Hae tästä blogista

torstai 20. elokuuta 2015

Vahinkoloikkaus Pohjois-Koreasta

Hyeonseo Lee (with David John): The Girl with Seven Names
William Collins, 2015
S. 304 plus kuvaliite


Mitä vähemmän tietää, sen enemmän kiinnostaa. Pohjois-Korean absurdi sulkeutuneisuus ja maan rajojen sisäpuolella vellova hallituksen jakama propaganda ällistyttää ja ärsyttää samaan aikaan. Siksi sinne on pakko aina palata tilaisuuden tullen: tilaisuudeksi kelpaa sekä fakta että fiktio.

The Girl with Seven Names on Hyeonseon kertomus elämästään Pohjois-Koreassa ja sen jälkeen Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Erilaista tässä kirjassa moniin muihin vastaaviin pakotarinoihin verrattuna on se, että Hyeonseo kuului Pohjois-Koreassa kastijärjestelmän yläpäähän. Toisin sanoen hänelle vanki- ja työleirit olivat yhtä vieraita kuin nälänhätä. 

Se ei silti tarkoita, että elämä olisi ollut erityisen luksusta ja vapaata. Valppaana pitää olla koko ajan ja toimia tarkkojen normien mukaisesti, ettei joudu epäiltyjen listalle. Kastijärjestelmässä kukin tietää paikkansa, vaikkei sitä varsinaisesti koskaan ole kenellekään kerrottu. Kyseessä on kulttuurinen käsite, jonka siinä elävät vain yksinkertaisesti tietävät. Kastijärjestelmässä nouseminen on vaikeaa, mutta sieltä putoaminen pohjalle tapahtuu hujauksessa.

Lahjominen on arkipäiväistä ja jopa pakollista selviytymisen kannalta. Myös rikollisuuden käsitys on varsin omanlaisensa. Tavaroiden ja huumeiden salakuljettaminen on etenkin rajakaupungeissa tavallista, ja siitä ovat tietoisia rajavartiatkin. Mutta lahjuksia antamalla voi saada bisneksensä kukoistamaan. Hyesanissa (Leen perheen kotikaupunki Pohjois-Koreassa) asuessaan Hyeonseon äitikin diilaa tavaraa Kiinasta, samoin Hyeonseon pikkuveli.


Elämä ei ole mitenkään äärikurjaa, jos vertaa alempaan kastiin kuuluviin. Salakuljetusbisnesten ansiosta ruokaa saadaan pöytään nälänhädänkin aikana. Ja miten haaveilla paremmasta, kun ei muusta tiedä? Oman maan jakelema propaganda ulkopuolisen maailman köyhyydestä ja typeryydestä ei myöskään houkuttele: kyllä Pohjois-Korea on parasta maan päällä.

Hyeonseo Lee loikkaakin vahingossa. Hänen ei edes ole tarkoitus loikata, vaan ainoastaan käydä kurkkaamassa, kun moni koulukaverikin on pistäytynyt rajan takana Kiinassa. Uteliaisuus muuttaa kuitenkin sekä hänen että lopulta myös hänen äitinsä ja veljensä elämän. Paluuta takaisin ei olekaan.

Tästä alkaa Hyeonseon pitkä ja yksinäinen matka kohti laillista asemaa ja henkilöllisyyttä - pysyvää nimeä. Kirjan nimi viittaakin siihen, että paljastumisen pelossa Hyeonseo joutuu vaihtamaan useammankin kerran nimeään Kiinassa asuessaan. Poliisijoukot etsivät pohjoiskorealaisia loikkareita ja palauttavat heidät surutta takaisin kotimaahansa. Ei tarvitse olla kovinkaan vilkas mielikuvitus päätelläkseen, mitä heille siellä tapahtuu. Hyvä asema kastijärjestelmässä ei suojele enää tässä vaiheessa, ei edes loikkarin läheisiä.

Kiinnyin Hyeonseoon: hän on miellyttävä ja pohtivainen, hyvin empaattinen mutta sinnikäs nainen. Hänellä on silmää ja herkkyyttä ihmisten ja kulttuurien erilaisuudelle ja siksi hän varmasti on nopea oppimaan, älykäs ja menestyy vaikeuksienkin keskellä. Se ei silti tarkoita, etteikö suru ja kaipaus asuisi hänen sydämessään. Ja itseinho.

