sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lukuvuosikatsaus 2017

Paketoin tämän vuoden läväyttämällä tiskiin lukutilastot, joiden kirjaamisesta on tullut minulle eräänlainen perinne, joka alkoi vuodesta 2014. Mitään syvällistä analyysia ei ole tänäkään vuonna luvassa.


Vuonna 2017 luetut: 82

Englanniksi luetut: 65
Suomeksi luetut: 17

Suomenkielisten kirjojen osuus luetuista näyttää pysyvän suunnilleen samoissa määrissä vuodesta toiseen. Olen pohtinut pitäisikö ottaa asiaksi lukea tietoisesti hieman enemmän suomeksi (kun olisi omassa hyllyssäkin lukemattomasti valinnanvaraa), koska muuten se vain jää. Kynnys lukea suomeksi on taas kasvanut: se tuntuu kasvavan vuosi vuodelta ja pitäisikin varmaan tehdä jotain, ettei se kasva liian korkeaksi.

Ensi vuodelle haaste (mitään en lupaa, haasteet ovat mukavampia): alan lukea oman hyllyn suomikirjoja.


Sukupuolijakauma:

Naiset: 50
Miehet: 32

Oletettu sukupuolijakauma on melko tasainen etenkin kun ottaa huomioon, että naisten ylivoima johtuu osin Survivors's Club -sarjakuvateoksista, joita on yhteensä 9: merkitsin ne ainoastaan naissukupuoleen, vaikka kuvittajat ovat (oletettavasti) miehiä. Periaatteessa olisi varmaan pitänyt merkitä ne molemmille (tai kaikille) sukupuolille, mutta en merkinnyt. Ensi vuonna saatan jättää sukupuolioletukset kokonaan väliin tai sitten en.


Uutuudet eli 2017 julkaistut kirjat: 23

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Siten osa lukemistani uutuuksista ei ole saatavilla suomeksi ja toisaalta jokin Suomen käännösuutuus ei lukeudu uutuudeksi,  koska se on täällä jo vanha (esim. Hanya Yanagiharan Little Lifea/Pientä elämää en laske uutuudeksi).

Lukemistani uutuuksista vain viisi on suomenkielisiä (ja suomalaisia).


Uudet maavalloitukset: 1

1. Kroatia

Erittäin aneemisesti eteni valloitus tänä vuonna. Onneksi en ole suorittajaihminen eli totean vain nyt kävi näin.


Arvostelukappaleet: 0

En ota enää ollenkaan vastaan arvostelukappaleita (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni). Viime vuonna pyysin (ja sain) kolme a-kappaletta.

Minulla ei ole mitään a-kappaleita vastaan eli kyseessä ei ole "moraalinen" tai "eettinen" syy. Blogeihin liittyvät "tavarat" ovat nykypäivää eivätkä kirjat sen kummempia ole kuin vaikkapa yö hotelli X:ssä tai tunnetun meikkivalmistajan poskipunat ja puuterit tai pullo Baileysia (kuten täällä Brittilässä ovat jotkut kirjabloggaajat saaneet liittyen tietenkin Bailey's-palkintoon) jne.

Minua ei vain kiinnosta ja löytyy luettavaa muutenkin. Suomen kirjallisuuskentältä minua kiinnostaa lähinnä suomalainen kirjallisuus, jota voin lukea ja hankkia tullessani Suomeen käymään. Se riittää minulle.


Bloggaamatta jätin:10

(Bea Uusman Naparetkesta on tulossa bloggaus, samoin ateistikirjasta)

1. Terhi Rannela: Frau
2. Mariko Tamaki: Skim
3. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
4. Jari Salonen: Jahti
5. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
6. Hanna Hauru: Jääkansi
7. Tim Walker: Lost in Suomi
8. Karoliina Korhonen: Suomalaisia painajaisia 2
9. Jo Nesbo: The Redbreast
10. Lauren Beukes: Survivor's Club 1-9 (sarjakuva)


