempi veli.

Guo ei koskaan saa luotua etenkään äitiinsä ja veljeensä kunnollista suhdetta, vaan he jäävät ikuisesti etäisiksi, vieraiksikin,  toisilleen. Sen sijaan isäänsä Guo saa yhteyden ja isän ja tyttären välillä vallitsee sanaton yhteisymmärrys, jopa kiintymys. Isä tukee Guon valintoja ja auttaa häntä pääsemään eteenpäin elämässään.

Isä muun muassa mahdollistaa Guon osallistumisen Pekingin Film Academyn pääsykokeisiin. Pääsykokeet ovat kalliita, joten ihan jokaisella ei ole niihin varaa. Guo valitaan Film Academyyn toisella yrittämällä (kolmanteen tuskin olisi enää ollut varaa), mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena, sillä hakijoita oli useita tuhansia ja vain kourallinen valittiin.

Once Upon a Time in the East on todella runsas (mutta ei päälle vyöryvä eikä lukijaa hukuttava) teos, joka sisältää paljon Guon pohdintaa. Kyseessä ei siis missään määrin ole luettelomainen kuvaus elämänkulusta, vaan otaksun että Guo on nostanut esille elämäänsä eniten vaikuttaneet pääkohdat ja käsittelee niitä ja niiden vaikutusta myöhempään elämäänsä ja persoonaansa.

Kirjassa on paljon kohtia, joita tekee mieli lainata. Ne ovat sellaisia, jotka erityisesti herättivät minut harhailemaan laajemmillekin ajatusraiteille. Kirjaan tähän kaksi ja muistutan, että ne avautuvat ihan eri tavalla lukijalle, joka on lukenut koko kirjan. Niin kuin tiedämme, kontekstistaan irroitetut pätkät eivät anna täydellistä kuvaa, vaan ainoastaan yhden palan pelistä.


Feminismi, naiseus (Guota on käytetty seksuaalisesti hyväksi)

I couldn't help but wonder if Western girls were also subjected to the constant sexual harassment we Chinese girls in the countryside were. We didn't wear miniskirts or sexy dresses to seduce men, but we were abused by them nevertheless.


kirjoittaminen kommunistisessa Kiinassa

Before applying for a production permit, I submitted the script to the Censorship Bureau. A few weeks later, the bureau sent me back ten pages of revision notes, and informed me the script was not yet ready to be passed. I still have those notes today. Here are a few extracts:



Tämä kirja on sinua varten, jos

Kiinan lähihistoria ja kommusnimi kiinnostaa.
kielen vaikutus ajatteluun ja maailman hahmottamiseen kiinnostaa.
kirjan julkaisemiseen (Brittilässä) liittyvät käytännön asiat kiinnostavat.
kasvutarinat kiinnostavat.
Kiinan kulttuuri kiinnostaa.
ulkopuolisuus ja oman paikkansa etsiminen kiinnostaa.
taide ja taiteellisuus kiinnostaa.


Xiaolu Guo menetti Kiinan kansalaisuuden vahingossa (en kerro, miten) ja hänestä tuli britti. Vaikka ei passiin kirjattu kansalaisuus lopulta määrittele ihmistä. Mikä sitten? Jos kiinnostaa miettiä asiaa, lukekaa tämä kirja. Voin vakuuttaa, että tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea kirja pitää sisällään.

Kirjassa käydään mm. Fishguardissa, joka on Pembrokeshiressa (Walesissa). Olen käynyt siellä itsekin. Kuvassa Fishguard Bay Hotel, jossa yövyin 3.9. 2016

Ylimääräinen huomio: joku kirjan aiemmin lukenut besserwisser henkilö oli kokenut aiheelliseksi korjata kirjan virheellisyydet. Niitä ei ollut paljon ja nekin olivat lähinnä typoja ja vastaavia - eivät siis varsinaisesti osaamattomuudesta johtuvia kielivirheitä. Kehottaisin pätemään omissa kirjoissa ja jättämään kirjaston kirjat rauhaan. Kiitos.

Edit 4.12. klo. 10:30 (UK time)

Unohdin mainita, että osallistun tällä kirjalla sekä Naisen tie- että taiteilijaromaanihaasteeseen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ken menneitä muistelee...

Huutava puu

Kirjastomme nettipalvelu (jonka kautta voi hallinnoida omia tietojaan ja lainojaan, tehdä varauksia jne.) on ollut alhaalla jo yli viikon. Sivuston päivittämisen piti kestää vuorokausi, mutta se venyi ja vanui. Viimein tänään sivusto alkoi toimia, mutta on hyvin hidas ja tahmea ja sieltä puuttuu tietoja.

