Kiinalainen

Henning Mankell: Kiinalainen

Kiinalainen koostuu kolmesta osasta. Kullakin on tavallaan omanlaisensa teema.

Ensimmäisessä osassa Mankell tarjoilee kirjan alkuasetelman, joka on järkyttävä joukkomurha pienessä ruotsalaisessa Hesjövallenin kylässä.

Ensimmäinen osa keskittyy tapauksen tutkintaan poliisin silmin. Kuvioon astuu myös tuomari, Birgitta Roslin, joka alkaa tutkia murhia motiivinaan löyhät sukulaisuussuhteet joukkomurhan uhreihin.

Mankell on taitava ihmis- ja miljöökuvaaja. Lisäksi hänelle täytyy jälleen kerran antaa tunnustusta rikostutkinnan uskottavalta tuntuvasta käsittelystä. Mankelimaiseen tapaan motiiveja ja tapahtumia pyöritellään edestä ja takaa, mutta minusta se on mielenkiintoista.

Jonkun toisen mielestä se voisi olla jaarittelua, mutta jaaritteluun Mankell sortuu mielestäni vastan kirjan viimeisessä osassa – joskaan ei liian häritsevästi.

Kirjan kolmannessa, eli viimeisessä osassa, käydään muun ohella läpi Birgitan nuoruutta. Tässä kohdin lukija saattaa kokea jaarittelun tai pitkityksen makua, mutta toisaalta sen voi nähdä myös osana syvällistä henkilökuvausta. Se lienee makuasia, minua se kiinnosti.

Kolmannessa osassa kohtaavat myös menneisyys ja nykyisyys. Menneisyyttä käsitellään kirjan toisessa osassa, jossa Mankell vie lukijansa 1800-luvun Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Toisessa osassa lukijalle alkaa valottua joukkomurhan motiivit.

Minulta on lukematta kirjaa vielä reilut parisataa sivua (kirjassa on vajaat 700 sivua), joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Tällä hetkellä joukkomurhan motiivi tuntuu kuitenkin todella kaukaa haetulta (sitähän se periaatteessa onkin), mutta toisaalta kirjahan on fiktiota – vaikka tuntuukin hyvin todentuntuiselta.

Senpä takia en lähtisi moittimaan motiivien kaukaisuutta ja mahdollista epäuskottavuutta. Kirja itsessään on ainakin tähän asti ollut todellinen lukunautinto. Heitän yhteenvedon, kun olen lukenut sen kokonaan.

Tavoistani poiketen luin Savon Sanomien arvostelun Kiinalaisesta. Yleensä haluan lukea – jos nyt yleensä edes luen - lehtien arvostelut vasta jälkikäteen mahdollisten juonipaljastusten takia.

Savon Sanomien Marko Ikävalko lyttää Kiinalaisen tyystin. Hän väittää kirjan olevan ohi sivulla 158 (eli ensimmäisen osan loputtua). Minusta taasen motiivien kannalta toinen osa kuuluu ehdottomasti kirjaan – se myös petaa pohjaa kolmannelle osalle.

Edit. 8.10 klo. 8:55, väliaikakommentti, noin 150 sivua jäljellä.

No jaa, olikohan taas kovin viisasta kommentoida kesken lukemisen. Kirjassa onkin neljä osaa.

Jos kolmannessa osassa vähän jaaritellaan, niin neljännessä osassa suorastaan jauhetaan. Siinä(kin) palataan takaisin Kiinaan, mutta tähän päivään.

Mankell innostuu kuvailemaan nykytilaa Kiinassa sekä ruotimaan sen poliittista järjestäytymistä. Kolmannesta osasta tutut kiinalaiset kohtaavat tällä kertaa Afrikassa poliittisissa merkeissä.

Tämä periaatteessa on mielenkiintoista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että tässä kuljetaan jo aika kaukana kirjan alkuperäisestä asetelmasta. Toisaalta onhan kirjan nimi kiinalainen, joten sillä perusteella toki liikutaan raamien sisällä.

En ehkä ihan kuitenkaan ymmärrä Mankellin tavoitetta näissä turhankin yksityiskohtaisuuksiin menevissä ”puheissa” kirjan kokonaisuuden kannalta. Tulee lähinnä mieleen Mankellin halu arvostella Kiinan poliittista asemaa ja johtajistoa.

Neljännen osan alussa olin jo vähän kuivua tähän kirjaan, mutta nyt ollaan taas uudessa nousussa, vaikka kaukana joukkomurhista ollaankin.

