perjantai 27. helmikuuta 2015

Helmikuun kirjaostelut


Helmikuu tuli ja helmikuu melkein meni. Tässä kuussa tuskin tulee enää kirjoja ostettua, joten nyt lienee turvallista läväyttää kuukauden ostot tiskiin. Kirjat lisääntyivät seitsemällä, hupsista saatana. Mutta kukin kirja on rakkaudella valittu ja ostopäätös taiten perusteltu.


1. Aloitetaan helpommista eli niistä hankinnoista, jotka olen jo ehtinyt lukeakin. Keigo Higashino kiihotti mieltäni jo heti puodissa ja tiesin, etten voi elää jos jätän sen hyllyyn. Niinpä otin mukaani The Devotion of Suspect X:n, luin ja rakastuin!

Kirjasta innostuneena tongin kirjastoa ja löysin lisää Keigoa. Nyt olen lukenut peräti kolme Higashinon kirjaa (käsittääkseni kaikki tähän mennessä enkuksi käännetyt) eli ei voi sanoa, että olisi ollut huono ostos.


2. Kishwar Desain Witness the Night osui niinikään sattumoisin käteeni kaupassa. Nimi on jostain minulle ennestään tuttu, mutten tiedä mistä. Ehkä olen joskus jostain blogista tai muualta kirjasta lukenut. En vain saa päähäni mistä. Anyway, kannatti ostaa ja lukea. Aion lukea lisääkin.

3. Tracy Chevalier: The Last Runaway - mielenkiintoinen takateksti. Ja Tyttö ja helmikorvakoru oli hyvä. Ja Runaway oli niin edukas, ettei sitä voinut hyllyynkään jättää ja ja ja...

4. Jo Nesboa olen ajatellut kokeilla. Piti Torakat lukea jo aiemmin, mutta sitten tuli väliin kaiken maailman Keigoa ja Desaita ja ties mitä! Eli olisin lukenut heti, mutkun kutkun. Ja luulin, ettei kirjastossa ole, mutta kyllä olisi. Oho.


5. Delphine de Viganin No and Me:n jätin jo kerran hyllyyn, mutta nyt en jättänyt. Kerta sitä ei saa kirjastostakaan ja se pitää lukea, ihan pakko!

6. James Churchin Pohjois-Koreaan sijoittuvat dekkarit pitää tietenkin lukea. Siis ilman muuta, ehdottomasti. Niitä ei ole saatavilla kirjastosta, joten on pakko ostaa jos haluaa lukea. Ja minähän haluan.

Muuta tärkeää kirja-asiaa helmikuussa:

Opin tilaamaan kirjoja toisista alueeni kirjastoista lähikirjastooni. Neitsyttilaukseni tein Doris Lessingin The Fifth Childista ja sen sain parissa päivässä. Kuulkaa toverit, nyt on hana auki!

Vaan kumman sitä lukisi seuraavaksi: Korealaisen kuurupiilon vai Viidennen lapsen?


torstai 26. helmikuuta 2015

Ryypiskelevä sossutäti leikkii poliisia

Kannen kuva: Alamy
Kishwar Desai: Witness the Night
Beautiful Books, 2010
S. 242

Kirja on suomennettu nimellä Pimeyden lapset.

Delhissä asuva sosiaalityöntekijä Simran saa kutsun matkustaa lapsuudenseudulleen Jullunduriin, joka sijaitsee Punjabissa (hallintoalue Intiassa). 

Simranin tehtävänä on sosiaalityöntekijän roolissaan haastatella ja tukea lasta, joka on löydetty kotoaan ainoana elossa olevana, kun perheen kolmetoista muuta jäsentä on raa'asti murhattu. Poliisi pitää tyttöä syyllisenä murhiin kun taas Simran kallistuu olemaan eri mieltä.

Periaatteessa Simranin mielipiteellä ei pitäisi olla merkitystä, koska häntä ei kutsuttu Jullunduriin tutkimaan mitään murhia - hänhän ei ole edes rikospoliisi tai mikään muukaan poliisi. Jukuripäinen Simran alkaa kuitenkin tonkia tapausta ja siinä ohessa käy monen ihmisen hermoille (ajoittain minunkin, vaikka samaan aikaan diggailin hänen kapinallisuuttaan). Poliisi tuntuu haluavan vain julistaa tytön syylliseksi ja lakaista hänet pois tieltä.

Jullundurissa Simranin oma menneisyys pettymyksineen ja epäoikeudenmukaisuuksineen ponnahtaa mielen päälle. Paluu lapsuuden kaupunkiin ei ole pelkkää nostalgiaa. Se on ristiriitaisia tunteita, epäluottamusta ja tietyllä tapaa jo vierasta.

Keneenkään ei voi luottaa, mutta johonkin pitäisi voida silti luottaa saadakseen selvitettyä traumatisoituneen tytön tapauksen. Ihan tuli lukijana itsellenikin vainoharhainen olo, ja olisi tehnyt monta kertaa mieli kuiskata, että älä nyt siihen ainakaan luota.

Lisäksi olisi tehnyt mieli sanoa Simranille, että mitäs jos ryyppäisit vasta kotona Delhissä. Simranille nimittäin maistuu alkoholi. Hän on kipeästi ryypyn tarpeessa milloin mistäkin syystä - tai ehkä aina samasta syystä: ryyppy rentouttaa.