Läpi nuoruuden jatkuneet itsekritiikit ovat iskostuneet päähän eikä tietynlaista tapaa voi tuosta noin vain pyyhkäistä pois. Hyeonseo valottaa hienosti tätäkin puolta pohjoiskorealaisessa kulttuurissa ja sen vaikutuksista ihmisiin: ihminenhän on pitkälti myös kulttuurinsa tuote.


Tässä kirjassa minut yllätti myös sen juonivetoisuus. Ajoittain jännitys tiivistyy sen verran tiheäksi, että tuli tunne kuin olisin lukenut trilleriä. Mistään tahallisesta draamahakuisuudesta ei ole kyse eikä kohtauksia ole pitkitetty. Mutta onhan se nyt melkoista trilleriä palata Pohjois-Korean rajalle auttamaan äitiä ja veljeä loikkaamaan. Puhumattakaan kaikesta muusta.

Tämä kirja ei jätä minua rauhaan. Voisin jaaritella tästä ummet ja lammet, tässä on niin paljon tarttumapintaa sekä tapahtuma- että ajatustasolla. Jos luulet, että kerroin tässä kaiken eikä siksi ole enää tarvetta lukea tätä kirjaa, niin mieti uudelleen. En oikeastaan kertonut yhtään mitään - tämä kirja vielä yllättää sinut.

Jos Pohjois-Korea vähänkin kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti. Itse asiassa vaikka Pohjois-Korea ei kiinnostaisikaan, niin suosittelen silti. Tämä kirja kertoo myös ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja auttamisesta.

Otava julkaisee kirjan suomeksi lokakuussa nimellä Seitsemän nimen tyttö.

torstai 13. elokuuta 2015

Teurastajan vaimo

Li Ang: The Butcher's Wife
alkuper. Sha-fu, 1983
Peter Owen, 1989
Kiinasta englannistanut Howard Goldblatt ja Ellen Yeung

Lin Shi on taiwanilainen maalaistyttö, joka jo nuorena menettää äitinsä. Elämä ei ole ollut helppoa aiemminkaan, mutta vielä vaikeampaa se on äidin kuoleman jälkeen.

Nälkä on läsnä jokaisessa hetkessä. Äitikin tavallaan menehtyi nälkään - jos ei suoranaisesti, niin ruuan takia kuitenkin. Kohtaus on kuvottava ja se hierotaan Lin Shin naamaan myöhemmin julmalla tavalla.

Orvoksi jäänyt Lin Shi naitetaan teurastajalle Lucheng-nimiseen kaupunkiin. Iäkkäämpi sikateurastaja ei ole vaimoa saanut eikä ihme: kukaan vanhempi ei halua tytärtään luovuttaa moiselle sadistille. Ei, vaikka tyttöjen ja naisten arvo on mitä on eli lähes olematon.

Kokematon ja naiivi Lin Shi yrittää pärjätä, miten parhaaksi näkee. Kaupungin naiset opastavat ja Lin Shi yrittää olla yksi heistä. Tietämättömyytensä takia hän ei kuitenkaan ymmärrä suurinta osaa keskusteluista ja juoruista eikä muutenkaan osaa elää "oikein". Myöhemmin jopa naiset kääntyvät häntä vastaan.

Niin surullinen ja julma on tämä kirja. Ja niin elävästi kirjoitettu, että kuljen Lin Shin vierellä katsoen voimattomana, miten hänen elämänsä tuhoutuu. Miten mieli ei enää jaksa alituista henkistä ja fyysistä kidutusta, nälkää.

The Butcher's Wife ottaa vahvasti kantaa naisten asemaan Kiinassa (ja Taiwanissa). Kirja perustuu todelliseen 1930-luvulla Shanghaissa tapahtuneeseen murhaan. Kyllä, lopulta Lin Shi murhaa sikaa muistuttavan aviomiehensä. Se ei ole kuitenkaan kirjan pääkohta: oleellisinta on se, miten siihen (murhaan) päädytään.