En ennen katkoa tajunnut, miten riippuvainen minusta on tullut kirjaston online-palvelusta. Minulla on siellä kirjalistoja, joita en ole jaksanut muualle kirjata, koska voin sieltä kätevästi varata tietyn kirjan kun on oikeanlainen fiilis. Kirjojen palautuspäivät ovat siellä muistissa, muualla minulla ei sitä tietoa ole.

Pilvilinna repeilee

Minulle on lisäksi kertynyt pitkä lista kirjoja (sekä uutta että vanhaa), jotka haluan tarkistaa, että ovatko saatavilla kirjastoalueellani. Täällä ei ole mitenkään itsestäänselvää, että kaikki julkaistut kirjat (edes uutuudet) saa kirjastosta (kuten Suomessa). En viitsi jokaista lukemaani kirjaa ostaa, koska en halua omistaa kaikkia kirjoja ja toisekseen tilakin alkaa olla rajallinen. Kirjamakuni on sellainen, että suurta osaa kirjoista, jotka haluan lukea, ei saa kirjastosta muutenkaan.

Elämässä on väriä, edelleen.

Kirjamakuni vaihtelee kausittain. Tällä hetkellä kiinnostaa erityisesti muistelmateokset. Pidän muistelmista (toki hyvin valikoivasti, kuten asiassa kuin asiassa), koska niissä on usein mielenkiintoista pohdintaa ja ajatuksia. Tällainen läjä muistelmia minulla on nyt lainassa kirjastosta.


1. Martin Faulks: The Path of the Ninja (Random-laina, vaikutti niin kiinnostavalta)
2. Melissa Fleming: A Hope More Powerful than the Sea (kertomus syyrialaisesta Doaasta ja pakolaiskriisistä, ei olekaan varsinaisesti muistelmateos)
3. Reni Eddo-Lodge: Why I'm no Longer Talking to White People About Race (nämä ovat esseitä, mutta sallittakoon toinen poikkeus muistelokasassa kun aihe kiinnostaa)
4. Xiaolu Guo: Once Upon a Time in East (luen parhaillaan, ihan loppusuoralla olen)
5. Alom Shama: The Young Atheist's Handbook (Itä-Lontoossa muslimiyhteisössä varttunut britti-ex-muslimi kertoo miksi luopui uskosta jne.)
6. George East: A Year Behind Bars (George toteuttaa haaveensa ja perustaa pubin, tämäkin ihan random-laina)

Peili

Tällä hetkellä minulla on kaksikin muistelmateosta kesken.

Ensimmäinen on Henry Marshin Do No Harm (suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta), jolle on muuten ilmestynyt jo jatko-osakin (Admissions: Life as a Brain Surgeon), joka tietenkin pitää lukea jossain vaiheessa.

Vedenalainen aurinko

Toinen on Xiaolu Guon Once Upon a Time in the East, joka on kasvukertomus. Kirja on todella kiinnostava monessakin mielessä - eikä vähiten kulttuurikuvauksessa. Guo itse tuntuu olevan törmäyskurssilla oman kulttuurinsa kanssa, mikä ei ole ihme. Mutta kirjoitan kirjasta pidemmin, kun olen sen lukenut kokonaan (ja sama juttu Marshin kirjan kanssa).


Ulkokuvat toissapäivältä - niillä ei periaatteessa ole mitään tekemistä tekstin (paitsi kuva-) kanssa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kadonneen sisaren arvoitus

Luin Karin Slaughterin kirjoja joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi. Luin jompaa kumpaa sarjaa, muistaakseni Grant Countia pari ekaa kirjaa. Ne olivat ihan luettavia, mutta niin on moni muukin kirja.

Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.


Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset

Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.

Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.

Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.

Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.

Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.

Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.

Entä se väkivalta sitten?

No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).

En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.

Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.

Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.



Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.


Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Se leviää kuin virus

Spiral on jatko osa Suzukin legendaariselle Ringille. Halusin lukea Spiralin heti Ringin jälkeen, kun tarina on yhä tuoreessa muistissa. Ihan turha halu toisaalta, sillä Spiral on ns. itsenäinen jatko-osa (ja sen oikeasti voi  lukea ja ymmärtää lukematta Ringiä) ja siinä selitetään melko seikkaperäisesti Ringin tapahtumia.

Koska Spiral spoilaa Ringiä, tämä kirjoituskin hieman spoilaa. Jos siis olet aikeissa lukea Ringin, jatka tästä oman harkintasi mukaan.