Simran ei ole välttämättä kovin rakastettava henkilöhahmo. Hän on 45-vuotias ja kiskoo tupakkaa ja viinaa. Simranin äiti marisee, kun ei ole lapsenlapsia ja yrittää naittaa tytärtään joka raossa. Minusta se oli aika hauskaa, löysin siis kirjasta myös - kenties tahatonta - huumoria, vaikka itse asetelma varsin brutaali onkin.

Desai ripottelee kirjaansa tietoutta tyttöjen ja naisten surkeasta asemasta (etenkin intialaisessa syrjäkylässä) ja läväyttää esille korruptoituneen poliisilaitoksen. Nyt kannattaa muistaa, että Intia on valtava maa, jossa luonnollisesti alueelliset (kulttuuri)eroavaisuudet ovat suuria. Jossakin muualla päin Intiaa meno tuskin on ihan noin villiä.

Pidin tästä kirjasta kovastikin, vaikka se hieman repaleiselta ajoittain tuntuikin. Witness the Night poiki lisää Simrania: samainen sosiaalityöntekijä esiintyy muissakin Desain romaaneissa. Täytyypä ottaa lukulistalle.

Muualla blogeissa:

Kuutar
Mari A.
Susa
Zephyr

maanantai 23. helmikuuta 2015

Kävelin joenvartta pitkin ja itkin


Hiljaa virtaa Thames.


Löydän hiljaisuuden sieltäkin, missä sitä ei ole. Antakaa minulle miljoonakaupunki - ja minä vaiennan sen.


- Miksei ovet aukene meille?
- Koska ne ovat lukossa?

Ikkunassakin kalterit. Oma pikku vankila.


Sweet Memories.


 Turha koputtaa oveen, en avaa kuitenkaan.


Silminnäkijä. Can you see me?


Neljä ylintä kuvaa on tältä päivältä. Muut kuvat tältä vuodelta. Pariin alimpaan lisätty elämä - tai kuolema - Photarissa.

Ps. En itkenyt.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Oodi Pakkaselle ja Rakkaudesta kuolemaan

Rakkaudesta kuolemaan on neljäs dekkari, jonka olen Pakkaselta lukenut. Saatoin ensi alkuun olla hieman hämmentynyt, koska Pakkasen tyyli oli minulle vieras. Tässä vaiheessa tuo kepeä ja ajoittain pirullisen humoristinenkin tyyli on tullut tutuksi.

Ensimmäisen kirjan luettuani kirjoitin muun muassa näin:

"Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää."

Silloin kiristi nuttura, koska en osannut suhtautua Pakkasen tyyliin. Nyt olen oppinut, että kuolema ei Pakkasen kirjoissa ole niin vakava asia, etteikö silläkin voisi vähän irrotella. Ja huomio huomio, tämä ahaa-elämyksenä, ei kritiikkinä. Sillä minä pidän tuosta hullunkurisesta suhtautumisesta nyt kun ymmärrän sen olevan osa Pakkasen kieroutunutta tyyliä. Vakavia ja kantaa ottavia dekkareita on jo ihan tarpeeksi (ja lisää tulee koko ajan), että kyllä mukaan mahtuu muunlaistakin!

Outi Pakkanen: Rakkaudesta kuolemaan
Otava/Seven, 1994/2010
S. 271

Tässäkin dekkarissa on mukana aiemmista kirjoista tuttu mainosgraafikko Anna Laine. Hän on vilahdellut enemmän tai vähemmän muissakin lukemissani Pakkasen dekkareissa, mutta näitä kirjoja voi silti lukea missä järjestyksessä tahansa.

Anna Laine tekee radikaalin päätöksen ja muuttaa yhden naisen yrityksensä Muonioon. Majapaikkakin on valmiiksi katsottuna: ystävä vuokraa lomamökkejä ja niistä yhteen Laine aikoo asettua asumaan.

Tällä kertaa ei siis hengailla Helsingin kaduilla, vaan helmikuisessa Lapissa. En ole koskaan (valitettavasti!) käynyt Lapissa, mutta Pakkanen tuo todella elävästi Lapin turistirysät iholle. Olen harrastanut laskettelua, mutta vain eteläisemmässä Suomessa tyyliin Himoksella, Messilässä jne. Tuon ajan "rinnekulttuuri" on siten tuttua minulle.

Vaan Muonioon tuntuu olevan tunkua. Samalla koneella sinne matkustaa Laineen koulutoveri ja kansanedustaja Pertti Pekkala (jolla muuten oli melko suuri rooli kirjassa Tarjoilija, pyyhkikää taulu). Eipä tiennyt Laine, miten usein hän kansanedustajaa Muoniossa saa nähdä. Muonioon liitelee myös juorutoimittaja, jolla on ihan omanlaisensa motiivit matkalleen.

Kaiken keskuksena tuntuu kuitenkin olevan omalaatuinen taiteilija Mali, joka järjestää juhlat harvoille ja valituille. Juhlissa viina virtaa ja piikit lentelevät ensin hienovaraisesti ja sitten avoimemmin. Lintufobiasta kärsivä juorutoimittaja saa hengitellä paperipussiin kerran jos toisenkin. Melkoiset bileet, joiden takia pandoran lipas avautuu ja salaisuudet lepattelevat silmille.

Kylläpä onkin hersyvä kirja, joka vie ajatukset kauas pois omasta elämästä ja hellii toisenlaisilla maisemilla ja maailmoilla - jotka kuitenkin ovat tietyllä tapaa tuttuja - kevyesti kutitellen ja kierosti naurattaen.

