Iki-ihana Wales putouksineen ja eksymisineen

Nummilta päädyimme Walesiin, Merthyr Tydfil -nimiseen kylään. Tai oikeastaan sen reunamalle. Aivan ensin hommattiin majoitus pubista nimeltä The Mount Pleasant Inn.

Check in olikin melko vauhdikas: meille näytettiin huone, jonne voimme majoittua. Mitään lappusia ei täytelty eikä edes nimiä kyselty. Pyydettiin ainoastaan, että täyttäisimme aamiaistoiveemme sille varattuun lappuseen ja roudaisimme sen alas ennen yötä.

Tilava ja valoisa huoneemme.

Noh, mikäs siinä. Viskattiin kamat huoneeseen, vaihdoimme lenkkitamineet päälle ja häivyimme. Tällä kertaa kohteena oli Brecon Beaconsin luonnonsuojelualue. Lenkkiohje katsottiin kirjasta ja mies kuvasi sen kännykällään, ettei tarvitse roudata kirjaa mukana.

Kirjan ohjeiden mukaisesti saatiin auto kivasti (ilmaiseen) parkkiin ja ei muuta kuin lenkille. Kaikki sujui hienosti niin kauan kun ohjetta piisasi.

Eira Waterfall.

Joillakin on harrastuksena pomppia alas kalliolta veteen.

 

Näitä pomppupaikkoja oli useita.

Harmi vain, ettei ohjeita piisannut loppuun asti: mies "unohti" kuvata kaksi viimeistä etappia, koska ne olivat eri sivulla. Loput lenkistä menikin hakuammunnalla eli toisin sanoen mentiin ihan metsään. Kiitos gps:n, löysimme lopulta takaisin.

Tosin lenkki hieman venyi pituutta ja tuli talsittua yksityismaillakin. Onneksi maanomistaja oli mukava mies, joka oli juuri maalaamassa lampaita. Hän ei pannut pahitteeksi poukkoilua maillaan ja tuli siinä rupateltua muutenkin kaikkea mukavaa samalla kun lampaat määkivät kuorossa taustalla.

Reitiltä poikkeaminen voi tuottaa melkoisesti extramaileja, koska alueita on aidattu lampaiden takia (ja nuo alueet ovat ISOJA). Jouduimme kerran ylittämään piikkilanka-aidan, koska emme todellakaan olisi jaksaneet kääntyä takaisin ja palata sinne, mistä menimme väärin (olimme hortoilleet useita maileja jo!).

Piikkilanka-aitaa yllittäessäni sain hysteerisen naurukohtauksen jumittaessani siinä aidanseipäällä yrittäen varoa, etteivät piikit raavi peppua. Mies yritti painaa aitaa alas minun siinä hytkyessäni naurusta.

Lopulta sain hilattua itseni aidan toiselle puolelle eivätkä housutkaan vielä tässä vaiheessa revenneet. Miehelle ylittäminen oli helpompaa, koska hän on pidempi (itse olen vain 160 senttiä). Lenkin pituudeksi tuli lopulta reilut kuusitoista kilsaa.

Päästyämme takaisin pubiin ja peseydyttäemme olisi maistunut ruoka. Tosin selvisi, ettei ruokaa enää pubissa tarjoilla. Vaan ei hätää: baarimikko sanoi, että hän voi tilata take awaysta sapuskat. Piti vain päättää otetaanko pizzaa vai kiinalaista. Valittiin kiinalainen, tutkittiin listaa ja tehtiin baarimikolle tilaus, joka sitten soitti sen eteenpäin.

Baarista saatiin lautaset ja aterimet eli kaikin puolin joustavaa palvelua. Eräät muut asiakkaat tilasivat myöhemmin pizzaa samalla tyylillä. Mahtaisiko onnistua Suomessa?