Koji Suzuki: Spiral
alkuper. Rasen 1995
HarperCollins 2005
S. 281
Englannistanut Glynne Walley

Spiral sijoittuu Tokioon ajallisesti lähes heti Ringin jälkeiseen aikaan jatkuen siitä lähes saumattomasti tosin uusien henkilöiden (joskin joitakin samojakin esiintyy) myötä. Patologi Andon pöydälle saapuu Ringistäkin tuttu henkilö, nimittäin professori Ryuji (joka kuoli Ringin lopussa). Asia järkyttää Andoa, sillä Ryuji oli hänen opiskeluaikainen toverinsa.

Ruumiinavauksessa tapahtuu kummallisia asioita. Ikään kuin Ryuji lähettäisi viestin Andolle tuonpuoleisesta. Eikä minkä tahansa viestin, vaan koodin jonka Ando onnistuu ratkaisemaan. Seuraa lisää koodeja. Seuraa lisää omituisia tapahtumia, virus. Ando pääsee mystisen "ringin" jäljille. Siinä ohessa käydään pikakelauksella läpi Ringin keskeiset tapahtumat, jotka minä koin hieman puuduttavina, koska ne olivat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Spiralissa on paljon koukkuja, jotka roikottavat lukijaa kuin kuollutta sikaa. Se vie lukijan ihan uusille urille, se flirttailee scifin kanssa. Kauhua on vain nimeksi, mutta sitä on. Se (kauhu) pysyttelee lähinnä taustalla aavistuksena, henkäyksenä. Kunnes muuttuu lihaksi. Lukija saa niksautella aivojaan monenlaisiin asentoihin tämän mysteerin edetessä.

Spiral on asteen Ringiä synkempi. Ja kierompi. Miten valitset, kun valinnanvaraa ei oikeastaan ole? Tai et edes tiedä, mitä valitset.

Brutaalisuusmittarin neulan asetan nyt täyteen nollaan. Mittarin perusajatus on, että nolla edustaa ns. "perusraakuutta", jota (dekkareissa/trillereissa/kauhussa) kirjassa on oletuksena. Oletusraakuus on kuitenkin niin mietoa ja vähäistä, että sen kestää hyvin herkkäkin lukija. Ei siis mitään yksityiskohtaisia väkivallantekokuvailuja ymv.

Spiralissa samoin kuin Ringissä on jännite ja jännitys luotu ihan muilla kuin väkivaltaisin keinoin. Ja voin todeta, ettei kirja väkivaltaa kaipaakaan ollakseen kiinnostava ja hyvä. Joskus mietin (kenties ilkeästi), että on aidan matalimmasta kohdasta menemistä tuutata kirja täyteen väkivaltaa ja kuvitella, että se tekee kirjasta hyvän ja kiinnostavan. Laiskuutta, sanoisin. Ja minua ei edes runsas väkivalta sinänsä haittaa. Korkeintaan se voi puuduttaa ja jopa tylsistyttää, jos tulee tunne että väkivalta on kirjassa itseisarvona ilman sen kummempaa perustelua.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Liisa brexitmaassa

Brittilä on huumorikirjojen kultamaa. Huumoria väännetään niin monesta asiasta, ettei ole ollenkaan vaikea täyttää kokonaista myyntipöytää kirjakaupassa pelkästään huumorikirjoilla. Aiheet vaihtelevat ja niitä riittää, joten jokaisen huumorimakuun varmasti löytyy jotakin.

Brexit on edelleen tapetilla päivittäin sekä uutisissa että varmasti monien paikallisten mielissä. Kaikessa tohinassa on monelta päässyt unohtumaan, että vaikka enemmistö äänesti brexitin puolesta, se enemmistö on hyvin niukka -  neljän prosenttiyksikön luokkaa. Maa jakautui melko totaalisesti kahtia. Neljän prosenttiyksikön takia poliitikot menettivät järkensä ja siirsivät isosta asiasta päätöksen tekemisen kansalle. Sitä sitten sanotaan demokratiaksi.

Itse kutsun sitä tyhmyydeksi, sillä kansaäänestys ei tässäkään maassa ole sitova. Siitä ei tee sitovaa se, että Cameron sanoo niin. Kansa tekee päätköksiä mutulla ja tunteella (ja valheiden pohjalta, kuten rumassa kampanjoinnissa saimme nähdä), poliitikkojen pitäisi olla se järjen ääni ja pohtia vaihtoehtoja ihan konkreettiselta kannalta. Nyt ei olla mietitty mitään, ei edes erosuunnitelmaa. Ei sille ollut kukaan vaivannut ajatusta. Vähän sama kuin hyppäisi kaivoon pää edellä ja toivoisi, ettei se ole kovin syvä. Tai olisi edes vettä, ettei pää halkea.