Sanoisin tätä hyvän mielen todellisuuspaoksi (tunnustan lukevani kirjoja myös paetakseni itseäni ja omaa elämääni). Harvoinpa voi dekkarin luettuaan sanoa, että se jätti hupsunhauskan jälkimaun. Ja minäkin haluan Lappiin laskettelemaan - nyt heti! Ja juopottelemaan ja rymyämään after ski -baariin.

Minulla on enää yksi lukematon Pakkanen (Macbeth on kuollut) hyllyssä, apua! Täytyy säästellä sitä, vaikka en usko että kovin kauan pystyn pysymään siitä erossa. Onneksi kohta on kesä ja Suomen divarit jo huutavat nimeäni.

~~~

Kannen kuva: Bryan F. Peterson/Cobris/Skoy - Sarja-asu: Leena Majaniemi

tiistai 17. helmikuuta 2015

Lasiruumiit

Kansi: ?
Erik Axl Sund: Lasiruumiit
alkuper. Glaskroppar (2014)
Otava, 2015
Suomentanut Kari Koski
S. 412
Arvostelukappale

Moni lienee kuullut Varistyttö-trilogiasta. Jos ei ole, niin tämän postauksen lopussa olevasta tunnisteesta "Erik Axl Sund" löytyy minun mietteeni kyseisen trilogian kirjoista.

Koen pakottavaa tarvetta mainita Varistytön tämänkin kirjan kohdalla, koska aion verrata sitä Lasiruumiisiin. Sitä paitsi kirjoissa on samoja henkilöitä.

Ennen varsinaista juoniselostusta ja spoilereita... vitsi, vitsi. En spoilaa! Mutta Lasiruumiit pesee Varistytöllä lattiaa. Ja nyt itse kirjaan ja syihin, miksi olen sitä mieltä kuin olen.

Nuorten itsemurhat kummastuttavat Ruotsissa. Ruumiinavauspöydälle tuntuu päätyvän harva se päivä teini-ikäinen nuori, joka on päättänyt lähteä maailmasta oman käden kautta. Erityisen hälyttävän kuolemista tekee niitä yhdistävät piirteet. Eräs merkillinen yhdistävä tekijä kuolemien välillä on bändi nimeltä Nälkä. Mutta miten ihmeessä jokin bändi voi liittyä nuorten itsemurhiin?

Tapausta ryhtyy selvittämään Varistyttö-trilogiastakin tuttu rikospoliisi Jens Hurtig. Tutkimusten edetessä paljastuu ihan omanlaisensa alakulttuuri, jossa kipukin on taidetta. Se (kipu) on lupaus kuolemasta, jonka täytyy tapahtua ravistellen ja "ohjatusti".

Sund onnistuu ansiokkaasti kuvaamaan teinien ailehtelevia ja melodramaattisia mieliä. Kun nuori on elämässään vielä vaiheessa, jossa on helposti johdateltavissa. Mutta huoli pois: Lasiruumiit ei ole mikään teiniromaani, vaikka nuorten itsemurhat ovatkin keskeisessä osassa. Vaikka kirjassa sitä teiniangstia on, niin kuitenkin sopivassa suhteessa muuhun sisältöön.

Olen yksinäinen ihminen. En lue edes sieluani ystäväkseni, sillä me emme ole muuta kuin kaksi raatoa samassa haudassa. Heroiini vahvistaa melankoliaa. Oikeuttaa sen. Tiedän, että siinä on epäsointu, mutta kaaos on yksi järjestyksen edellytyksistä.

Huumeitakin siis vedetään, mikä harvemmin innostaa minua kirjallisuudessa (tai muutenkaan), koska se on yleensä pelkkää tylsää sekoilua. Mutta tässä kirjassa huumeiden olemassaolo ei häiritse eikä kirjan keskeinen teema ole niiden vetäminen. Huumeet ovat sivujuonne, uskottavakin. Koska kyllähän niitä käytetään.

Varistyttö-trilogiassa minua häiritsi muutama seikka, joita en ala tässä toistamaan. Lasiruumiissa minua ei sen sijaan ärsyttänyt mikään. Kirja on huomattavasti selkeämpi ja ehjempi kokonaisuus (myös kielellisesti) kuin Varistyttö. Vaikka henkilöitä siunaantuu ihan mukavasti, niitä ei kerry liikaa. Lisäksi ne jäävät mieleen enkä usko, että jatkossakaan syntyy ongelmia niiden muistamisen suhteen (Lasiruumiit on trilogian avauskirja, mutta siitä enemmän postauksen lopussa).

Kirjan rakenne on melko samanlainen kuin Varistytössä: luvut ovat lyhkäisiä ja ne on nimetty paikan (tässä myös henkilöiden) mukaan. Mietin pitäisikö asiasta ärsyyntyä ja tulin siihen tulokseen, että miksi pitäisi. Kirjat (Varistyttö ja Lasiruumiit) ovat kuitenkin sisällöltään ja teemaltaan niin erilaisia, ettei ole väliä vaikka rakenne onkin samantyyppinen. Sitä paitsi miksi vaihtaa toimivaa konseptia? Kirjoittaahan esimerkiksi Peter Jameskin kirjansa samalla, hyväksi havaitsemallaan "kaavalla" (josta olen tosin motkottanut joskus blogissani, mutta se johtui siitä että luin liian monta Jamesta lyhyen ajan sisällä).

Pari pommia putosi päähäni eli Sund onnistuu yllättämään lukijan. Ainakin minut. Kovasti kyllä arvailin ja järkeilin kirjaa lukiessani, mutta varsinaisten pommien putoillessa olin silti suojaton.

Kirjan sivulieve paljastaa, että "Lasiruumiit on itsenäinen romaani ja samalla Erik Axl Sundin uuden sarjan avaus". Kyseessä on siis jälleen trilogia. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan tämä sarja tästä kääntyy. Pakko nimittäin todeta, että nyt ei ole kyllä mitään hajua!

Muualla blogattu:

Annika ei oikein lämmennyt.
Henna lämpeni.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Kuka murhasi mieheni - en kai minä itse?

Keigo Higashino: Salvation of a Saint
Alkuper. Seijo no Kyusai, 2008
Abacus, 2012
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 377

Mietin voiko Higashino räjäyttää potin kaksi kertaa. Kyllä voi.

Vuosi avioliittoa takana, mutta lasta ei näy eikä kuulu. Yoshitaka ilmoittaa vaimolleen Ayanelle, että on aika miettiä avioliittoa uudelleen. Toisin sanoen on aika erota.