Pubin "olkkarissa" oli kirjoja useammassakin hyllyssä. Myös meidän huoneessamme oli kirjoja eli kaikin puolin kirjaihmiselle hyvä valinta (vaikken kyllä ehtinyt mitään lukeakaan).

~~~

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja päädyimme mukavaan rannikkokaupunkiin nimeltä Aberystwyth (edelleen Walesissa). Siellä valloitettiin parikin huippua. Siitä lisää ensi kerralla.

Ostinpa kirjan ja kootut selitykset

Ajattelin kokeilla (en lupaa onnistuvani) heinäkuun ajan sellaista, että kirjaan kaikki hankkimani kirjat (miinus tietenkin kirjaston lainat) blogiini.

En ole mikään tilastoihme, mutta nyt tekee mieli vähän tsekkailla, kuinka paljon niitä kirjoja oikein kertyy kuukaudessa.

Tosin tämä "testi" on typerä eikä kerro mitään keskiarvoja mistään, koska ostelen kirjoja satunnaisesti ja pääasiassa heräteostosmaisesti. Jonakin kuukautena voin selvitä muutamalla ostoksella, toisina kuukausina lähtee sitten niin sanotusti homma hanskasta.

Tämä kuukausi taisi jo lähteä handusta. Teinpä nimittäin eilen lenkin lomassa charity shop -kierroksen. Ei ollut tarkoitus, mutta sitten muistin mitä kaikkia kirjoja olisi kiva lukea ja se oli menoa.

Lisäksi olen aikeissa vetästä tässä piakkoin lukumaratonin, joten kirjoja tuli katsottua ihan silläkin silmällä (haluan lukea melko lyhkäisiä kirjoja maratonin aikana).

Innostuin pitkästä aikaa kuvaamaan järsyllä (järkkäri) ja pistin oikein "studion" pystyyn, joten esittelen ostokset koottujen selitysten ja kuvien kera (en jaksa signeerata kuvia, mutta omia ovat).

1. Ayaan Hirsi Ali: Nomad
Tämä oli pakko saada, koska pidin kovasti Infidelistä. Tämä valottaa hieman eri tavalla Hirsi Alin elämää.

2. Julie Otsuka: The Buddha in the Attic
Kirjan nimi on hämärästi tuttu ja takatekstin perusteella kiinnostuin.

3. Knut Hamsun: Hunger
Tähän kirjaan olen törmännyt muutamissa kirjablogeissa ja kiinnostuin.

 4. Anonymous: Go Ask Alice
Ihan tuntematon kirja minulle, mutta niinpä näyttää olevan kirjoittajakin (Anonymous). Kirja on jonkun nuoren tytön päiväkirja.

5. Natsume Soseki: Kokoro
Japani kiinnostaa aina, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ostamista tämän kirjan kohdalla.

6. Paul Jaskunas: Hidden
Never heard before, mutta vaikutti kiinnostavalta. Plussaa myös jännästä kannesta.

7. J.M. Coetzee: Disgrace
Tämä minun on pitänyt lukea about sata vuotta sitten, mutta eipä ole aiemmin osunut käteeni. No nyt osui.

 8. Whichelow & Murray: It's not Rocket Science
No ainahan klisekirja kiinnostaa. Selailin kirjaa jo puodissa ja se vaikuttaa hauskalta. Lisäksi siitä voi vaikka oppia jotain - ainakin välttelemään (tai viljelemään) täkäläisiä kliseitä, jos ei muuta.

9. Henning Mankell: Haudattu
Postisetä toi tämän eilen, kirja on pyytämäni arvostelukappale (kiitos Otava!). Tämän kirjan parissa saattaa kyynel tirahtaa, koska Wallander.

10. Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Kiinnostuin (ja kuulin) tästä kirjasta kirjablogeista ja tajusin heti, että tämä on pakko saada. Kantsu on tuttu paikka, vaikka olenkin pääasiassa Pasilan kasvatti. Kiitos siis, Mari A, kirjasta! Kirja saapui eilen.

Jokunen hetki saattaa kyllä kestää ennen kuin pääsen näistä kirjoista yhteenkään käsiksi. On nimittäin sen verran monta kirjaa kesken parhaillaan. En jaksa edes kaikkia lisätä tuohon sivupalkkiin, koska se räjähtää muuten käsiin.