En ole huolissani omasta elämästäni Brexitin takia (sen sijaan surettaa etenkin niiden nuorten natiivien puolesta, jotka haluavat avoimuutta - eivät maan sulkeutumista). Minulla on jo plan B (ei, en ole palaamassa Suomeen), joten voin istahtaa olemattomaan nojatuoliini katsomaan kuinka tämä minulle rakkaaksi tullut maa sahaa oksaa jolla istuu. Miksi niin kiire lähteä? Eikö vastuulliseen päätöksentekoon kuulu myös toimintastrategioiden laatiminen ennen varsinaista toimintaa. Ei ilmeisesti.

Kirjan kansi ja muu kuvitus: Ollie Mann

Alice in Brexitland (Leavis Carroll, Ebury Press 2017) kuvaa sadusta tutun kaavan voimin Brittilän EU-kansanäänestyksen vaiheita. Kirja on omistettu David Cameronille, jota ilman tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu (tarvinnut kirjoittaa). Alkuperäisen tarinan (Alice in Wonderland/Liisa ihmemaassa) muistaminen ei ole tarpeen, mutta siitä on etua.

Alkuperäisen sadun valkoinen jänis (White Rabbit) edustaa David Cameronia ja on nimeltään David Camerabbit. Camerabbitilla on kova kiire luikkia koloonsa havaitessaan, mitä on tullut tehtyä. Alice seuraa Camerabbittia ja siten päätyy Brexitlandiin seuraamaan mitä omituisempia "poliittisia" keskusteluja ja touhuja.

Leavis Carroll (joka on kirjoittajanimi, kirjailijan oikea nimi on Lucien Young) marssittaa kirjaan joukon nimekkäitä (britti)poliitikkoja satuhahmoiksi väännettynä. Irvikissaa (Cheshire Cat) edustaa Nigel Farage, jonka kanssa Alice piipahtaa Yhdysvalloissa asti. Siellä tavataan Trumpty Dumpty, joka istuskelee muurinpalasella ja twiittaa sormet punaisina.

Alice was finding the company of this loud-mouthed Egg-man far from pleasant. She felt an urge to return to Brexitland, whose strangeness was at least more familiar. To do that, she would need to locate the Cheshire Cat.
"Have you seen a pussy?" she (Alice) asked.
"If I had," the Egg replied, "I would've grabbed it, believe me."

Miten Alice pääsee takaisin kotiinsa? Pieruhuumorilla.


Alice in Brexitland naurattaa ajoittain, mutta samalla se on myös melko kulunut. Mitään uutta (ei tosin varmaan ole tarkoituskaan) se ei asiaan tuo paitsi lähestymistavan: kieltämättä oli aika kutkuttavaa lukea tunnetun sadun "kaavalla" tehty poliittinen parodia. Yllättäen kirjan tyhjäpää eli Alice kasvaa kirjan myötä suunnilleen ainoaksi tolkun ääneksi.

Mietin kuinka tärkeä tämä kirja ehkä on kirjoittajalleenkin. Huumorin voimin voi käsitellä hyvinkin kipeitä asioita, myös ihan kansallisella tasolla (sitä tarvetta nämä kirjat täyttävät, mielestäni). Tässä kirjassa koko järjettömyys lauotaan ulos Alicen suulla (maistoin jopa hieman saarnaamisen makua). Jopa pieni tyttönen tajuaa enemmän kuin kokeneet poliitikot, joista osa ei ole kiinnostunut ottamaan vastuuta, osa sanoo mitä sylki suuhun tuo ja osa pohtii lähinnä omaa uraansa ja miten sitä voisi edistää.

Surullisenhauskaa, koomista. Ja samalla oikeastaan pelottavaa. Todenmukaisuus tekee sadusta pelottavan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Vapautuminen


Blogissani on kategoria nimeltä Thamesin rannat. Se olikin päässyt minulta unohtumaan niin kuin moni muukin asia. Bloggausmielekkyyskin on ollut hieman hakusessa viime aikoina. Löysin sen kuitenkin uudelleen (kirjoitin pitkät lätinät aiheeseen liittyen, minkä jälkeen maalasin tekstin ja pamautin sen avaruuteen - ihanan vapauttavaa).