Ärsyttää, kun niin usein jää juuri suomalaisen kirjailijan kirja bloggaamatta. Siihen ei ole sen kummempaa syytä kuin että luen niitä suomalaisia kirjoja siellä Suomessa ja Suomessa ollessani käytössäni on kannettava, jota inhoan. Kotona on raikas pöytäkone isolla näytöllä ja hyvällä näppiksellä: kirjoittaminen sujuu sillä jouhevammin.

~~~

Oikein antoisaa tulevaa vuotta ja kiitos, kun olette olemassa!

torstai 28. joulukuuta 2017

Haastekoonti 2017

Tämän vuoden lukuhaasteet menivät kohdallani enemmän tai vähemmän penkin alle. Osallistuin kolmeen haasteeseen ja  tässä postauksessa on koosteet kustakin.

Helmet-lukuhaasteeseen lukemani kirjat voi katsastaa täältä. Kaksi jäi uupumaan eli sain luettua vain 48/50. Ehkä ensi vuonna saan haasteen luettua kokonaan. Vuoden 2018 haastelista julkaistaan huomenna.



Frau, Signora & Bibi 1.1.-31.12.2017 (hdcanis)

Tähän haasteeseen lähdin innolla mukaan ja erityisesti alkuvuodesta oikein etsimällä etsin (lähinnä pidin tutkan auki muun muassa charity shopeissa, kirjastossa ymv. eli järin systemaattisesta etsimisestä ei ollut kyse) kirjallisuutta haasteeseen liittyen. Tulos olisi varmasti ollut parempi, jos olisin tehnyt kirjalistan ja metsästellyt kirjoja sen mukaan järjestelmällisemmin.

Noh, voihan tätä projektia jatkaa henkilökohtaisesti tänä vuonna ilman haastettakin. Hyllyyn nimittäin jäi muutama tätä haastetta varten löytämäni kirja, jotka "unohdin" lukea.

Monesti kävi myös niin, että luulin löytäneeni sopivan kirjan, mutta sitten osoittautuikin, että kirja on alkujaan englanninkielinen. Luulin esim. löytäneeni intialaisen naiskirjailijan, joka kirjoittaa intiaksi, mutta kirja onkin alun perin kirjoitettu englanniksi. Kyseessä on Amulya Malladin romaani The Mango Season, joka kyllä vaikuttaa kiintoisalta ja luen sen heti kun ehdin.

Haastesaldoksi tuli lopulta kolme:

1. Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus (Turkki)
2. Slavenka Drakulic: As If I Am Not There (Kroatia)
3. Emma Reyes: The Book of Emma Reyes (Espanja)


Tuskin olisin tajunnut lukea mitään näistä kirjoista ilman tätä haastetta. Kaikista kirjoista kuitenkin pidin eli haaste tarjosi minulle edes nyt sitten kolme elämystä.

Drakulicin bongasin Hdcanisin blogista ja minun piti lukea ihan muu romaani häneltä, mutta As If I Am Not There oli ainoa, jonka sain käsiini. Esmahan Aykolin kirja oli melko hauska dekkari, johon on olemassa jatko-osiakin. Ne haluan lukea, mutta eipä ole osunut toistaiseksi eteeni eikä kirjastostamme niitä saa. Tiedän, että lähes minkä tahansa kirjan saa tilaamalla jostain (esim. ebaysta), mutta yritän hillitä kirjojen ostamista joskus siinä onnistuen.

Haastekoonti Hdcanisin blogissa eli täällä. Siellä on myös runsas lista, josta voi poimia tämän haasteen teemalla kirjoja luettavaksi. LISÄYS 1.1.2018: edellä mainittu ei olekaan koontipostaus, mutta jätän silti linkin tähän. Lisään varsinaisen linkin koontipostaukseen, kun se on tehty.



Muuttoliikkeessä 1.1.-31.12.2017 (Suketus)

Tämä haaste sujui minulta parhaiten ja ikään kuin itsekseen, koska luen muutenkin tällaista kirjallisuutta mielelläni ja vapaaehtoisesti. Saldoksi muodostui yhdeksän mitenkään erityisesti yrittämättä. Luku olisi varmasti ollut pulleampi, jos olisin yrittänyt.

Haasteeseen lukemani kirjat:

1.Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You (toisessa polvessa)
2. Yaa Gyasi: Homegoing (valtaa käyttämässä)
3. Jason Donald: Dalila (kriisin jaloista)
4. Janice Y. K. Lee: The Expatriates (kohti parempaa)
5. Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus (kohti parempaa)
6. Slavenka Drakulic: As If I Am Not There (kriisin jaloista)
7.  Susanna Jones: The Earthquake Bird (kohti parempaa)
8.  Melissa Fleming: A Hope More Powerful than the Sea (kriisin jaloista)
9. Xiaolu Guo: Once Upon a Time in the East (kohti parempaa)


Lisään linkin koontipostaukseen, kun se on julkaistu.



Kukko Kainalossa 28.1.2017 - 27.1.2018 (Sannabanana)

Kukko Kainalossa -haasteeseen sain luettua yhden vaivaisen kirjan ja sekin oli norjalaisen kirjoittama. Mielelläni olisin lukenut ns. autenttista kamaa, mutta aina ei käy niin kuin toivoo. Haaste jatkuu tammikuun lopulle, mutta heitän jo tässä vaiheessa hanskat tiskiin.

Haasteeseen luettu kirja:

1. Jo Nesbø: Cockroaches (Thaimaa)


Lisään linkin koostepostaukseen, kun se on julkaistu.


Edit: 1.1.2018 kello 10:26 (UK time)

Lisäsin Muuttoliikkeessä-haastekirjojen perään aihealueen, jota kukin kirja käsittelee.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan

Sain real life -ystävältäni Susulta lahjaksi kirjan (kiitos vielä muru!), joka käsittelee pyhiinvaellusta. Oli muuten ainoa joululahja, jonka sain mutta en olisi enempää halunnutkaan. Anarkistina luin tietenkin kirjan jo ennen joulua. Ihmeekseni kirja vaikutti minuun erityisellä tavalla: se loi minuun (ainakin tilapäisesti) uskoa ihmiskuntaan (jota ei juuri ole jäljellä).


Birgitta Björn: Onnellisesti perille
Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan
BoD 2017
S. 102

Birgitta Björn teki pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan keväällä 2015 ja tässä kirjassa hän kertoo matkastaan. Kyseessä on eräänlainen vaelluspäiväkirja, johon Björn on kirjannut muun muassa päivittäiset kävelykilometrit ja yöpymiset hintoineen. Lukija saa hyvän kuvan pyhiinvaelluksesta ja siihen liittyvistä käytännöistä, vaikka ei tietäisi aiheesta juuri mitään ennestään niin kuin esimerkiksi minä en tiennyt.

Ei myöskään tarvitse olla uskonnollinen tai edes kiinnostunut uskonnosta voudakseen lukea kirjan: tämä sopii kenelle tahansa matkailusta ja erityisesti patikoinnista kiinnostuneelle ja toki myös muille uteliaille. Minussa kirja laukaisi patikkakuumeen, joka tosin on krooninen. Olen melko liikunnallinen ihminen, mutta varsinaisilla patikkareissuilla käyn lähinnä keväisin, kesäisin ja/tai syksyllä mahdollisuuksien mukaan.

Björnin kuvaus caminosta on niin elävä, että tuntuu kuin olisi itsekin mukana matkalla. Kirjan rakenne on selkeä ja miellyttävä: vasemmalla sivulla on perustiedot matkasta (mistä minne, sää, majoitus jne.) ja reitin kuvaus. Oikealla sivulla on yleisempää tietoa itse caminosta ja Björnin omia kokemuksia ja kohtaamisia toisten pyhiinvaeltajien kanssa. Mukana on myös värikuvia matkalta, joten lukukokemus on varsin visuaalinen. Lukemisen ohessa googlettelin paikkoja myös netistä.


Pyhiinvaellusreitillä on paljon ns. albergueita (majoituspaikkoja, joista saa huokealla hinnalla sängyn yhteishuoneessa), joissa yöpyminen ei kukkaroa paljon rasita. Sen sijaan erityisesti hyvin introverttiä tai muuten yksinäisyyttä/yksityisyyttä kaipaavaa se voi suorastaan raastaa. Minusta ei olisi majoittumaan alberguen yhteishuoneisiin.

Kohtaamiset muiden pyhiinvaeltajien kanssa kuulostavat ihastuttavilta ja aidoilta. Ihmiset ovat lähteneet tekemään matkaa kukin mistäkin syystä, mutta päämäärä on kaikilla sama. Matkaa ei tarvitse taittaa yksin, sillä vaeltajia on sen verran paljon, että halutessaan saa seuraa. Toisaalta myös yksinäisyyttä kaipaavien matkantekoa kunnioitetaan ja heidän annetaan olla rauhassa. Ystävällisyys ja auttavaisuus tuntuvat olevan normeja. Maailmasta ei ole hyvyys kadonnut.

Onnellisesti perille oli ainakin minulle varsin sivistävä ja avaava kokemus. Voisin kuvitella, että myös varsinaista pyhiinvaellusmatkaa suunnittelevalle kirja toimii hyvänä johdantona kuten kirjan alaotsikkokin kertoo: Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan. Kirja antaa, mitä lupaa ja minulle se antoi enemmänkin.

Kirjasta on blogannut ainakin Susu ja Leena Lumi

tiistai 19. joulukuuta 2017

Lävistäiskö vauvan


Ryu Murakami: Piercing
Alkuper. 1994
Bloomsbury 2007
Englannistanut Ralph McCarthy
S. 185
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Rie nukkuu sikeästi pinnasängyssään isän (Kawashima Masayuki) katsellessa vauvan unta. Yoko-vaimo nukkuu pariskunnan vuoteessa eikä näe tätä kaunista näkyä.

Ihan hyvä niin, sillä isä pitelee kädessään jäähakkua (ice pick - vastaavalla työkalulla on mm. tapettu Lev Trotski ja tehty lobotoimioita) ja päässään valtavaa tarvetta lävistää vauvansa.

Tarve on niin voimakas, että se pelottaa Kawashimaa: kuinka kauan hän voi taistella mieltänsä vastaan ja estää itseään pistämästä vauvaa? Voiko edes Yoko-vaimon rauhoittava ja rakastava olemus toimia puskurina pidemmän päälle. Mutta Yoko ei edes tiedä, mitä öisin tapahtuu.

Itsetutkiskelujen tuloksensa Kawashima arvelee, miten hän voi päästä eroon sairaista ajatuksistaan ennen kuin ne johtavat tekoihin. Alkaa armoton asioiden järjestely ja suunnitelman laatiminen. "Demonien kohtaaminen" tulee hoitaa pian pois päiväjärjestyksestä, että turvallinen lapsiperhe-elämä voi jatkua.

Siisti kirja, ihanan sekopäisiä ihmisiä. Kirjan alun rauhaisa "normaalius" saa makaaberin käänteen (useammankin), josta ei hirtehisiä piirteitä puutu. Voin taata, ettei Kawashima ole ainoa (mahdollisesti) psykoottinen henkilö kirjassa. Lisäksi hänellä käy suoraan sanottuna huono tuuri (riippuen toki mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee) etsiessään sopivaa "auttajaa" tilanteeseensa.

En oikein tiennyt kenen puolella olisin ja mitä mistäkin ajattelisin (niinpä en jaksanut hirveästi ajatella). Yllättävää, miten sitä alitajuisesti ja automaattisesti yrittää asettua jonkun puolelle. Alkuperäinen syy (miksi Kawashima on tekemässä mitä on) lähes unohtui ja tempauduin mukaan mielipuoliseen meininkiin, jossa ei koomisia piirteitä puuttunut. Tämä ei silti ole varsinaisesti mikään huumorikirja, se tiedoksi.

Taustalla vellovat mustat virrat eivät ulottuneet minuun (en tiedä onko se edes tarkoitus eikä oikeastaan kiinnosta) kirjan tyylin ollessa niin skitson korni muuten. Ja tämä siis hyvässä mielessä sanottuna.

Eikä Murakami päästä lukijaa helpolla lopussakaan. Sen verran jää avoimuutta siihen, että voi vedellä omat johtopäätökset. Itse vetelin ne mielenrauhankyyhkyn kanssa.

Ps. Kirjan nimellä on kaksoismerkitys, joka selviää lukemalla. Kirjan kannesta saa osviittaa.

