Kolmen vuoden turpakeikka

John Fenton: Please don't make me go
HarperElement 2008
S. 344

Ennen kuin ryhdyn ruotimaan itse kirjaa, haluan kertoa suhteestani ns. kurjuuskirjallisuuteen.
Luen parhaillaan misery littiä käsittelevää kirjaa. Minähän luen melko paljon misery lit -kirjallisuutta.

Joidenkin mielestä kyseinen genre ei ole kirjallisuutta lainkaan: ainoastaan kurjuuskertomuksia siitä, kun oli niin vaikeaa ja sitä sitten kauhistellaan.

Kyllä, misery litissä on selkeästi havaittavissa oleva kaava: ongelmat (yleensä väkivalta ja/tai seksuaalinen ja henkinen hyväksikäyttö), niissä eläminen ja (usein) lopulta selvityminen jollakin tavalla.

Jotkut ihmettelevät, miksi näissä kirjoissa on aina "onnellinen" loppu. Well, ei ole aina, mutta usein kyllä sellainen loppu, ettei ihan hautaan asti olla päädytty. Eihän kyseinen henkilö olisi muuten kirjoittamassa tarinaansa.

Harhaluuloa on myös se, että misery lit -kirjat olisivat kieleltään kömpelöitä ja muutenkin huonosti kirjoitettuja. Ihan samalla tavalla tähän genreen kuin mihin tahansa muuhunkin mahtuu monentasoisia teoksia: on huonosti mutta on myös hyvin kirjoitettuja. Itse olen lukenut molempia.

Tämä John Fentonin kirja asettuu hyvin kirjoitetulle akselille. Ensimmäisen miinuksen annan tosin kirjan nimestä. Please don't make me go ei kuvaa kirjaa ollenkaan. Jumalainen selkäsauna olisi kuvaavampi. Tai kolme vuotta turpakeikalla. Silmä silmästä?

Tämä kirja on erityisen väkivaltainen, mutta tässä turpaan saavat lähes kaikki (paitsi katolisen poikakoulun veljeskunta) eikä vain itse John. Johnin isä on väkivaltainen, hän hakkaa lähinnä Johnin äitiä.

Erään kerran John ei enää kestä katsoa moista väkivaltaa ja hän nousee isäänsä vastaan. Yksi kerta on liikaa ja tarpeeksi: isä passittaa pojan oikeuteen, jossa John tuomitaan kolmeksi vuodeksi St. Vincentin koulukotiin.

Tämä kirja keskittyy lähes yksinomaan noihin koulukotivuosiin. Eletään 50-luvun loppua ja väkivalta kukoistaa kirkollisessa kasvatuslaitoksessa. Säännöt ovat ankarat ja selkäsaunan saamiseen veljiltä riittää joskus pelkkä tekosyykin.

Ainoa tapa pärjätä kyseisessä laitoksessa on opetella pitämään huoli itsestään, vastata väkivaltaan väkivallalla. Siihen kierteeseen John joutuu. Mutta miksi kaikista väkivaltaisista taustoista ja näennäisesti samassa kasvuympäristössä varttuneista ei tule tappelupukareita?

Vastaus on temperamentti. Kirjassa ei suoranaisesti käsitellä temperamenttia, mutta se näkyy kirjassa muun muassa Johnin ja hänen läheisen ystävänsä, Bernien, eroavissa ajattelutavoissa.

Samoin John käy sisäistä kamppailua siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Toimiessaan alttaripoikana John tulee läheiseksi Isä Delaneyn kanssa, joka yrittää omalla tavallaan auttaa Johnia tekemään viisaita päätöksiä ja jaksamaan muutenkin.

Mitään suoranaisia viisauksia ei tästä kirjasta löydy, vaan lukija voi itse päättää haluaako pureskella ja pohtia lukemaansa vai vain vetästä kirjan ns. kerralla loppuun. Itse pidän kirjoista, jotka herättelevät minua ajattelemaan. Kirjahan ei välttämättä pääty siihen, kun sen kannet sulkee.

Itse jään monesti puimaan kirjan loputtuakin sen tapahtumia, tehtyjä päätöksiä jne. Mietin, miksi joku toimi niin kuin toimi, miten ehkä olisin itse toiminut. Voiko sellaista edes tietää? Millainen temperamentti minulla on (olen lukenut paljon temperamenttiin liittyvää kirjallisuutta, eräs hyvä on Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittama teos Temperamentti) jne.