Musiikki ja värit ja kuvat ovat palanneet elämääni. Olen ollut pitkään nuokuksissa. Jos en enää ikinä voisi kirjoittaa, en välittäisi. Sillä minulle tärkeintä ovat kuvat ja taide. Ja musiikki. Niin paljon voi sanoa sanomatta mitään. Eikä tarvitse selitellä: tulkinta on vapaa, se on katsojalla. Niin kuin kirjassa se on lukijalla.


Lokilla on oikeus mielipiteeseensä.


Sillan alla ei voi nukkua, koska se on varattu. Vedelle.


Olen juonut kahvia viimeksi pari viikkoa sitten. Sitä ennen meni pannullinen päivässä. Ehkä vielä joskus voin. Ei silti ole ikävä. Ruoka on vain ruokaa, juoma vain juomaa. Mitä väliä.


Goodbye.


Herättelen hiljaisuutta, en tiedä herääkö se.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ylösnousemus

Olen ollut sen verran tömäkästi sairaana, että on pitänyt sairaalassakin käydä makaamassa (ei mitään hengevaaraa kuitenkaan). Siksi blogini vaikeni salaperäisesti ja ennakoimattomasti. En ole edes pystynyt lukemaan,vaan elämä on mennyt ohi kivuliaassa koomassa.

Vaan mitä tekee kirjarakastaja päästessään ensimmäistä kertaa ulos yli viikkoon? No menee tietenkin ostamaan toipumislahjoja itselleen. Nämä kolme löydöstä tarttuivat mukaani eri charity shopeista:

Kenzaburo Oe: Rouse Up O Young Men of the New Age!
Ryu Murakami: Piercing (olen lukenut Murakamilta aiemmin In the Miso Soupin)
J.M. Coetzee: Youth (Disgrace eli Häpeapaalu luettu)

Tuttuja?


Jouluhörhelöt olivat saapuneet kaduille koomaillessani toisissa sfääreissä. En vietä joulua, mutta pidän joulun alusajasta. Pidän joulukoristeista ja -valoista, vaikka kotona en koristele. Nautin koristuksista muualla.

Vaikka antijouluihminen olenkin, pyrin aina osallistumaan asuinalueeni vuotuisiin joulukinkereihin. Ne ovat parin viikon kuluttua eli ehdin toipua priimakuntoon ennen sitä.


Teki hyvää päästä ulos tuulettamaan itseään. Nyt menen lukemaan. Ette arvaakaan millaiset vieroitusoireet ehti tulla, kun ei pystynyt ollenkaan lukemaan!

tiistai 31. lokakuuta 2017

Sinä kuolet viikon kuluttua

Kyllä, tämä on Se Kirja, jonka pohjalta legendaarinen japanilainen kauhuleffa Ringu on tehty. Olen nähnyt kys. elokuvan (japanilaisen version, jossa näyttelee lapsuuden ja nuoruuden rakkauteni Hiroyuki Sanada) joskus sata vuotta sitten ja suunnilleen ainoa muistikuva siitä on kaivo ja televisiosta ulos ryömivä nainen.

Kirjana Ring on melko erilainen kuin muistikuvani elokuvasta. Kaivo löytyy ja tietenkin se videotallenne. Televisiokin, mutta sieltä ei ryömi ulos kukaan. Elokuvassa toimittaja on nainen, kirjassa mies. Muistelisin myös, että elokuva oli huomattavasti kauheampi, siis todellakin kauhua. Kirja yllätti siinä mielessä, että se ei oikeastaan ollut kovin kammottava. Mutta nyt lopetan vertailun ja käsittelen kirjan kirjana ja unohdan koko elokuvan, joka on ihan eri tuote.


Koji Suzuki: Ring
alkuper. Ringu 1991
HarperCollins  2004
S. 284
Englannistanut Robert B. Rohmer ja Glynne Walley


17-vuotias opiskelija kuolee kotonaan Yokohamassa näennäisesti ilman syytä. Kyseessä on sydänhalvaus, mikä on varsin omituinen kuolinsyy niin nuorella ja terveellä tytöllä. Muuta (kuolin)syytä ei kuitenkaan löydy, joten siihen on tyytyminen. Tyttö on työlleen omistautuneen Tokiossa asuvan toimittajan, Asakawan, veljentytär.

Kun Asakawa saa sattumalta tietoonsa kolme muuta vastaavaa kuolintapausta, hän haistaa jutunjuuren ja päättää tutkia johtaako se mihinkään. Veljensä perheen luona vieraillessaan hän tutkii salaa kuolleen tytön huoneen. Sieltä löytyykin eräs vihje, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen...