~~~

Olen aiemmin lukenut Murakamilta romaanin In the Miso soupin ja minusta saattoi silloinkin tulla murhanhimoinen.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Heipat vitamiineille

Rachel Khong: Goodbye, Vitamin
Scribner 2017
S. 198


Vaihteeksi muuta kuin elämäkertoja ja muistelmia. Rachel Khongin kirjaan tartuin hieman epäröivin fiiliksin, sillä en varsinaisesti ole "hauskojen" kirjojen ystävä - paitsi tietenkin valikoivasti.

Tässä kuitenkin oli useampikin kiinnostava koukku: isän muistisairaus, nuori LAPSETON nainen (joka osoittautui olevan NORMAALI tai ainakin yhtä NORMAALI kuin muutkin kirjan henkilöt), joka ei haaveile lapsista jne.

Lapsiperheistä ja niiden ongelmista sun muista saa lukea lähes joka mediasta ja kirjallisuudessakin aihetta käsitellään paljon eli vertaistukea ja samastumispintaa varmasti löytyy yhdelle ja toiselle. Sen sijaan erityisesti lapsettomasta naisesta maalattu kuva sekä kirjallisuudessa että muutenkin on edelleen usein (HUOM: usein on ERI asia kuin aina) melko yksipuolinen: lapseton nainen on usein sekopää, sekakäyttäjä, moniongelmainen, luonnonoikku, luonnevikainen, haluaa vauvan (!) jne. Tai sitten häntä ei yksinkertaisesti ole.

Kolmekymppisen Ruthin parisude karahtaa kiville ja Ruth muuttaa vanhempiensa luokse äitinsä pyynnöstä. Vain vuodeksi, on sopimus. Isä Howard on sairastunut alzheimeriin ja äiti toivoo saavansa tyttärestään tukea. 

Kirjan alussa Howard on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka ei enää voikaan työskennellä opettajana. Luonnollisesti Howardin tila heikkenee kirjan edetessä. On hellyttävän suloista, miten Ruth ja joukko Howardin entisiä oppilaita haluavat olla tukena ja piristää Howardin mieltä: siinä kaikki keinot ovat sallittuja. Esimerkiksi opettamista rakastavalle Howardille (joka on muuten professori) järjestetään mahdollisuus opettaa. Kyseessä on tietenkin erittäin epävirallinen opetus, mutta sitä ei Howardille kerrota. Opetuksetkin tapahtuvat vähän siellä sun täällä mitä merkillisemmissä paikoissa.

Goodbye, Vitamin (jonka nimi selittyy kirjan lukemalla) on ajoittain hellyttävän hauska ja nokkela ja tyyliltään melko kepeä. Kielellä leikittely on ajoittain nerokasta (tosin itse en innostu runsaasta merkkien/brandien viljelystä, vaikka toisaalta niilläkin voidaan luoda mielikuvaa tietynlaisesta ihmisestä), mutta  joskus hieman uuvuttavaa. Kirja on päiväkirjamuotoinen ja siksi hieman hajanainen ja henkilöt - myös Ruth itse - jäävät lopulta melko "sieluttomiksi" hahmoiksi.

En ihan lämmennyt tälle kirjalle, vaikka siitä pidinkin ja mielelläni luin kokonaan. Otaksun, että kyseessä on ihan puhtaasti makuasia eli tämäntyylinen kirjallisuus ei vain ole minulle sitä kiinnostavinta.

Positiivinen huomio: yksikään henkilö tässä kirjassa ei kysy Ruthilta, milloin hän aikoo perustaa perheen eli saada lapsia. Koska niinhän naisen (en puhu miehistä, koska en ole mies joten näkökulmani on naisen) kuuluu tehdä. Koska sellaisenahan perhe nähdään: siihen KUULUU oletuksena lapset. Muuten ei voi olla perhe.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Syyrian pakolaiset


Lainasin kirjastosta Melissa Flemingin teoksen A Hope More Powerful Than the Sea (Fleet 2017, s 274), koska sen sivulieve kertoi mielenkiintoisen tarinan (joka osoittautuikin olevan juonireferaatti kirjasta, mitä syvästi paheksun) nuoresta naisesta, Doaasta.

Oletin sen perusteella, että luvassa on syvälle Syyrian sodan rakenteisiin pureutuva teos, jonka keskushahmona on Doaa. Kirjan kansi tuki tätä oletusta ja mielestäni piirsi kuvaa kaunokirjallisemmasta lähestymistavasta ja muodosta.

Oletin osittain väärin. Jos olisin katsellut netistä, millaisiin kansiin kirja on muualla (Usa, Etelä-Afrikka) kääritty, olisin ehkä saanut paremman (oikeamman) kuvan.


Kirjasta julkaistaan pehemäkantinen versio (kuva oikealla) Briteissä tammikuussa: siinä kansi on tyystin toisenlainen. Tämä on yleistä täällä ja oletan sen virkistävän - tai ainakin pyrkivän virkistämään - myyntiä. Annetaan kirjalle ikään kuin kaksi mahdollisuutta olla "uutuus".

