sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ääneti katoavat elämät


Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.


François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200


For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.

Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.

Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.

Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.

Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.

Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?

Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.

On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.

Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.

Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?

Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

I love Lake District


Paljastin patikkapostauksessa lempialueeni Brittilässä. Tuo lempialue on Lake District, jonne on pakko päätyä suunnilleen jokaisella Brittilän road tripillä. The Lakes sijaitsee Cumbriassa Pohjois-Englannissa. Lontoosta Lake Distrctin alueelle ajelee autolla noin viidessä tunnissa.


Mikä siinä alueessa sitten niin viehättää? Kauniita paikkoja riittää Brittilässä pilvin pimein jokaiseen makuun. Vaikka saari on pinta-alaltaan pieni (pienempi kuin Suomi), luonto on todella monipuolinen. Kompakti koko on myös ihanteellinen road trippejä ajatellen, sillä minnekään ei ole liian pitkä matka. Koko maa on oikeastaan käden ulottuvilla, vaikka ei olisi aikaa viettää useita viikkoja reissussa.


Vertauksena: Jenkeissä road tripeille kannattaa varata mielellään vaikka kuukausi, jos haluaa hurjastella monipuolisesti ja tehdä muutakin kuin istua autossa. Etäisyydet ovat suuret ja väleissä ei välttämättä ole mitään. On kokemusta niin monesta road tripistä Jenkeissä, etteivät taida sormet riittää laskemaan. Trumppiksen kruunaamisen myötä saavat road tripit sinne suunnalle jäädä - ei kiinnosta enää kys. maa.


Mutta järvialueen viehätyksestä piti kertoa. No, ne järvet. Pidän järvistä ja vesistöistä ja mielellään luonnollisessa muodossa (tekojärvet ovat turn off). Järviä ei paljon Lontoossa ole. Pidän myös vuorista (koska haluan patikoida nimenomaan vuoristossa) ja lampaista, järvialueen luonnosta, ihanista pikkykylistä ja niiden tunnelmasta. Rakastan pubien edessä olevia kylttejä, joissa lukee "Muddy boots welcome!"

Kaava on nimittäin sellainen, että patikka päättyy aina pubiin. Siellä vedetään yhden palkintotuopit ja lepuutetaan jalkoja. Tämä tyyli on yleinen Brittilässä ja terassit ovatkin usein täynnä "reppukansaa" ja punaisia naamoja. Rakastan rakastan rakastan!


Lake Distrctin alue on melkoinen turistirysä lomakautena ja majoituksen saaminen voi silloin olla hankalaa. Me emme koskaan roadtrippaa Brittien loma-aikoina (paitsi vahingossa: juuri viimeksi osui lasten lomaviikko samalle ajalle), vaan mieluummin ajoitamme reissut joko kevääseen tai alkukesään (kuten nyt) tai loppukesään/alkusyksyyn (kuten viimeksi). Matkustamme hommataan majoitus lennosta -tyylillä eli harvemmin varaamme mitään etukäteen paitsi ehkä ensimmäisen kohteen majoituksen, jos heitämme jo matkalla patikan.

Ambleside
Lempikyläni on Ambleside (kutsun sitä muuten Amppariksi), jossa olemme yöpyneet joka kerta The Lakesilla käydessä. Ambleside on ihanan kompakti ja kukkulainen ja koska kylä on tuttu, niin ei mene aikaa turhaan säätämiseen, vaan tietää heti, mitä saa ja mitä on missäkin. Se on luksusta ja lepoa, koska tripatessa saa koluta niin paljon uutta, että aivotkin kaipaavat joskus lepoa.



Viimeksi yövyimme pari yötä myös Keswickissä, joka niinikään lumosi kauneudellaan. Lake Distrctin alueella kulkee useita linja-autoja, joten liikkuminen kylien välillä on helppoa. Hyvät bussiyhteydet mahdollistavat myös patikoiden monipuolisemman suunnittelun. En tykkää tehdä yhdensuuntaisia patikoita, joissa pitää palata samaa reittiä. Haluan ympyröitä tai yhdensuuntaisia janoja, jotka voi kulkea kokonaan.

Eräs päivä hurautumme dösällä Grasmereen, josta oli tarkoitus patikoida vuoria takaisin Amblesideen. Satuttiin osuvasti paikalle, kun Grasmere Gallop starttasi. Onneksi olimme menossa ihan eri reiteille!

Grasmere Gallop 2017
Miksi korkeanpaikankammoinen haluaa patikoida vuoristossa? Siksi, että koen tasamaastot tylsiksi. Haluan keholleni haastetta ja nautin vuoristomaisemista muutenkin. Kestän kyllä ne muutamat pahat kohdat, kun kammo aktivoituu. En siis kammoile koko ajan, vaan kammo aktivoituu vain tietynlaisissa paikoissa. Tämä siedätyshoito toimii, sillä olen mennyt monista paikoista, joista en olisi vielä pari vuotta sitten suostunut menemään. Että ei sitä tiedä, mistä sitä vielä itsensä löytää!

Skiddaw
Skiddaw - tällä patikalla oli muutama niin karsea kohta, että oli yrjö lentää. Ei silti lentänyt ja hienosti handlasin homman, vaikka välillä piti mennä kyykkyyn hengittelemään (paperipussiin, jos olisi sellainen ollut).

Kaikki kuvat ovat Lake Distrctiltä, mutta useilta eri vuosilta. Kuvat ehkä valottavat sitä, miksi niin rakastan kyseistä aluetta. Jos biorytmit osuvat kohdilleen, heitetään sinne reissu vielä syssymmällä. Olisi korkein huippu eli Scafell Pike vielä valloittamatta!

Lopuun vielä Grasmere Gallopin startti

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Syvällinen ja sydämellinen koomikko


Trevor Noah: Born a Crime
John Murray 2016
S. 285


Trevor Noah (s. 1984) on eteläafrikkalainen koomikko, joka heittää stand-up comedy -keikkoja sekä esiintyy jenkkiläisessä uutissatiirishow'ssa nimeltä The Daily Show.

En ollut tietoinen Trevorin olemassaolosta ennen kuin hiplasin hänen kirjaansa puodissa. Kirja lähti mukaani puhtaasti takakannen perusteella. Kotona sitten googlettelin Noahia ja opin, mikä hän on ns. miehiään.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut julkkisten kirjoista, koska hyvin harva julkku kiinnostaa minua ihan oikeasti. Olen myös siinä mielessä ignorantti, ettei minua välttämättä hirveästi jaksa kiinnostaa toisten ihmisten päätymiset niille urilleen, mihin ovat päätyneet.

Muille samanlaisille tiedoksi: Noah sivuuttaa kirjassaan kokonaan komediauransa ja keskittyy kertomaan varttumisestaan Etelä-Afrikassa (Johannesburgissa) apartheidin aikana ja sen purkamisen jälkimainingeissa.

Pelkästään kirjan nimi, Born a Crime, on väkevä. Trevor Noah on tavallaan rikollinen "tuotos". Hänen äitinsä on musta xhosa ja isänsä valkoinen sveitsiläinen. Mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat rangaistuksen uhalla kielletty apartheidin aikana.

"The genius of apartheid was convincing people who were the overwhelming majority to turn on each other. Apart hate, is what it was. You separate people into groups and make them hate one another so you can rule them all."

Apartheid ei erotellut pelkästään valkoisia ja mustia, vaan sekoitti koko pakan täydellisesti saaden mustat heimosta riippuen kääntymään toisiaan vastaan. Coloured-ihmisille oli vielä oma ryhmänsä. Trevor Noah tiivistää kirjassaan rotuerottelun "periaatteet" ja kertoo siitä, miten hän puoliksi valkoisena ja puoliksi mustana yritti luovia eri ryhmien välillä kun ei itse selkeästi kuulunut mihinkään. Ulkopuolisuus on Trevorille tuttu tunne.

Ajatus lipsuu helposti ja tekee mieli sanoa: "onko pakko valita?" Niin, helppo sanoa kotisohvalta ja omasta näkökulmasta käsin. Trevor Noah joutuu valitsemaan useita kertoja ja hän valitsee tilanteen mukaan. Trevor on kuin kameleontti, joka pyrkii sulautumaan tapettiin. Luovimisen taidon hän on oppinut pitkälti äidiltänsä. Trevor pohtii monien muiden asioiden lisäksi kielen vaikutusta identiteettiin ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Trevorin äiti halusi antaa Trevorille mahdollisuuden, näköaloja. Hän ei halunnut, että Trevor jää niiksi moniksi, joilla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä päivästä toiseen vailla toivoa paremmasta tai edes jostain muusta. Trevorilla ei ole afrikkalaista nimeä, koska Patricia ei halunnut antaa nimen tuomaa painolastia pojalleen.

