Scribner 2017
S. 198
Vaihteeksi muuta kuin elämäkertoja ja muistelmia. Rachel Khongin kirjaan tartuin hieman epäröivin fiiliksin, sillä en varsinaisesti ole "hauskojen" kirjojen ystävä - paitsi tietenkin valikoivasti.
Tässä kuitenkin oli useampikin kiinnostava koukku: isän muistisairaus, nuori LAPSETON nainen (joka osoittautui olevan NORMAALI tai ainakin yhtä NORMAALI kuin muutkin kirjan henkilöt), joka ei haaveile lapsista jne.
Lapsiperheistä ja niiden ongelmista sun muista saa lukea lähes joka mediasta ja kirjallisuudessakin aihetta käsitellään paljon eli vertaistukea ja samastumispintaa varmasti löytyy yhdelle ja toiselle. Sen sijaan erityisesti lapsettomasta naisesta maalattu kuva sekä kirjallisuudessa että muutenkin on edelleen usein (HUOM: usein on ERI asia kuin aina) melko yksipuolinen: lapseton nainen on usein sekopää, sekakäyttäjä, moniongelmainen, luonnonoikku, luonnevikainen, haluaa vauvan (!) jne. Tai sitten häntä ei yksinkertaisesti ole.
Kolmekymppisen Ruthin parisude karahtaa kiville ja Ruth muuttaa vanhempiensa luokse äitinsä pyynnöstä. Vain vuodeksi, on sopimus. Isä Howard on sairastunut alzheimeriin ja äiti toivoo saavansa tyttärestään tukea.
Kirjan alussa Howard on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka ei enää voikaan työskennellä opettajana. Luonnollisesti Howardin tila heikkenee kirjan edetessä. On hellyttävän suloista, miten Ruth ja joukko Howardin entisiä oppilaita haluavat olla tukena ja piristää Howardin mieltä: siinä kaikki keinot ovat sallittuja. Esimerkiksi opettamista rakastavalle Howardille (joka on muuten professori) järjestetään mahdollisuus opettaa. Kyseessä on tietenkin erittäin epävirallinen opetus, mutta sitä ei Howardille kerrota. Opetuksetkin tapahtuvat vähän siellä sun täällä mitä merkillisemmissä paikoissa.
Goodbye, Vitamin (jonka nimi selittyy kirjan lukemalla) on ajoittain hellyttävän hauska ja nokkela ja tyyliltään melko kepeä. Kielellä leikittely on ajoittain nerokasta (tosin itse en innostu runsaasta merkkien/brandien viljelystä, vaikka toisaalta niilläkin voidaan luoda mielikuvaa tietynlaisesta ihmisestä), mutta joskus hieman uuvuttavaa. Kirja on päiväkirjamuotoinen ja siksi hieman hajanainen ja henkilöt - myös Ruth itse - jäävät lopulta melko "sieluttomiksi" hahmoiksi.
En ihan lämmennyt tälle kirjalle, vaikka siitä pidinkin ja mielelläni luin kokonaan. Otaksun, että kyseessä on ihan puhtaasti makuasia eli tämäntyylinen kirjallisuus ei vain ole minulle sitä kiinnostavinta.
Positiivinen huomio: yksikään henkilö tässä kirjassa ei kysy Ruthilta, milloin hän aikoo perustaa perheen eli saada lapsia. Koska niinhän naisen (en puhu miehistä, koska en ole mies joten näkökulmani on naisen) kuuluu tehdä. Koska sellaisenahan perhe nähdään: siihen KUULUU oletuksena lapset. Muuten ei voi olla perhe.
Kuulostaapa ihan mielenkiintoiselta! Ja ehdotonta plussaa tuosta lapsettomuusnäkökulmasta, yhteiskunta ja kulttuuri on kyllä jollain tapaa harvinaisen jumissa täysin yhdenmallisessa perhekäsityksessä. Ja jokaisellahan on aina, kaikkialla ja jatkuvasti oikeus esimerkiksi kytätä jokaisen naisen vatsanseutua sekä kyseenalaistaa vapaaehtoisesti lapsettomien päätökset varmaan 5-kymppiseksi saakka, että KYLLÄ SE MIELI KOHTA MUUTTUU!!
VastaaPoistaHaha, osui selvästi itsellekin tärkeään aiheeseen tämä huomiosi. :D Mutta kiitos hyvästä postauksesta, jäipä kirja ainakin mieleen!