Mitä mieltä olet, kun katselet näitä kansia: vaikuttaako tuo tyystin erilainen brittikansi (ylin kuva) mielikuvaasi siitä, millainen kirja on kyseessä? Entä nämä toiset kannet: eivätkö olekin periaatteessa ennalta -arvattavia, mutta samalla aika paljon puhuvia?

Se kansista.

Fleming kertoo nuoren Doaan (nyt iältään käsittääkseni 21 tai 22) tarinan alkaen siitä, kun hän vielä asuu Daraassa, Syyriassa. Doaan tarinan kautta avautuvat ne moninaiset syyt, miksi Syyriasta paetaan naapurimaihin ja kauemmaksikin.

Syyriahan on tällä hetkellä melko asumiskelvoton: elämä siellä on lähinnä yritystä selviytyä hengissä vailla tulevaisuudennäkymiä. Fleming avaa yksinkertaisella kielellä, miten tähän on tultu eli jos ei ennestään sitä tiedä, kirja sivistää. Itse asiassa tämän kirjan voisivat lukea nimenomaan sellaiset ihmiset, joiden mielestä syyrialaisten tulisi joko pysyä kotimaassaan tai paeta vain naapurimaihin tai ainakin pysyä kaukana meistä.

Doaa pakenee perheensä kanssa ensin Egyptiin, jossa elämä näyttää aluksi asettuvan uomiinsa ja siellä jopa voi haaveilla uudesta alusta. Kovaa työtä se vaatii, ihan siis oikeaa työtä jota tehdään omin kätösin. Pakoon ei lähdetty asenteella, että toiset sitten elättävät. Suuri osa haluaa tehdä työtä, kokea olevansa osa jotain. Kokea löytäneensä paikkansa. Vastoin monien yleisiä (ennakko)luuloja syyrialaiset ovat ihmisiä, he ovat yksilöitä. Heillä on tunteet, heillä on sydämet. He eivät halua sotia. Mutta niinhän se taas on, että muutama mätä muna korissa tarkoittaa joidenkin ahdasmielisten silmissä sitä, että koko kori on pilalla.

Egyptin salliva ja ystävällinen ilmapiiri Syyriasta tulleita pakolaisia kohtaan muuttuu ns. Egyptin vallankaappauksen tuloksena (kirjan mukaan) yhdessä yössä. Nyt syyrialaiset nähdäänkin vallasta syöstyn presidentti Mursin kannattajina ja (maan) vihollisina, heitä uhkaillaan ja kiusataan, naisia lähennellään. Elämä alkaa olla vaivalloista, kun syyrialaisia lapsiakaan ei haluta enää kouluihin. Näistä syistä kumpuaa tarve paeta Eurooppaan etsimään rauhaa, etsimään ihmisarvoista elämää.

Doaa ja sulhasensa Bassem haluavat yrittää Ruotsiin Italian kautta. Sitä varten pitää tietenkin matkustaa Välimeren halki veneellä. Me olemme varmasti kaikki kuulleet ns. pakolaisveneistä ja erityisesti niiden vaarallisuudesta ja taipumuksesta upota. Niin ovat monet pakolaisetkin, myös Doaa ja Bassem. Silti he järjestävät itsensä tuolle karmealle kuolemanmatkalle, koska osa kuitenkin selviää. Se on toivoa, se on sitä kun ei auta muuta kuin toivoa, koska mitään muuta ei enää ole. Ja niin käy, että Doaa saa todistaa sulhasensa kuoleman.

Tämä kirja avaa hyvin pakolaiskuljetusta Välimerellä. Olen monesti miettinyt, miten nämä kuljetukset järjestetään ja mitä kaikkea niihin liittyy (googlettamalla toki löytyy kaikenlaista tiedonjyvää). Se selviää tämän kirjan lukemalla: Doaa ja Bassem yrittivät kolme kertaa ennen kuin pääsivät edes veneeseen asti.

Venettä vaihdettiin ylityksen aikana useita kertoja ja siihenkin on syynsä. Veneet/alukset ovat kämäsiä ja vanhoja eivätkä todellakaan vastaa niitä mainoskuvia, joita pakolaiset näkevät mm. näitä pakoja järjestävien tahojen Facebook-sivulla, mutta toisaalta eivät pakolaiset niihin edes itse usko (googlettelin, mutta en löytänyt mitään validia, koska en osaa arabiaa).

Sanoisin, että tämä kirja on varsin mainio läpileikkaus Syyrian pitkään jatkuneeseen kriisiin (ja sen syihin) ja sieltä lähtevien pakolaisten ajatuksiin, kokemuksiin ja motiiveihin. Vaikka kyseessä on periaatteessa vain yhden ihmisen (tähänastinen) elämäntarina, ei kenenkään elämä tapahdu tyhjiössä ja joskus voi yleistää, kunhan muistaa että yleistys on aina yleistys eikä kosketa joka ikistä. Aiheeltaan tämä kirja on tärkeä, jota tuskin ottavat lukuun ne ihmiset, joiden nimenomaan soisi tämän lukevan.

Valitusosuus

Melissa Fleming on UNHCR:n Chief Spokesperson. Hän on varmasti pätevä ja tekee arvokasta työtä. Tämä kirja on silti huolimattomasti toteutettu: toisteisuutta on uskomattoman paljon ja osa täysin samoin virkkein esitettynä. Väliä tähän toisteisuuteen ei välttämättä ole kuin sivun verran eli se on todellakin silmiinpistävää. Minulla kun ei muutenkaan ole muistiongelmia, niin ärsyynnyin. Jotkin asiat on mainittu jopa kolme kertaa - että en varmaan ikinä unohda niitä.

Kirjan tyyli ei myöskään täysin miellyttänyt minua. Doaa jää etäiseksi, paperimaiseksi hahmoksi johon on vaikea muodostaa tunnesidettä, vaikka hän onkin kirjan keskushenkilö. Koin myös, että persoonaansa on romantisoitu tai liioiteltu. En osaa selittää tarkemmin: ihan kuin hänestä yritettäisiin leipoa supersankaria, yli-ihmistä (en innostu ns. henkilöpalvonnasta, koen sen kiusallisena, jopa vastenmielisenä mutta se kenties on oma ongelmani). Ehkä tähän on vaikuttanut se, että vaikka Fleming ja Doaa ovat tavanneet useita kertoja, heillä ei ole yhteistä kieltä (ei ainakaan tätä kirjaa kirjoitettaessa).

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan kannatti lukea ja rohkenen suositella muillekin. Kirja on erittäin helppotajuinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiini, joita minulla sitä lukiessa heräsi. Riittävän perusteellinen siis myös. Olen aiemmin lukenut toimittaja Samar Yazbekin kirjoittaman kirjan The Crossing (tässä bloggaukseni), joka niinikään kertoo Syyriasta. Siinä näkökulma on hyvin toisenlainen kuin tässä A Hope More Powerful Than the Sea, joka on enemmän selvitymistarina kun taas The Crossing "tutkielma".

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu eikä minulla ole tietoa suomennetaanko ikinä.