Lisäksi tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja lähinnä sen aikaisen katolisen koulukodin toimintaan. St. Vincent's ei suinkaan ollut ainoa koulukoti, jossa oppilaita piestiin. Minulle tuttuja olivat myös paikat Lontoossa. John Fenton esimerkiksi asui Ealingissa.

Kirjan kielestä sitten: se on hyvää englantia ja Fenton käyttää sanoja monipuolisesti. Jouduin jopa turvautumaan sanakirjaan pari kertaa ja opin muutaman uuden sanan. Mutta Fenton olikin intohimoinen lukija ja kirjallisuuden ystävä.

Ensimmäisen miinuksen lisäksi annan vielä toisen miinuksen kirjan väkivallasta. Se kävi ajoittain hermoilleni, mutta toisaalta Fentonin elämä koulukodissa(kin) oli pelkkää väkivaltaa, sen uhkaa, vallankäyttöä, hierarkioiden tarkkailua jne.

~~~

Kannen kuva Lucy Goodhart/Millennium Images

Kirjan kansi on tyypillinen misery lit -kansi. Kannet ovat yleensä valkoisia ja niissä esiintyy lapsi. Minulla ei ole erikseen misery lit -kategoriaa, koska en pidä kyseisestä termistä. Survonkin nämä tällaiset kirjat kategoriaan elämäkerrat-muistelmat.

Habibi

Graig Thompson: Habibi
Faber & Faber 2011
s. 672

En pahemmin lue sarjakuvia, mutta olen tässä viime aikoina alkanut hiljalleen työntää lonkeroitani sillekin saralle.

Habibi oli minulle nimenä ennestään tuttu ja olen ollut siitä kiinnostunut sen julkaisemisesta saakka.

Dodola ja Zam (jota Dodola myös Habibiksi kutsuu) ovat pakolaisorjia, joiden tiet kohtaavat sattumalta. Dodola" adoptoi" pienen Zamin ja alkaa hänelle äidiksi, vaikka on itsekin vielä lapsi.

"Sprawling across an epic landscape of deserts, harems, and modern industrial clutter, Habibi tells the tale of Dodola and Zam, refugee child slaves bound to each other by chance, by circumstance, and by the love that grows between them."

Yllä oleva lainaus kertoo kirjan raamin kertomatta lopulta oikeastaan mitään, mikä on yksinomaan hyvä asia. Yllätyin monta kertaa kirjaa lukiessani. Kauhistuin Zemin tekemää valintaa ja odotin pitkään, että se olisi ollut vain pahaa unta. Kunnes tajusin, ettei se ollut.

Muitakin yllätyksiä kirja tuo edetessään. Tämä on sellainen kirja, että jos ei siitä ennestään pahemmin mitään tiedä, se kyllä onnistuu yllättämään useasti. Koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuu kääntäessään sivua.

Varsinainen tarinan rinnalla kulkee toisia tarnioita, Dodolan kertomia tarinoita. Nämä tarinat ovat usein mielenkiintoisia, mutta niiden runsaus alkoi jossain vaiheessa rasittaa minua.

Kirjan alussa tarinan katkeaminen ja hyppääminen muihin tarinoihin sekoitti päätäni. Tottuessani kirjan tyyliin alkoivat tarinat kiinnostaa ihan eri tavalla. Loppua kohden aloin kuitenkin taas hyytyä siihen, että jatkuvasti kirjan ns. pääjuoni katkesi.

Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja Raamatusta ja Koraanista, viittaukset on luettavissa kirjan lopusta. Minua uskonnollisuus rasitti, vaikka periaatteessa voin ymmärtää sen merkityksen kirjassa.

En oikeastaan osaa selittää, miksi ne (uskonnot) minua rasittivat, sillä luenhan (olen kiinnostunutkin) kirjallisuutta, jossa uskonto on mukana muodossa tai toisessa. Ehkä se tympäisikin minua vain tämän tyylisessä ilmaisutavassa. Tai sitten syy ei ollutkaan uskonnoissa, vaan siinä että tarinat katkaisivat tarinan liian tiuhaan.

Habibi on melkoinen järkäle lähes seitsemälläsadalla sivullaan. Sivumäärää ei kuitenkaan kannata kauhistua, sillä kirja kertoo kuvin suurimman osan ja tekstiosuudet ovat melko lyhyitä. Kuvien katseleminen veikin minulta kauemmin kuin tekstien lukeminen.