Born a Crime on hauska, lämminhenkinen, älykäs ja pohtiva muistelmateos, jonka Trevor on omistanut äidillensä, Patricialle (käytän hänen englanninkielistä nimeänsä). Rakkaus ja kunnioitus äitiin näkyy läpi kirjan. Etuoikeutetun kermanekan näkökulmasta Patrician kasvatusmetodeja voisi pitää vähintään kyseenalaisia, mutta mitä varaa kenelläkään on tuomita. Jos sellainen valta jollekin kuuluisi, niin kenties Trevorille (minäkin olen muuten saanut selkäsaunoja monen muun 70-luvun lapsen tapaan, mutta ne on perusteltu eri tavalla kuin Trevorin saamat). Eikä hän tuomitse, vaan hän avaa lukijankin silmät.

"When I beat you, I'm trying to save you. When they beat you, they're trying to kill you."

Jos sinua kiinnostaa apartheid ja Etelä-Afrikan lähihistoria (ja älykkäät perustellut ajatukset), tämä kirja on juuri sinua varten. Jos vieroksut tietokirjallisuutta, tämä kirja on silti sinua varten. Jos et ole koskaan kuullut Trevor Noahista eikä poliittinen satiiri kiinnosta, tämä kirja on sinua varten. Itse asiassa mielestäni tämä kirja on kaikkia varten.

Mieluiten tietenkin suosittelisin tätä rasisteille ja muille itseään parempina pitäville henkilöille, mutta sellaiset ihmiset tuskin lukevat paljon muuta kuin mitävittualehtiä ja vastaavia, jotka vahvistavat heidän ennakkoluulojansa sopivilla valheilla.

Minä ihastuin ja ihailen Trevoria (ja hänen äitiänsä). Ihailen Trevorin räväkkää, mutta älykkään pohtivaa luonnetta, avarakatseisuutta, huumoria, rehellisyyttä ja sydämen sivistystä. Minusta hän on sankari. Ajattelin aiemmin sulloa hänet helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, mutta muutan mieltäni. Sijoitan hänet kohtaan 21. Sankaritarina.

En usko, että Trevor ajattelee itseään sankarina, mutta minä saan ajatella, mitä haluan. Ja teen sen kunnioituksesta häntä kohtaan. Kirjan lopussa tirahti kyynelkin poskelleni. Se oli liikutuksen ja rakkauden kyynel. Trevor, I love you.


Yllä olevaan sitaattikuvaan liittyen. Patricia on vahvasti uskovainen ja pakottaa Trevorinkin käymään kirkossa. Eikä vain yhdessä, vaan kolmessa. Äidin ja pojan uskonnolliset keskustelut ovat hauskoja ja nauroin (hyväntahtoisesti) ääneen niille. Trevor ei varsinaisesti ollut innostunut kirkossa käymisestä.

Ja muuten, kaikki yllä sivuamani asiat (aina lapsen nimeämisestä ja selkäsaunoista lähtien) - ja paljon muuta - tulevat kirjassa kunnolla avatuksi ja selitetyksi.