Vihjeiden seuraamana Asakawa päätyy vuoristossa sijaitsevaan syrjäiseen lomakeskukseen ja siellä hän päätyy katsomaan videotallenteen, jonka lopussa kerrotaan että videon katsonut henkilö on tuomittu kuolemaan tasan seitsemän päivän kuluttua videon katsomisesta. Kuoleman voi välttää toimimalla videon lopussa olevan ohjeen mukaan. Harmi vain, että ohje on pyyhitty yli nauhoittamalla sen päälle jotain muuta.

Video on kuvailtu hyvin tarkasti ja sen sisältö on oleellinen juonen kannalta. Koska ohje kuoleman välttämiseksi on pyyhitty yli, pitää "loitsu" yrittää ratkaista viikon kuluessa muulla tavoin. Mutta miten? Vai onko kenties kyseessä vain sairas pila? Mutta miksi neljä videon katsonutta nuorta kuoli tahoillaan samanaikaisesti? Onko Asakawalla varaa ottaa riski ja unohtaa koko video?

Syntyy myös moraalinen dilemma: näyttääkö video jollekin toiselle saadakseen apua ja siten ehkä altistaa tuo joku toinenkin kuolemalle? Mitä itse tekisit? Eikö olisi jotenkin helpottavaa, jos joku muukin olisi samassa veneessä? Sitä paitsi kuolemantuomiolta pelastavan "loitsun" löytämiseen olisi varmaan kiva saada apuja. Asakawa kääntyy opiskeluaikaisen, omaperäisen professori-ystävänsä Ryujin puoleen.

Nyt loppuu juonikuvailu, koska en halua spoilata kirjaa. On parempi lukea se itse ja nauttia käänteistä. Tai oikeastaan vihjeiden perässä juoksemisesta. Ring on jokseenkin dekkarimainen trilleri: on epämääräisesti kuolleita uhreja, joiden kuolemaan johtaneita syitä selvitellään samalla kun yritetään löytää keino estää oma mahdollinen kuolema. Syntyy kilpajuoksu ajan kanssa, jossa on mukana ripaus seikkailua, mytologiaa, mystiikkaa ja paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä.

Sivut kääntyivät melko tiheään tahtiin Ringiä lukiessa. Lukemisen lomassa teki mieli pusutella kirjaa ja rutistaa se rintaa vasten (ehkä teinkin niin). Minulle tässä oli moni asia kohdillaan: miljöö, mystisyys, henkilöt, tunnelma, kulttuuri. Kirjan kieli on perusproosaa ilman sen kummempia kikkailuja, mikä sopii minulle mainiosti. Minulle kelpaa monenlainen kirjallisuus - saa olla kieli-ilottelua mutta paikkansa on myös ihan perushyvälle tekstille. Riippuu kirjasta ja aiheesta ja monesta muusta asiasta.

Brutaalisuusmittari: 1/3 (melkein olisi voinut antaa pyöreän nollan) Muutamia kuolemia kuvaillaan, mutta kirja ei sisällä verimättöä tai kuolemilla keikistelyä. Tämän kirjan jännite on ihan muualla, mikä on mainio esimerkki siitä, että kirjan voi kirjoittaa ilman karskeja kidutuskuolemia ja silti se voi olla kiinnostava ja jännittävä (minuahan eivät verimätöt sinänsä haittaa, mutta jännitettä voi rakentaa muullakin tavoin sitä paitsi ylenpalttinen verisyys voi jopa olla tylsää). Ring olisi voinut olla jännittävämpikin, mutta toisaalta tunnelma oli muuten niin kovasti makuuni, ettei haittaa.

Suzuki on kirjoittanut peräti kuusi kirjaa tähän Ring-sarjaan. Kirjoista ainakin neljästä ensimmäisestä on olemassa enkkukäännös (tutkimusteni mukaan yhtäkään näistä kirjoista ei ole suomennettu - saa oikaista, jos olen väärässä). Kolme ensimmäistä ovat romaaneja, neljäs on novellikokoelma.

Listaan (englanninkieliset) kirjat tähän lähinnä itselleni muistiin ja toki muillekin kiinnostuneille:

1. Ring
2. Spiral
3. Loop
4. Birthday

Tilasin Spiralin perjantaina Ebaysta ja sain sen jo käsiini. Enpä paljon malta odottaa päästäkseni sitä lukemaan!