Ja voi mitkä kuvat, voi mikä visuaalinen kokonaisuus kukin sivu jo yksinään oli. Tyhjää kohtaa kirjasta ei juurikaan löydy, sillä ns. vapaat alueet oli koristeltu kauniisti ornamentaalisin kuvioin. Prosessigalleriasta pääsee katsomaan kirjan kuvien valmistumista.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut ainakin Norkku (Nenä kirjassa), jonka mielestä Habibi on "monta kirjaa yksissä kansissa." Olen samaa mieltä.

Salla kiinnittää arviossaan huomiota kirjan lukuisiin teemoihin sekä vaikuttavaan piirrostyöhön. Hänen mietteisiinsä on helppo yhtyä.

Minna (Oota, mä luen tän eka loppuun) kirjoittaa: "Thompsonin tyylissä pidin valtavasti siitä, että hän kertoo tarinoita, eikä yritä opettaa. Hän kysyy enemmän kuin vastaa." Tekisi mieli tähän sanoa Amen, sanonkin.

Luulen, että saisin tästä kirjasta enemmän irti, jos lukisin sen toisenkin kerran. Varmaan luenkin, mutta en nyt heti putkeen.

Kirjablogikirjasta, blogeista ja bloggaamisesta noin yleisesti

Katja Jalkanen, Hanna Pudas: Rivien välissä, kirjablogikirja
Avain 2013
S. 168
Kirja on pyytämäni arvostelukappale.

Varoitus: tämä arvio on erittäin subjektiivinen. Kirjoitan lähinnä mietteistä, joita tämä kirja minussa herätti (ja nähtävästi lähdin rönsyämään ihan holtittomasti).

Nostan esille sellaisia asioita, jotka minua erityisesti kiinnostavat ja ignoraan hävyttömästi vähemmän kiinnostavat. Kaiken kukkuraksi höpisen itsestäni enemmän kuin kirjasta.

Ote kirjan takakannesta:

Kirjablogit: lukupäiväkirjoja, kirjallisuuskritiikkiä vai kaikkea kehuvaa hymistelyä sosiaalisen median pyörteissä?

Kirjabloggaajat ovat monien rivien välissä. Kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle suhteessa kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun, kirjavinkkaukseen sekä sosiaaliseen mediaan.

Kirja onnistuukin tavoitteessaan hyvin. Jalkanen ja Pudas avaavat kirjablogien monet kasvot, tuovat esille blogien monimuotoisuuden.  Vaikka kussakin kirjablogissa se punainen lanka on melko samanlainen (eli pääpaino kirjoissa), kaikista löytyy kyllä se persoonallinen ääni ja ote.

Tätä kirjaa lukiessa minut valtasi tuttuuden tunne. Tunnistan itseäni monissa kohdin, vaikka en osallistunutkaan kirjabloggaajille lähetettyyn kyselyyn. Tarkoitukseni kyllä oli, mutta norsunmuistini havahtui vasta deadlinen jälkeen.

Tämä kirja ei välttämättä tarjoa mitään kovin uutta kirjabloggaajille. Sen lukeminen oli silti tietyllä tavalla nostalgista. Kirjassa mainitaan monia kirjabloggaajien tekemiä tempauksia. Osassa olen ollut itsekin mukana, osassa en.

En esimerkiksi ole koskaan osallistunut Blogistanian Finland- tai muihinkaan äänestyksiin. Olen kyllä seurannut niitä sivusta, mutta en koe lukevani riittävästi suomalaista kirjallisuutta voidakseni osallistua äänestykseen.

Minulle kiinnostavinta tässä kirjassa olivat pohdiskelut kirjablogien merkityksestä sosiaalisessa mediassa (inhoan muuten tuota termiä, hyh). Samoin mielipiteet ja mietteet siitä, mitä kirjabloggaajat kirjoittavat: ovatko arviot kritiikkejä vai kirja-arvioita.

Monet kirjabloggaajat, minäkin, painottavat, etteivät ole kriitikkoja eivätkä kirjoita kritiikkejä. Tämä nähdään minusta usein ja ihan turhaan negatiivisena pesäeron tekemisenä. Itse arvostan kriitikon työtä ja ammattitaitoa. Minulla ei ole ammattitaitoa kirjoittaa kritiikkejä, joten en edes kuvittele sellaisia kirjoittavani.