Tämä kirja on ihan hyvä ja erityisesti jos tykkää kielellä ja sanoilla kikkailusta, niin tämä on ihan must. Eli rohkenen suositella, vaikka en itse täysillä ihastunut. Kirja kuitenkin pyörii mielessä eli kyllä se teki vaikutuksen. :)
PoistaHuomaan, että nämä minun postaukset lipsuvat toisinaan avautumisen puolelle :D Jäljelle jäi melko siisti versio, sillä tämä postaus oli alun perin noin puolet pidempi. Viime aikoina etenkin Yle on kunnostautunut aivottomasti kopioimaan Väestöliiton "tutkimuksia" ja sävy on lähes poikkeuksetta melko negatiivinen ja jopa vihamielisyyttä kaikkia kohtaan lietsova. Yleä ei nähtävästi kiinnosta rakentavien ja analyyttisten juttujen tekeminen, vaan ainoastaan Väestöliiton äänitorvena toimiminen.
Tuo MIELES MUUTTUU on niin kulunut fraasi jo! Minulta varmaan katkeaa viimeinenkin verisuoni päästä, jos vielä joskus sen kuulen. :D Onpa ihana, että on joku muukin joka ymmärtää! <3
Minustakin olisi mukavaa lukea kirja naisesta, joka eläisi yksin. Tarinassa ei saisi olla sanaakaan lapsettomuudesta, puolisosta tai yksin olemisesta. Olisi vain naiseen liittyvä tarina. Yritin etsiä, mutta en ainakaan vielä löytänyt. Minusta tuntuu siltä, ettei sellaista ehkä ole kirjoitettu.
VastaaPoistaKatriina, tämä kirja melkein voisi olla sellainen jos alun kariutunutta suhdetta ei lasketa. Toki kirjan varrella suhdetta jonkin verran (aika vähän kyllä) muistellaan, joten ihan eivät täyty kriteerisi.
PoistaKaikki yksinasuvat eivät tosiaan ole yksinäisiä eivätkä ole tutka päällä etsimässä kumppania. Elämässä on niin paljon muutakin. Olisi kiva, kun ei-valtaväestön lailla elävät nähtäisiin edes kirjallisuudessa ihmisinä eikä minään epätoivoisina friikkeinä tai luonnonoikkuina.
Miten minä muistelen ihanaksi ajaksi sitä jaksoa elämässäni, jolloin elin yksin vaikkakin ihmisten ympäröimänä muualla, kauempana.
VastaaPoistaSe jakso elämää tapahtui sen jälkeen kun olin eka kertaa lähtenyt yksin maailmalle opiskelemaan Helsinkiin ylioppilastutkinnon jälkeen. Koti-ikävää ei ollut. Minusta elämä oli jännää ja mielenkiintoista. En osannut kaivata mitään. Minulla oli kaikkea mitä tarvitsin.
Tuntui hyvältä tehdä itse päätöksiä ja elää omaa elämää ihan niin kuin halusi. Opiskelu oli kivaa, ja sen jälkeenkin asuin jonkin aikaa omassa asunnossa yksikseni. Oli kiva huomata, että tuli toimeen. Kaikki oli hyvin. Mitään minulta ei puuttunut.
Mutta jossain vaiheessa huomasin että olin naimisissa. Mitään pyrkimystä siihen suuntaan en ollut itsessäni huomannut. Kummallista. Seuraavaksi huomasin, että minulla oli lapsi. Se oli vielä kummallisempaa. Elin kuin jotain unielämää. Mitään en ollut suunnitellut, kaikki vain tapahtui. Kylläpä elämä on omituista, ajattelin. Ja ajattelen välillä vieläkin. Joskus tulee jopa ikävä sinne omaan yksin asumiseen. Onkohan muillakin ihmisillä yhtä helppoa. Ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki vain tapahtuu. Hyvät ja pahat asiat. Istun kuin junassa. Maisemat ja tapahtumat vaihtuvat. . Katselen niitä junan ikkunasta. Kaikki on niin kovin mielenkiintoista.