Li Ang valottaa mielenkiintoisissa alkusanoissaan syitä, miksi hän on The Butcher's Wifen kirjoittanut. Li ang on kirjoittajanimi, oikealta nimeltään hän on Shih Shu-tuan. Shih Shu-tuan on taiwanilainen ja asuu Taipeissa. The Butcher's Wifea ei nähdäkseni ole suomeksi käännetty.

maanantai 10. elokuuta 2015

Natsuo Kirino: Out

Natsuo Kirino: Out
Alkuper. アウト, 1997
Vintage, 2004
Japanista englanniksi kääntänyt Stephen Snyder
S. 520


Tokiolaisen lähiön tehdasalue miltei keskiyöllä. Ilma on heinäkuisen hiostava ja kostea.

Masako Katori pysäköi autonsa parkkipaikalle, josta on hieman matkaa hänen työpaikalleen tehtaaseen, jossa valmistetaan einesruokalounaita (boxed-lunch).

"I want to go home." The moment the smell hit her, the words came into her head. She didn't know exactly what home it was she wanted to go to, certainly not the one she'd just left. But why didn't she want to go back there? And where did she want to go? She felt lost.

Masako Katori työskentelee tiiviisti kolmen naispuolisen työtoverinsa kanssa. Toveruksia ei yhdistä oikeastaan mikään muu kuin yötyö: he eivät tapaa vapaa-ajallaan eivätkä oikeastaan tiedä kuin perusasiat - eikä ihan niitäkään - toisistaan. Mutta raskas työ sujuu helpommin yhteistyötä tekemällä.

Rutiini hajoaa, kun eräs toveruksista, Yayoi Yamamoto, tappaa aviomiehensä ja uskoutuu siitä Masakolle. Yayoi tarvitsee apua ruumiin hävittämisessä, ja Masako tarjoutuu auttamaan. Lopulta koko nelikko sotkeutuu korviaan myöten tapaukseen.

Kirjoitin aiemmin, ettei nelikkoa yhdistä muuta kuin työ tehtaassa. Näennäisesti niin, mutta kyllä heitä kaikkia yhdistää myös se, että he ovat vankina omissa elämissään, kukin omalla tavallaan. Kirjan nimen Out voi ymmärtää juuri tältä kannalta: etsitään ulospääsyä tukalasta tilanteesta. Ulospääsyjä on yhtä monta kuin on etsijää. Hyvin erilaisia ovia, jotka avatessaan ei paluuta entiseen enää ole.

Kirino on perusteellinen kirjoittaja, joka esittelee henkilönsä huolella: myös juonen kannalta merkityksettömät henkilöt, joilla kuitenkin lopulta on merkitys.  Taustalla vaanii jotain pahaenteistä, vielä une(lmi)ssaan nukkuvaa. Mutta kun hirviön kerran herättää, ei sitä noin vain tuuditeta takaisin uneen.

Out on trilleri, jossa on aavistuksellinen kauhua mukana. Itse tosin olen jo niin paatunut, etten kokenut kirjaa tapahtumiensa puolesta pelottavana, vaikka muutama ihminen pistetäänkin niin sanotusti lihoiksi. Kirino kuvailee kohtaukset sen verran eleettömästi, että väkivallalla mässäilystä on häntä turha syyttää. Kyllä tämän kirjan jännite syntyy ihan muista seikoista.

Out on periaatteessa hidastempoinen olematta hidastempoinen. Kirja juuri minun makuuni. Japanilaisessa kirjallisuudessa tuntuu usein olevan jotain tiettyä karua eteerisyyttä ja omaperäisyyttä, joka minua kiehtoo. Se on läsnä tässäkin romaanissa.

Nähtävästi Out-romaanille on olemassa jatko-osakin, joka kiinnostaisi minua kovasti. Näyttää vaan siltä, ettei siitä ole ainakaan toistaiseksi enkkukäännöstä. Natsuo Kirinolta löytyy sen sijaan läjä muita englanniksi käännettyjä romaaneja, jotka kiinnostavat nekin minua kovasti. Kirinon kirjoja ei tutkimusteni perusteella ole käännetty suomeksi.

torstai 6. elokuuta 2015

Kolme kirjaa uusiksi -haaste

Kuutar haastoi minut (kiitos, tämä on kiva haaste!) valitsemaan kolme kirjaa, joista olen blogannut ja jotka haluan lukea joskus uudelleen. Ajattelin ensin, että tässäpä helppo haaste ja onhan se - jos nimittäin saa valita vaikka kymmenen kirjaa. Mutta jospa nyt pitäydyn kiltisti kolmessa.