Eräänä ongelmana nähdään kustantamojen ja kirjabloggaajien yhteistyö. Kirjablogikirjassa tuodaan esille se seikka, että kirjat ovat osa tiedottamista. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Itse olen opiskellut viestintää (markkinointi- ja kulttuurien välinen) ja tiedotusoppia.

Mainonta ja markkinointi on aina valvottua ja tavoitteellista. Tai sen pitäisi olla. Kustantamoilla ei ole harmainta aaivstustakaan siitä, miten kirjabloggaajat (tai kriitikotkaan) kirjan kokevat ja miten sitä käsittelevät. Jos kirja tulee pyytämättä, sitä ei edes välttämättä lueta.

On tietenkin hyvä pohtia, miten kirjablogit voivat nyt ja ehkä tulevaisuudessa vaikuttaa kirjallisuuskenttään, sillä kliseisesti sanottuna maailma muuttuu ja uusia trendejä ja ilmiöitä syntyy ja kuolee. Joskus ne voivat ravistella kovastikin markkinarakenteita. Mielikuvituksettomasti vertaan esimerkiksi cd-levyjen yleistymiseen, jolloin ns. tavalliset c-kasetit jäivät hiljalleen historiaan.

En nyt kuitenkaan näkisi, että kirjabloggaajat ovat syrjäyttämässä kriitikoita. Kirjablogit ovat yksi lisä alati laajenevassa kentässä. Ei myöskään voi pitää kirjabloggaajien syynä sitä, että media itse supistaa kirjakritiikkejään lehdissään.

Aloitin kirjabloggaamisen vuonna 2006. Sitä ennen minulla oli jo blogi, joka oli lähinnä päiväkirjamainen avautumisblogi. Blogistania on siis minulle melko tuttua maaperää noin muutenkin kuin kirjablogien kautta. 

On ihan selvää, että blogistanian sisällä syntyy ns. sisäpiirejä. Kirjablogit eivät ole mikään poikkeus siitä. Ihmiset luonnollisesti lukevat (ja kommentoivat) sellaisia blogeja, joissa on itselle kiinnostavia aiheita.

Sama juttu kirjojen suhteen: minä pyrin lukemaan kirjoja, joista kuvittelen, että voisin pitää. Tuntuisi jotenkin hassulta alkaa lukea kirjaa, joka ei kiinnosta pätkääkään etenkin kun maailmassa on niin paljon kirjoja, ettei kaikkia kuitenkaan ehdi lukemaan. Ihana valinnanvapaus!

Suosittelen Rivien välissä kirjaa kaikille, joiden mielestä kirjablogit ovat sitä ja tätä ja kaikki samanlaisia. Lisäksi jos kirjan takakannessa esitellyt aiheet kiinnostavat, kannattaa kirja lukea. Ei ole merkitystä onko lukijalla kirjablogia tai lainkaan blogia. Kirja kertoo mielenkiintoisesta aikamme ilmiöstä, joka varmasti paisuu ja muuttuu vielä paljon.

Kirja toimii myös hyvänä kurkkauksena blogimaailmaan yleisesti, sillä etenkin yhteisöllisyys koskettaa muitakin kuin kirjabloggaajia. Ennen kirjablogiani (ja sen jälkeenkin) koin kuuluvani epämääräiseen bloggaajaryhmään mm. seuraamieni blogien tiimoilta. Sain kommentteja ja itse kommentoin useita blogeja ja näiden myötä syntyi oma "sisäpiiri". Toisten blogien kautta tutustui jälleen uusiin blogeihin ja piiri kasvoi.

Osan näistä bloggaajista olen tavannut ja suuren osan kanssa ystävystynyt. On siis syntynyt ihan tosiystävyyksiä, jotka ovat olemassa edelleen. Olen jopa matkustanut Las Vegasiin tapaamaan erästä bloggaajaa ja jumituin hänen luokseen kuukaudeksi.

Matkustaessani Tel Aviviin minulla oli maailman paras paikallinen opas, jonka tunsin tuolloin vain hänen bloginsa kautta.

Joskus vuosia sitten tullessani kesällä Suomeen, minut haki kentältä kaksi blogituttua, joita en ollut aiemmin tavannut muuta kuin blogeissa. Toinen jopa majoitti minut kotiinsa.

En linkitä enkä mainitse nimiä, koska en tiedä onko se sopivaa (enkä jaksa nyt kysyä). Sitä paitsi otannastani puuttuu muutamia ihania blogiystäviä, joita en enää ajattele blogiystävinä, vaan ihan live-ystävinä. Jos tätä luette, tunnistanette varmasti itsenne.