"I believe it quite strongly and have no intention of changing my mind. Which is to say, I've no intention of continuing on like this if we can't have children. "
Ayane pressed her fingers to her temples. She had a headache. She hadn't seen this one coming. "Let me get this straight," she said. "You don't need a woman who can't bear your children. So you'll throw me out and switch to someone who can. That's what you're telling me?"

Pian Yoshitaka kuolee Ayanen ollessa matkoilla. Selviää, että kyseessä on myrkytys. Mutta kuka haluaa myrkyttää Yoshitakan? Muuta kuin ehkä Ayane. Vaimolla olisi periaatteessa motiivi, mutta ei mahdollisuutta murhata: hän oli satojen kilometrien päässä murhan tapahtuessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan edellisestä kirjasta (The Devotion of Suspect X) tuttu Kusanagi apunaan Kishitani. Joukkoon on nyt myös liittynyt uusi naisetsivä. Hänen nimensä on Utsumi ja hän saa tässä kirjassa oikeastaan yhtä keskeisen roolin kuin Kusanagi.

Sekä Kusanagi että Utsumi tapaavat professori Yukawaa (eli ns. Galileota) murhatutkinnan tiimoilta. Utsumi ei luota Kusanagin arviointikykyyn, koska Kusanagi on lumoutunut  Ayanesta. Voiko Kusanagi tutkia tapausta objektiivisesti, jos on ihastunut epäiltyyn?

Tällä kertaa lukijakaan ei tiedä murhaajaa. Vaikka vahvin motiivi tuntuu olevan vaimolla, voisi ehkä joku muukin olla kiinnostunut Yoshitakan murhaamisesta. Tapauksen tutkiminen on vaikeaa, koska ei edes tiedetä, miten myrkky on päätynyt Yoshitakan teekuppiin. Näyttää siltä, että kyseessä on täydellinen murha.

"You may have heard me mention the process of elimination, by which we invalidate one hypothesis at a time, eliminating all the possibilities until we're left with a single truth. However, when there is a basic error in the way we form our hypotheses, that method can lead to extremely dangerous results."

Kirjan lukeminen on kuin palapeliä kokoaisi. Eikä tarvitse koota yksin, vaan yhdessä kusanagin, Utsumin ja professori Yukawan kanssa. Yukawa on melko arvoituksellinen mies hypoteeseineen. Hän ei kerro olettamuksiaan suoraan edes poliisietsiville, koska ei halua vaikuttaa heidän arviointikykyynsä. Niinpä hän johdattelee ja vihjailee.

Kirja on tyyliltään melko samanlainen kuin aiemmin lukemani eli dialogit ovat keskeisessä osassa ja teksti on muutenkin melko lakonista ja riisuttua. Ei siis turhia lätinöitä, vaan tiukkaa asiaa ja merkityksiä, vihjeitä. Pidän kovasti tällaisesta(kin) tyylistä. Se on yllättävän eloisaa ja jopa humoristista. Tämä kirja on tunnelmaltaan astetta kevyempi kuin se aiemmin lukemani (jonka nimeä en jaksa olla koko toistamassa, kun se on niin pitkä).

Niin että kyllä, Higashino räjäytti potin toistamiseen. Pelkäsin, että kirja on liian samanlainen kuin edeltäjänsä, vaan eipä ole. Olen rakastunut - taas! Ja toivon, että joku muukin innostuisi kokeilemaan näitä kirjoja!

"Because a real debate can only happen between two people with opposing points of view."

Ps. Sivuuttakaa nuo kannen Stieg Larsson -vertaukset. Ovat ihan höpöä eivätkä sovi näihin kirjoihin. Olen Larssonini lukenut ja tykännyt, mutta en tajua miksi sitä (Larssonia) pitää hieroa naamaan. Tuo vertaus esiintyy täällä yllättävän monien kirjojen kansissa.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Viekoittelevat orkideat


On taas se aika vuodesta, kun orkideat kukoistavat Kew Gardensissa. Minulla on niitä joka vuosi tapana käydä kuolaamassa, yleensä käyn useammankin kerran (minulla on kausikortti kyseiseen puistoon). Tässä kuvia eilisen reissulta. Jaksan aina ihailla, miten eri tavoin orkideoiden kukoistus tuodaan esille vuosittain.



Minulla on itsellänikin ollut orkidea. Sain pidettyä sen hengissä, vaikka se ei kukkinutkaan kuin kerran (eli ostaessani sen). Mutta sen lehdet olivat terveet eli kaiketi se olisi jossain vaiheessa kukkinut uudemmankin kerran. En vain koskaan ehtinyt nähdä sitä, koska muutimme silloin tänne (Lontooseen). Ornan (orkideani nimi: kyllä, minä nimeän kasvit) annoin ystävälleni, jonka luona se sittemmin menehtyi.

Olen harkinnut uuden orkidean ottamista, mutta en toistaiseksi ole viitsinyt. Mahdollisista matkoista kun ei aina tiedä, enkä halua jättää sitä tänne yksin kuolemaan. Olen todella tunnollinen näissä kukkaisasioissa: mitä järkeä ottaa kasvia, jos ei voi sitä hoitaa? Hmm, meneeköhän vähän överiksi tämä minun "kukkaishoivaviettini"!

Tällä hetkellä taloudessamme asuu vain rahapuu, Perna. Se tosin kuoli jo melkein kokonaan (tyhmä minä: siirsin Pernan isompaan ruukkuun ja se homehtui), mutta sain siitä pienen osan pelastettua.

Ai niin, ja kasvaa tuossa ikkunalla ruohosipuliakin. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.


 Tuolta näyttää ulkona: ensimmäiset lumikellot ovat saapuneet!


maanantai 9. helmikuuta 2015

Äiti helvetistä

Wensley Clarkson: Whatever Mother Says...
A true story of a Mother, Madness and Murder
St. Matrin's Paperbacks, 1995
S. 266

Ei äitiys ihmisestä pyhää tee. Se on mielipiteeni, joka tuskin muuttuu (ei ole pakko olla samaa mieltä).

