keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Koskettava kertomus elämän katoavaisuudesta

Laura Save: Paljain jaloin
Wsoy 2013
S. 380
(Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen)
Kirja on pyytämäni arvostelukappale.

Miltä tuntuisi sairastua syöpään, kun on vielä koko elämä edessä? Tai ainakin oli luulo, että on.

Ja sitten ei ehkä olekaan. Kun tajuaa, että voi tiputtaa ehkän pois. Jäljellä on vain epämääräinen aika, jota ei kukaan voi etukäteen ennustaa.

Näitä pohtii Laura Save kirjassaan Paljain jaloin, kun polven kierukkavammaepäily muuttuu tarkempien tutkimusten jälkeen luusyöväksi, osteosarkoomaksi.

Diagnoosi pistää Lauran koko elämän uusiksi. Miten käy lääketieteen opintojen, miten syöpä vaikuttaa parisuhteeseen ja Otso-poikaan?

En ole kamalasti uhrannut energiaani "miksi juuri minä" - tai "mitä olen tehnyt väärin" -mietintöihin. Johonkin on jokaisen kuoltava ja minulla se näyttäisi olevan tämä syöpä. Jos olisin elänyt 1300-luvulla, olisin minun onnellani saanut ruton.

Saven teksistä paistaa toiveikkuus kirjan loppuun asti. Toiveikkuus tosin muuttuu matkalla. Jossakin vaiheessa kirjaa Save ei enää ajattele parantuvansa. Hän on ymmärtänyt, että hänen osteosarkoomansa on jotakin sellaista, jonka etenemistä voi kenties hidastaa, mutta ei kokonaan pysäyttää.

Save kirjoittaa huumorin olevan tärkeä defenssi, tapa käsitellä sairautta ja elää sen kanssa.

Kun sanoo puolisolleen kalenteria selaten "Ei me kyllä nyt taideta ehtiä kylään sinne tädille, kun minulla on se amputaatio" tai "Hei, tuliko mun jalka mukaan?" , niin se on siinä määrin absurdia, että kyllä meillä on hirnuttu kyyneleet silmissä. Kumpikaan ei enää tiedä ovatko kyyneleet vuotaneet kauhusta vai tilannekomiikasta.

Kategorioimisesta pitävä ihminen survoisi tämän kirjan kaiketi ns. misery lit -laatikkoon. Itse luen paljon sen tyylistä kirjallisuutta, mutten mielelläni aktiivisesti käytä termiä misery lit (blogissani nämä tällaiset kirjat kulkevat kategoriassa elämäkerrat/muistelmat).

Olen ymmärtänyt (voin toki olla väärässä), että kyseinen termi saa monissa aikaan inhoreaktion. Eihän tuollainen kirjallisuus ole muuta kuin sosiaalipornoa - vieläpä huonosti kirjoitettua sellaista. Pelkkää mässäilyä ja kauhistelua toisten ongelmilla, varsinaista kauhistelukirjallisuutta!

Minua hämmentää moiset kommentit, jotka usein tulevat henkilöiltä, jotka eivät edes tämäntyyppistä kirjallisuutta lue. Tai ovat lukeneet ehkä muutaman teoksen ja sen perusteella leimaavat koko genren.

Erikoista on myös se, että harvemmin ns. julkisuuden henkilöiden kirjoja pidetään sossupokena (paitsi jos nyt joku Tuksu kirjoittaisi kirjan, mutta tyyliin Niininstön muistelmat tuskin sellaista leimaa saisivat), mutta tällaisten "tavisten", joista ei kukaan ole ennen kuullut, koetaan sitten vain sensaationhakuisina huomiohuorina.

Itse en löytänyt Saven romaanista sosiaalipornoa edes mikroskoopilla etsiessäni. Sen sijaan löysin syöpään sairastuneen älykkään ja pohtivaisen nuoren naisen, joka kamppailee tunteidensa ja kipujensa kanssa.

Save analysoi ja pohtii elämäänsä päiväkirjamaisissa lyhyissä merkinnöissä, jotka vaihtelevat epätoivosta toivoon ja pieniin onnenhetkiin. Save kirjoittaa hoidoistaan, siitä miltä ne tuntuvat. Miltä tuntuu olla sairaalassa saamassa sytostaattihoitoa.