Suosittelen vahvasti lukemaan tämän haastiksen (tai jätä lukematta ja katso vain jutun lopussa oleva CBS:n videohaastattelu liittyen Trevorin kirjaan).

~~~

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta olisi kyllä aivan mahtava kulttuuriteko, jos se käännettäisiin. Ihan sama, vaikka kukaan Suomessa ei tietäisi kuka Trevor Noah on - sillä ei nimittäin ole väliä tämän kirjan lukemisen suhteen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Herkullinen aavetarina japanilaisittain

Taichi Yamada: Strangers
alkuper. Ijin-tachi to no Natsu 1987
Faber and Faber 2005
Englannistanut Wayne P. Lammers
S. 203


Luin Strangersin ennen reissuamista, mutta en ehtinyt kirjoittaa siitä. Tätä kirjaa ei voi ohittaa kirjoittamatta, joten palaan siihen nyt tällaisen suppean esittelyn muodossa. Ja heti alkuun tiedoksi, että pidin kovasti tästä kirjasta.

Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä romaani miehestä, joka aikuisiällä herää kaipaamaan jo kauan sitten menehtyneitä vanhempiaan. Kaipuun laukaisee tuore avioero vaimosta.

Keski-ikäinen Hideo Harada muuttaa toimistohuoneistoonsa erottuaan vaimostansa. Ero tapahtuu Hideon aloitteesta ja vaimo saa kynittyä miehensä melko tehokkaasti. Asia ei sinänsä tunnu vaivaavan Hideota, mutta kun ei ole juuri ylimääräistä rahaa pistää erikseen kalliiseen asuntoon, on toimistoon muuttaminen järkevä ratkaisu ainakin tilapäisesti.

Toimistotalorakennus on kerrostalo vilkkaasti liikennöidyllä alueella Tokiossa. Harva haluaa kyseisessä talossa asua ja siksi se onkin lähinnä toimistokäytössä. Vain muutama muu henkilö Hideon lisäksi asuu toimistohuoneistoissaan. Eräs näistä muutamasta henkilöstä on Can Kei, johon Hideo tutustuu lähemmin. Suhdettakin viritellään.

Suhteen kukoistamista häiritsee Hideon visiitit lapsuusnurkillaan Asakusassa. Nimittäin Asakusassa Hideo tapaa miehen, joka näyttää aivan hänen edesmenneeltä isältään - juuri sellaiselta kuin hän (isä) oli kuollessaan. Hideo tutustuu mieheen ja heidän välilleen syntyy eriskummallinen ystävyys. Samoihin aikoihin Hideon terveys alkaa reistailla, mutta Hideo ei tunnu sitä itse huomaavan. Sen sijaan muut kyllä huomaavat.

Strangers on kuin lahjapaketti, jonka kääreistä avautuu hiljalleen murusia lukijan katseltavaksi ja oivallettavaksi. Tarina on tietyssä mielessä melko perinteinen "kummitustarina", mutta silti koin sen raikkaana ja kiinnostavana - jopa koskettavana. Onnistuipa se yllättämäänkin!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Patikkakuulumiset kotisohvalta

Kinder Scout, Peak District (Derbyshire, England)

Patikat on nyt patikoitu ja olen jälleen kirjojen äärellä. Parin viikon aikana en lukenut sivuakaan mitään romaania, mikä olikin odotettavissa sillä patikkareissut ovat melko rankkoja ja vievät energian lisäksi kaiken ajan ja aivotoiminnan (mistä iso plussa: ihana saada nollattua pää!).

Vuoristopuro (Peak District)

Tässä on yhteenveto kuvineen reissusta. Palaan myöhemmin erillisessä postauksessa yksityiskohtaisemmin reissuun, sillä usea kaupunki ja kyläkin tuli luuhattua. Harmillisesti nimittäin ruhjoin jalkani jo toisena patikkapäivänä.

Kalkkikiviä, Malhamin luolan yläpuolella (North Yorkshire, England)

Kerron myös miksi ihminen (tai ainakin minä), jolla on korkeanpaikankammo, valitsee patikakkohteikseen nimenomaan vuoristot, vaikka taas oli useammassa kohdin pelkokerroinmittari melko punaisella. Syntyi paljon muitakin ajatuksia, joista kertoilen myöhemmin kirjapostausten lomassa.

Skotlannissa Aberdeenin lähellä, en muista (lisään paikan myöhemmin)

Yhteensä patikointia kertyi noin 170 kilometriä vuoristossa ja yksi reilun 60 kilometrin pyörälenkki. Pyörily ei kuulunut suunnitelmiin, mutta jalkavamman takia piti keksiä lempeämpää toimintaa. Hieman reiluun pariin viikkoon (lähdimme lauantaina ja palasimme maanantaina) mahtui kaksi lepopäivää eli sellaisia, jolloin ei patikoitu lainkaan. Ne olivat samalla siirtymäpäiviä autolla paikasta toiseen, jolloin ainoa liikunta oli tavallista arkiliikuntaa ja hengailua kaupungissa ymv.

Galloway Forest park, Scotland

Jalassa on todennäköisesti ruhjevamma, mutta puudutin sen päiväksi lääkkeillä ja illat lepuutin tukisiteessä. Heti vamman jälkeiset patikat olivat aika tuskallisia, mutta ei tullut mieleenkään katkaista reissua. En käynyt lääkärissä: pharmacyssä kävin saamassa konsultaatiota ja lääkkeitä.

Kivun kesti, kun tiesi ettei se ole "vaarallista" kipua. Kun jalan turvotus laski, pahin kipukin lakkasi ja särkylääkkeet puuduttivat lopun kivun lähes kokonaan (mitä nyt jalka lähettelee "sähköiskuja" silloin tällöin).

Vesiputousrailo, North Yorkshire, England

Tästä (kuva yllä) railosta kiipesimme. Osuus piti sisällään viitisen metriä pystysuoraa kiipeämistä (climbing), missä menee periaatteessa minun rajani. En halua kiivetä: se on liian vaarallista (ja vaatii erillisiä varusteita, jos siis kyseessä on kunnon kiipeäminen - tässä vain pieni pätkä ja kalliossa oli koloja, joista ottaa tukea ja survoa jalkansa). Sen sijaan kiipeäminen käsiä apua käyttäen (scrambling) jyrkissä kivikoissa tmv. on ihan okei.

Mutta siis, takaisin ei voinut kääntyä koska ei vain voinut. Kohtaa ei olisi voinut mitenkään kiertää muuttamatta koko reittiä, joten ei kun ylös. Oli kyllä melko voittajafiilis ylhäällä ja maisemat palkitsivat!

Lake District (lempialueeni UK:ssa!)

Ps. Vastaan blogiini aiemmin tulleisiin kommentteihin tämän viikon aikana.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Rullaati rullaa

Nyt vain pikainen päivitys, tällainen tiedotusluontoinen asia taas.

Tarkoitukseni oli kertoa mielipiteeni Taichi Yamadan romaanista Strangers, josta pidin kovasti. Strangers on aavemaisia piirteitä sisältävä tarina miehestä, joka avioeron myötä havaitsee kaipaavansa jo kauan sitten kuolleita vanhempiaan. En nyt sitten kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa mietteitäni ylös, joten palaan (toivottavasti) kirjaan reissun jälkeen. Kyseessä on sellainen kertomus, että se tuskin ihan heti poistuu mielestä.


Laukku on melko lailla pakattu. Kokeilin minulle erilaista pakkaustyyliä: viikkaamisen sijasta rullasin vaatteet. Rullaamisen "opin" Marie Kondon kirjasta (Konmari tai jotain sinnepäin), jota en ole edes lukenut (enkä aio lukea). Sen sijaan olen lukenut kirjasta blogeista ja muualta. Olen jo pidemmän aikaa rullannut muun muassa sukat ja sittemmin lakanatkin.

Nyt rullaus on levinnyt pakkaamiseen. Kunhan palaan reissusta, niin voisin aloittaa vaatekaapin rullausorgiat. Sitten sieltä (kaapista) varmaan joskus löytäisikin jotain tai ainakin se olisi siistimpi kuin nykyisessä (luonnon)tilassaan.

Porttiteoria rules. Mitähän sitten rullaan, kun on vaatekaapin sisältö saatu rullattua? kokolattiamaton?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Reissutiedote ja kirjaostoksia

Chiswickissä sunnuntaikävelyllä.

Minulla on tapana vähintään kerran vuodessa lähteä pariksi viikoksi patikoimaan jonnekin päin Brittilää (mieheni kanssa). Viime vuonna patikoin pääasiassa Walesissa, tänä vuonna olisi tarkoitus patikoida Skotlannissa.

Reissu starttaa ensi lauantaina ja sitä on sen verran suunniteltu, että aamulenkki heitetään noin tunnin matkan päässä Lontoosta ja sitten jatketaan Peak Districtiin erääseen tuppukylään, josta on varattu majoitus kahdeksi yöksi. Sunnuntaina heitetään päiväpatikka ja maanantaina jatketaan matkaa Skotlantiin.

Reissun raami on olemassa, mutta emme viitsi mitään majoituksia sen pidemmälle varailla, koska on mukavaa kun on liikkumavaraa. Paitsi parin viikon päähän on kolme yötä varattu Amblesidesta, joka on Lake Distrctillä (Cumbria).

Olemme käyneet siellä (sekä Amblesidessa että Lake Distrctillä) aiemmin useita kertoja patikoimassa ja siinä vuorten ympäröimässä kompaktissa pikkukaupungissa on aivan ihana tunnelma ja siksi sinne haluaa palata uudelleen ja uudelleen. Ambleside päättää reissun eli sieltä sitten ajamme takaisin kotiin.

Blogi saattaa vaieta joksikin aikaa, koska tuskin jaksan/ehdin netissä roikkua. Ehkä jotain pientä tilannekuulumista laittelen, jos jaksan. Ennen hiljenemistä on vielä ainakin yksi kirjapostaus tulossa ja ehkä jotain muutakin.

Nyt vielä esittelen eilisen kirjalöydöt, jotka kuvasin melkein sillan alla.



Trevor Noah: Born a Crime
Komediatähti kertoo varttumisestaan Etelä-Afrikassa. Noahin äiti on musta ja isä valkoinen: tällainen liitto oli apartheidin aikana kielletty rangaistuksen uhalla. Kirja maksoi yhden punnan RSPCA:n charity-kaupassa.

Granta: Japan
En ole järin kiinnostunut Grantoista, ellei teema ole erityisen kiinnostava. No, Japani on. Kaksi puntaa pulitin (Octavia Foundation).

Henry Marsh: Do No Harm
Aivokirurgin muistelmat, vaikuttaa superkiinnostavalta. Henry Marshilta julkaistiin kuun alussa toinen muistelmateos, Admissions. Punnan pulitin RSPCA-kaupassa.


Olen kirjoittanut charity-kaupoista aiemmin täällä. Näitä puoteja on melko paljon ja niistä voi tehdä kaikenlaisia ihania kirjalöytöjä: monista puodeista löytyy sekä uutta että vanhaa. Suosittelen kaikille kirjaharrastajille!

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kiihkeää murhaselvittelyä Istanbulissa

Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
alkuper. Kitapçı Dükkânı (2001)
Bitter Lemon Press 2011
Turkista englanniksi kääntänyt Ruth Whitehouse
S. 246


Etsiskelin erityisesti alkuvuodesta luettavaa Hdcanisin perustamaan Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, jossa "tavoitteena on lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani." Lue haasteesta enemmän täältä.

Esmahan Aykolin Hotel Bosphorusin ostin nimenomaan tätä haastetta silmällä pitäen: tuskin olisin muuten kirjaan charity-puodissa kiinnittänyt huomiota. Eräs näiden haasteiden iloista onkin juuri se, että ne avaavat etsimään luettavaa eri kriteerein ja silloin voi käteen tarttua ties minkälaisia vonkaleita.

Turkkilaisen Aykolin esikoisdekkari sijoittuu Istanbuliin. Saksalaissyntyinen Kati Hirschel pyörittää Istanbulissa rikoskirjallisuuteen keskittyvää kirjakauppaa, jollaista ei toista kaupungissa ole. Kati on melko räiskyvä 43-vuotias (sinkku)nainen, jolle on kehittynyt omat rutiininsa vuosien varrella.

Katin lapsuudenystävä ja näyttelijä, Petra, saapuu Saksasta Istanbuliin kuvausryhmineen ja ystävykset tapaavat pitkästä aikaa. Kun kuvausryhmän ohjaaja löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, ryhtyy utelias Kati selvittelemään tapausta: onhan Petra eräs epäillyistä.

Hotel Bosphorus on hauska dekkari, jossa kulttuuriset stereotypiat kukkivat ja saavat kyytiä. Istanbulin ilma väreilee kuumana kuin poliisin sykkivä kalu Katin napaa vasten. Juu, tässä kirjassa on hieman (oikeasti hieman eli ei paljon, vaan melko vähän) muutakin sutinaa kuin murhan selvittelyä. Kati sotkeutuu paikalliseen mafiaankin tai oikeastaan mafia sotkeutuu Katiin. Saatoin hieman hihitellä epäuskottavuudelle, mutta oikeastaan nekin (kohtaamiset mafian kanssa) olivat hauskoja.

Tämä kirja on omituinen sekoitus dekkaria ja chick litiä. Ihan luettava ja humoristisen kevyt kirja, joka ei jännitä ja jossa on vain nimeksi väkivaltaa. Minua tässä kirjassa kiehtoivat nimenomaan miljöö ja kulttuuri, joiden takia lukukokemus oli varsin raikas ja eloisa. Rikosjuoni on melko köykäinen, mutta kyllä tämä kokonaisuudessaan varsin viihdyttävä oli.

Erikoista: kirjailija puhuttelee lukijaa useita kertoja. Se saattaa ärsyttää joitakin, minusta se oli aika hauskaa.

Hotel Bosphorus on ensimmäinen osa ns. Kati Hirschel -sarjaa. Sarjasta on käännetty englanniksi kolme kirjaa ja ne ovat

1. Hotel Bosphorus
2. Baksheesh
3. Divorce Turkish Style

Saatan jatkaa sarjan lukemista, jos osuu muut osat eteeni. Kirjastostamme ei näitä kirjoja saa, joten on ostettava omaksi. Näitä tuskin on suomeksi käännetty, en jaksa edes tsekata. Sori.