Yleensä saamme kuulla, kuinka isät pahoinpitelevät tai hyväksikäyttävät lapsiaan. Äidit ovat ressuikoita, jotka eivät osaa estää, kun ovat niin alistettuja. Pelkäävät. Mutta ei se aina niin mene: jotkut äidit sulkevat silmänsä, koska eivät jaksa taistella lastensa puolesta, eivät jaksa suojella. Ovat itsekin uhreja.

Tätä ei tietenkään saisi ääneen sanoa, koska voi äityli-parat, eiväthän naiset nyt sellaista. Ihan tuli mieleeni eräs jos toinenkin suomalainen tapaus, jossa äiti kyllä. Mutta voi mikä haloo nousi, kun sitä kehdattiin edes epäillä. Ei, ei ei se on väsymystä ei nainen eikä varsinkaan äiti voi. Kylläpä vaan voi - onhan noita esimerkkejä, jos viitsii avata silmänsä.

Sitten on äitejä, jotka tappavat lapsiaan. Theresa Knorr on eräs tällaisista äideistä. Lapsia piti kuitenkin vääntää peräti kuusi. Varmaan ensimmäisten lasten syntyessä Theresalla saattoi olla olemassa jotain etäisesti hoivaviettiä muistuttavaa, mutta eipä voi sitäkään varmuudella sanoa. Aikaa on kulunut liiaksi, että kukaan muistaisi saati tietäisi varmasti.

Kaksi tytärtään Theresa kidutti kuoliaaksi. Toinen heistä kenties poltettiin lopulta elävänä (Theresa käytti apureina poikiaan), että päästiin heikkokuntoisesta raadosta eroon. Theresan tytöt olivat kuollessaan jo aikuisuuden kynnyksellä eli mistään kehtosurmista ei ole kyse. Ei, kyse on pitkällisestä helvetistä, jota piti ensin elää vain päätyäkseen brutaalisti joutomaalle ruhjottuna ja nitistettynä.

Tartuin tähän kirjaan nimenomaan siksi, että minua kiinnostaa naisen pahuus. Kyllä, minä uskon että on olemassa pahuutta. Sellaiset sanonnat kuin "hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen" on usein täyttä romantisoitua potaskaa. Tai sitten kyseessä on ajatus, että tarkoitus pyhittää keinot: voi tehdä mitä tahansa - vaikka murhata - jos tarkoitus on kaunis ja "ylevä".

Noh, tuollainen romantisointi ei Knorriin edes päde: hän tappoi, koska tyttäret olivat jollain tapaa uhka hänelle. Olivat liian kauniita, ehkä. Theresa Knorrilla myös selkeästi oli aistiharhoja, hän oli ajoittain psykoottinen. Hän olisi kuulunut hoitoon.

Tämä kirja oli minulle siinä mielessä pettymys, että odotin enemmän sitä psykologista spekulaatiota ja otetta. Sitä ei pahemmin ollut, vaan kirjassa käytiin melko kronologisesti läpi tapahtumat aina lasten syntymästä kahden heistä kuolemaan. Ja siihen, kuinka nuorin tytär - ja ainut eloonjäänyt tyttö - pakenee ja yrittää ilmiantaa äitinsä. Tämän tyttären nimi on Terry.

Terryn ponnistelut äitinsä kiinnisaamiseksi tuottavat lopulta tulosta. Theresa Knorr (useita kertoja paikasta toiseen muutettuaan ja nimeään vaihdettuaan) saadaan lopulta nalkkiin ja oikeuden eteen. Samoin hänen poikansa, joiden osuutta murhiin tutkitaan (tai tutkittiin: tapaushan on jo ikivanha).

Googlettelin kirjan luettuani Terryä. Selvisi, että hänkin on menehtynyt. Hän kuoli joulukuussa 2011 ilmeisesti sydänkohtaukseen. Ei saanut siis hänkään lopulta kauan nauttia normaalista elämästä. Jos nyt sellaiseen koskaan edes pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tämä kirja ei mielestäni ole brutaali eikä tässä mässytellä raakuuksilla. Asiat kerrotaan niin kuin ne ilmeisesti olivat, mutta niihin ei jäädä rypemään. Kirjan matter of fact -tyyli mahdollistaa sen, että lukija voi pohdiskella asioita ikään kuin pelkkinä asioina ilman tunnekuorrutusta. 

Theresa Knorr Wikipediassa.

Ps. Pahuuden olemassaolon tiedostaminen ei tarkoita sitä, että kaikenlainen ilkeily ja muu on aina suoranaista pahuutta. Ei tarvitse mennä ääripäihin: asiat eivät ole joko tai. Erilaisia vaihtoehtoja on ja pahuus on vain eräs niistä. Mutta juu, minä kuulun siihen "koulukuntaan", joka uskoo että pahuutta on olemassa eikä "hyvyys" ole itsestäänselvyys.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Nerokas murhamysteeri Tokiossa

Keigo Higashino: The Devotion of Suspect X
alkuper. Yogisha X No Kensbin, 2005
Abacus 2011
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 440

Nyt on sellainen olo, etten tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Tuli nimittäin luettua varsinainen kultakimpale ihan vailla mitään odotuksia.

Kirja päätyi käsiini Charity shopissa: hyllyjä pyyhkiessään silmäni bongaavat automaagisesti japanilaisia nimiä. Sitä kautta päätyi Keigo Higashino kassiini ja samantien luettavaksi (helmikuun kirjaostoraportista taitaa tulla melko pitkä, jos tahti jatkuu samanlaisena).

Yasukon elämä on mallillaan. Hänellä on säännöllinen työ, koti ja tytär käy koulua. Rahaa ei ole liikaa, mutta riittävästi kuitenkin. Hiljainen idylli hajoaa, kun Yasukon ex-mies putkahtaa kylään. Tapahtuu jotain karmaisevaa, mistä poliisikin kiinnostuu. Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

En kerro. Se tosin selviää lukijalle melko pian. Tarinan pointti lepää siinä, että lukija tietää eli sinänsä kyseessä ei olisi edes spoileri, jos paljastaisin tuon tapahtuman.