Valheellinen elämäni

Cris Owen: Valheellinen elämäni
Lady Madeleine Oy, 2002
s. 240

"Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu Finlandia-palkintoehdokkaaksi eikä haastamaan yhtään kaunokirjallista teosta."

Näin Owen kirjoittaa jo alkusanoissa ja ihan oikeassa hän onkin. En voi olla pohtimatta onko käsikirjoitusta edes luettu ennen painamista.

Ymmärrän, ettei Owenin äidinkieli ole suomi, mutta ei kai se ole mikään syy jättää oikolukematta ja siistimättä tekstiä.

En aio tämän enempää kirjan kieleen puuttua, koska se on turhaa: eiköhän se tullut jo selväksi, että se on järkyttävän huonoa. Jos kirjaa lukisi punakynän kanssa, sivuista tulisi melkoisen punakoita.

Mutta kuka on Cris Owen? Itse muistan hänet hämärästi teiniajoiltani ja liitän hänen nimensä lähinnä Miisaan ja Janina Frostelliin. Myös erityisesti hänen transsukupuolensa on jäänyt mieleeni: mies naisen kehossa.

Bongasin tämän kirjan erään ystäväni "kirppislaarista" (netissä) ja ilmoitin halukkuuteni ostaa kirjan (maksoi huimat 20 senttiä). Kirja kiinnosti minua ehkä eniten siksi, että Cris Owenin nimi toi mieleeni muistoja.

Tämä kirja tarjoaakin eräänlaisen nostalgiatripin teiniyteen, ja muistuttaa taannoisista kohuista iltapäivälehdissä. Tuolloinhan ei nettiä ollut, joten luin ahkerasti paperilehtiä.

Cris aloittaa kertomalla vaikeasta lapsuudestaan, ja kirja eteneekin aluksi kronologisesti. Myöhemmin tapahtuu omituisia aikahyppelyitä, jotka tekevät kirjasta ajoittain sekavan ja repaleisen.

Owen on ollut pariinkin otteeseen sairaalahoidossa mielenterveysongelmien takia. Rankka lapsuus ja seksuaali-identiteetin parissa painiskelu lienevät syitä siihen.

"Vaikka menneisyyteni oli traumaattinen, olin kuitenkin saanut kehitettyä itselleni vain kohtauksia, jotka nykyään kulkevat paniikkihäiriökohtausten nimellä. Tuolloin niitä ei vielä oltu diagnosoitu. Tänä päivänähän paniikkihäiriökohtaukset ovat melkein muotioikku, eikä ketään suljeta pakkohoitoon niiden vuoksi..."

Cris Owen on varmasti kokenut melkoisesti vaikeuksia elämässään jo lapsesta lähtien, joten kaikki kunnia hänelle, että on selviytynyt. En voi silti mitään, että hänen mielipiteensä ajoittain ärsyttävät. Kirjan perusteella luomani mielikuva Owenista ei ole mitenkään kovin mairitteleva.

Itse asiassa minulle tuli mieleeni tämä sarjakuva.

Ruutukaappaus Nyt.fi:n sivulta.

Owen kertoo ajastaan Jenkeissä:

"Olin kuin kotonani, tunsin löytäneeni henkisen asuinpaikkani. Kukaan ei kyseenalaistanut minua, vaan otti minut vastaan sellaisena kuin olen. Itse asiassa minua pidettiin usein liiankin normaalina ja se on jo aika paksua!

"Normaali! Minut leimattiin tuiki tavalliseksi tallaajaksi. Olin aina tuntenut itseni epänormaaliksi, muista poikkeavaksi yksilöksi, mutta yhtäkkiä olinkin pelkkää harmaata massaa. Se tuntui hyvältä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se hätkähdyttänyt.

Päätin, että on minussa sentään jotain erilaistakin. Kerroin avoimesti transsukupuolisuudestani. Itse asiassa toitotin sitä kaikille, jotka vain halusivat - tai jaksoivat - kuunnella."

Myönnän, että minun on vaikea kestää ihmisiä, jotka tuulettavat kuinka erilaisia ja erikoisia he ovat. Minua sellainen lähinnä tylsistyttää. Kyllä me olemme kaikki ihan erilaisia ja omalla tavallamme uniikkeja, vaikkei sitä erikseen mainostaisikaan.