Loppuun tyyliltään varsin kulttuurinen sitaatti (toki täytyy muistaa, että kirja on aikansa tuote eli vuodelta 1991):

Asakawa was lost in thought, and didn't want to be bothered. He wished his wife would act like her name, which meant "quiet". The best way to seal a woman's mouth was not to reply.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Kirjalla osallistun myös Tuijatan Marrasjännityksen levittämiseen.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Minimiete: Että hän muistaisi saman

Mielelläni lukisin alkujaan suomenkieliset kirjat suomeksi, mutta täytyy kenties opetella joustamaan tai jää kokonaan lukematta.

Elina Hirvosen romaanin ostin joskus vuosikausia sitten ihan vain siksi, että oli jännää kun suomalaista löytyi enkuksi. Nykyään se ei ole jännää, koska suomalaista kirjallisuutta käännettynä näkyy ilahduttavan paljon täällä. Olen aiemmin lukenut vain yhden suomalaisen kirjan (Antti Tuomainen: The Healer/Parantaja) englanniksi ja kokemus oli positiivinen.


Elina Hirvonen: When I Forgot
alkuper. Että hän muistaisi saman, 2005
Portobello 2007
Englannistanut Douglas Robinson
S. 180


Hirvosen kirjan otin lukuun, koska tarvitsin Helmet-lukuhaastetta varten ns. yhdenpäivänromaanin. Yhdessä päivässä ehtiikin tapahtua paljon: yhdessä päivässä ehtii istua kahviloissa ja unohtua muistoihinsa, muistikuviinsa. Niin tapahtuu Annalle, joka välttelee sairaalaan menemistä ja istuu sen sijaan kahvilassa juoden kupin kahvia toisensa jälkeen.

Hiljalleen mennyt avautuu nykyisyyden rinnalle eikä vain Annan menneisyys vaan myös hänen poikaystävänsä Ianin. Ihminenhän on kudelma muistoja, joista osa ei jätä rauhaan kun taas osaa ei muista.

Kirjassa on useita kauniita kohtia ja ajatuksia, tunnelma haikean melankolinen. Tarina jää silti minun makuuni hieman vaisuksi, jopa ontoksi. En kokenut Iania koskevia osuuksia järin mielenkiintoisia, vaikka ymmärrän niiden merkityksen ja yhtymäkohdat: eri puolilla maailmaa käydyt sodat ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet sekä Annaan että Ianiin.


Kiinnostukseni Hirvosen tuotantoa kohtaan kyllä heräsi. Etenkin hänen romaaninsa Kauimpana kuolemasta kiinnostaa. Sen haluan kuitenkin lukea suomeksi. En siksi, että When I forgot -käännöksessä olisi valittamista: ei ole, mielestäni se on taiten käännetty ja uskon, että kirjan tunnelma on välittynyt.

Sen sijaan en voinut lukiessani olla kääntämättä tekstiä suomeksi päässäni ja se häiritsi lukemista. En yleensä käännä tekstiä, vaan keskityn lukemiseen. Nyt kuitenkin koska kirjan alkukieli on suomi, en voinut olla arvailematta käytettyjä alkuperäisiä sanoja ja lauserakenteita. Se teki lukemisesta hieman rasittavaa. Oma moka siis.

Kirjasta on blogannut muun muassa Lumiomena, Morren maailma ja Pieni kirjasto.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja


Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kirja joka kertoo minusta

Esittelyssä kirja, jonka sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13 eli kirja "kertoo sinusta" (eli "minusta"). Mikäs se sellainen kirja on? No vaikkapa kirja, jossa maahamuuttaja kertoo kokemuksistaan uudessa emämaassaan. Meitä yhdistää sama uusi emämaa, mutta juuri mikään muu ei. Minä esimerkiksi en ole kuollut, hän on.


George Mikes syntyi 1912 Sikósissa, Unkarissa. Mikes saapui Lontooseen (toimittajan)työnsä takia ja hänen piti viipyä vain hetkinen, mutta hän jäikin pysyvästi.

Mikesilta julkaistiin 1946 kirja, How to be an Alien. Sitä seurasi pari muuta kirjaa: How to be Inimitable ja How to be Decadent. Näistä kolmesta on julkaistu yhteisnide nimeltä How to be a Brit (Penguin 1986, ensimmäisen kerran julkaistu yhteisniteenä 1984. Minun painokseni on vuodelta 2015).

Olen lukenut niteestä toistaiseksi vain ensimmäisen kirjan eli How to be an Alien: se perustuu lähinnä manner-Euroopan ja Ison-Britannian eroavaisuuksien (ja stereotypioiden) alleviivaamiseen ja liioitteluun, irvimiseen. Kyseessä on siis huumori, expatin kärjistetyt kokemukset uudesta emä- ja sitten kotimaastaan.