~~~

Kirja sopii myös muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42 (esikoisteos).

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Orjia ja naisia

Valerie Martin: Property
Abacus 2003
S. 209


Property tarttui puodissa käteeni puhtaasti takakannen perusteella: ketäpä ei kiinnostaisi mustien orjuutus 1800-luvun Yhdysvalloissa.

1828, Louisiana. Manon Gaudetin aviomies omistaa sokeriplantaasin, jossa ajan tapojen mukaisesti työskentelee mustia. Mustat ovat orjia ja samaan tapaan myytävää omaisuutta kuin mikä tahansa tavara.

Manon kuluttaa päivänsä, miten kuluttaa: lähinnä talossa ompelutöidensä parissa pitkästyen mustien palvelijoidensa passattavana ja miestänsä hiljaisesti halveksuen.

Sarah-orjan nuori poika, Walter, on päivittäinen muistutus siitä, millainen petturi Manonin aviomies on. Se on myös syy, miksi Manonin kammarin ovi sulkeutuu miehensä nenän edestä. Avioliito muuttui katkeraksi vankilaksi Manonille jo hyvin pian sen alettua. Poispääsyä ei tunnu olevan, sillä aviomies ei ole järin armollinen Manonin toiveille: ja mitäpä Manon voi tehdä ilman miehensä suostumusta.

Property on hyvin häiritsevää luettavaa, vaikka kuinka pitää mielessä että se kuvaa aikaansa: sen ajan tapoja ja kulttuuria, ihmisiä. Tavat ja kulttuurit eivät tietenkään tyhjästä synny, joten mustien orjuuttamiselle ei sinänsä ole mitään puolustusta saati perustetta (paitsi sorto ja raha).

Manonkin näkee mustat orjat luonnollisena osana elämää, normina. Omaisuutena, joka hänelle kuuluu. Moraaliset pohdinnat ihmisyydestä ovat ihan erilaisia kuin nykypäivänä. Näitä ajatuksia ja asenteita Valerie Martin kuvaa taiten ja ilman paatosta ja ainoastaan valkoisten näkökulmasta ja siinäkin lähinnä Manonin silmin. Missä määrin voi lopulta "omaisuuteensa" luottaa, vaikka kuinka pitäisi "siitä" huolta?

Isä on ollut tärkeä ja rakas Manonille, mutta hänestäkin lopulta paljastuu asioita, jotka lisäävät Manonin katkeruutta koko miessukupuolta kohtaan. Onko olemassa yhtäkään kunnollista valkoista miestä? Kirjan tapahtumat käsittävät vain noin vuoden, mutta tuon vuoden aikana muuttuu katkera Manon entistä katkerammaksi. On parempi pysytellä yksin, ellei halua muuttua miehen omaisuudeksi.

"Your uncle cautions you that Sarah may be very different when she returns," my aunt said. "She has passed as a free woman, and that experience is generally deleterious to a negro's character."
"She has done more than that," I observed. "She has tasted a freedom you and I will never know."
My aunt looks perplexed. "What is that?" she said.
"She has traveled about the country as a free white man."

Property on siinä(kin) mielessä kiinnostavan häiritsevä romaani, että siinä ei juuri ole järin pidettäviä henkilöhahmoja. Valerie Martin on kirjoittanut suuren tarinan pieneen sivumäärään. Ei yhtään turhaa virkettä, ei turhaa sanaa. Sitäkin enemmän ajatuksia ja sysäämistä ajattelemaan.

En ihmettele lainkaan, että Property voitti Orange-palkinnon vuonna 2003. Tämän voittajakirjan tungen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Tutkimusteni mukaan Propertya ei ole suomennettu, sääli.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellien kunnia (koontipostaus)


Novellihaaste päättyy huomenna, joten nyt on sopiva hetki käydä läpi, mitä tuli luettua ja miten haaste noin muuten meni omasta mielestä.

Ennen sitä kirjaan tähän vielä viimeisen haasteeseen lukemani novellin, joka on kirjasta Reader, I Married Him (The Borough Press, 2016) - Stories inspired by Jane Eyre


Kirjassa on 21 novellia eri naiskirjoittajilta, ja kuten kirjan nimestä voi päätellä, inspiraationa novelleille on Charlotte Brontën kirja Jane Eyre. En ole lukenut vielä(kään) Jane Eyreä, vaikka minulla on siitä erityisen kaunis painos hyllyssäni (charity-löytö). Sen sijaan olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, mikä ei tietenkään ole sama asia.

Luin kirjasta ensimmäisen novellin, joka on

Tessa Hadley: My Mother's Wedding

Novellin nimi kertoo oleellisen: ollaan Janeyn äidin häissä eikä kyseessä ole mitkään perinteiset häät, vaan boheemit hippityyliset häät. Kyseessä ei myöskään ole äidin ensimmäiset häät ja sulhanenkin herättää monissa ajatuksia. Tarina kuoriutuu sujuvasti auki paljastaen Janeyn taustaa ja päättyen "loppuhuipennukseen", joka oli kyllä melko ennalta-arvattava. Ja vähän ällö syistä, joita en voi avata, koska muuten spoilaisin koko juonen.