Niin, asiat menevät miten menevät ja yleensä ihminen pyrkii (alitajuisestikin) siihen, mitä haluaa. Omat intressit ohjaavat valintoja ja sen ottaa vastaan mikä kiinnostaa, muita ei tai ainakin pyrkii välttämään. Luonnollista, ajattelen. Fatalismi on sitten eri asia, siihen en ota kantaa. :)
PoistaKaikilla lienee kumpunsa ja kuoppansa, toisilla enemmän kuin toisilla mutta vertailu harvemmin tuottaa hedelmää.
Hei, kirjoitinkohan väärin? Halusin vain korostaa sitä, että oli elämä millaista tahansa, se on tehty vaikeaksi. Vertailua en ollenkaan harrasta. Ja vaikka elämä on kuinkakin "tuulen viemää", se etenee samassa mittakaavassa kuin kaikki muut elämät. Toisaalta: elämän on arvokas asia. Siitä voi jokainen joka huomaa elävänsä olla kiitollinen. Minä en aina huomaa.
PoistaLiisu, et varmaan kirjoittanut väärin. Ehkä minä en vain ihan saanut otetta siitä, mitä tarkoitit. En tarkoittanut, että sinä vertailet. Se oli oikeastaan vain yleinen huomio.
PoistaElegia, ymmärrän ettet saanut otetta kirjoituksestani, sillä minimoin elämäni siten, että vain sen luuranko jäi näkyviin. Se ei näyttänyt hyvältä.
PoistaItse asiassa olen ollut onnekas. Olen saanut elää henkisesti rikasta elämää. Kaikki vastoinkäymiset ovat kääntäneet kylkeä ja näyttäneet hyvät puolensa. Sille, etten osaa käyttäytyä aikuisen ihmisen tavoin, on oikeastaan rikkautta, ajattelen. Lapsen silmin näkee joskus paremmin ja enemmän. Tosin kuprujakin sattuu. (Hymiö)
Kyllähän se tuosta kirjoitusesta käy ilmi: että on elämä kosketellut silkkihansikkain ja niin on kuljettu tai ajauduttu kauniisti läpi elämän tähän asti. Mutta ei minulla ole tarvetta ruotia toisten elämiä tai kokemuksia tai oletettuja persoonia tmv.
PoistaKommenttisi ovat ristiriitaisia keskenään ja siksi hieman hankala ymmärtää. Mutta ei se haittaa - ainakaan minua.
Ehkä emme ole vain samalla aaltopituudella. Se on vahinko, sillä olen arvostanut kirjoituksiasi ja hyvin mielestäni ymmärtänyt niitä. Nyt en vain ymmärrä, että sinä et ymmärrä tuotoksiani. Oikeasti olen siitä surullinen.
PoistaMutta jokaisella ihmisellä on oikeus ymmärtää tai olla ymärtämättä.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta sinulle!
Mietin, miten olen loukannut sinua. En ole tehnyt sitä tietoisesti. Kunnioitan sinua ja ajatuksiasi.
Liisu, en ole loukkaantunut etkä ole loukannut minua. En tiedä, miksi koet niin. Luen tekstistäsi sen, mitä siinä lukee. Jos näytät oikean poskesi jollekin, ei kannata olettaa että toinen näkee vasemmankin, kenties tulipalossa tuhoutuneen. Koska en tunne sinua, en osaa lukea mahdollisia rivienvälejä, vaan on turvauduttava puhtaasti siihen, mitä on kirjoitettu.
PoistaEn näe, että tässä on kyse mistään oikeuksista ymmärtää tai olla ymmärtämättä (ainakaan minun tapoihin ei kuulu ymmärtää tahallaan väärin), vaan siitä, miten asia on esitetty ja miten se on tulkittu. Ehkä puhumme toistemme ohi, en tiedä. Ei kai se maailmanloppu ole, jos ei aina täysin ymmärrä? Eikä se ole minulle este arvostaa sinua edelleenkin. Aina ei vain aallot kohtaa, not big deal.
