Kadonneen sisaren arvoitus

Luin Karin Slaughterin kirjoja joskus yli kymmenen vuotta sitten viimeksi. Luin jompaa kumpaa sarjaa, muistaakseni Grant Countia pari ekaa kirjaa. Ne olivat ihan luettavia, mutta niin on moni muukin kirja.

Slaughterin Pretty Girlsin (suom. Kaunokaiset) otin luettavakseni haastemielessä. Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (ryhmä on julkinen ja kaikki Naamalaan kirjautuneet voivat sitä lukea) kirjan sanottiin olevan "aivan SAIRAS" ja "MIELIPUOLINEN". Kiinnostuin, koska ei ole toistaiseksi tullut eteeni niin sairasta kirjaa (eikä tullut nytkään, voin heti kertoa), etten sitä kykenisi lukemaan ja tietenkin halusin tietää, miten itse kirjan koen.

Karin Slaughter: Pretty Girls
Century 2015
S. 533
Suom. Kaunokaiset

Hieman alle nelikymppisen Claren elämää varjostaa parikymmentä vuotta sitten tapahtunut sisko-Julian katoaminen. Sisaren katoaminen käytännössä rikkoi perheen: Claren vanhemmat erosivat ja Clare ja toinen sisarensa Lydia katkaisivat lopulta välit toisiinsa.

Claren perusturvallinen ja -turvattu elämä menee säröille, kun hänen miehensä Paul kuolee. Surun murtama Clare ryhtyy tutkimaan miehensä tietokonetta etsiessään vastuksia ihan muihin kysymyksiin. Vastausten sijasta hän saa eteensä jotain sellaista, joka muuttaa totaalisesti hänen käsitystään Paulista. Vai onko kyseessä kuitenkin erehdys. Eihän Paul... Sehän tarkoittaisi sitä, että Clare on elänyt tuntemattoman ja feikin ihmisen kanssa kaksikymmentä vuotta.

Clare sotkeutuu yhä syvemmälle Paulin asioihin ja sotkee Lydiankin mukaan. Niin rikkoutuu vuosikausien puhumattomuus sisarten välillä.

Slaughter kirjoittaa napakkaa ja selkeää tekstiä, perushyvää ja moitteetonta, jouhevasti kulkevaa. Pretty Girls on varsin juonivetoinen trilleri, mutta ei silti mikään actionkuvaus saati -pläjäys. Keskeisten henkilöhahmojen persoonien ja ajatusten kuvaus on tärkeä osa romaania ja siinä Slaughter on taitava. Kirjan henkilöt ovat rosoisia eivätkä automaattisesti pidettäviä, vaan heissä on useita puolia. Arvostan sitä, koska en ole kiinnostunut lukemaan äärihyvistä tai täysmulkuista henkilöhahmoista: harva kun on ääripää muutenkaan. Lisäksi ristiriitaiset (mutta silti johdonmukaiset) henkilöhahmot ovat kiinnostavia, sillä ne herättävät enemmän ajatuksia.

Ilahduin myös suuresti siitä, että konkreettiset tapahtumat eivät painotu vain kirjan loppuun, kuten turhan monissa dekkareissa/trillereissä, joissa löysäillään (yli) puolet kirjasta (ja pidetään ehkä lukijaa täysin pimennossa, mikä on suoraan sanottuna melkoisen turhauttavaa ja tylsää) ja sitten yhtäkkiä herätään ja loppu vedetään actionpläjäyksellä pakettiin.

Pretty Girlsissa on vireillä koko ajan jotain, mutta tempo on mielekäs eivätkä tapahtumat vyöry päälle. Käänteitä tapahtuu ja ne ovat oikein herkullisia ja saavat kirjan henkilötkin (lähinnä Claren, mutta jonkin verran myös Lydian) pohtimaan asioita uudelta kannalta. Hylkäämään edellisen kannan, tutkimaan uutta. Ja lukija saa olla tässä kaikessa mukana.

Entä se väkivalta sitten?

No, onhan sitä. Suurin osa väkivallasta on niin sanottua epäsuoraa eli se on jo tapahtunut. Se kuvaillaan lukijalle melko seikkaperäisesti, mutta koska kyseessä ei ole ns. suora, parhaillaan tapahtuva väkivalta, se säästää lukijaa. En viitsi paljastaa enempää, koska joutuisin spoilaamaan juonta, mitä en halua tehdä. Tämä "raakuusilmiö" oli kyllä minulle ennestään tuttu eli ei ole ensimmäinen kerta kun aiheesta kirjoitetaan (tämä siis huomiona, ei kritiikkinä tai moitteena).

En tiedä, mihin brutaalisuusmittarin neulan asettaisin. Varmaan se pitäisi asettaa kolmoseen, koska se (väkivalta, sen tuntu ja uhka) on kuitenkin niin voimakkaasti läsnä koko kirjan ajan.

Summa summarum: Ihan kelpo kirja joka kannatti lukea, mutta tuskin jatkan Slaughterin parissa. Ei vain kiinnosta tällainen kirjallisuus kovin suuressa määrin enää tai juuri nyt. Kirjaintressini toki tunnetusti vaihtelevat sykleittäin, mutta ainakaan nyt ei ole tällainen slaughtermainen sykli päällä.

Kirjasta on blogannut mm. Annika, Mai, Jenni, Reija ja LauraKatarooma.