Tässä kirjassa tutustumme poliisietsivä Kusanagiin, jonka tehtävä on selvitellä tuota aiemmin mainitsemaani tapausta (jota en siis aio paljastaa, haha - lukekaa itse kirjanne!). Apunaan hänellä on nuorempi etsivä, Kishitani. Kusanagin ja Kishitanin suhde on jokseenkin huvittava (hyvällä tavalla), mikä ilmenee etenkin dialogeissa.

Dialogit ovatkin kirjan keskeistä sisältöä. On hauskaa sanailua, mutta myös mielenkiintoisia teorioita ja spekulaatioita. Sanat eivät ole vain sanoja, vaan niiden alta paljastuu toinen sanoma. pitää vain osata tulkita se. Sanomisten (ja eleiden) tulkitsijana professori Yukawa (jota Galileoksikin kutsutaan: palaan siihen myöhemmin) on melkoinen mestari. Tässä tapauksessa häntä tosin auttaa se, että eräs mahdollinen epäilty on hänen muinainen opiskelutoverinsa.

Tapahtumat sijoittuvat Tokioon. Osan paikoista tunnistin (koska olen käynyt Tokiossa), osaa en (koska Tokio on iso kaupunki ja minä vietin siellä vain kaksi viikkoa). Minulle on nähtävästi kehittynyt tapa, että lukemisen ohessa käyn googlettamassa paikat, koska haluan nähdä ne, ja lukea niistä hieman faktaa myös. Niin tein tämänkin kirjan kohdalla eli tavallaan pääsin samalla nojatuolimatkalle rakastamaani Tokioon.

Kirjan huumori on hienovaraista ja tietyllä tapaa ylellistä. En osaa selittää, mutta olin kuolla nauruun monissa kohdissa.

"You know, chess really isn't my kind of game", Kusanagi muttered. Yukawa rolled his eyes. "Here he goes again."
"First of all, what's all this about taking your opponent's pieces and not being able to use them? They're the spoils of war! Why can't I add them to my army?"
"Don't go blaming the rules of the game. Besides, the fact of the matter is your opponent's pieces aren't spoils, they're soldiers. When you take them off the board, you're killing them. Not much use for dead soldiers." 

Mikään huumorikirja tämä ei silti ole, joskaan ei synkkyyden esi-isäkään. Pohdiskelevainen on kuvaava sana. Viipyilevä ja arvoituksellinen kuvaavat myös hyvin tätä romaania. Jos kaipaa vauhdikasta menoa ja vaaratilanteita, ei tämä kirja ole valintasi. Verta ja suolenpätkiäkään ei ole tarjolla, vaikka tokihan tässä kuollaan.

Monista "sarjadekkareista" poiketen tässä ei käsitellä juuri lainkaan etsivien yksityiselämää. Jos käsitellään, se on jollain tavalla oleellista ja perusteltua. Mitään ylimääräistä kotona menee päin peetä -juttua on turha odottaa. Ja silti, siitä huolimatta ainakin minulle syntyi suhde erityisesti Kusanagiin ja Yukawaan. Koska me ihmiset olemme myös, mitä ajattelemme. Ehkä jopa eniten juuri sitä. Mitä väliä onko kotona koira tai vaimo. Se ei ole oleellista.

Ja sitten, voiko dekkari olla kiinnostava, jos lukija tietää rikoksen? Kylläpä vaan voi, ja voi veljet ja siskot ja navetan eläimet, miten tässä viedään lukijaa, vaikka lukija periaatteessa tietää. Ainakin luulee tietävänsä. Melkoinen palapeli, sanoisin. Kun viimeinen pala asetettiin paikalleen, meinasi leuka tipahtaa. Viimeisen virkkeen luettuani mietin, pitäisikö hieman itkeä vai ehkä ei. Jessus sentään.

Loppuun pakolliset käännösfaktat.

Galileo- sarja:

The Devotion of Suspect X on ensimmäinen englanniksi käännetty kirja tätä Galileo-sarjaa. Kokonaisuudessaan kirjasarjassa on tällä hetkellä kahdeksan kirjaa, joista tämä The Devotion of Suspect X on kolmas. Kaksi ensimmäistä (joita ei siis ole käännetty enkuksi) on käsittääkseni novellikokoelmia. Ehkä niitä ei ole siksi käännetty, vaan on haluttu aloittaa kääntäminen kokonaisesta romaanista.

Toinen enkuksi käännetty kirja tätä sarjaa on Salvation of a Saint, joka on oikeasti Galileo-sarjan viides kirja. Luen sitä parhaillaan. Tästä linkistä (vie Goodreadsiin) pääset katsomaan kaikki sarjan kirjat.

Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice: A Mystery on oikeasti sarjan neljäs kirja, mutta toistaiseksi ainut englanniksi käännetty.

Pikaisten tutkimusteni perusteella ei Higashinon kirjoja ole käännetty suomeksi. Mikä harmi! Toisaalta nämä ovat mielestäni tosi helppolukuisia, joten rohkeasti vaan enkuksi lukemaan, jos vähänkin kiinnostaa. Minä olen ihan rakastunut ja innoissani Higashinosta.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Hersyvä retrodekkari

Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu
Seven, 1986
S. 266

Flunssa yllätti minut jokunen aika sitten ja havaitsin, että aivotoimintani heikkeni - onneksi vain tilapäisesti - sen seurauksena. Yritin aloittaa ties mitä kirjoja, mutta en yksinkertaisesti tajunnut mitään.

Sitten tartuin Outi Pakksen kirjaan Tarjoilija, pyyhkikää talu. Se oli täysosuma. Matkustin 80-luvun Helsinkiin ja se olikin sopivan simppeliä räkäisille aivoilleni.

Muutama aktiivinen alkaa järjestää luokkakokusta. Yhtäkään luokkakokousta ei ole saatu kasaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Sitä piti tosin kaksikymmentä vuotta odottaa.Vaan lopulta vanha jengi on taas koossa. Tosin suhteet eivät ole yhtä mutkattomia kuin ennen. Vai olivatko ne nyt ennenkään niin mutkattomia?