"Olen usein sanonut, että olisi ollut helppoa syntyä Amerikkaan, sillä silloin olisi syntynyt valmiiksi tyhmänä."

"Olet liian hyvä Suomeen, äidilläni oli tapana sanoa ja Atlantassa ymmärsin sen todeksi."

Joskus tuntuu, että eniten meluavat ne, jotka pelkäävät olevansa samanlaisia, koska samanlaisuus on heille jotakin kammottavaa massasieluisuutta.

Minä pelkäsin nuorempana olevani erilainen ja friikki ja yritin olla mahdollisimman normaali, ettei kukaan huomaa. Pelko oli luonnollisesti lähinnä omassa päässäni: pelkäsin, että kaikki se paska mitä olen, näkyy päällepäin. Näin siis aikana ennen eheytymisen tietä (eli toisin sanoen terapiaa: olen käynyt kaksi kertaa pitkäkestoisessa terapiassa).

"En tiedä, mistä olen kummallisen tapani keksinyt, mutta se on paljastanut tehokkuutensa monta kertaa. Systeemi on yksinkertainen: asetan vastaajan istumaan vastapäätä itseäni, sytytän kynttilän ja alan kysellä. Teen liudan psykologisia kysymyksiä, joilla ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta joista voi päätellä paljon. Ehkä olen ollut liikaa psykologin vieraana itsekin, kun olen alkanut samastua päätohtoreiden toimintamalleihin."

Ja mitä nuo kysymykset sitten ovat? No, ne ovat mallia jos olisit eläin/hedelmä/plaaplaa mikä eläin/hedelmä/plaaplaa olisit? Millainen suhde sinulla oli lapsena isään jne. Hmm.

Nyt tapahtuu (kirja)blogihistoriani ensimmäinen sensuuri. Olen kirjoittanut tästä kirjasta pitkät pätkät, mutta arvaas mitä - jätän ne julkaisematta. Kerron kohta miksi.

Sitä ennen haluan sanoa, että en koe tätä kirjaa kovin uskottavana. Totuus on tuoli ulkona. Mielestäni kirjan tyyli on liioitteleva, ehkä jopa provosoiva. Vai onko kyseessä sittenkin huumori, jota en ymmärrä?

Tämä ei ole Owenin mielestä kohukirja. Minusta saattaisi ollakin. Kyytiä saa etenkin Janina Frostell ja muutama muukin.

Syy, miksi sensuroin tekstiä? Koska tämä kirja on tavallaan elämäkerta, se luonnollisesti henkilöityy Oweniin itseensä. En halua ruotia (sen enempää, mitä jo tein) "julkisesti" edes julkisuuden henkilön oletettua persoonallisuutta. Tästä kirjasta on kuitenkin vaikea kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Valheellinen elämäni on melko tapahtumapainotteinen eikä lainkaan syvällinen. Transsukupuolisuutta Cris käsittelee lähinnä sivulauseissa. Kirjan lopussa on joku infopaketti ruotsiksi, jota en jaksanut lukea.


Owen tuskin tätä lukee, mutta jos nyt jostain syystä niin käy, haluan vilpittömästi toivottaa hänelle kaikkea hyvää.

Kolmen vuoden turpakeikka

John Fenton: Please don't make me go
HarperElement 2008
S. 344

Ennen kuin ryhdyn ruotimaan itse kirjaa, haluan kertoa suhteestani ns. kurjuuskirjallisuuteen.
Luen parhaillaan misery littiä käsittelevää kirjaa. Minähän luen melko paljon misery lit -kirjallisuutta.

Joidenkin mielestä kyseinen genre ei ole kirjallisuutta lainkaan: ainoastaan kurjuuskertomuksia siitä, kun oli niin vaikeaa ja sitä sitten kauhistellaan.

Kyllä, misery litissä on selkeästi havaittavissa oleva kaava: ongelmat (yleensä väkivalta ja/tai seksuaalinen ja henkinen hyväksikäyttö), niissä eläminen ja (usein) lopulta selvityminen jollakin tavalla.

Jotkut ihmettelevät, miksi näissä kirjoissa on aina "onnellinen" loppu. Well, ei ole aina, mutta usein kyllä sellainen loppu, ettei ihan hautaan asti olla päädytty. Eihän kyseinen henkilö olisi muuten kirjoittamassa tarinaansa.