Loppukommentti 10.10.2008

Kirja kohosi tosiaan uuteen nousuun kuivahkon osion jälkeen. Ei kuitenkaan kannata säikähtää "kuivaa kautta", sillä se ei kestä kauan ja toisaalta oli ihan mielenkiintoinen. Kärsivällisyyteni kaiketi oli koetuksella, koska olisin halunnut päästä tapahtumissa eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä, todella hyvä. Mankell ei myöskään tyylilleen uskollisena sorru selittelemään tapahtumia puhki, vaan ilmaan jää myös avoimia kysymyksiä. Se sopii hyvin, sillä riittävän paljon kuitenkin paljastetaan.

Muuttoilmoitus

Vuodatuksen tökkimisen ja hitauden takia muutin Mainoskatkon tänne Bloggeriin.

Eräs muu syy on myös se, että Blogger mahdollistaa monipuolisemman tunnisteiden käyttämisen - tällöin aiempien kirja-arvostelujen haku helpottuu.

Aion siirrellä vanhoja kirja-arvosteluja tänne hiljakseltaan, kunhan saan aikaiseksi.

Muuten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Tai sitten ei.




Vanha osoitehan oli http://mainos.vuodatus.net/

Tervetuloa!

Seksiorjana Norjassa

Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Liettuassa asuvasta venäläissyntyisestä Dortesta.

Dorte asuu köyhissä oloissa äitinsä ja sisarensa kanssa. Rahapula ja puute on jokapäiväistä ja Dortella on hirmuinen halu auttaa perhettään.


Tilaisuus tulee, kun häntä houkutellaan lähtemään Tukholmaan tarjoilijaksi. Hänelle luvataan, että saa siellä muutamassa kuukaudessa tienattua sen verran kuin useassa vuodessa Liettuassa. Dorte tarttuu tilaisuuteen ja lähtee salaa, hyvästejä jättämättä.

Tietenkään kyseessä ei ole tarjoilijatyö, vaan seksipalvelut. Naiivi Dorte on astunut ansaan, josta ei niin vain pyristellä pois. Norjalainen Tom ostaa Dorten ja siten hän päätyy seksiorjaksi Norjaan.

Wassmo onnistuu kuvaamaan taitavasti kielitaidottoman, nuoren Dorten tuntemuksia kaiken uuden ja pelottavan kourissa. Luonnollisesti kirjassa on koskettavia ja kuvottaviakin kohtia, mutta Wassmo kirjoittaa niistä taiten sortumatta väkivallalla mässäilyyn.

Keskiössä on myös Dorten ja hänen jo edesmenneen isänsä suhde. Dorte pakenee tapahtumia sisäänpäin, ajattelemalla omaisiaan, isäänsä. Nämä kohtaukset ovat todella kauniisti kuvattu – kuten oikeastaan kaikki tässä kirjassa.

Voiko tällaisella kirjalla olla onnellista loppua, mietin, sillä lukematta on vielä noin 150 sivua. Äkkiseltään voisi luulla kirjan yleistunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en koe sitä ihan niin. Dorten ehkä nuoruudesta kumpuava sinisilmäisyys ja optimismi ovat kantava voima.


Loppukommentti


Wassmo ei tyydy helppoihin ratkaisuihin kirjan edetessäkään. Näennäisesti yksinkertaiset ratkaisut eivät ole yksinkertaisia kaikille ja siksi niitä ei vain voi tehdä.

Tällä tiedolla ja tällä kokemuksella kenties voisi, mutta entäpä teinityttö, joka on revitty juuriltaan, kuljetettu toiseen maahan, raiskattu ja pahoinpidelty ja pakotettu myymään kehoaan – millainen kuva hänelle on muodostunut elämästä?

Uhkaukset, pakottaminen, eristäminen ja väkivallan uhka ovat tehokkaita keinoja nitistämänään kenet tahansa. Avun vastaanottaminen ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Sen takia se on melkein helpompi kieltää kuin ottaa vastaan.

Kirjan loppu jättää paljon tulkinnanvaraa. Muunlainen loppu olisikin ollut klisee. Koskettava kirja – suosittelen todella!

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Juoksuhaudantie pähkinänkuoressa:

Iskä lyö äippää, äippä alkaa itkeä ja pakkaa kamansa ja kersan. Häipyy. Iskä jää ihmettelemään ja luulemaan, että äippä tulee takaisin, kunhan kiukku laantuu. No ei tule. Lyöminen oli viimeinen niitti, ei kuitenkaan se pääsyy kytkimen nostolle.