~~~

Tällä kertaa saatte tyytyvä pelkkään kansikuvaan, koska oma kappaleeni on pdf eli en voi kantta kuvata.

Rivien välissä kirjablogikirjan on lukenut lisäkseni ainakin Maria, Laura, Salla, Tarukirja ja Kirsin kirjanurkka.

Sementtipuutarha

Ian McEwan: The Cement Garden
Vintage 2006
S. 138

Tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Briteissä jo vuonna 1978 (kustantajana tuolloin Jonathan Cape). Vintagelle julkaisu siirtyi vuonna 1997 ja kirjasta on otettu useita painoksia sen jälkeen.

Vaikka ajankuvaus ei ole kirjassa mikään teema, on kuitenkin hyvä pitää se mielessä. Moni asia oli tuolloin paljon yksinkertaisempaa ja järjestäytymättömämpää.

Nykyään voisi olla hankalaa kuolla ja jättää lapsiparvi omilleen ilman, että siihen joku tajuaisi puuttua. Kirjoissahan tietenkin kaikki on mahdollista, mutta eipä siitä nyt sen enempää.

En aio puuttua kirjan juoneen sen enempää kuin mainitsemalla, että juuri yllä mainitulla tavalla käy tässä kirjassa: neljä sisarusta jäävät orvoiksi heidän vanhempiensa menehtyessä. Sisarukset jäävät asumaan kotitaloonsa kuin mitään ei olisi tapahtunut - tai siltä se näyttää päällepäin.

Kirjan kertoja on Jack, sisaruksista toiseksi vanhin. Jack on neljätoista ja murrosikä koputtelee ovella. Holtittomat siemensyöksyt jättävät läikkiä lakanoihin ja kylpyhuoneeseen. Oma vehje kiinnostaa muutenkin, ja etenkin masturboiminen. Ihan normaalia teini-ikää siis.

Siihen se normaalius sitten taisi päättyäkin. Lukija pääsee Jackin ajatuksiin, mutta ei täysin perille niistä. Jack on ristiriitainen, hiljainenkin ja luonnollisesti varsin subjektiivinen kertoja. En oikeastaan saanut selvää hänestä, mutta kovin hukassa tuntui olevan Jack itsekin. Nukkuminen maittoi, koska ei ollut oikeastaan mitään syytä herätäkään.

Sisarukset näkevät hänet (Jackin) eri tavalla. Etenkään nuorempi sisar, Sue, ei anna kovin imartelevaa kuvaa siivottomasta Jackista. Vanhin sisar, Julie, tuntuu olevan "perheen" koossa pitävä voima ja auktoriteetti. Ihan kaikki ei tosin hänen(kään) päässään ole kohdillaan. Silti sisarusten suhde on tiivis ja läpäisemätön.

En löytänyt tästä kirjasta oikeastaan yhtään tolkun ihmistä. Paitsi ehkä edesmennyt äiti. Ja isä, jolla tosin oli puutarhaan liittyviä "pakkomielteitä". Sisaruksista Sue lienee tervejärkisin.

Minulle tämä kirja näyttäytyi ennen kaikkea tunnelmakirjana. En päässyt yhdenkään henkilön sisälle kunnolla: kaikki tässä kirjassa oli vähän epämääräistä, haahuilevaa (luulen, että se on tarkoituskin?). En tarkoita, että kirja olisi sekava, sillä sitä se ei ole. Mutta juonta tärkeämpi on tosiaan ajoittain painostavakin tunnelma - kuin kesähelteellä seisova ilma. Sellainen paahde, että ilma väreilee, mutta mikään ei liiku.

Kirjan hiljaisen tunnelman rikkovat vain ajoittainen kikatus ja parku. Jotain ehkä kertoo se, että voisin helposti kuvitella tämän kirjan mykkäelokuvana. Voin kuulla äänettömän naurun suun eteen painetun kämmenen takaa.

Hyvin erilainen kirja siis, mutta hyvällä (ja kuvottavallakin) tavalla. Liian raskaaksi en tätä kokenut ajoittaisesta painostavuudestaan huolimatta. Mikäli se ei jo käynyt ilmi, niin sanonpa vielä suoraan: pidin kovasti tästä kirjasta. Oli ns. minun pala kakkua ja kuppi teetä ja mitä vielä.