Harhaluuloa on myös se, että misery lit -kirjat olisivat kieleltään kömpelöitä ja muutenkin huonosti kirjoitettuja. Ihan samalla tavalla tähän genreen kuin mihin tahansa muuhunkin mahtuu monentasoisia teoksia: on huonosti mutta on myös hyvin kirjoitettuja. Itse olen lukenut molempia.

Tämä John Fentonin kirja asettuu hyvin kirjoitetulle akselille. Ensimmäisen miinuksen annan tosin kirjan nimestä. Please don't make me go ei kuvaa kirjaa ollenkaan. Jumalainen selkäsauna olisi kuvaavampi. Tai kolme vuotta turpakeikalla. Silmä silmästä?

Tämä kirja on erityisen väkivaltainen, mutta tässä turpaan saavat lähes kaikki (paitsi katolisen poikakoulun veljeskunta) eikä vain itse John. Johnin isä on väkivaltainen, hän hakkaa lähinnä Johnin äitiä.

Erään kerran John ei enää kestä katsoa moista väkivaltaa ja hän nousee isäänsä vastaan. Yksi kerta on liikaa ja tarpeeksi: isä passittaa pojan oikeuteen, jossa John tuomitaan kolmeksi vuodeksi St. Vincentin koulukotiin.

Tämä kirja keskittyy lähes yksinomaan noihin koulukotivuosiin. Eletään 50-luvun loppua ja väkivalta kukoistaa kirkollisessa kasvatuslaitoksessa. Säännöt ovat ankarat ja selkäsaunan saamiseen veljiltä riittää joskus pelkkä tekosyykin.

Ainoa tapa pärjätä kyseisessä laitoksessa on opetella pitämään huoli itsestään, vastata väkivaltaan väkivallalla. Siihen kierteeseen John joutuu. Mutta miksi kaikista väkivaltaisista taustoista ja näennäisesti samassa kasvuympäristössä varttuneista ei tule tappelupukareita?

Vastaus on temperamentti. Kirjassa ei suoranaisesti käsitellä temperamenttia, mutta se näkyy kirjassa muun muassa Johnin ja hänen läheisen ystävänsä, Bernien, eroavissa ajattelutavoissa.

Samoin John käy sisäistä kamppailua siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Toimiessaan alttaripoikana John tulee läheiseksi Isä Delaneyn kanssa, joka yrittää omalla tavallaan auttaa Johnia tekemään viisaita päätöksiä ja jaksamaan muutenkin.

Mitään suoranaisia viisauksia ei tästä kirjasta löydy, vaan lukija voi itse päättää haluaako pureskella ja pohtia lukemaansa vai vain vetästä kirjan ns. kerralla loppuun. Itse pidän kirjoista, jotka herättelevät minua ajattelemaan. Kirjahan ei välttämättä pääty siihen, kun sen kannet sulkee.

Itse jään monesti puimaan kirjan loputtuakin sen tapahtumia, tehtyjä päätöksiä jne. Mietin, miksi joku toimi niin kuin toimi, miten ehkä olisin itse toiminut. Voiko sellaista edes tietää? Millainen temperamentti minulla on (olen lukenut paljon temperamenttiin liittyvää kirjallisuutta, eräs hyvä on Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittama teos Temperamentti) jne.

Lisäksi tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja lähinnä sen aikaisen katolisen koulukodin toimintaan. St. Vincent's ei suinkaan ollut ainoa koulukoti, jossa oppilaita piestiin. Minulle tuttuja olivat myös paikat Lontoossa. John Fenton esimerkiksi asui Ealingissa.

Kirjan kielestä sitten: se on hyvää englantia ja Fenton käyttää sanoja monipuolisesti. Jouduin jopa turvautumaan sanakirjaan pari kertaa ja opin muutaman uuden sanan. Mutta Fenton olikin intohimoinen lukija ja kirjallisuuden ystävä.

Ensimmäisen miinuksen lisäksi annan vielä toisen miinuksen kirjan väkivallasta. Se kävi ajoittain hermoilleni, mutta toisaalta Fentonin elämä koulukodissa(kin) oli pelkkää väkivaltaa, sen uhkaa, vallankäyttöä, hierarkioiden tarkkailua jne.