Kiinnostuneille lisää tietoa:

Doaan haastattelu UNHCR:n sivulla
Melissa Flemingin TED-talk (kesto noin 20 minuuttia)

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Menneen talven lumet


Suomen itsenäisyyden kunniaksi laittelen lumikuvia Suomesta. Kaikki kuvat ovat marraskuulta 2015. Sen jälkeen en ole lunta livenä nähnyt (ellei pakastimessa asuvaa lunta lasketa, se pitäisi vissiin sulattaa joskus).


Nämä kuvat ovat kenties arkisia kaikille muille paitsi minulle. Tykkään fiilistellä lumikuvia katsellen - olkoot kuvat omia tai toisten. Nämä siis omiani: ei kuulu tapoihini pölliä käyttää toisten kuvia.



En ole varsinaisesti talvi-ihminen, joten ei sinänsä ole ikävä lunta. Voin paremmin leudommassa ilmastossa (ihan siis fyysisesti, koska atooppinen ihoni räjähtää pienestäkin pakkasesta ja kuivasta ilmasta). Suomessa asuessani kuitenkin toivoin nimenomaan lumisia talvia, koska lumi valostaa maisemaa ja on muutenkin kaunista. Kuravelli ja katujen harmaus/ruskeus eivät ole koskaan hivelleet silmämuniani.

Salamaja

Nämä kaikki kuvat ovat salapaikastani Suomessa. Vaikka olen syntynyt Helsingissä ja asunut kaupungeissa ikäni, olen silti vieraillut paljon Kehä kolmosen ulkopuolella. Lapsuuden kesät vietettiin (pakotettuna toki) kesämökillä keskellä ei mitään. Tai oli siellä maatila, jonka isäntä oli mökkimme vuokranantaja. Sain tehdä heinätöitä, lypsää lehmää, pyöriä jaloissa ja olla tiellä jne.

Savusauna

Savusaunan voi halutessaan lämmittää myös perinteisellä puukiukaalla. Olen saunaihminen ja salapaikassa ollessani saunon yleensä joka toinen päivä.


Saunan kuistilla on tosi mukava vilvoitella. Käy toki istumaan.


Pää edellä heikoille jäille. Paitsi ettei ole jäätä.


Ruskea on talvella kaunista ainoastaan hiekkarannalla.


Oikein kaunista itsenäisyyspäivää!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Do No Harm

Luin Henry Marshin teoksen Do No Harm. Tämä blogikirjoitus käsittelee nähtävästi kuitenkin enemmän minua kuin itse kirjaa. Noh, kerrankos näinkin tai nyt kävi näin. Upea kirja, ajatuksia herättävä ja snadisti itkettäväkin.


Henry Marsh: Do No Harm
Stories of Life, Death and Brain Surgery
Phoenix 2014
S. 276
Suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh on brittiläinen neurokirurgi. Kirjassaan Do No Harm hän kertoo työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan. Marsh ei näe toiminnassa paljon kehumista nykyaikana: muutosta on tapahtunut, mutta lähinnä byrokraattisempaan ja muutenkin huonompaan (mm. työtä hankaloittavaan) suuntaan. Minua nämä NHS:n käytäntöjen kuvaukset luonnollisesti kiinnostivat, koska käytän itsekin kys. palveluja.

Do No Harm oli minulla kesken joutuessani  sairaalan ensiapuun. Jotenkin koomista oli, että kesken tällaisen kirjan lukemisen päädyin vieläpä aivokuvaukseen. Noh, aivot löytyivät ja näyttivät olevan normaalit eli saatiin suljettua pois erinäisiä tekijöitä. Olikin mukava tervehdyttyäni jatkaa kirjan lukemista, kun tiesi että oma pää on ainakin toistaiseksi "normaali".

Kirja on jaettu lukuihin, joista kukin on nimetty jollakin lääketieteellisellä termillä tai pään alueen kasvaimella tmv.


Kaava on melko sama, vain operaatiot ja diagnoosit vaihtelevat. Ja tietenkin potilaat. Kirja on kirjoitettu hyvin selkeästi ja kansantajuisesti eli aiheesta juuri mitään ennestään tietämätön voi helposti lukea ja ymmärtää lukemaansa.

Minulle pään alueen vammat ovat valitettavan tuttuja lähinnä tätini tapauksen myötä. Hän jäi auton alle (SUOJATIELLÄ) ja sai vakavia vammoja päähänsä, myös hänen kallonsa murtui. Hän ei kuollut, vaan makasi (lääke)koomassa (osin siksi, että aina kun häntä yritettiin herättää paine aivoissa nousi niin paljon, että herätys piti keskeyttää)  noin vuoden ennen kuin heräsi. En muista enää kuinka kauan herääminen kesti sen jälkeen, kun lääkitys lopetettiin - useita kuukausia kuitenkin.

Sairaalasta hän ei koskaan enää päässyt pois. On vaikea sanoa, kuinka paljon hän muisti elämästään ja tunnisti ihmisiä, mitä hän tunsi. Ilmeisesti hän tunnisti vanhempani ja minut ja muut lähisukulaiset. Mutta alun ns. toipumisen jälkeen hänen tilansa huononi ja hän halusi lähinnä nukkua. Käydessäni häntä vielä katsomassa ennen paluuta kotiin, hän vain hoki "nukkumaan". Lopulta hän sitten nukkuikin pois.

Vaikka Do No Harmista ei löydy vastaavaa tapausta kuin tätini (mikä onkin vaikeaa, sillä trauman aiheuttamat vammat ovat hyvin erilaisia), teos laajensi silti ymmärrystäni liittyen aivojen toimintaan ja "toimimattomuuteen".  Minulle tämä kirja oli siten kaikin puolin ja monessa muussakin suhteessa varsin sivistävä ja kiinnostava teos.

Lisäksi pidin Marshin persoonasta. Hän vaikuttaa todella aidolta ja inhimilliseltä ihmiseltä eikä keskity maalaamaan itsestään kuvaa täydellisenä huippuluokan neurokirurgina, vaan keskittyy yllättävän paljon teoksessan pieleen menneisiin opertaatioihinsa ja niiden herättämiin tuntemuksiin (ja myös seurauksiin). Silti hän ei missään tapauksessa ns. dissaa saati vähättele itseään. Mietin onko tämä kirja ollut hänelle eräänlainen tilinpäätös. "Synninpäästö".

Marshilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, Admissions: Life as a Brain Surgeon. Sehän pitää toki lukea.

Marshista on myös tehty dokumentti nimeltä The English Surgeon. En ole sitä vielä katsonut, mutta ajattelinpa katsastaa lähiaikoina. Tässäpä suora linkki kys. dokumenttiin muillekin kiinnostuneille.