The Cement Garden on käännetty suomeksi nimellä Sementtipuutarha. Kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Zephyr (Kirjanurkkaus), Leena Lumi ja Paula (Luen ja kirjoitan).

~~~

Olen aiemmin lukenut Ian McEwanilta vain Sovituksen, josta muistaakseni pidin (valitettavasti en löydä siitä blogimerkintää: en välttämättä silloin ollut kovin aktiivinen vanhassa kirjablogissani). McEwan on toki hyvinkin tuttu nimi minulle, vaikken ole hänen kirjojaan tämän enempää toistaiseksi lukenut. Aion kyllä lukea.

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen.

Kulttuurimatkalla Istanbulissa - ja vähän muuallakin

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa
 Tositarinoita Turkista

Otava 2013
 S. 288

Istanbul - ja Turkki noin yleensä - on ollut minulle melko tyhjä paperi. Perustiedot ovat toki olleet hallussa, mutta noin muuten se on jäänyt minulle tavallaan kasvottomaksi, etäiseksi.

En ole yleisesti ottaen ollut erityisen kiinnostunut Turkista, vaan intressini ovat enemmänkin toisaalla (Afrikka kokonaisuudessaan, Japani).

Toisaalta kiinnostun herkästi eri maiden kulttuureista ja itsekin ulkosuomalaisena minua kiinnostaa ulkkisten kokemukset eri maista.

Olen siis seurannut  (ja seuraan yhä) myös blogeja, joiden kirjoittajat asuvat Turkissa (niistä enemmän postauksen lopussa). Nimenomaan blogeista olen oppinut paljon Turkin monivivahteikkaasta kulttuurista.

Kun Reetta Paakkinen lähestyi minua sähköpostitse ja kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjansa Kotona Istanbulissa, olin innoissani: totta munassa kiinnostaa!

"Kuvitteletko tietäväsi kuinka Turkissa eletään ja ajatellaan?" haastaa Paakkinen jo kirjan takakannessa.

"Tutustu tuhansien tarinoiden Turkkiin Istanbulissa aikuistuneen suomalaisen toimittajan matkassa."

Kirja alkaa vuodesta 1998 Paakkisen muuttaessa Istanbuliin. Hän asettuu asumaan potentiallisen anoppinsa luokse, ja siitä alkaa hänen konkreettinen matkansa toisen kulttuurin syövereihin. Siitä alkaa myös lukijan kulttuurimatka Paakkisen siivellä.

Paakkinen kirjoittaa hauskasti ja eloisasti kokemuksistaan. En voinut olla naurahtamatta lukiessani esim. kaksoiselämää elävästä talonmiehestä. Kuvaukset uuteen kulttuuriin ja maahan tutustumisesta ja lopulta sopeutumisesta ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kirjassa on 35 lukua, jotka kukin muodostavat oman kokonaisuutensa. Kirja etenee kuitenkin suunnilleen kronologisesti, joten ei kannata pomppia luvusta toiseen vain otsikoiden perusteella. Itse kyllä uteliaana lehteilin kirjaa välillä eteenpäin ja lunttasin tulevia lukuja ihan vain kiintoisien otsikkojen takia.

Paakkisella on mielipiteitä eikä hän epäröi niitä esittää. Kyytiä saavat monet stereotypiset mielikuvat muun muassa turisteille viheltelevistä naistenmiehistä. Minua kiinnosti erityisesti turkkilainen "pariutumis- ja seurustelukulttuuri", miehen osa ja naisen osa.

Tasa-arvo ei ole mikään globaali ilmiö, vaan usein sidoksissa kulttuuriin. Paakkinen tekee mielestäni hienoa työtä kirjassaan sen puolesta että ymmärrettäisiin, ettei toisen kulttuurin arvoja ja tapoja ryhdyttäisi tuomitsemaan tai tulkitsemaan oman kulttuurin kautta. Se pitäisi aina tehdä vallitsevan kulttuurin kontekstissa: se mikä on hyväksyttävää täällä, voi aiheuttaa pahennusta muualla ja sama toisin päin.

Luvussa Asenteella matkassa Paakkinen kertoo mm. turisteista, jotka matkustavat lähinnä vahvistamaan ennakkoluulojaan ja kritisoimaan toista kulttuuria (peilaten sitä tietenkin typerästi omaan kulttuuritaustaansa). Jestas sentään.

Kirjan myötä lukija pääsee kurkistamaan Turkin arkeen: lukuisiin saippuasarjoihin ja parisuhteenmetsäsysohjelmiin, mielenosoituksiin, pukeutumiseen jne. Käymme myös Kyproksella ja Paakkinen avaa saaren veristä historiaa ja kreikkalaisten ja turkkilaisten pulmallisia välejä, jotka eivät tänä päivänä ole enää niin ongelmallisia.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että koen oppineeni melkoisen paljon tätä kirjaa lukiessani. Tuntui kuin olisin elänyt Paakkisen mukana hänen kertomissaan tarinoissa. Ihan kuin olisin käynyt itsekin Istanbulissa - ja muutamassa muussakin maassa.

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska asiaa on niin paljon. On niin paljon tarinoita, joista voi oppia ja joille voi nauraa. On myös tarinoita, jotka surettavat, pistävät ajattelemaan. Kirjan loppu on uusi alku, sellainen joka kirvoitti jopa kyyneleen silmääni.

Olen kuullut puhuttavan Istanbulin pulssista (kukapa ei olisi) ja se otetaan esille tässäkin kirjassa. Minusta tuntuu, että Paakkinen onnistuu kirjassaan välittämään maistiaisen tuosta sykkeestä.

Loppuun itsestään selvä huomautus:

"Kotona Isatanbulissa perustuu omiin ajatuksiini Istanbulista, Turkista ja sen naapurimaista. Tarkoitukseni on kertoa siitä, miten osa Istanbulin asukkaista elää ja ajattelee. Havaintoni ja mielipiteeni eivät päde kaikkiin Istanbulin, saati koko Turkin, eri asukkaisiin."

Tästä kirjasta on kirjoitettu etenkin ulkosuomalaisten blogeissa. Heli (Ikuisen auringon maasta) ja Petra (Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä) asuvat itsekin Turkissa. Karoliina on asunut Turkissa, mutta palannut ainakin toistaiseksi Suomeen. Vihreätniityt (Elämää vihreällä saarella) asuu Irlannissa. Terkut vaan kaikille, stalkkaan edelleen teita.