~~~

Kannen kuva Lucy Goodhart/Millennium Images

Kirjan kansi on tyypillinen misery lit -kansi. Kannet ovat yleensä valkoisia ja niissä esiintyy lapsi. Minulla ei ole erikseen misery lit -kategoriaa, koska en pidä kyseisestä termistä. Survonkin nämä tällaiset kirjat kategoriaan elämäkerrat-muistelmat.

Habibi

Graig Thompson: Habibi
Faber & Faber 2011
s. 672

En pahemmin lue sarjakuvia, mutta olen tässä viime aikoina alkanut hiljalleen työntää lonkeroitani sillekin saralle.

Habibi oli minulle nimenä ennestään tuttu ja olen ollut siitä kiinnostunut sen julkaisemisesta saakka.

Dodola ja Zam (jota Dodola myös Habibiksi kutsuu) ovat pakolaisorjia, joiden tiet kohtaavat sattumalta. Dodola" adoptoi" pienen Zamin ja alkaa hänelle äidiksi, vaikka on itsekin vielä lapsi.

"Sprawling across an epic landscape of deserts, harems, and modern industrial clutter, Habibi tells the tale of Dodola and Zam, refugee child slaves bound to each other by chance, by circumstance, and by the love that grows between them."

Yllä oleva lainaus kertoo kirjan raamin kertomatta lopulta oikeastaan mitään, mikä on yksinomaan hyvä asia. Yllätyin monta kertaa kirjaa lukiessani. Kauhistuin Zemin tekemää valintaa ja odotin pitkään, että se olisi ollut vain pahaa unta. Kunnes tajusin, ettei se ollut.

Muitakin yllätyksiä kirja tuo edetessään. Tämä on sellainen kirja, että jos ei siitä ennestään pahemmin mitään tiedä, se kyllä onnistuu yllättämään useasti. Koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuu kääntäessään sivua.

Varsinainen tarinan rinnalla kulkee toisia tarnioita, Dodolan kertomia tarinoita. Nämä tarinat ovat usein mielenkiintoisia, mutta niiden runsaus alkoi jossain vaiheessa rasittaa minua.

Kirjan alussa tarinan katkeaminen ja hyppääminen muihin tarinoihin sekoitti päätäni. Tottuessani kirjan tyyliin alkoivat tarinat kiinnostaa ihan eri tavalla. Loppua kohden aloin kuitenkin taas hyytyä siihen, että jatkuvasti kirjan ns. pääjuoni katkesi.

Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja Raamatusta ja Koraanista, viittaukset on luettavissa kirjan lopusta. Minua uskonnollisuus rasitti, vaikka periaatteessa voin ymmärtää sen merkityksen kirjassa.

En oikeastaan osaa selittää, miksi ne (uskonnot) minua rasittivat, sillä luenhan (olen kiinnostunutkin) kirjallisuutta, jossa uskonto on mukana muodossa tai toisessa. Ehkä se tympäisikin minua vain tämän tyylisessä ilmaisutavassa. Tai sitten syy ei ollutkaan uskonnoissa, vaan siinä että tarinat katkaisivat tarinan liian tiuhaan.

Habibi on melkoinen järkäle lähes seitsemälläsadalla sivullaan. Sivumäärää ei kuitenkaan kannata kauhistua, sillä kirja kertoo kuvin suurimman osan ja tekstiosuudet ovat melko lyhyitä. Kuvien katseleminen veikin minulta kauemmin kuin tekstien lukeminen.

Ja voi mitkä kuvat, voi mikä visuaalinen kokonaisuus kukin sivu jo yksinään oli. Tyhjää kohtaa kirjasta ei juurikaan löydy, sillä ns. vapaat alueet oli koristeltu kauniisti ornamentaalisin kuvioin. Prosessigalleriasta pääsee katsomaan kirjan kuvien valmistumista.

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut ainakin Norkku (Nenä kirjassa), jonka mielestä Habibi on "monta kirjaa yksissä kansissa." Olen samaa mieltä.

Salla kiinnittää arviossaan huomiota kirjan lukuisiin teemoihin sekä vaikuttavaan piirrostyöhön. Hänen mietteisiinsä on helppo yhtyä.

Minna (Oota, mä luen tän eka loppuun) kirjoittaa: "Thompsonin tyylissä pidin valtavasti siitä, että hän kertoo tarinoita, eikä yritä opettaa. Hän kysyy enemmän kuin vastaa." Tekisi mieli tähän sanoa Amen, sanonkin.

Luulen, että saisin tästä kirjasta enemmän irti, jos lukisin sen toisenkin kerran. Varmaan luenkin, mutta en nyt heti putkeen.