Nämä ovat asioita, joita harva on kokenut. Harva on myöskään tosissaan suunnitellut omia hautajaisiaan tietoisena siitä, että lähtö on lähempänä kuin ehkä uskoisikaan. Miltä tuntuu elää, kun tietää kohta kuolevansa? Miltä tuntuu olla nuori ja elämäniloinen ja tietää kuolevansa ennemmin eikä myöhemmin? Miten sen tiedon kanssa voi elää?

Minä elin näitä tunteita Saven kanssa, sillä kirja herätteli minuakin pohdiskelemaan samoja kysymyksiä kuin hänkin. Ja minun teki pahaa Saven puolesta. Tuntui pahalta, että niin elämänhaluinen ihminen ei saa elää.

Minun teki pahaa Saven puolison, Sofian puolesta. Miltä tuntuu elää tietäen, että menettää rakkaansa?

Kirja on kirjoitettu puhekielellä. En yleensä ole puhekielisten kirjojen ystävä, mutta tässä kirjassa se (puhekielisyys) toimii. Se tuo Saven lähemmäs, synnyttää kirjaan keskustelevan tunnelman: Olen Lauran kanssa kahvilla tai vaikkapa istun hänen sänkynsä vierellä, ja hän kertoo minulle kuulumisiaan. En usko, että puhtaalla kirjakielellä olisi tällaista tunnetta saatu aikaiseksi.

Jos nyt jotain moitetta on pakko antaa, niin kenties tekstistä olisi voinut perata selkeät kirjoitusvirheellisyydet ja tarkistaa relatiivipronomien käytön. Toisaalta puhekielessä pätee hieman eri säännöt kuin kirjakielessä, esimerkiksi sanojen päätteet yleensä putoavat pois puhekielessä.

Laura Save kirjoittaa toivovansa, että kirja "toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Paljain jaloin on liikuttava ja koskettava kirja, jonka sivuille vuodatin muutaman kyyneleen.