~~~

Kirjan kansi ansaitsee erikoismaininnan kauneudestaan. Kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjojen hinnat ja järsyt kasat

Kirjahyllyn paisumista on vaikea estää. Etenkin jos sattuu asumaan kirjaparatiisissa. Lontoo (ja muukin brittilä) on kirja-ahmatin unelmamaa. Valikoimaa löytyy ja uutuuksia pukkaa markkinoille harva se päivä. On ihan mahdotonta pysyä ajan tasalla koko kirjallisuuskentän tapahtumista. En edes yritä.

Suuri osa kirjoista ilmestyy suoraan pokkareina, joskin poikkeuksia toki on. Näitä poikkeuksia ovat muun muassa Chimamandan uusin kirja Americanah, Dan Brownin Inferno ja Khaled Hosseinin And the Mountais Echoed ihan vain muutamia mainitakseni.

Kovakantiset kirjat (romaanit) maksavat yleensä melko tarkalleen parikymppiä. Hinnat painetaan täällä suoraan kirjoihin. Itse ostin Chimamandani 13 punnalla Amazonista. Tällä hetkellä sitä saa esim. Waterstonesta 16 punnalla.

WhSmith myy jo nyt Hosseinin ja Brownin koviksia puoleen hintaan eli kympillä. Halvimmillaan olen löytänyt Dan Brownin uutukaisen Sainsburystä (ruokakauppa), josta sen saan himpun alle kahdeksalla punnalla.

On lähes mahdotonta ostaa normaalihintaista kirjaa, koska monet uutukaiset myydään heti joko alennettuun hintaan tai "paljousalennuksella" tyyliin osta yksi normaalihintainen kirja, niin saat toisen kirjan punnalla/puoleen hintaan tmv.

En edes muista, milloin olisin ostanut normaalihintaisen kirjan. Tai hetkinen, ostin jokunen päivä sitten Walking Deadin toisen sarjakuvan. Siitä piti pulittaa ihan täysi hinta. Ostin kirjan tästä läheltä pienestä erikoiskirjakaupasta.

Pikaisen laskutoimituksen mukaan keskustassamme on viisi kirjakauppaa ja läjä charity shoppeja, joissa on hyvät ja usein vaihtuvat kirjavalikoimat.

Meidän aneeminen "kirjahyllymme" onkin paisunut yli äyräiden.

 Kirjoja on joka paikassa ja ne muodostavat läjiä, osa jopa suoranaisia kasoja.

Työhuoneen hyllykkö on täysin räjähtänyt. Mietin kehtaanko edes laittaa siitä kuvaa, mutta menköön. Ehkäpä se motivoi minua siivoamaan kyseisen hyllyn. Ensi kerralla sitten after (siivousta) kuva.

Yöpöydän kirjat ovat laittalla sängyn vieressä. Nekin voisi joskus siivota vaikkapa siihen pöydälle.

Olohuoneen vetolaatikoissa(kin) on kirjoja piilossa.

Ihan sama, minkä kaapin täällä avaa, niin sieltä löytyy kirjoja. Niitä on jopa vaatekaapissani. Hyvä puoli on se, että kirjaostokset sujahtavat ikään kuin huomaamatta edellisten joukkoon eli ne on helppo piilottaa mieheltä, jos ei jaksa kuunnella "et kai sä taas ostanut kirjoja!"