Toivotan sinullekin oikein kaunista joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle! Ja tämä ihan vilpittömästi. <3
Olen katsellut tätä kirjaa vähän sillä silmällä, mutta mutta. Sanotaan nyt niin, että se liippaa turhan läheltä omaa elämääni, joten en tiedä, haluanko lukea sitä juuri nyt. Olen miettinyt ihan yleisellä tasolla sitä, miten ihmiset yleensä suhtautuvat kirjoihin, joissa käsitellään heille jotain kipeää aihetta, jotain sellaista, jota kokee sillä hetkellä omassa elämässä (esim. vanhemman kuolema, jos oma vanhempi on juuri kuollut tai tekemässä kuolemaa, tai syömishäiriö, jos itsellä on juuri sillä hetkellä syömishäiriö). Mulla tulee automaattisesti torjunta päälle, en halua lukea sellaisia kirjoja enkä nähdä sellaisia elokuvia. Se ei liity siihen, että muutenkin elämässäni torjuisin ko. ikävän asian, koska en torju, mutta ehkei sitä siltikään halua miettiä liikaa. Kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa siinä asiassa pitää jotenkin velloa enemmän, ainakin sen oman hetkensä (ja kauemminkin, jos kirja tai elokuva jää mieleen elämään), ja se tuntuu jotenkin inhottavalta ajatukselta, ei lainkaan terapeuttiselta tai siltä, että saisi vaikka vertaistukea. Mutta jotkut toiset taas varmasti kokevat ihan päinvastoin ja saavat siitä jotain lohtua/apua/vertaistukea. Luulen, että itselleni juttu helpottuu, sitten kun ne asiat ovat omassa elämässä ns. ohi (tai sitten ei, mistäpä sen tietää). Mutta joo, tulipahan sopivasti tästä kirjasta mieleen nämä ajatukset, joita olen pyöritellyt päässäni!
VastaaPoistaLaura, ei ehkä tosiaan kannata lukea, jos liippaa liian läheltä omaa elämää (tekee mieli sanoa jotain muutakin, jotain myötätuntoista mutta en osaa - joskus ei vain löydy sopivia sanoja, mutta en halua ignoratakaan, vaikka uskon ettet tässä kerjää mitään sääliä. Kliseisesti toivotan jaksamista, ja vaikka on kuinka kliseistä niin tarkoitan sitä). Minusta tämä on "liian kepeä" (tietyssä mielessä jopa romantisoitu kuvaus muistisairaudesta, mutta liittynee kepeään tyylivalintaan), joten voisin kuvitella että saattaisi jopa ärsyttää, jos omassa elämässä/lähipiirissä vastaava tilanne on päällä. Ehkä tällaisen kirjan aika voisi olla tosiaan sitten, kun ns. pahin on ohi ja jaksaa nähdä niitä ns. koomisia piirteitä.
PoistaOn hyvä tuntea itsensä. Itse olen huomannut, että jos jokin vakavampi tilanne tms. on päällä, niin mieluummin otan vastaan faktaa ilman mitään ylimääräisiä tunnekuorrutuksia saati että aihetta käsiteltäisiin huumorin - edes mustan - keinoin. Niiden aika on sitten myöhemmin.
Se on totta, aina ei löydy sanoja. Eikä aina tarvitsekaan löytyä! En tosiaan kaipaa lohdutusta tai sääliä (jotenkin sitä olisi hämmentävää ottaa edes vastaan tuntemattomalta henkilöltä – me emme ole täysin tuntemattomia toisillemme, mutta emme ole koskaan oikeasti tavanneetkaan), tilannekin on ollut ns. päällä jo vuosia, mutta en pahoita mieltäni tsempeistä, en edes kliseisistä sellaisista :) Siis kiitos!
PoistaTaidan tosiaan ohittaa tämän kirjan tältä erää. Romantisoiminen ja huumori kuulostaa ehkä vähän liialta, vaikka käsittelenkin elämässä tapahtuvia vaikeita asioita ainakin osittain juuri (mustan) huumorin avulla. Ehkä sitä haluaa tehdä sitten ihan omilla ehdoilla.
Olen ehkä turhan "kohtelias" tai "kiltti", mutta tuntuisi jotenkin tylyltä ohittaa tietyt asiat noteeraamatta lainkaan niitä. Näin siis jopa täällä somessa, vaikka ei toista sen paremmin tuntisikaan. :)
PoistaMustalle huumorille on ehdottomasti paikkansa, itsekin vannon sen nimeen. Mutta senkin kanssa on oltava tarkkana, että missä vaiheessa sitä jaksaa. Pääasia, että itse tietää, milloin on millekin sopiva aika. Minusta tämä kirja on jopa niin keveä, että mietin onko tästä oikeastaan mitään vertaistukea millekään (ja onko se edes kirjan tarkoitus). Sympaattinen toki, mutta melko pinnalliseksi jäi minun makuuni.