Tuomio: kiehtovatunnelmainen ja napakka novelli, joka piti pihdeissään ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

~~~

Näin on haaste tapultetu ja saldoksi minulle kertyi 37 novellia seitsemästä eri teoksesta. Alla lista lukemistostani (haasteen aloituspostaus ja lista ovat luettavissa täällä):


1.Pregnancy Diary/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
2. The Diving Pool/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
3. Dormitory/Yoko Ogawa (The Diving Pool)
4. Nirvana/Adam Johnson (Fortune Smiles)
5-9. Viisi nimetöntä novellia/Khaled Al Khamissi (Taxi)
10. Hurricanes Anonymous/Adam Johnson (Fortune Smiles)
11. Interesting Facts/Adam Johnson (Fortune Smiles)
12. George Orwell Was a Friend of Mine/Adam Johnson (Fortune Smiles)
13. Dark Meadow/Adam Johnson (Fortune Smiles)
14. Fortune Smiles/Adam Johnson (Fortune Smiles)

Raymond Carver: What We Talk about When We Talk about Love
15. Why Don't You Dance
16. Viewfinder
17. Mr Coffee and Mr Fixit
18. Gazebo
19. I Could See the Smallest Things
20. Sacks
21. The Bath
22. Tell the Women We're Going
23. After the Denim
24. So much Water So Close to Home
25. The Third Thing That Killed My Father Off
26. A Serious Talk
27. The Calm
28. Popular Mechanics
29. Everything Stuck to Him
30. What We Talk about When We Talk about Love
31. One More Thing

32. The Grownup/Gillian Flynn (The Grownup)
33. Blind Chinese Soldiers/Hirabayashi Taiko (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
34. Separate Ways/Higuchi Ichiyo (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
35. The Third Night/Natsume Soseki (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
36.The Bet/Kōbō Abe (The Oxford Book of Japanese Short Stories)
37. My Mother's Wedding/Tessa hadley (Reader, I Married Him)


Enemmänkin olisin voinut lukea, mutta en nyt lukenut. En myöskään lukenut yhtäkään (paitsi ne viisi nimetöntä Al Khamissin) novellia oman hyllyn teoksista, vaikka tarkoitus oli. Noh, eivät ne sieltä hyllystä mihinkään katoa.

Havaitsin, että tällainen sekatyyli, jossa luetaan novelleja miten ja mistä sattuu, sopii minulle. Tykkään myös kirjoittaa muutaman sanan lukemistani novelleista, joten jatkan niistä kirjoittamista: siten tulee helpommin niitä luettuakin. Eli vaikka novellihaaste päättyy, blogissani näkyy jatkossakin novelleja ja toivottavasti yhä enenevässä määrin. Olen tämän puolen vuoden aikana lukenut enemmän novelleja kuin moneen vuoteen yhteensä.

Tavoitteeni haasteen siivellä oli päästä novellikammostani ja siinä olen melko hyvin onnistunut. Ennen sivuutin kirjastossa novellikokoelmat (kirja lensi sukkana takaisin hyllyyn, jos havaitsin sen olevan novellikokoelma), mutta nykyään uskallan tutkia ja peräti lainata niitä.

Kiitos ja korea kumarrus Ompulle, joka haasteen järjesti. Valaistuin ja opin näkemään novellit aivan eri tavalla eli haasteesta ihan todella oli minulle sekä haastetta että iloa - ja oppia!

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

My Name is Leon


Kit de Waal: My Name is Leon
Viking 2016
S. 262

UK, Huhtikuu 1980, Leon on liki yhdeksänvuotias saadessaan pikkuveljen.

"I hope you're having a nice dream, baby," Leon whispers.
After a while, Leon's arm begins to hurt and just when it gets really bad the nurse comes along. She picks the baby up and tries to give him to Leon's mum.
"He'll need feeding soon," she says.
But Leon's mun has her handbag on her lap.
"Can I do it in a minute? Sorry, I was just going to the smoking room."

Valkoihoinen pikkuveli saa nimekseen Jake. Leon on ruskea, hänen isänsä on musta. Mutta isäänsä Leon ei ole nähnyt hetkeen. Isä istuu kakkua säännöllisin väliajoin eikä Carol-äiti jaksa. Sitä paitsi Carolilla on uusi mies, Jaken isä. Tosin Jaken isä ei ole kiinnostunut Carolista eikä pojastansa. Leonin isä sanoo Carolia huoraksi.

Jäljelle jäävät siis vain Carol, Leon ja pikkuveli Jake. Jaken hoitaminen jää pitkälti Leonin vastuulle, sillä Carol on väsynyt. Niin väsynyt, ettei lopulta enää jaksa nousta sängystä. Leon palvoo pikkuveljeänsä ja tietää, miten häntä hoidetaan. Aggressioitansa hän purkaa näpistämällä mm. kolikoita äitinsä laukusta, yrittää olla tyyni päällepäin.

Carolin tila huononee eikä lompakossa erään kerran ole enää rahaa eikä kaapissa ruokaa. Leon pyytää lainaa naapurin Tinalta, joka on auttanut ennenkin. Hän ei olisi pyytänyt, jos olisi tiennyt, mitä tapahtuu: Tina soittaa ambulanssin ja sosiaalihuoltoon.

Leon päätyy sijaiskotiin Jaken kanssa. Tilanne muuttuu väliaikaisesti paremmaksi, vaikka äitiä on tietenkin kova ikävä. Sitten viedään Jakekin: hänet adoptoidaan. Vasta vauvana ja valkoisena hänelle on helppo löytää uusi elämänpituinen koti. Lähes yhdeksänvuotiaan ruskean Leonin kanssa asia on ihan toinen.

My Name is Leon on kirjoitettu kauttaaltaan Leonin silmin: miten hän hahmottaa ja ymmärtää maailmaa, miten aikuiset näyttäytyvät hänelle. Aikuiset supisevat ja valehtelevat ja Leon kuuntelee niin paljon kuin korviin kantautuu. Tilannetta pitää luodata, tarkkailla - onhan siinä hänenkin elämänsä kyseessä.

On jokseenkin surullisen raastavaa kohdata maailma Leonin silmin: kun perhe on hajotettu, tunteet sijaishoitajaa kohtaan ovat ristiriitaiset, ei ole ystäviä, kaikki hämmentää. Polkupyörä tuo iloa Leonin elämään ja etenkin siirtolapuutarha, jossa hän tutustuu cooliin Tuftyyn.

Kirjassa käydään läpi noin vuosi Leonin elämää. Tuo vuosi sisältää niin iloja kuin surujakin, eniten kuitenkin ikävää ja kaipausta äitiä ja pikkuveljeä kohtaan. Carol ja jake ovat aina Leonin mielessä, kummittelevat taustalla. Kaikki mitä Leon tekee, hän tekee yhdistääkseen taas perheensä - se on hänen suuri missionsa.

Kirjan edetessä loppua kohden vauhti kiihtyy mellakaksi asti. Kasikymmentälukuiseen tapaan sormissa käryää tupakka lähes jatkuvasti lähes missä tahansa.

Koskettava kirja, josta pidin kovasti. Pakko todeta, että tuskin olisin ottanut kirjaa lukuun, jos olisin tajunnut sen olevan kauttaaltaan lapsinäkökulmasta kirjoitettu (kuitenkin yksikön kolmannessa). En oikein jaksa sellaisia kirjoja. Mutta mutta, onneksi en tiennyt asiaa aiemmin, sillä ehdottomasti My Name is Leon kannatti lukea eli hienoa, ettei jäänyt lukematta ennakkoluulojeni takia.

Kirjasta on tehty söpö traileri.




Kit de Waal on syntynyt Birminghamissa. Hänen äitinsä on irlantilainen ja isänsä karibialta. Lue enemmän täältä.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Perustelut: My Name is Leonissa on vahvasti esillä adoptoiminen ja sijaisperhetoiminta. En ole  kyseisten asioiden asiantuntija, vaan tietoni ovat ihan maallikkotasoa.

maanantai 1. toukokuuta 2017

The Night Manager - Yön pakolainen

Katsoin tässä muutaman viikon aikana John le Carrén romaanin, The Night Manager, pohjalta tehdyn samannimisen minisarjan. Tv-sarjassa on vain kuusi jaksoa, mutta ilmeisesti sille suunnitellaan jatkoa (minkä suhteen olen tietenkin varsin skeptinen).

The Night Manager on esitetty täällä reilu vuosi sitten, mutta meillä on käytössämme on demand -toiminto eli sen valikoimissa olevia ohjelmia voimme katsoa silloin kun haluamme. En tiedä onko tämä sarja esitetty Suomessa.



Sotilastaustainen Jonathan Pine (Tom Hiddleston, melkoinen komistus) työskentelee Kairossa luxushotellin yöjohtajana. Rauhallinen elämä häiriintyy, kun Jonathan saa tietoonsa asioita, jotka eivät hänelle varsinaisesti kuulu. Sitten alkaa viikatemiehen vierailut ja Jonathanin on tehtävä päätös: hän suostuu tiedustelupalvelun agentin Angela Burrin (Olivia Colman) johtamaan vakoilutehtävään. Jonathan Pine saa uuden nimen ja taustan. Tehtävänä on paljastaa pahamaineisen liikemiehen Onslow Roperin (Hugh Laurie) bisnekset.

Näyttelijäkaarti on kaiken kaikkiaan mainio, vaikken tietenkään mistään mitään tajua, koska katson melko vähän telkkaria. En edes aluksi tajunnut, että Hugh Laurie on tuttu Housesta (en ole katsonut kys. sarjaa, mutta olen siitä tietoinen): ihmettelin ääneen, että siinäpä tutun näköinen näyttelijä. Sitten piuhat yhdistyivät päässäni. Mainittakoon, että minulla on vaikeuksia erottaa ihmisiä toisistaan.

Sarjan traileri on melko vauhdikas, mutta tämä sarja ei ole lainkaan niin actionpitoinen ja räjähtelevä, kuten siitä (trailerista) voisi päätellä, joten iso plussa myös siitä. En jaksa aivotonta ammuskelua ja maailman räjäyttämistä tai pelastamista.

Kulmakarvojani kohottelin Jonathanin ja Onslow Roperin nuoren tyttöystävän (Elizabeth Debicki) sutinalle. En oikein päässyt siihen sisään, että mites nyt noin leimahti ja oikeastaan koko asetelma ärsytti minua kliseisyydellään. Mietin onkohan heillä kirjassakin sutinaa keskenään?

Jännästi kävi niin, että muutama päivä sitten eläinsuojeluyhdistyksen charityssä kaydessäni silmiini osui juuri tämä John Le Carrén romaani. Silloin oli sarjan katsominen vielä kesken, mutta oli pakko korjata kirja pois kuleksimasta (maksoi peräti punnan).

Onko joku lukenut (tai katsonut)The Night Managerin, joka on suomennettu nimellä Yön pakolainen? Mielipide kiinnostaisi ja toki myös muista le Carrén romaaneista voi kertoa mielipiteensä ja/tai suositella luettavaksi.