Tai en pitäydykään. Tai no, pitäydyn kolmessa kirjailijassa, mutta valitsen näin alkuun Hanna Haurulta kaksi kirjaa. Perustelen sillä, että molemmat ovat lyhytromaaneja eli siksi saan valita kaksi.

1. Tyhjien sielujen saari teki minuun vaikutuksen. Olisin voinut lukea aiheesta kokonaisen suurromaanin verran. Haurun kieli on kaunista, ajoittain lyyristä. Toinen valintani Haurulta on Utopia eli erään kylän tarina. Absurdisuudessaan todenmakuinen romaani, mikä jo sinällään on melko merkillistä.

2. Chinua Achebe: Things Fall Apart (suom. Kaikki hajoaa)
Haluan lukea kirjan uudelleen, koska ensinnäkin se on vaikuttava ja toisekseen se on trilogian ensimmäinen osa. En ole lukenut kahta seuraavaa osaa, joten pitäisi virkistää muistia ennen niiden lukemista. Kaksi muuta osaa ovat nimeltään No Longer at Ease ja Arrow of God. Käsittääkseni noita kahta ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.

3. Pakko valita kolmanneksi vastikään lukemani Mark Henshaw'n The Snow Kimono. Haluan kirjan omakseni, koska tekee mieleni tehdä merkintöjä siihen. Kyllä, teen alleviivauksia joihinkin kirjoihini, jos ne ovat sellaisia, joihin palaan usein vaikka vain selailemaan, ja joista aion erota vasta kuoltuani.


Bonuskirjaksi valitsen Dostojevskin Kellariloukon, koska kiertoteiden kautta samastun sen kertojaan, joka on misantrooppi. Kertoja on myös melko ikävä, masentava ja katkera ihminen. En väitä itse sellainen olevani, mutta tunnistan monia tunteita - osaan jopa samastun.

Olen kirjoittanut Kellariloukosta muutaman sanasen vanhaan kirjablogiini, mutta en löytänyt juttua, sorge. 

Tämä haastee näyttää kiertäneen joka paikassa, joten jätänpä tällä(kin) kertaa haastamatta ketään erityisesti. Haasteen voi silti napata mukaansa kuka tahansa, olkaapas hyvät.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Heinäkuun hankinnat

Tällä kertaa en järjestäkään mitään spektaakkelia näistä kirjahankinnoista, toisin sanoen en esittele niitä kaikkia erikseen, kuten olen aiemmin tehnyt. Läväytän vain kuvan kasasta tiskiin, kas tässä. 


Kasasta puuttuu yksi kirja, Yoko Ogawan The Housekeeper and the Professor, jonka bongasin Waterstonesta vasta kuvaussession jälkeen. En sen takia jaksanut koko kasaa kuvata uudelleen, joten nyt näin.

Johan Sweeney: Elephant Moon
Mai Jia: Decoded
Lisa Jewell: The Third Wife
Yiyun Li: The Vagrants
Denis Thériault: The Peculiar Life of a Lonely Postman (sen olenkin jo lukenut ja pidin kovasti!)
John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas
Ann Cleeves: Raven Black
Natsuo Kirino: Out (luen tätä parhaillaan ja tykkään!)
Hyeonseo Lee: The Girl With Seven Names - A North Korean Defector's Story (kirja ilmestyy lokakuussa Suomeksi Otavan julkaisemana)

Kaikki kymmenen kirjaa on jälleen rakkaudella ja suurella sydämellä valittu. Löytyykö kasasta tuttuja kirjailijoita tai kirjoja?

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän
Heart of Darkness, 1902
Otava, 1968
Suomentanut Kristiina Kivivuori
S. 160

Minun on pitkään pitänyt lukea Joseph Konradin Pimeyden sydän. Olen parinkymmenen vuoden aikana aloitellut sitä useammankin kerran, mutta jättänyt kesken muutaman sivun jälkeen. Jokin kirjassa ei ole koskaan innostanut minua lukemaan sitä edes alkua pidemmälle, vaikka takakansi enteilee hyvää.