Kirjasta on kirjoittanut muun muassa Marika, Bleue, Arja, Hyllytonttu Tiina ja Tuomas.


~~~

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Näin ollen minulta on lukematta enää kaksi kirjaa haasteeseen. Ne tosin todennäköisesti jäävätkin lukematta, koska ei nyt oikein innosta. Lukematta on kohdat 8 (Suomen historiasta kertova kirja) ja 33 (Kirja kertoo Intiasta). Kirjat minulla on kyllä valittuna, mutta ei ole toistaiseksi fiilistä niistä kumpaankaan enkä viitsi väkisin lukea mitään.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kasvutarina: tytöstä naiseksi kommunistisessa Kiinassa

Xiaolu Guo on minulle nimeltä tuttu kirjailija, jonka kirjoja olen lääppinyt usein kirjastossa. En ole kuitenkaan lainannut, koska aina on ollut jokin syy, miksi en juuri nyt halua lainata kirjojansa. Olen siis odotellut sopivaa lukuhetkeä.

Sopiva hetki tuli Guon omaelämäkerran muodossa, mikä oli mainio tapa ottaa ensi kontakti kyseiseen kirjailijaan. Teoksessaan Guo nimittäin valottaa kirjoittamiensa romaanien syntyä. Alkoivat taas nekin kiinnostaa ihan uudella tavalla.


Xiaolu Guo: Once Upon a Time in the East - A Story of Growing Up
Ghatto & Windus 2017
S. 316

Omaelämäkertojen ja muistelmien raja on joskus häilyvä. Kokisin Once Upon a Time in the Eastin omaelämäkertana, koska siinä Guo käy läpi elämäänsä kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta nykypäivään.

Muistelmien ajattelen olevan lähinnä johonkin tiettyyn aikaan tai aiheeseen syvemmin perehtyviä kirjoituksia. Esimerkiksi Henry Marshin kirja Do No Harm on mielestäni oiva esimerkki muistelmateoksesta. Mutta se rajanvedosta: en tiedä onko sellainen edes kovin tärkeää.

Xiaolu Guon (s. 1973 Zhejiangissa, Kiinassa) elämä ei ala parhaalla mahdollisella tavalla: hänen vanhempansa antavat hänet adoptoitavaksi lapsettomalle talonpoikaispariskunnalle. Heidän hoteissaan Guo asuu ensimmäiset kaksi ikävuottaan, kunnes köyhä pariskunta palauttaa Guon hänen (isänpuoleisille) isovanhemmilleen.

Guon isovanhemmat asuvat Shitang-nimisessä kalastajakylässä rannikolla, kun taas Guon (biologiset) vanhemmat tuntien bussimatkan päässä sisämaassa, kaupungissa nimeltä Wenling. Isovanhemmat eivät oikein voi muuta kuin ottaa Guon luokseen asumaan. Guo tapaa biologiset vanhempansa vasta ollessaan 6-vuotias heidän tullessaan hakemaan Guon kotiinsa Wengliniin. Guo saa tuolloin tietää, että hänellä on pari vuotta vanhempi veli.

Guo ei koskaan saa luotua etenkään äitiinsä ja veljeensä kunnollista suhdetta, vaan he jäävät ikuisesti etäisiksi, vieraiksikin,  toisilleen. Sen sijaan isäänsä Guo saa yhteyden ja isän ja tyttären välillä vallitsee sanaton yhteisymmärrys, jopa kiintymys. Isä tukee Guon valintoja ja auttaa häntä pääsemään eteenpäin elämässään.

Isä muun muassa mahdollistaa Guon osallistumisen Pekingin Film Academyn pääsykokeisiin. Pääsykokeet ovat kalliita, joten ihan jokaisella ei ole niihin varaa. Guo valitaan Film Academyyn toisella yrittämällä (kolmanteen tuskin olisi enää ollut varaa), mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena, sillä hakijoita oli useita tuhansia ja vain kourallinen valittiin.

Once Upon a Time in the East on todella runsas (mutta ei päälle vyöryvä eikä lukijaa hukuttava) teos, joka sisältää paljon Guon pohdintaa. Kyseessä ei siis missään määrin ole luettelomainen kuvaus elämänkulusta, vaan otaksun että Guo on nostanut esille elämäänsä eniten vaikuttaneet pääkohdat ja käsittelee niitä ja niiden vaikutusta myöhempään elämäänsä ja persoonaansa.

Kirjassa on paljon kohtia, joita tekee mieli lainata. Ne ovat sellaisia, jotka erityisesti herättivät minut harhailemaan laajemmillekin ajatusraiteille. Kirjaan tähän kaksi ja muistutan, että ne avautuvat ihan eri tavalla lukijalle, joka on lukenut koko kirjan. Niin kuin tiedämme, kontekstistaan irroitetut pätkät eivät anna täydellistä kuvaa, vaan ainoastaan yhden palan pelistä.


Feminismi, naiseus (Guota on käytetty seksuaalisesti hyväksi)

I couldn't help but wonder if Western girls were also subjected to the constant sexual harassment we Chinese girls in the countryside were. We didn't wear miniskirts or sexy dresses to seduce men, but we were abused by them nevertheless.


kirjoittaminen kommunistisessa Kiinassa

Before applying for a production permit, I submitted the script to the Censorship Bureau. A few weeks later, the bureau sent me back ten pages of revision notes, and informed me the script was not yet ready to be passed. I still have those notes today. Here are a few extracts:



Tämä kirja on sinua varten, jos

Kiinan lähihistoria ja kommusnimi kiinnostaa.
kielen vaikutus ajatteluun ja maailman hahmottamiseen kiinnostaa.
kirjan julkaisemiseen (Brittilässä) liittyvät käytännön asiat kiinnostavat.
kasvutarinat kiinnostavat.
Kiinan kulttuuri kiinnostaa.
ulkopuolisuus ja oman paikkansa etsiminen kiinnostaa.
taide ja taiteellisuus kiinnostaa.


Xiaolu Guo menetti Kiinan kansalaisuuden vahingossa (en kerro, miten) ja hänestä tuli britti. Vaikka ei passiin kirjattu kansalaisuus lopulta määrittele ihmistä. Mikä sitten? Jos kiinnostaa miettiä asiaa, lukekaa tämä kirja. Voin vakuuttaa, että tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea kirja pitää sisällään.

Kirjassa käydään mm. Fishguardissa, joka on Pembrokeshiressa (Walesissa). Olen käynyt siellä itsekin. Kuvassa Fishguard Bay Hotel, jossa yövyin 3.9. 2016

Ylimääräinen huomio: joku kirjan aiemmin lukenut besserwisser henkilö oli kokenut aiheelliseksi korjata kirjan virheellisyydet. Niitä ei ollut paljon ja nekin olivat lähinnä typoja ja vastaavia - eivät siis varsinaisesti osaamattomuudesta johtuvia kielivirheitä. Kehottaisin pätemään omissa kirjoissa ja jättämään kirjaston kirjat rauhaan. Kiitos.

Edit 4.12. klo. 10:30 (UK time)

Unohdin mainita, että osallistun tällä kirjalla sekä Naisen tie- että taiteilijaromaanihaasteeseen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ken menneitä muistelee...

Huutava puu