En ole lukenut yhtäkää John Le Carrén eli David John Moore Cornwellin romaania, mutta ajattelin lukaista (joskus tulevaisuudessa) The Night Managerin helmet-lukuhaastetta varten (7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja).

EDIT 1.5. klo. 10:45

Lisään tähän linkin Ofelian kirjoittamaan juttuun tästä sarjasta. Kannattaa lukea, se on hieno ja kattava kirjoitus! Sieltä opin, että tämä sarja on esitetty myös Suomessa.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kuin astuisi toise(e)n maailmaan


Vain ovi erottaa maailmat toisistaan. Valo muuttuu toiseksi, joksikin joka tulee muualta. Toisesta auringosta.



On kuin astuisi jonkun toisen kirjoittamaan maailmaan ja aikaan. Muutun vieraaksi itselleni, lakkaan olemasta, unohdan. Unohdun.


Käteni laahaa kaiteella sitä tuskin koskettaen, kevyenä sulkana puisella poskella.



Valo siivilöityy oviaukosta. Yhäkö olet hereillä? Sanoin, ettei kannata odottaa. Sillä en minä tullut jäädäkseni: lähteäkseni minä tulin.


Oletko kuullut sanottavan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa? Niin minäkin.


Mitä välii?


Kyseessä on tämä sama talo, josta olen postannut kuvia aiemmin.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Torakat

Jo Nesbø: Cockroaches
Alkuper. Kakerlakkene 1998
Vintage 2013
Englannistanut Don Bartlett
S. 437
Suom. Torakat
Harry Hole -sarjan 2. kirja


Olen kuullut Nesbøn Harry Hole -dekkareista paljon hyvää, joten ajattelin nyt vihdoin kokeilla itsekin voidakseni langettaa tuomion.

Torakat otin kyllä lukuun ikään kuin vahingossa (minulla oli taas suuria vaikeuksia päättää, mitä luen koska yhtäkkiä mikään ei taas kiinnostanutkaan, vaikka ostin jopa muutaman kirjan virkistämään mieltäni): piti lukea vain vähän alusta, koska kiinnosti Thaimaa miljöönä, mutta jäinkin koukkuun.

Torakoissa liikutaan siis Thaimaassa, pääasiassa Bangkokissa. Norjan Thaimaan suurlähettiläs löytyy murhattuna rähjäisestä motellista. Harry Hole lähetetään tutkimaan tapausta tiukkojen ohjeiden saattelemana: kaikenlaista hälyä ja skandaalia pitää välttää ja tutkinta tulee hoitaa nopeasti ja hienovaraisesti yhteistyössä paikallisen poliisin kanssa. 

Well, perhaps it's just the sort of job Harry needs right now, Møller hoped.
"Sorry we have to deprive you of such an important man," Asklidsen said. PAS Bjarne Møller had to stop himself bursting into laughter.

Pitkän lennon uuvuttama känninen Hole saapuu hikiseen Bangkokiin ja tapaa thaimaalaisen murhatutkintaryhmänsä. Ja ei muuta kuin keissin kimppuun, joka tutkimusten edetessä mutkistuu ja muuttaa muotoaan. Tapauksen nopea selvittäminen ja lakaisu maton alle ei näytä onnistuvan, sillä taustalla kytee muunlaisia, epämääräisiä uhkia.

Torakoissa on paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja vaikka perustunnelma on synkähkö, se on maustettu kuivalla huumorilla, sarkasmilla ja tilannekomiikalla. Lakoniset dialogit saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Oli siis oikein positiivinen yllätys tämä.

Jos nyt jostain pitää kitistä, niin lopun actionpläjäykset latistivat hieman tunnelmaani. Minua eivät siis raakuus, veressä liukastelu ja ammuskelu ällötä, vaan pikemminkin tylsistyttää. Olen tässä mielessä hidastempoinen ihminen enkä tosin kyllä innostu actionleffoistakaan. Mutta onneksi pläjäys oli (tietenkin ennalta-arvattavasti) lopussa eikä koko romaani ollut sellaista tykitystä.

Torakoissa on lukuisia viittauksia Lepakkomieheen, joka on sarjan ensimmäinen kirja. Se ei häiritse lukemista, vaan taustoittaa Holen persoonaa ja uteloittaa mieltä. Tietenkin käväisi mielessä olisiko pitänyt sittenkin lukea se (Lepakkomies) ensin. Jostain luin, että Hole-sarjan lukemisen voi aloittaa varsin hyvin vasta kolmannestakin kirjasta eli Punarinnasta (jolla aion sarjan lukemista jatkaa sitten kun jatkan). Torakat halusin lukea nimenomaan sen takia, että sijoittuu Thaimaahan.

Punarinnasta vielä: Torakoiden lopussa oli Punarinnan ensimmäinen luku. Enkunkielisissä (sarja)pokkareissa joskus tehdään niin, että kirjan loppuun laitetaan maistiainen tulevasta kirjasta. Luin sen ja varsinainen teaser se oli. Ihastuin sen verran Holen hahmoon, että jatkanen sarjan lukemista melko pian, joka tosin minun kirjamaailmassani tarkoittaa mitä tahansa viikon ja vuoden väliltä.

Torakoista on kirjoittanut muun muassa Mikko/Iltaluvut.


Kunpa kaikkiin kirjasarjoihin painettaisiin tällainen! Iso kiitos kustantajalle: helpottaa huomattavasti sarjan hankkimista, kun ei tarvitse muistaa järjestystä ulkoa, mitä en kyllä muistaisikaan joten jäisi helposti lukematta ihan vain siksi.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies
2. Torakat (tässä postauksessa)
3. Punarinta
4. Suruton
5. Veritimantit
6. Pelastaja
7. Lumiukko
8. Panssarisydän
9. Aave
10. Poliisi
11. Jano

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Edit. 10.5. Nyt vasta tajusin, että Torakoilla voin myös osallistua Kukko kainalossa -haasteeseen eli nyt on sekin sitten korkattu.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miksi sisareni piti kuolla - ja olisiko sen voinut estää?


Sheila Kohler: Once We Were Sisters
Canongate 2017
S. 242

Sheila Kohlerin sisar, Maxine, kuoli tapaturmaisesti ollessaan nelikymppinen (kuolemasta on nyt kulunut kolmisenkymmentä vuotta). Sheila palasi juurilleen Etelä-Afrikkaan kysymysten piinaamana. Oliko kuolema oikeasti onnettomuus vai "tahallinen" teko. Kyseessä oli nimittäin auto-onnettomuus ja autoa ajoi Maxinen väkivaltainen aviomies, joka ei itse kuollut onnettomuudessa (hänellä oli turvavyö päällä, Maxinella ei).

Ennen kuin Kohler varsinaisesti käsittelee onnettomuutta, hän kertoo yltäkylläisestä ja erikoisesta lapsuudestaan Etelä-Afrikassa 1950-luvulla. Sieltä Kohler kuljettaa lukijan nykyaikaan ja Maxinen kuolemaan johtaneen onnettoomuden juurille.

Kirja on jaettu lyhyisiin otiskoituihin lukuihin: vähän niin kuin mosaiikkimaiset muistot. Rakenne on miellyttävä ja kieli kaunista, mutta harmikseni mitään aihetta ei käsitellä kunnolla. Kohler kuittaa muutamalla virkkeellä sellaisia asioita, joista olisin itse mielelläni lukenut sivutolkulla (mainittakoon nyt vaikka apartheid).

Maxinen perhettä (Maxinella oli miehensä kanssa kuusi lasta) Kohler kohtelee kunnioittavasti ja paljastaa hyvin vähän siitä, mitä suljettujen seinien sisällä tapahtui. Selvää kuitenkin on, että kirurgi-aviomies pahoinpiteli Maxinen lisäksi lapsiansa. Oletan, että Kohler on hyväksyttänyt kirjansa Maxinen lapsilla, sillä tämä teos on omistettu heille.

Tätä kirjaa voisi pitää ns. läpileikkauksena tai pikakelauksena Kohlerin sisarusten elämään. Kirjassa on siellä täällä kuvia, jotka tekevät kirjasta albumimaisen. Kuvat on painettu samalle paperille kuin teksti eli mitään erillistä kuvaliitetta ei ole. Tämä ratkaisu onkin mielestäni parempi, sillä näin kuvat on voitu sijoittaa tarinan kannalta oikeisiin kohtiin. Lisäksi hieman rakeinen ja huono laatu sopii kirjan tyyliin.

Kohler on kirjoittanut useita romaaneja. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti Crossways, jossa Kohler käsittelee sisarensa kuolemaa fiktiivisesti.

Sheila Kohler syntyi Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ja asuu nyt Yhdysvalloissa. Tsekkaa Kohlerin nettisivut täältä.

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Elämäkerta tai muistelmateos

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen lukemiset

Pääsiäispyhinä en lukenut lainkaan kirjoja. Päätin, että pidän vapaata kirjallisuudesta (tai siis sen lukemisesta - siitä kyllä luin). Tosin luin yhden novellin ja runsaasti lehtiä eli en kokonaan ollut lukematta. En osaisi kuvitella päivää, etten lukisi lainkaan.

En laske netistä luettuja uutisia ja vastaavia lukemiseksi. Se ei johdu välineestä, josta luen vaan siitä, etten yleensä jaksa lukea ruudulta kovin pitkiä juttua.



Imagesta kiitän ihanaa kirjaystävääni, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjaa. Olipa mukava lukea suomenkielinen lehti pitkästä aikaa!

Sitten se novelli, jonka poimin luettavaksi The Oxford Book of Japanese Short Stories -kirjasta (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen).


Kōbō Abe (1924-1993): The Bet (engl. Juliet Winters Carpenter)

Arkkitehti saa erikoisen toimeksiannon, joka sotii kaikkia arkkitehtuurisia teorioita vastaan. Toimeksiantaja ei suostu arkkitehdin pyynnöstä huolimatta allekirjoittamaan työsuunnitelmaa, vaikka vakuuttaa olevansa siihen tyytyväinen. Sen sijaan hän kutsuu arkkitehdin tutustumaan työtiloihinsa: siten arkkitehti kuulemma ymmärtäisi, että toimeksiantajan sanaan voi luottaa.

Tuomio: Koukuttava futuristinen ja scifimäinen novelli, joka vaikuttaa yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on kirjoitettu 1960. Pidin kovasti ja syntyi halua lukea lisää kirjailijan tuotantoa.


Kōbō Abelta löytyy runsaasti romaaneja eli valinnanvaraa on. Osaisiko joku suositella, mistä kannattaisi aloittaa, kokemuksia?

Kōbō Abe Wikipediassa
Kōbō Aben kirjat Goodreadsissa