Yhtä kaikki, luokkakokous saadaan kasaan ja jatkoillekin päädytään kouluajoilta tutulla porukalla. Tosin pirskeiden päätteeksi yksi heittää henkensä. Kukaan ei oikein tunnu olevan pahoillaan kuolemasta. Tai ehkä jokunen on, mutta ei se ainakaan päällepäin näkynyt. Vainajasta puhutaan kuin silliaamiaisesta, joka jäi nyt tämän valitettavan tapauksen takia nauttimatta.

Kirjan tunnelma on siis melko kevyt, ajoittain humoristinen. En tosin tiedä onko huumori tahatonta vai tarkoituksellista, mutta hehetin silti välillä. Ja nautin pörräilystä Helsingin kaduilla. Lauttasaari on hyvin edustettuna romaanissa: Lauttasaari, minun rakas lenkkikeitaani. En ole siellä asunut, mutta fillarilenkkini usein johtivat sinne. Olen myös työskennellyt Larussa eli sitäkin kautta paikka on minulle tuttu. Sitä paitsi olen kotoisin Helsingistä.

Takaisin kirjaan: kuka lopulta on murhaaja? Ja miksi? Epäiltyjähän on tarjolla melkoinen joukkio. Alkoholilla on osuutta asiaan, mikä luonnollisesti mutkistaa tilannetta. Pakkanen pitää lukijan varpaillaan loppuun saakka.

Sanoisin, että mainio retromeininki tässä kirjassa. Tuli ajoittain jopa nostalginen olo tuon menneen ajan yksinkertaisen tuttuuden edessä. Jopa (puhelimella) soittaminen oli nostalgista, kun numeroita kierrettiin. Näppäinpuhelimet eivät olleet vielä tuolloin kovin yleisiä. Saatan nähdä silmissäni ne ihanat vanhat kiekkopuhelimet. Meidän kotona oli sellainen vihreä. Onnekas olen, sillä hyllystäni löytyy vielä muutama lukematon Pakkanen!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Silver Bay

Jojo Moyes: Silver Bay
Hodder & Stoughton, 2007
S. 390


Kylläpäs onkin Lontoo kuvattu rumasti tässä kirjassa. Lontoo on synkkä ja masentava työnarkomaanien kehto, jossa ei ole sijaa auringonpaisteelle saati rentoilulle. Noh, monelle Lontoo varmaan sellainen onkin.

Minuakin alkoi koko kaupunki etoa kirjassa, joten onneksi ei tarvinnut siellä pahemmin olla. Suurin osa kirjasta nimittäin vietetään Australiassa, kuvitteellisessa rannikkokaupungissa nimeltä Silver Bay.

Kirjan Silver Bay sijaitsee Australian itärannikolla, New South Walesissa. Eräiden nimiväännösten ja etäisyyksien perusteella olettaisin, että jossain Wollongongin tienoilla. Hälärit soivat päässäni, koska olen ollut Wollongongissa ja tuo osa itäistä rannikkoa on muutenkin tuttua road tripiltä. Kirja siis herätti ihan kaamean matkakuumeen Ausseihin!

Silver Bay alkaa melko verkkaisesti. Turisteille - niille vähäisille - on tarjolla delfiininkatselukierroksia merellä. "Delfiinitourit" muuttuvat valaskierroksiksi, kun valaat saapuvat vuosittaisille vaelluksilleen. Moyes kuvailee hartaudella ja sivuja säästämättä näitä kierroksia, elämää uneliaassa Silver Bayssa ja siinä ohella tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin. 

Liza on muuttanut Lontoosta tyttärensä, Hannahin, kanssa Silver Bayhin tätinsä, Kathleenin, hoteisiin. Kathleen pyörittää pientä hotellia rannikolla. Mikään rahasampo se ei ole, mutta toimeen tullaan. Liza työskentelee Ishmael-nimisellä aluksellaan kipparina tehden delfiini- ja valaskierroksia. Päällepäin elämä vaikuttaa varsin mukavalta.

Joten miksi Liza on niin surullinen, melkein mykkä ja iloton. Hannah kärsii äitinsä hiljaisesta ankaruudesta, mutta onneksi Kathleen suo enemmän vapautta tytölle. Minua alkoi kirjan edetessä ottaa päähän Lizan rypeminen ja itsepäinen kaiken kieltäminen Hannahilta. Mitä niin kamalaa siellä Lontoossa oikein tapahtui, että pitää olla tuollainen?

Luonnollisesti se selviää ajallaan, mutta siihen vaaditaan ulkopuolinen sysäys, pakote. Tuo laukaisin ilmestyy Silver Bayhin komean Miken muodossa. Mike saapuu näennäisesti lomailemaan, mutta miehellä on kyllä ihan muut metkut mielessä. Melko ennalta-arvattavat ovat nuo metkut jo lukijalle siinä vaiheessa, mutta olikin kiinnostavaa seurata, miten Mike ujuttaa lonkeronsa tuohon piskuiseen kaupunkiin. Ja miten Silver Bay lopulta muuttaa häntä. Ehkä liian myöhään kuitenkin?

Kirjassa on useampi kertoja eli näkökulma vaihtelee aina pikkutytöstä (Hannah) Silver Bayhin tunkeutuneeseen vieraaseen (Mike). Myös Kathleenilla, Lizalla ja paikallisella kipparilla, Gregillä, on omat sijansa kertojina. Näkökulman muuttuvuus tuo mukavaa vaihtelua kirjaan eli se toimii mielestäni hyvin.

Moyes käsittelee kirjassaan myös mielenkiintoista aihetta: missä määrin luonto pitää ottaa huomioon ihmisen ahneuden edessä. Voiko ihminen tuosta noin vaan pistää kaiken sileäksi? Entä ovatko vastustajat vain viherpiipertäviä kehityksen jarruja, jotka pelkäävät muutosta? Muutosta, joka kuitenkin joskus tulee. Itse mietin, onko pakko tulla - siis sen muutoksen: miksi sen pitäisi tulla, mikä ihmeen itseisarvo se on. Tämä kirja herätteli siis monenlaisia ajatuksia sen ihmissuhdemättöosuuden ohessa.

Sanoisin silti, että tämä on tällä hetkellä lukemistani Moyesin kirjoista heikoin. Ei missään nimessä huono, mutta niihin kahteen muuhun lukemaani verrattuna... en osaa sanoa. Ehkä tämä oli aivan liian ennalta-arvattava. Ja juu, Liza kävi minun hermoilleni. Siis että voikin ihminen tehdä sekä oman että lapsensa elämän vaikeaksi, aargh.

Eden, NSW, Australia.