Kirjablogikirjasta, blogeista ja bloggaamisesta noin yleisesti

Katja Jalkanen, Hanna Pudas: Rivien välissä, kirjablogikirja
Avain 2013
S. 168
Kirja on pyytämäni arvostelukappale.

Varoitus: tämä arvio on erittäin subjektiivinen. Kirjoitan lähinnä mietteistä, joita tämä kirja minussa herätti (ja nähtävästi lähdin rönsyämään ihan holtittomasti).

Nostan esille sellaisia asioita, jotka minua erityisesti kiinnostavat ja ignoraan hävyttömästi vähemmän kiinnostavat. Kaiken kukkuraksi höpisen itsestäni enemmän kuin kirjasta.

Ote kirjan takakannesta:

Kirjablogit: lukupäiväkirjoja, kirjallisuuskritiikkiä vai kaikkea kehuvaa hymistelyä sosiaalisen median pyörteissä?

Kirjabloggaajat ovat monien rivien välissä. Kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle suhteessa kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun, kirjavinkkaukseen sekä sosiaaliseen mediaan.

Kirja onnistuukin tavoitteessaan hyvin. Jalkanen ja Pudas avaavat kirjablogien monet kasvot, tuovat esille blogien monimuotoisuuden.  Vaikka kussakin kirjablogissa se punainen lanka on melko samanlainen (eli pääpaino kirjoissa), kaikista löytyy kyllä se persoonallinen ääni ja ote.

Tätä kirjaa lukiessa minut valtasi tuttuuden tunne. Tunnistan itseäni monissa kohdin, vaikka en osallistunutkaan kirjabloggaajille lähetettyyn kyselyyn. Tarkoitukseni kyllä oli, mutta norsunmuistini havahtui vasta deadlinen jälkeen.

Tämä kirja ei välttämättä tarjoa mitään kovin uutta kirjabloggaajille. Sen lukeminen oli silti tietyllä tavalla nostalgista. Kirjassa mainitaan monia kirjabloggaajien tekemiä tempauksia. Osassa olen ollut itsekin mukana, osassa en.

En esimerkiksi ole koskaan osallistunut Blogistanian Finland- tai muihinkaan äänestyksiin. Olen kyllä seurannut niitä sivusta, mutta en koe lukevani riittävästi suomalaista kirjallisuutta voidakseni osallistua äänestykseen.

Minulle kiinnostavinta tässä kirjassa olivat pohdiskelut kirjablogien merkityksestä sosiaalisessa mediassa (inhoan muuten tuota termiä, hyh). Samoin mielipiteet ja mietteet siitä, mitä kirjabloggaajat kirjoittavat: ovatko arviot kritiikkejä vai kirja-arvioita.

Monet kirjabloggaajat, minäkin, painottavat, etteivät ole kriitikkoja eivätkä kirjoita kritiikkejä. Tämä nähdään minusta usein ja ihan turhaan negatiivisena pesäeron tekemisenä. Itse arvostan kriitikon työtä ja ammattitaitoa. Minulla ei ole ammattitaitoa kirjoittaa kritiikkejä, joten en edes kuvittele sellaisia kirjoittavani.

Eräänä ongelmana nähdään kustantamojen ja kirjabloggaajien yhteistyö. Kirjablogikirjassa tuodaan esille se seikka, että kirjat ovat osa tiedottamista. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Itse olen opiskellut viestintää (markkinointi- ja kulttuurien välinen) ja tiedotusoppia.

Mainonta ja markkinointi on aina valvottua ja tavoitteellista. Tai sen pitäisi olla. Kustantamoilla ei ole harmainta aaivstustakaan siitä, miten kirjabloggaajat (tai kriitikotkaan) kirjan kokevat ja miten sitä käsittelevät. Jos kirja tulee pyytämättä, sitä ei edes välttämättä lueta.

On tietenkin hyvä pohtia, miten kirjablogit voivat nyt ja ehkä tulevaisuudessa vaikuttaa kirjallisuuskenttään, sillä kliseisesti sanottuna maailma muuttuu ja uusia trendejä ja ilmiöitä syntyy ja kuolee. Joskus ne voivat ravistella kovastikin markkinarakenteita. Mielikuvituksettomasti vertaan esimerkiksi cd-levyjen yleistymiseen, jolloin ns. tavalliset c-kasetit jäivät hiljalleen historiaan.