Iskä keksii – tai ainakin luulee keksivänsä - miten saa äipän ja kersan takaisin, ja ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa. Iskä paneutuu hyvin tarkasti suunnitelmaansa, sellaisella intensiteetillä, että ADHD-häiriöinen pakahtuisi kateudesta. Iskällä on suuret luulot ja jossain vaiheessa matkaa alkaa vintilläkin viirata.

Mitä tapahtuu: saako iskä perheensä takaisin, miten käy lihavalle kiinteistönvälittäjälle, entä alakerran väelle, joita iskän parveketupakointi häiritsee? Miten käy iskälle?

Kirjan loppuratkaisu oli taas pettymys. Koska kirjan tapahtumiin paneuduttiin niin suurella intohimolla ja yksityiskohtaisuudella, olisin kaivannut vähän yksityiskohtaisempaa loppuakin. En oikein osaa itsekään sanoa, millä tavalla yksityiskohtaisempaa, mutta jokin siinä jäi häiritsemään.

Juoksuhaudantie oli ihan ok, mutta ihan ok –kirjoja on aika paljon. Olisin voinut elää, jos en olisi sitä koskaan lukenut, mutta toisaalta olen iloinen, että luin. Lukeminen ei kuitenkaan ollut mikään kärsimysnäytelmä, jossa ajatus olisi katkennut tappavaan tylsyyteen joka toisen virkkeen kohdalla, vaan kirjaan oli mahdollista uppoutua ja unohtaa muu. Se on hyvä merkki.

Jollekin asunnonostajalle tämän kirjan voisi antaa lahjaksi –ihan huumorimielellä. Saattaa olla enemmän miesten kuin naisten kirja. Saatan tosin olla väärässäkin. Olen yrittänyt saada mieheni lukemaan Juoksuhaudantien (en ole vielä onnistunut) voidakseni tentata hänen mielipiteensä ja käyttää sitä sitten hyväksi omiin tarkoitusperiini.

Solveigin laulu

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Kirja kertoo Solveigista ja hänen elämästään hänen itsensä kertomana. Kirja alkaa Solveigin syntymästä ja kulkee kronologisesti siitä eteenpäin. Solveigin tie on täynnä pikkukiviä, joskus isompiakin.

Suurin kivi lienee hänen äitinsä, Saara joka jo kerran hylkäsi tyttärensä palatakseen kuitenkin muutaman vuoden jälkeen takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Poissaolo ei suinkaan ole kasvattanut Saaraa äidilliseksi, vaan hän on, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi ja katkerampi. Saaran vallan alaisuudessa varttuu Solveig, kun isä-Börjekään ei pahemmin pysty heidän puoliaan pitämään.

Joskus tuntuu siltä, että kirja on hiljainen, siinä tapahtuu hiljaa. Kuin unessa. Monet Andrei Makinen teoksista ovat sellaisia. Hiljaisia.

Toiset kirjat taas ovat äänekkäitä, jotkut suorastaan meluisia. Solveigin laulua voisi kutsua meluisaksi. Huomatkaa, etten koe kirjan "ääniä" mitenkään negatiivisina, vaan ne voisi rinnastaa tunnetiloihin.

Solveigin laulussa kieli huutaa ja ihmiset huutavat. Kirjaa lukiessa hengästyisi, jos se olisi mahdollista. Sen lukeminen on aikamoista haipakkaa. Mutta hyvällä tavalla, sillä kirjaa oli vaikea päästää käsistä.

Kirjassa käytettyyn kieleen, sisälsi slangia, tottuminen vei hetken, mutta siihen pääsi nopeasti sisään. Kirja on tarinaltaan synkkä, mutta siinä piilee myös valtava määrä mustaa huumoria.

Pidin paljon ja onneksi hyllyssä odottaa jatko-osa Solveig ja Jussi. Minäpä muuten jo tiedän, kuka Jussi on! Jussi ehditään tavata jo tässä ensimmäisessä osassa.

---

Sinkkonen teki itsemurhan 1976. Syitä ei kerrota. Yleensäkään Sinkkosen omasta elämästä en löytänyt pahemmin tietoa. Minua kiinnostaisi tietää enenmmänkin.

Solveigin laulusta on tehty 70-luvulla tv-sarja. Onko joku sattumoisin nähnyt?