Lisäkseni kirjan on lukenut ainakin Annika, Maija, Peikkoneito ja Suketus. Aamulehti kirjoittaa mielestäni kuvaavasti Saven romaanista, kannattaa lukea.

~~~


14 kommenttia:

  1. Sain vilunväreitä kun luin tätä arviotasi... Kirja palautui taas niin tuoreena mieleen. Mullekin tuli ihan sellainen fiilis, kuin Laura olisi hyvä ystävä ja nyt hän on poissa. Voi Sofiaa ja Otsoa!

    Minun on hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kehtaavat nyrpistellä kirjallista nenäänsä tällaisten teosten äärellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tuntuu ehkä hassulta sanoa, mutta kirja on tosiaan todella eloisasti kirjoitettu kaikkien tunteineen.

      Ehkä jotkut arvostavat yli kaiken kieltä ja toivovat sen olevan aika tarkasti tietynlaista, omat standardit täyttävää. Siinä ei sitten jää paljon liikkumavaraa, kun jotkut kirjat tyrmätään pelkän kielellisen tyylinsä takia.

      Poista
  2. Tämä on alkanut siirtyä "en pysty lukemaan tätä" - listalta "pakko lukea!" - listalle. Kiitos hyvästä ja pohdiskelevasta arviosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, suosittelen kyllä tämän lukemaan! Minä olen varsinainen sairauskammoinen ja syöpähän olisi pahin painajaiseni, mutta kumma kyllä tätä lukiessa en niin kamalasti pelännyt. Sen sijaan tuli kyllä mietiskeltyä monia muita asioita.

      Poista
  3. Mä olen ajatellut, että tätä kirjaa en pysty lukemaan.

    Jostain syystä voin lukea kirjoja, joissa tapahtuu kauheuksia, mutta jotka voin etäännyttää kauemmaksi itsestäni.

    Mutta hieno kirjoitus kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ei tietenkään kannata väkisin lukea. Itsehän sitä itsensä parhaiten tietää ja tuntee. :) Tunnustan, että minäkin pelkäsin sitä, miten tällainen sairauskammoinen kirjan kokee. Saanko ns. itsekin syövän kirjaa lukiessa.

      Noh, en saanut vaikka olenkin pohtinut epämääräisen luisen möykyn ilmaantumista polvilumpiooni. Se ei kuitenkaan ole kipeä ja on ollut siinä jo aika kauan. Joku harmiton möykky, jolle olen löytänyt loogisen (ja vaarattoman) selityksen googlettamalla :D

      Poista
  4. Kiitos hienosta kirjoituksesta, vahvisti vain enemmän haluani lukea tämä kirja. Sitten joskus kun on vähän enemmän rohkeutta.

    Vierastan itsekin tuota misery lit -termiä, koska se antaa hirveän negatiivisen leiman siihen ympättäville teoksille. Kun kuulin tuon termin ensimmäisen kerran, ajattelin etten ikinä halua lukea kyseisen kategorian kirjoja, mutta sittemmin olen viisastunut. Miten paljon kurjuutta ja kauhistelua pitää kirjan sivuilla olla, että se lasketaan tuohon genreen? Onko esimerkiksi sellainen misery litiä, jossa kerrotaan millaista on perheellä, jonka lapsi on autistinen? En pidä sitä ollenkaan huomionhakuisena, haluaisin ainakin itse lukea myös tavallisten ihmisten kertomuksia elämästään. Mielestäni on myös tärkeää, että löytyy teoksia, joista Saven ajatusten tapaan voi saada vertaistukea. Kaikillahan meillä on pieniä ja suuria ongelmia elämässämme, ja niitä tulisi käsitellä ihan yhtä lailla kuin hauskoja ja ihania asioita. Koko genreä ei kannata parin huonon kokemuksen takia leimata, sehän olisi sama jos lukisi Twilightin ja tuomitsisi kaikki vampyyrikirjat samanlaiseksi hötöksi. Siksi tuo misery lit -termin käyttäminen taitaa olla suurin ongelma, ainakin minun puolestani sen voisi heivata menemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suvi, suosittelen ehdottomasti lukemaan jossain vaiheessa, kun se itselle tuntuu sopivalta!

      Wikipedia määrittelee Misery littiä näin:

      http://en.wikipedia.org/wiki/Misery_lit

      "Works in the genre typically—though not exclusively—begin in the subject's childhood, and very often involve suffering some wrong, physical or sexual abuse, or neglect, perpetrated by an adult authority figure, often a parent."

      Minä siis luen melko paljon tuollaisia kirjoja. Niissä saattaa tausta (lyhyesti sanottuna kamala lapsuus) olla sama, mutta muuten niiden kirjo on hyvinkin erilainen.

      Osa käsittelee mielenterveysongelmia, osa on puhtaita "selviytymistarinoita", aina eivät loput ole kuitenkaan onnellisia jne.

      Eli kirjo valtava ja toki joukkoon mahtuu huonosti kirjoitettua/toimitettua tavaraa, mutta myös hyvin kirjoitettua. En ole vielä löytänyt yhtäkään genreä, joka olisi ns. läpeensä huono.

      Olen siis ihan samaa mieltä kanssasi eli on typerää leimata koko genre muutaman kirjan perusteella. Ja Misery litillä on tosiaan ikävä sivukaiku, joten siksi en itse edes käytä sitä termiä aktiivisesti (ja voisin kanssasi heivata sen mäkeen!).

      Itse koen, että näitä tällaisia kirjoja tarvitaan monestakin syystä eikä vähiten tiedon antajina ja lisääjinä sekä vertaistukena.

      Poista
  5. Tämä on kyllä järisyttävä lukukokemus, jota minä en osannut enkä halunnut ajatella pelkästään kirjallisten ansioiden tai heikkouksien mukaan. Kyse oli kokonaisvaltaisemmasta asiasta, empatiasta ja suuresta tunnelatauksesta. Minusta tämä kirja on ennen kaikkea aito ja oma itsensä, ja jos se voi edes yhdelle lukijalleen olla vertaistuen muoto, sen olemassaololla on mielestäni 100% oikeutus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään mielestäni käsitellyt kirjaa pelkästään sen kielellisten seikkojen perusteella. Halusin kuitenkin kirjoittaa niistä, koska nämä kielelliset ansiot tai ansiottomuudet ovat olleet esillä liittyen juurikin tällaiseen kirjallisuuteen. :)

      Poista
  6. Hyvä postaus, kiitos sinulle.
    Jäin miettimään....
    Elämä on niin epäoikeudenmukainen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, elämä on epäoikeudenmukainen ja saman huusi Laurakin ulos pahimpina hetkinään. En ihmettele miksi.

      Poista
  7. Uih. Taas tällainen koskettava postaus tästä kirjasta. On pakko tämä lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suositan kyllä kovasti. Tiedän, että arvostat kaunista ja puhdasta kieltä, mutta älä odota sitä tämän kirjan kohdalla.

      Joidenkin mielestä tarina ei voi koskaan olla kieltä tärkeämpi. Itse ajattelen toisin (ellei nyt ole ihan imbesilli ja epämääräinen teksti kyseessä, mutta aika harvoin kirjoissa on ;)

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.