~~~

Aiheeseen liittymätön loppulätinä, jonka laukaisijana toimi tällä hetkellä luvussa oleva kirja, jossa äiti tappaa lapsiaan.


Olen monesti todennut, etten pahemmin lue chick littiä. Se on ihan totta eikä se johdu siitä, että halveksisin kyseistä genreä. En halveksi: olen melko moniruokainen lukija ja olen oppinut, että melkein mistä tahansa genrestä voi löytyä se tietty tyyli ja tapa, joista pitää. Jopa sotakirjoista. Chick lit ei ole pelkkää shoppailua, bilettämistä ja miesten metsästämistä, jotka siis ovat minulle iso turn off.

Chick lit -kirjoja en myöskään jaksa isoina annoksina, mutta se ei johdu genrestä, vaan omista intresseistäni. Minua kiinnostaa enemmän toisenlaiset kirjat ja luonnollisesti tulee luettua enemmän sitä, mikä kiinnostaa enemmän. Enemmän enemmän enemmän tuli oikein kolmesti yhdessä virkkeessä.

Olen viime aikoina miettinyt, miksi luen tietynlaisia kirjoja. Ja yleensäkin sitä, miksi kirjamakuni on mitä on. Kryptinen, lyhyen kaavan vastaus: miksi joku tykkää valkosuklaasta, mutta ei tummasta suklaasta. Maitosuklaa menettelee, jos siinä ei ole rusinoita.

Ja mitä se kirjamaku sitten kertoo ihmisestä? Arvaa mitä: mitä tahansa. Sitä ei tiedä kuin lukija itse. Muut voivat vain spekuloida ja esittää arvauksia omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin. Ne voivat olla aika kaukana toisen ihmisen motiiveista.

Ps. Palaan mahdollisesti tähän asiaan vielä myöhemmin.

Ps. II Ulkokuosi on taas muuttunut. Jos on valittamista, niin sana on vapaa ja jopa pakollinen. Ei ole tarkoitus tehdä blogin lukemisesta hankalaa tmv.