En jaksa kirjoittaa (ihanaa, kun ei ole pakko!) kirjasta sen enempää, vaan lainaan minua erityisesti huvittavia kohtia. Niitä olisi ollut enemmänkin, mutta karsin.


Tee

The trouble with tea is that originally it was quite a good drink. So a group of the most eminent British scientists put their heads together, and made complicated biological experiments to find a way spoiling it. To the eternal glory of British science their labour bore fruit.


...Then you have tea for breakfast; then you have tea at eleven o'clock in the morning; then after lunch; then you have tea for tea; then after supper; and again at eleven o'clock at night.


You must not refuse any additional cups of tea under the following circumstances: if it is hot; if it is cold; if you are tired; if anybody thinks that you might be tired; if you are nervous; if you are gay;
before you go out; if you are out; if you have just returned home; if you feel like it; if you do not feel like it; if you have had no tea for some time; if you just had a cup.


Seksi

Continental people have sex life; the English have hot-water bottles.


Kieli

When I arrived in England I thought I knew English. After I'd been here an hour I realized that I did not understand one world.

The easiest way to give the impression of having a good accent or no foreign accent at all is to hold an unlit pipe in your mouth, to mutter between your teeth and finish all your sentences with the question: "isn't it?" People will not understand much, but they are accustomed to that and they will get a most excellent impression.


Kanssakäyminen

If you go out for a walk with a friend, don't say a word for hours; if you go out for a walk with your dog, keep chatting to him.


kaupunkisuunittelu

Street names should be painted clearly and distinctly on large boards. Then hide these boards carefully.

torstai 12. lokakuuta 2017

Lukemattomat kirjat

Nyt on hyvä hetki katsastaa, mitä Helmet-lukuhaasteelle kuuluu. Ehdin veivata osallistumistani jonkin aikaa, mutta onneksi osallistuin. Olen tykkäillyt tästä haasteesta ja ottanut sen vastaan rennolla otteella, kuten tapoihini kuuluu. Haasteesta voi lukea lisää Helmetin sivulta, kas tässä suora linkki.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 64 kirjaa. Olen asettanut Goodreadsissa (saa pyytää kaveriksi) tavoitteekseni lukea 80 kirjaa. Saavutan kaiketi tavoitteeni, mutta maailmani ei kaadu, jos en. En siis todellakaan jaksa mitään stressailua rakkaan lukuharrastukseni tiimoilta. Jos stressaantuisin lukuhaasteista ja -tavoitteista, en osallistuisi niihin. So simple.

Helmet-lukuhaasteeseen sopivia kirjoja olen nyt lukenut 42 eli kahdeksan vielä puuttuu. Viisi kirjaa on katsottuna valmiiksi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea tai olla lukematta jotain muuta), kolme puuttuu.

Luulenkin, että haaste jää kohdaltani vajaaksi, ellen jostain yhtäkkiä kehitä Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Ei taida aihepiiriin liittyvää kirjaa näet kotoota löytyä (täytyy vielä penkoa) enkä ole tulossa Suomeen enää tänä vuonna (tässäkin kohdin pidätän oikeuden muuttaa mieltäni noin sata kertaa).


Alla haastekohdat, jotka vielä odottavat täyttymystään. Perässä kirja, jonka olen suunnitellut lukevani kys. kohtaan.


8. Suomen historiasta kertova kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja - Henry Marsh: Do No Harm
13. Kirja "kertoo sinusta"
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
19. Yhdenpäivänromaani - Elina Hirvonen: When I Forgot
30. Kirjan nimessä on tunne - Miriam Toews: All My Puny Sorrows / Arttu Tuominen: Silmitön
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta - Koji Suzuki: Ring
33. Kirja kertoo Intiasta - Aravind Adiga: The White Tiger


Intiasta kertova Adigan kirja hieman pelottaa. Olen aloittanut lukea sitä pari kertaa, mutta en ole toistaiseksi päässyt paria sivua pidemmälle. Jokin tökkii heti alkuunsa. Noh, ehkä kolmannella kerralla onnistaa. Tai sitten ei.

Tästä pääset tsekkaamaan koko listan, jonne olen merkinnyt jo haasteeseen lukemani kirjat. Jos tällainen haaste on ensi vuonnakin, aion ehdottomasti osallistua!

Miten muuten muiden haasteeseen osallistuneiden luvut ovat sujuneet? Onko joku jo peräti lukenut koko haasteen?