~~~

Novellihaastetta kartutin näin yhdellä novellilla. Nyt olen lukenut haasteeseen yhteensä 36 novellia. Olen aika ylpeä itsestäni, mutta en ylpisty liikaa vaan jatkan novellien parissa. Olen alkanut tässä haasteen myötä ymmärtää paremmin novellien hienoutta ja myös hiljalleen pääsemään novellikammostani. Eli haaste selkeästi haastaa ja opettaa minua. Se on kuulkaa hieno asia!

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ne jotka jäävät - ja lähtevät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
S. 269

Ne jotka jäävät on ensimmäinen suomeksi lukemani romaani tänä vuonna. Miten tässä näin on käynyt? Kynnys lukea suomeksi on noussut omituisen korkeaksi. Mitään syytä en osaa sanoa.

Nyt tuo kynnys on kuitenkin ylitetty ja pyrin jatkossa pitämään sen (kynnyksen) matalampana.

Ne jotka jäävät on hengästyttävän kaunis ja runsas romaani. Virkkeet huuhtoutuvat rantaan juuri oikeassa järjestyksessä hajotakseen yksittäisiksi sanoiksi veden vetäytyessä takaisin. Ne ovat kuin valintoja, jotka hukkuvat tai haaksirikkoutuvat törmätessään karikoihin; yhtä kaikki, ne muuttavat muotoaan, kurssiaan.

Frida on oman elämänsä kertoja ja suvunkertoja. Hän päätyy kuorimaan auki isoisänsä, Pojun, tarinan. Pojun tarina - jo ennen kuin häntä on edes olemassa - onkin mielestäni kaikkein kiinnostavin. Moni tarina on nimittäin alkanut ennen kuin henkilö itse astuu näyttämölle, sillä oma elämä ei koskaan ole täysin oma, vaan se on lastattu toisten odotuksilla ja unelmilla: jotkut painavammin kuin toiset, vaikka ei toisen laivaa saisi lastata. Pitäisi lastata vain se oma.

Pojua ei voi ymmärtää, sen enempää kuin ketään muutakaan miestä, tuntematta miehen äitiä.

Pojun tarinan rinnalla avautuu Fridan isän, Raimon, tarina. Sama levottomuus jäytää Raimoa niin kuin Pojuakin, ja isien poissaolo yhdistää sekä Raimoa että Fridaa: Poju ei ollut Raimolle läsnä eikä Raimo lopulta Fridalle. Molemmat katosivat lapsiltaan eri tavoin: toinen lähtemällä, toinen jäämällä.

Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.

Fridan oma tarina, se on vielä kesken. Jo heti alussa lukijalle kerrotaan Fridan olevan risteyksessä: kohdassa, jossa tulee valita suunta.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Fridan kumppani, Emil, haluaa vastoin kaikkea sanomaansa lapsen. Emil on suhteen alussa sanonut vähän mitä tahansa, heitellyt ilmaan valoja, joilla ei todellisuuspohjaa ollutkaan. Esimerkiksi että ei koskaan halua lapsia, vaikka tiesi jo silloin, että voisi halutakin. Se oli vain heitto, jolla testata tyttöjä, sittemmin naisia. En pitänyt Emilistä, tuollaisilla asioilla ei ole hyvä pelleillä. Myöskään vaelluksella ei jätetä ikinä koskaan ketään taakse. Ei edes sillä helpoimmalla reitillä.

Kummastelin myös lapsen hankkimiseen liittyvää asiaa: miksi Frida lähti miettimään Emilin kysymystä Montpellieriin, kun oli jo päätöksensä periaatteessa tehnyt (hänhän oli lopettanut e-pillereiden syömisen ja Emilkin oli siitä tietoinen). Eikö se tarkoita, että on tehnyt päätöksen?

Ne jotka jäävät alkaa nykyajasta ja virkkaa silmukkaa menneisyyteen. Kun silmukka on valmis, siihen jää häntä. Häntä on se osuus, jossa Frida ei ole enää mukana. Sillä Frida valitsi väärin, hän valitsi itseään vastaan ja hajosi.

Uskomattoman kaunis romaani, jossa on niin paljon tarttumapintaa, että ajateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. Ne jotka jäävät jää myös minuun. Kirja on omani, joten siitä jää minulle myös fyysinen jälki, jota en ikinä anna kiertoon, sillä minä luen sen joskus uudelleen. Aion myös kuunnella kirjassa mainitut Leonard Cohenin kappaleet, sillä minulle Cohenilta on tuttu vain Hallelujah (jota ei kirjassa edes mainita).

Luin kirjan epilogin useita kertoja ja kuiskasin Fridalle että olisit lähtenyt tai vain jäänyt. Jäänyt sinne Montpellieriin.

Muulla blogeissa mm.

Mari A
Lumiomena
Kirjoihin kadonnut
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä

~~~

Ne jotka jäävät on Tua Harnon esikoinen, joten Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42. esikoisteos.

EDIT 2.5.2017 - Vaihdankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9 eli Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Perustelut: Leonard Cohen.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kolme japanilaista novellia


Lukeminen on ollut nihkeää viime aikoina. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään luettavaa, vaikka hyllyt pursuavat kirjoja, ja kirjastosta olen kantanut lisää luettavaa edellisten kaveriksi.

Tällä hetkellä luvussani oleva Affinity Konarin Mischling tuntuu kuin rämpisi suossa. Syy ei ole tekstin vaikeudessa (se ei ole vaikeaa, vaan pikemminkin kaunista ja kuvailevaa - tosin ajoittain hieman "teennäistä" juuri siksi), vaan tapahtumien irrallisuudessa ja sivupoluissa, jotka eivät ole pitkiä mutta rikkovat harmonian ja mielenkiintoni herpaantuu.

Mischling on nyt jäähyllä: saas nähdä palaanko sen pariin myöhemmin vai jätänkö tällä erää kesken ja luen kenties joskus toiste uudelleen kokonaan. Luulen nimittäin, että aika saattaa olla väärä kys. kirjalle.

*

Novellihaaste on kohdallani edennyt melko tahmaisesti liukkaan alun jälkeen, mutta kaikenlaisiin lukujumeihini ja -ongelmiini yleensä auttaa aasialaisen kirjallisuuden lukeminen. Niin nytkin. Luin kolme novellia ja saavutin sisäisen rauhan ja aloitin toisen romaanin (Tua Harno: Ne jotka jäävät) lukemisen.



Lainasin kirjastosta kirjan, The Oxford Book of Japanese Short Stories (Oxford 1997, koonnut Theodore W. Goossen), joka sisältää novelleja japanilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta.

Valitsin lukemani novellit ihan randomisti eli en alkanutkaan lukea kirjaa järjestyksessä ja alusta. Hurjaa. Kirjassa on yhteensä 35 novellia ja minä luin ensin kahdeksannentoista, joka on



Hirabayashi Taiko (1905-1972): Blind Chinese Soldiers (engl. Noriko Mizuta Lippit)

Maaliskuu 1945, mies odottaa junaa laiturin tungoksessa, kun yhtäkkiä paikalle saapuu poliisi, joka jakaa laiturialueen piirtämällä liidulla rajat. Valkoisen viivan sisäpuolelle ei ole asiaa, matkustajat menkööt muihin vaunuihin.

Blind Chinese Soldiers on lyhyt tapahtuma- ja tuokiokuvaus. Novelliin on ikuistettu pieni hetki ja tuosta hetkestä johtuva hämmennys. Tapahtuu kaksi hämmentävää asiaa, joista toinen jää toisen jalkoihin. Ja elämä jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma elämä: se kaikista tärkein.

Tuomio: mielenkiintoinen novelli, joka alkaa keskeltä ja päättyy keskelle niin kuin tuokioilla on tapana. Pidin, mutta maa ei tärissyt allani.


Higuchi Ichiyo (1872-1896): Separate Ways (engl. Robert Danly)

Separate Ways kertoo orvosta pojasta, Kichizosta, joka on ystävystynyt nuoren naisen, Okyon, kanssa. Tuo ystävyys on kaunista ja Kichizo on siitä ylpeä. Okyo on aina ollut ystävällinen Kichizolle, mikä on tärkeää, sillä orvon elämä ei ole helppoa ja ystävälliset sanat ja teot ovat harvinaista maustetta.

Kichizo on menettänyt tärkeät ihmiset elämästään ja niin käy nytkin, sillä Kichizo ei voi hyväksyä Okyon tekemää päätöstä.

Tuomio: Lukemistani kolmesta novellista ehdottomasti lempparini. Tunnelmaltaan voimakkain ja koskettavin.


Natsume Soseki (1867-1916): The Third Night (engl. Aiko Ito ja Graeme Wilson)

Tämä vain kaksi ja puoli sivua lyhyt novelli on uni. Se on kertomus siitä, kun kantamus muuttuu taakaksi - kevyt painavaksi.

Tuomio: Monitulkintainen novelli, ja kuten unien kohdalla yleensä, pitäisi tuntea unennäkijä voidakseen tulkita hänen unensa. Toisaalta - voiko unen perusteella tehdä tulkinnan henkilöstä? No toki voi: me olemme vapaita tulkitsemaan sekä lukemamme että unemme, miten haluamme.