 Näin tilaisuuteni paikata vihdoin tämä kauhistuttava aukko sivistyksessäni kuullessani klassikkohaasteesta. Riensin heti osallistumaan tällä minua vuosikausia piinanneella Pimeyden sydämellä ja sain vihdoin sen luettua ihan kokonaan (onneksi se ei ollut pitkä - en ehkä olisi muuten jaksanut).

Palatkaamme itse klassikkoon, joka jätti minut melko lailla kylmäksi. Takannen mukaan Pimeyden sydän on ennen kaikkea kertomus norsunluuvälittäjä Kurtzista, miehestä, joka Afrikkaan tullessaan uskoo omaavansa korkeat ihanteet, mutta joka nopeasti menettää suhteellisuudentajunsa ja sortuu mielihaluihinsa.

Tässä välissä haluan tehdä selväksi, että kyseessä on oma tulkintani (niin kuin aina) tästä romaanista: en ole toistaiseksi lukenut "virallisia" kannanottoja Pimeyden sydämestä. Luen niitä myöhemmin, ja vertaan omiini, jos jaksan. Haluan muodostaa itse mielipiteeni ja käsitykseni ilman toisten selittelyjä, koska minua ei oikeastaan kiinnosta, miten jokin romaani tulisi tulkita.

Norsunluuvälittäjä Kurtzin kohtaamme vasta ihan kirjan lopulla. Silloinkin hän on pelkkä ääni, toisen suulla kerrottu tarina, huhu. Kurtzista kertoo kuuntelijoilleen Marlow, jolle Kurtz tuntuu olevan suuri pakkomielle.

Minä en saanut Kutrzista oikein otetta: hän oli vain hahmo taustalla. Ilmeisen seonnut ja ahne, mutta kukapa ei. Enemmänkin kirjasta jäi mieleeni Marlow'n matka syrjäiseen satamaan, jota Kurtz hallinnoi. Pimeyden sydän vertauskuvana jää minulle melko latteaksi, jopa keinotekoiseksi.

Odotin syvällisempää pohdintaa, mutta ajoittain hurmolliseksi, jopa pateettiseksi kohoava paatos melkein naurattaa, ellen olisi ollut niin tylsistynyt. Kyllä, suurimman osan kirjasta odotin, että jotain tapahtuisi tai minulle tarjoiltaisiin jotain ajattelemisen arvoista. Upeimmat virkkeet muodostuivat yllättäen hauskoista vertauskuvista.

Hänellä oli huolestunut ilme, ja pää oli yhtä paljas kuin minun kämmeneni; mutta hiukset olivat kai pudotessaan takertuneet leukaan ja menestyneet uudella kasvupaikallaan, sillä hänen partansa riippui vyötäisillä asti.

Tämä on upea virke, antaa ajateltavaa.

Annoin hänen puhua, tämän paperisen Mefiston, ja minusta tuntui, että jos yrittäisin saisin sormeni menemään hänen lävitseen, ja ettei hänen sisällään olisi muuta kuin ehkä vähäsen roskia.

Pimeyden sydämessä käytetään mustista nimitystä neekeri, kuten tuohon aikaan oli varsin yleistä, normaalia. Mustat olivat pelkkiä vähä-älyisiä orjia tai villi-ihmisiä, joilta oli turha odottaa muuta kuin kantoapua tavaroille. En jaksanut kauhistua ilmeisestä rasismista, sillä romaania täytyy lukea aikaan sidottuna.

Hänestä (mustasta) oli hyötyä, koska häntä oli opetettu. Tässä hänen tietämyksensä: että jos siitä läpinäkyvästä esineestä vesi katoaisi, niin kattilassa asuva paha henki suuren janonsa tähden suuttuisi ja ryhtyisi hirvittävään kostoon. Ja niin mies (musta) hikoillen kohensi tulta ja tarkkaili pelokkaasti lasia...

Kuvaako Pimeyden Sydän aikaansa? Varmaankin. Entä kestääkö se aikaa? Kai se sitten kestää, kun on kerran klassikoksi luokiteltu. Ymmärrän tämän kirjan arvon kenties aikakautenaan, mutta näin 2000-luvulla se näyttäytyy melko kornina eikä oikeastaan anna mitään uutta eikä edes vanhaa.