Kirjastomme nettipalvelu (jonka kautta voi hallinnoida omia tietojaan ja lainojaan, tehdä varauksia jne.) on ollut alhaalla jo yli viikon. Sivuston päivittämisen piti kestää vuorokausi, mutta se venyi ja vanui. Viimein tänään sivusto alkoi toimia, mutta on hyvin hidas ja tahmea ja sieltä puuttuu tietoja.

En ennen katkoa tajunnut, miten riippuvainen minusta on tullut kirjaston online-palvelusta. Minulla on siellä kirjalistoja, joita en ole jaksanut muualle kirjata, koska voin sieltä kätevästi varata tietyn kirjan kun on oikeanlainen fiilis. Kirjojen palautuspäivät ovat siellä muistissa, muualla minulla ei sitä tietoa ole.

Pilvilinna repeilee

Minulle on lisäksi kertynyt pitkä lista kirjoja (sekä uutta että vanhaa), jotka haluan tarkistaa, että ovatko saatavilla kirjastoalueellani. Täällä ei ole mitenkään itsestäänselvää, että kaikki julkaistut kirjat (edes uutuudet) saa kirjastosta (kuten Suomessa). En viitsi jokaista lukemaani kirjaa ostaa, koska en halua omistaa kaikkia kirjoja ja toisekseen tilakin alkaa olla rajallinen. Kirjamakuni on sellainen, että suurta osaa kirjoista, jotka haluan lukea, ei saa kirjastosta muutenkaan.

Elämässä on väriä, edelleen.

Kirjamakuni vaihtelee kausittain. Tällä hetkellä kiinnostaa erityisesti muistelmateokset. Pidän muistelmista (toki hyvin valikoivasti, kuten asiassa kuin asiassa), koska niissä on usein mielenkiintoista pohdintaa ja ajatuksia. Tällainen läjä muistelmia minulla on nyt lainassa kirjastosta.


1. Martin Faulks: The Path of the Ninja (Random-laina, vaikutti niin kiinnostavalta)
2. Melissa Fleming: A Hope More Powerful than the Sea (kertomus syyrialaisesta Doaasta ja pakolaiskriisistä, ei olekaan varsinaisesti muistelmateos)
3. Reni Eddo-Lodge: Why I'm no Longer Talking to White People About Race (nämä ovat esseitä, mutta sallittakoon toinen poikkeus muistelokasassa kun aihe kiinnostaa)
4. Xiaolu Guo: Once Upon a Time in East (luen parhaillaan, ihan loppusuoralla olen)
5. Alom Shama: The Young Atheist's Handbook (Itä-Lontoossa muslimiyhteisössä varttunut britti-ex-muslimi kertoo miksi luopui uskosta jne.)
6. George East: A Year Behind Bars (George toteuttaa haaveensa ja perustaa pubin, tämäkin ihan random-laina)

Peili

Tällä hetkellä minulla on kaksikin muistelmateosta kesken.

Ensimmäinen on Henry Marshin Do No Harm (suom. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta), jolle on muuten ilmestynyt jo jatko-osakin (Admissions: Life as a Brain Surgeon), joka tietenkin pitää lukea jossain vaiheessa.

Vedenalainen aurinko

Toinen on Xiaolu Guon Once Upon a Time in the East, joka on kasvukertomus. Kirja on todella kiinnostava monessakin mielessä - eikä vähiten kulttuurikuvauksessa. Guo itse tuntuu olevan törmäyskurssilla oman kulttuurinsa kanssa, mikä ei ole ihme. Mutta kirjoitan kirjasta pidemmin, kun olen sen lukenut kokonaan (ja sama juttu Marshin kirjan kanssa).


Ulkokuvat toissapäivältä - niillä ei periaatteessa ole mitään tekemistä tekstin (paitsi kuva-) kanssa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kadonneen sisaren arvoitus

Luin Karin Slaughterin kirjoja joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi. Luin jompaa kumpaa sarjaa, muistaakseni Grant Countia pari ekaa kirjaa. Ne olivat ihan luettavia, mutta niin on moni muukin kirja.

Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.


Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset

Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.

Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.

Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.

Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.

Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.

Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.

Entä se väkivalta sitten?

No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).

En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.

Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.

Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.



Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.


Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Se leviää kuin virus

Spiral on jatko osa Suzukin legendaariselle Ringille. Halusin lukea Spiralin heti Ringin jälkeen, kun tarina on yhä tuoreessa muistissa. Ihan turha halu toisaalta, sillä Spiral on ns. itsenäinen jatko-osa (ja sen oikeasti voi  lukea ja ymmärtää lukematta Ringiä) ja siinä selitetään melko seikkaperäisesti Ringin tapahtumia.

Koska Spiral spoilaa Ringiä, tämä kirjoituskin hieman spoilaa. Jos siis olet aikeissa lukea Ringin, jatka tästä oman harkintasi mukaan.



Koji Suzuki: Spiral
alkuper. Rasen 1995
HarperCollins 2005
S. 281
Englannistanut Glynne Walley

Spiral sijoittuu Tokioon ajallisesti lähes heti Ringin jälkeiseen aikaan jatkuen siitä lähes saumattomasti tosin uusien henkilöiden (joskin joitakin samojakin esiintyy) myötä. Patologi Andon pöydälle saapuu Ringistäkin tuttu henkilö, nimittäin professori Ryuji (joka kuoli Ringin lopussa). Asia järkyttää Andoa, sillä Ryuji oli hänen opiskeluaikainen toverinsa.

Ruumiinavauksessa tapahtuu kummallisia asioita. Ikään kuin Ryuji lähettäisi viestin Andolle tuonpuoleisesta. Eikä minkä tahansa viestin, vaan koodin jonka Ando onnistuu ratkaisemaan. Seuraa lisää koodeja. Seuraa lisää omituisia tapahtumia, virus. Ando pääsee mystisen "ringin" jäljille. Siinä ohessa käydään pikakelauksella läpi Ringin keskeiset tapahtumat, jotka minä koin hieman puuduttavina, koska ne olivat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Spiralissa on paljon koukkuja, jotka roikottavat lukijaa kuin kuollutta sikaa. Se vie lukijan ihan uusille urille, se flirttailee scifin kanssa. Kauhua on vain nimeksi, mutta sitä on. Se (kauhu) pysyttelee lähinnä taustalla aavistuksena, henkäyksenä. Kunnes muuttuu lihaksi. Lukija saa niksautella aivojaan monenlaisiin asentoihin tämän mysteerin edetessä.

Spiral on asteen Ringiä synkempi. Ja kierompi. Miten valitset, kun valinnanvaraa ei oikeastaan ole? Tai et edes tiedä, mitä valitset.

Brutaalisuusmittarin neulan asetan nyt täyteen nollaan. Mittarin perusajatus on, että nolla edustaa ns. "perusraakuutta", jota (dekkareissa/trillereissa/kauhussa) kirjassa on oletuksena. Oletusraakuus on kuitenkin niin mietoa ja vähäistä, että sen kestää hyvin herkkäkin lukija. Ei siis mitään yksityiskohtaisia väkivallantekokuvailuja ymv.