Huono puoli on sitten se, että halutessani lukea jotain tiettyä kirjaa, sen metsästäminen kotoota voi viedä jokusen hetken. Samoin kirjapinoihin hautautuu kirjoja, jotka minun on ollut tarkoitus lukea heti, mutta unohdan niiden olemassaolon, kun niiden päälle kertyy uusia kirjoja.

Mites muilla, kertyykö teillekin kasoja? Kuvat kehiin!

Kadonnutta veljeä etsimässä

Deon Meyer: Blood Safari
Hodder & Stoughton 2009
(Alkuper. Onsigbaar 2007)
Afrikaansista kääntänyt K. L. Seegers
S. 372

Lemmer on Body Armorin palkkalistoilla oleva freelance-henkivartija, joka heittää keikkaa pyydettäessä.

Kun Body Armor palkkaa hänet varakkaan, kauniin naisen henkivartijaksi, hän ajattelee aluksi pääsevänsä helpolla ja tienaavansa helppoa rahaa. Väärin.

Emma le Roux haluaa selvittää kadonneen veljensä mysteerin: onko veli todella kuollut vai vielä elossa jossain? Tietyt vihjeet viittaavat siihen, että veli on kuin onkin elossa.

Hämäräperäinen hyökkäys le Rouxin kotiin sysää naisen palkkaamaan henkivartijan suojakseen lähtiessään selvittämään asiaa.

Lemmer on omien ennakkoluulojensa ja teorioidensa pauloissa. Lemmeriltä löytyy teoria mm. pienistä naisista, jollainen Emma le Roux, hänen asiakkaansa, on. Meinasin vetää hernemaissipussin nenään noita teorioita lukiessani, mutta sitten muistin, että tämä on fiktiivinen romaani eikä mikään tietokirja ja hölläsin nutturaa. Jopa naurahdin.

Kirja on melkoinen soppa ekoterrorismia, ahneutta ja korruptiota näin muutamia teemoja mainitakseni. Siinä missä Kuolema Päivänkoitteessa olisi periaatteessa voinut tapahtua missä tahansa, Blood Safari nitoutuu ehdottomasti Etelä-Afrikkaan. Kirjassa ei liikuta vain Cape Townissa, vaan ympäri Etelä-Afrikkaa, ja poiketaanpa siinä parissa naapurivaltiossakin.

Deon Meyeriä tuntuu kiinnostavan traumatisoituneet miehet, jollainen Lemmerkin on. Juro Lemmer säästelee sanojaan jopa ärsyttävyyteen asti. Emma le Roux on helisemässä useita kertoja miehen jäyhyydelle.

Lemmerin jurottamiselle on syynsä ja ne löytyvät miehen lapsuudesta ja myöhemmin seuranneista tapahtumista. Emman vakava haavoittuminen on käännekohta: Lemmerin on pakko avata itseään, tarkastella toimiaan.

Kirjan nimen mukaisesti tämä lukusafari on melko verinen: ihmistä kaatuu kuin heinää eivätkä eläimetkään ole turvassa. Keneen voi lopulta luottaa, keneen ei? Itsekin aloin kirjaa lukiessani epäillä lähes kaikkia sen henkilöitä.

Kirja on ajoittain vauhdikasta äksöniä, jonka keskellä on suvantovaiheita, joissa lukija voi hengähtää. Kirjan lopussa Meyer käyttää samaa kaavaa kuin Kuolema päivänkoitteessa: rinnan kulkee kaksi melko jännittävää huipennusta. Minusta toisen huipennuksen olisi voinut siirtää hieman aiemmaksi, mausteeksi sinne suvantoon.

Blood Safari ei yllä samalle tasolle Kuolema päivänkoitteen kanssa. Syvällistä pohdintaa löytyy tästäkin kirjasta, mutta se hersyvä huumori ja hauskat dialogit puuttuvat lähes tyystin. Se tekee kirjasta melko synkän ja raskaan, jopa monotomisen.

Aion kuitenkin jatkaa Meyerin lukemista, sillä hyllyssäni odottelee vielä pari hänen kirjaansa (ihan omalla rahalla ostettuja niin kuin Blood Safarikin). Sitä paitsi en voi vastustaa Afrikan kutsua.

Osallistun Blood Safarilla Afrikan tähti -haasteeseen.

~~~

Törmäsin tämän kirjan kohdalla samaan puutteeseen kuin muutamien muidenkin englanniksi käännettyjen kirjojen kohdalla: alkuperäistä nimeä ei mainita missään. Lunttasinkin sen Goodreadista.