Luonnollisesti olen ylpeä ja onnellinen, että vihdoin sain tämän luettua.En koe, että aikani meni hukkaan. Jollain perverssillä tavalla nautin tästä kirjasta, mutta luulen nautiskelun liittyneen enemmänkin kirjan ajoittain hauskaan kieleen kuin niinkään sen tarinaan saati sanomaan.




Tästä pääset tsekkaamaan muiden klassikkohaasteeseen osallistujien postauksia. Osallistujia oli aika paljon, joten kirjojen kirjo on suuri. Ja mikä parasta, haastee jatkuu eli jos et päässyt tällä kerralla mukaan, seuraava deadline on 31.1.2016.

Tammikuun klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Itse vielä harkitsen osallistuako vaiko eikö. Klassikoita on toki minulta vielä lukematta, joten sinänsä tällainen haaste toimisi hyvä kannustimena.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Päässäs on vikaa

Suzanne O'Sullivan: It's All in Your Head
Chatto & Windus, 2015
S. 326

Mielen voimat ovat kiinnostavia - usein myös tutkimattomia. Tai no, tutkiahan voi, mutta kysymyset jäävät joskus, useinkin, ilman vastausta.

Ihmisen mieli (ja psykiatria) kiinnostaa minua kovasti, siten siis myös psykosomaattinen oireilu. Aihe kiinnostaa erityisesti siksi, koska löytyy ihan omakohtaista kokemusta siitä, kun mieli aiheuttaa fyysisiä(kin) "vaivoja". Ei aio tässä ryhtyä omaa somatisaatiohäiriötäni ruotimaan ja suureksi onnekseni olen jopa melko lailla "parantunut".

Omat kokemukseni ovat myös siinä mielessä hyvin erilaisia kuin O'Sullivanin kirjassaan kuvailemat tapaukset, koska minä olin tietoinen alusta alkaen siitä, että kyseessä on psykosomaattinen oireilu - ei siis elimellinen (asia toki varmistettiin tutkimuksin). Kirjan henkilöt taas eivät pääsääntöisesti voi uskoa, että ovat "päästään vialla".  Yhteistä sekä minulle että O'Sullivanin esittelemille tapauksille kuitenkin on se, että oireet rajoittavat elämää, invalidisoivatkin joissakin tapauksissa.

It's All in Your Head onkin varsin mielenkiintoista luettavaa, mutta sattuneestä syystä se ei tarjoillut minulle periaatteessa mitään suuria ahaa-elämyksiä. Kirjan luki silti mielellään, koska kukin tapaushan on uniikki.

Kirjan luvut on nimetty O'Sullivanin potilaiden (peitenimet toki) mukaan. O'Sullivan tosin harhailee aiheesta sivupoluille aina lääketieteen historiaa milloin miltäkin aikakaudelta kertaamaan. Lisäksi kussakin luvussa käsitellään liuta muitakin potilaita nimikkonpotilaan lisäksi.

Kokonaisuus pysyy silti jokseenkin läjässä, vaikka kenties olisi kannattanut karsia suurimmat rönsyt. Moni tapaus jää myös ikään kuin kesken, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta toisaalta ärsyttää uteliasta mieltäni.

Luin kirjaa skeptikon lasit päässäni. Uskon todellakin mielen mahtavaan voimaan, jota ei itse voi ohjata. Mieli tekee niin kuin tekee ja saa kehonkin tekemään ja tai olemaan tekemättä asioita. O'Sullivanin tyyli on varsin miellyttävä ja ymmärtävä, mutta mutta...

Nyt täytyy muistaa, että kyseessä on yksittäisen neurologin kokemukset ja mielipiteet. Esimerkiksi luku Rachelista on herättänyt kärhämää, sillä O'Sullivan määrittelee melko mielivaltaisesti CFS:n (chronic fatigue syndrome) psykosomaattiseksi sairaudeksi sivuuttaen sairaudesta tehdyt tutkimustulokset lähes kokonaan. Jokseenkin järkyttävää.


Tietoa Suzanne O'Sullivanista
Kirjasta voi lukea pätkän The Guardianista: 'You think I'm mad?' – the truth about psychosomatic illness