Spiralissa samoin kuin Ringissä on jännite ja jännitys luotu ihan muilla kuin väkivaltaisin keinoin. Ja voin todeta, ettei kirja väkivaltaa kaipaakaan ollakseen kiinnostava ja hyvä. Joskus mietin (kenties ilkeästi), että on aidan matalimmasta kohdasta menemistä tuutata kirja täyteen väkivaltaa ja kuvitella, että se tekee kirjasta hyvän ja kiinnostavan. Laiskuutta, sanoisin. Ja minua ei edes runsas väkivalta sinänsä haittaa. Korkeintaan se voi puuduttaa ja jopa tylsistyttää, jos tulee tunne että väkivalta on kirjassa itseisarvona ilman sen kummempaa perustelua.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Liisa brexitmaassa

Brittilä on huumorikirjojen kultamaa. Huumoria väännetään niin monesta asiasta, ettei ole ollenkaan vaikea täyttää kokonaista myyntipöytää kirjakaupassa pelkästään huumorikirjoilla. Aiheet vaihtelevat ja niitä riittää, joten jokaisen huumorimakuun varmasti löytyy jotakin.

Brexit on edelleen tapetilla päivittäin sekä uutisissa että varmasti monien paikallisten mielissä. Kaikessa tohinassa on monelta päässyt unohtumaan, että vaikka enemmistö äänesti brexitin puolesta, se enemmistö on hyvin niukka -  neljän prosenttiyksikön luokkaa. Maa jakautui melko totaalisesti kahtia. Neljän prosenttiyksikön takia poliitikot menettivät järkensä ja siirsivät isosta asiasta päätöksen tekemisen kansalle. Sitä sitten sanotaan demokratiaksi.

Itse kutsun sitä tyhmyydeksi, sillä kansaäänestys ei tässäkään maassa ole sitova. Siitä ei tee sitovaa se, että Cameron sanoo niin. Kansa tekee päätköksiä mutulla ja tunteella (ja valheiden pohjalta, kuten rumassa kampanjoinnissa saimme nähdä), poliitikkojen pitäisi olla se järjen ääni ja pohtia vaihtoehtoja ihan konkreettiselta kannalta. Nyt ei olla mietitty mitään, ei edes erosuunnitelmaa. Ei sille ollut kukaan vaivannut ajatusta. Vähän sama kuin hyppäisi kaivoon pää edellä ja toivoisi, ettei se ole kovin syvä. Tai olisi edes vettä, ettei pää halkea.

En ole huolissani omasta elämästäni Brexitin takia (sen sijaan surettaa etenkin niiden nuorten natiivien puolesta, jotka haluavat avoimuutta - eivät maan sulkeutumista). Minulla on jo plan B (ei, en ole palaamassa Suomeen), joten voin istahtaa olemattomaan nojatuoliini katsomaan kuinka tämä minulle rakkaaksi tullut maa sahaa oksaa jolla istuu. Miksi niin kiire lähteä? Eikö vastuulliseen päätöksentekoon kuulu myös toimintastrategioiden laatiminen ennen varsinaista toimintaa. Ei ilmeisesti.

Kirjan kansi ja muu kuvitus: Ollie Mann

Alice in Brexitland (Leavis Carroll, Ebury Press 2017) kuvaa sadusta tutun kaavan voimin Brittilän EU-kansanäänestyksen vaiheita. Kirja on omistettu David Cameronille, jota ilman tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu (tarvinnut kirjoittaa). Alkuperäisen tarinan (Alice in Wonderland/Liisa ihmemaassa) muistaminen ei ole tarpeen, mutta siitä on etua.

Alkuperäisen sadun valkoinen jänis (White Rabbit) edustaa David Cameronia ja on nimeltään David Camerabbit. Camerabbitilla on kova kiire luikkia koloonsa havaitessaan, mitä on tullut tehtyä. Alice seuraa Camerabbittia ja siten päätyy Brexitlandiin seuraamaan mitä omituisempia "poliittisia" keskusteluja ja touhuja.

Leavis Carroll (joka on kirjoittajanimi, kirjailijan oikea nimi on Lucien Young) marssittaa kirjaan joukon nimekkäitä (britti)poliitikkoja satuhahmoiksi väännettynä. Irvikissaa (Cheshire Cat) edustaa Nigel Farage, jonka kanssa Alice piipahtaa Yhdysvalloissa asti. Siellä tavataan Trumpty Dumpty, joka istuskelee muurinpalasella ja twiittaa sormet punaisina.

Alice was finding the company of this loud-mouthed Egg-man far from pleasant. She felt an urge to return to Brexitland, whose strangeness was at least more familiar. To do that, she would need to locate the Cheshire Cat.
"Have you seen a pussy?" she (Alice) asked.
"If I had," the Egg replied, "I would've grabbed it, believe me."

Miten Alice pääsee takaisin kotiinsa? Pieruhuumorilla.


Alice in Brexitland naurattaa ajoittain, mutta samalla se on myös melko kulunut. Mitään uutta (ei tosin varmaan ole tarkoituskaan) se ei asiaan tuo paitsi lähestymistavan: kieltämättä oli aika kutkuttavaa lukea tunnetun sadun "kaavalla" tehty poliittinen parodia. Yllättäen kirjan tyhjäpää eli Alice kasvaa kirjan myötä suunnilleen ainoaksi tolkun ääneksi.

Mietin kuinka tärkeä tämä kirja ehkä on kirjoittajalleenkin. Huumorin voimin voi käsitellä hyvinkin kipeitä asioita, myös ihan kansallisella tasolla (sitä tarvetta nämä kirjat täyttävät, mielestäni). Tässä kirjassa koko järjettömyys lauotaan ulos Alicen suulla (maistoin jopa hieman saarnaamisen makua). Jopa pieni tyttönen tajuaa enemmän kuin kokeneet poliitikot, joista osa ei ole kiinnostunut ottamaan vastuuta, osa sanoo mitä sylki suuhun tuo ja osa pohtii lähinnä omaa uraansa ja miten sitä voisi edistää.

Surullisenhauskaa, koomista. Ja samalla oikeastaan pelottavaa. Todenmukaisuus tekee sadusta pelottavan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Vapautuminen


Blogissani on kategoria nimeltä Thamesin rannat. Se olikin päässyt minulta unohtumaan niin kuin moni muukin asia. Bloggausmielekkyyskin on ollut hieman hakusessa viime aikoina. Löysin sen kuitenkin uudelleen (kirjoitin pitkät lätinät aiheeseen liittyen, minkä jälkeen maalasin tekstin ja pamautin sen avaruuteen - ihanan vapauttavaa).


Musiikki ja värit ja kuvat ovat palanneet elämääni. Olen ollut pitkään nuokuksissa. Jos en enää ikinä voisi kirjoittaa, en välittäisi. Sillä minulle tärkeintä ovat kuvat ja taide. Ja musiikki. Niin paljon voi sanoa sanomatta mitään. Eikä tarvitse selitellä: tulkinta on vapaa, se on katsojalla. Niin kuin kirjassa se on lukijalla.


Lokilla on oikeus mielipiteeseensä.


Sillan alla ei voi nukkua, koska se on varattu. Vedelle.


Olen juonut kahvia viimeksi pari viikkoa sitten. Sitä ennen meni pannullinen päivässä. Ehkä vielä joskus voin. Ei silti ole ikävä. Ruoka on vain ruokaa, juoma vain juomaa. Mitä väliä.


Goodbye.


Herättelen hiljaisuutta, en tiedä herääkö se.