~~~

Näin kartutin haastetta kolmella novellilla. Edistymistäni voi seurata täältä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Roanoken niljakas sukutarina

Amy Engel: The Roanoke Girls
Hodder & Stoughton 2017
S. 274


On kirjalla komea kansi ja messevä takateksi. Tai sivuliepeessähän tuo "takateksti" on, koska kirjan takakansi on varattu mainosmaisille kehuille. Tällainen alkaa olla melko yleistä täällä: kehut ovat tärkeämpiä kuin sisältö.


Roanoken tytöillä on kaikkea: he ovat kauniita ja rikkaasta perheestä. Ja silti osa heistä karkaa, osa kuolee. Miksi kukaan karkaisi paratiisista? No ehkä siksi, että kyseessä ei ole paratiisi, vaan helvetti.

Eikös olekin jännittävää? Varmaan olisi, ellei olisi niin ennalta-arvattavaa. Valehtelematta voin kertoa, että arvasin noin 90 prosenttia juonesta ennen kuin olin lukenut edes kolmeakymmentä sivua. Eikä se kymmenenkään prosenttia varsinaisesti tullut yllärinä.


Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa kertojana on Lane Roanoke. Lanea voi pitää onnekkaana - toisin kuin serkkuansa Allegraa - sillä hänen ei tarvinnut varttua Roanoken kartanossa Kansasissa. Camilla-äiti karkasi Lanen vielä ollessa hänen kohdussansa. Vaan eipä se elämä Lanellekaan mitään herkkua ollut Camillan vollottaessa päivät ja yöt. Camilla tekee itsemurhan Lanen ollessa 15-vuotias ja niin Lane päätyy Roanokeen isovanhemmillensa.

Mennyt aikataso käsittää yhden kesän Lanen elämää isovanhempiensa (Yatesin ja Lillianin) hoteissa. Hän ystävystyy serkkunsa Allegran kanssa ja lyhyessä ajassa heistä tulee hyvinkin läheiset. Samoin Lanesta tulee hyvin läheinen erään Cooperin kanssa: he vuoroin paneskelevat, vuoroin riitelevät. Ette ikinä arvaa jatkuuko tuo vehtaaminen ja veivaaminen yksitoista vuotta myöhemmin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siis yksi kesä, sata päivää kirjan mukaan. Ja sitten yksitoista vuotta myöhemmin ja kaikki on ennallaan. Sori, melko vaaleanpunaista.

En myöskään saa otetta Lanen hypnoottisesta sidoksellisuudesta isovanhempiinsa, tai siis lähinnä Yatesiin. Lane oli siellä vain yhden kesän eikä ole muutoin edes tavannut heitä: ei aiemmin eikä sen jälkeenkään. Ei ennen kuin yhdentoista vuoden kuluttua, kun hän palaa Roanokeen. Ja silloinkin Lane palaa vain ja ainoastaan siksi, että Allegra on kadonnut.

Olin lopettaa kirjan kesken jo sivulla seitsemän, kun Allegra ja Lane kohtaavat ensimmäisen kerran Roanokessa. Pyörittelin silmiäni tisseille, jotka tuntuvat olevan erityisen tärkeä osa ihmistä. Big boobs. Tissit mainitaan useammankin kerran - se tuntuu olevan kirjailijalle tärkeä aihe. On tärkeää tietää, millaiset rinnat kenelläkin on. Allegralla taisi olla hieman isommat kuin Lanella.

On ihan luontevaa keskustella rinnoista, kun äiti on kuollut. Mutta Lane vihasi äitiänsä. Niinhän se menikin. Äidin kuolema ei hetkauta Lanea suuntaan eikä toiseen. Vaikka äiti olisi ollut kuinka paska, niin vaikea kuvitella, ettei mitään tunnereaktiota synny. Noh, Roanoket ovatkin niin sanotusti totally fucked up.

Oikeastaan on huijattu olo. Yritän miettiä, mitä hyvää The Roanoke Girlsissä on, mutta en keksi mitään. Siis ei kerrassaan mitään. Tai no, jos tykkää helposta kielestä ja ennalta-arvattavuudesta, niin tämä kirja on ykkösvalinta. Myös kansi (kuva by Shutterstock) on kaunis.

Kirjoitin väliaikakommentin Goodreadsiin ollessani kirjassa sivulla 217.

Monta kertaa olen ollut jättää kirjan kesken, mutta kuitenkin urhoollisesti jatkanut. Nyt olen jo niin lopussa, etten viitsi jättää kesken ja kiinnostaa todellakin tietää, onko tässä mitään ylläriä edes lopussa. Jos ei, niin melkeinpä voi sanoa että waste of time.

~~~


Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 26. sukutarina. Joo, erittäin sisäsiittoinen sukutarina on kyseessä. Kattaa kolmen sukupolven naiset. Kukko tunkiolla jää melko etäiseksi.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kartanon ovet ammollaan

Oletko koskaan miettinyt millaisessa kartanossa kruunaamaton lukija lukee. Ihan sama oletko vaiko et, mutta tässäpä se. Puutarhuria ei ole näkynyt viime aikoina.


Portaat johdattavat kirjastooni, jossa toinen toistaan houkuttelevammat romaanit huutavat nimeäni. Ne haluavat tulla kosketelluksi, ymmärretyksi (jos ei muuten niin väärin).


Käykää sisään, sori en ole jaksanut siivota.




Enkä sisustaa. Ei millään repee joka suuntaan, kun pitää vaan lukea koko ajan. Sitä paitsi TIME IS RUNNING OUT.


Olen taiteilijaihminen ja joskus on paperi loppu. Silloin maalaan seinään tai ikkunaan. Tässä porraskollaasi nimeltä Musta hymy.


Vessassakin voi lukea, siitähän olen aiemminkin avautunut. Lattialla lojuu klassikko.


Taustaa

Sain sattumalta tietooni, että olen asunut jo vuosikausia aarrearkun kupeessa itse siitä mitään tietämättä. Luonnollisesti oli pakko päästä todistamaan asia omin silmin. Tulokulmaa piti vaihtaa useamman kerran ennen kuin löytyi porsaanreikä, mutta siinähän minä olen hyvä.

Päärakennus on 1700-luvulta. Lisäosa eli galleria on rakennettu 1800-luvulla. Galleriassa on ollut arvokas yksityinen taidekokoelma, joka ei luonnollisesti siellä enää ole. Talon historia (ja osa tulevaisuutta) on tiedossani, mutta en mainitse nimiä blogissani, koska en halua mainostaa paikkaa. Jos talon tiedot kiinnostaa enemmän, laita viestiä. Harkintani mukaan paljastan kaiken.

Miksi minua tällainen kiinnostaa ja rikonko lakia? Joo, rikon. Lue harrastuksestani ja asenteestani enemmän täältä.

Lisäys klo. UK 18:55 FI 20:55

Yksi kuva unehtui, tässäpä se.