En nyt kuitenkaan näkisi, että kirjabloggaajat ovat syrjäyttämässä kriitikoita. Kirjablogit ovat yksi lisä alati laajenevassa kentässä. Ei myöskään voi pitää kirjabloggaajien syynä sitä, että media itse supistaa kirjakritiikkejään lehdissään.

Aloitin kirjabloggaamisen vuonna 2006. Sitä ennen minulla oli jo blogi, joka oli lähinnä päiväkirjamainen avautumisblogi. Blogistania on siis minulle melko tuttua maaperää noin muutenkin kuin kirjablogien kautta. 

On ihan selvää, että blogistanian sisällä syntyy ns. sisäpiirejä. Kirjablogit eivät ole mikään poikkeus siitä. Ihmiset luonnollisesti lukevat (ja kommentoivat) sellaisia blogeja, joissa on itselle kiinnostavia aiheita.

Sama juttu kirjojen suhteen: minä pyrin lukemaan kirjoja, joista kuvittelen, että voisin pitää. Tuntuisi jotenkin hassulta alkaa lukea kirjaa, joka ei kiinnosta pätkääkään etenkin kun maailmassa on niin paljon kirjoja, ettei kaikkia kuitenkaan ehdi lukemaan. Ihana valinnanvapaus!

Suosittelen Rivien välissä kirjaa kaikille, joiden mielestä kirjablogit ovat sitä ja tätä ja kaikki samanlaisia. Lisäksi jos kirjan takakannessa esitellyt aiheet kiinnostavat, kannattaa kirja lukea. Ei ole merkitystä onko lukijalla kirjablogia tai lainkaan blogia. Kirja kertoo mielenkiintoisesta aikamme ilmiöstä, joka varmasti paisuu ja muuttuu vielä paljon.

Kirja toimii myös hyvänä kurkkauksena blogimaailmaan yleisesti, sillä etenkin yhteisöllisyys koskettaa muitakin kuin kirjabloggaajia. Ennen kirjablogiani (ja sen jälkeenkin) koin kuuluvani epämääräiseen bloggaajaryhmään mm. seuraamieni blogien tiimoilta. Sain kommentteja ja itse kommentoin useita blogeja ja näiden myötä syntyi oma "sisäpiiri". Toisten blogien kautta tutustui jälleen uusiin blogeihin ja piiri kasvoi.

Osan näistä bloggaajista olen tavannut ja suuren osan kanssa ystävystynyt. On siis syntynyt ihan tosiystävyyksiä, jotka ovat olemassa edelleen. Olen jopa matkustanut Las Vegasiin tapaamaan erästä bloggaajaa ja jumituin hänen luokseen kuukaudeksi.

Matkustaessani Tel Aviviin minulla oli maailman paras paikallinen opas, jonka tunsin tuolloin vain hänen bloginsa kautta.

Joskus vuosia sitten tullessani kesällä Suomeen, minut haki kentältä kaksi blogituttua, joita en ollut aiemmin tavannut muuta kuin blogeissa. Toinen jopa majoitti minut kotiinsa.

En linkitä enkä mainitse nimiä, koska en tiedä onko se sopivaa (enkä jaksa nyt kysyä). Sitä paitsi otannastani puuttuu muutamia ihania blogiystäviä, joita en enää ajattele blogiystävinä, vaan ihan live-ystävinä. Jos tätä luette, tunnistanette varmasti itsenne.

~~~

Tällä kertaa saatte tyytyvä pelkkään kansikuvaan, koska oma kappaleeni on pdf eli en voi kantta kuvata.

Rivien välissä kirjablogikirjan on lukenut lisäkseni ainakin Maria, Laura, Salla, Tarukirja ja Kirsin kirjanurkka.

Sementtipuutarha

Ian McEwan: The Cement Garden
Vintage 2006
S. 138

Tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Briteissä jo vuonna 1978 (kustantajana tuolloin Jonathan Cape). Vintagelle julkaisu siirtyi vuonna 1997 ja kirjasta on otettu useita painoksia sen jälkeen.

Vaikka ajankuvaus ei ole kirjassa mikään teema, on kuitenkin hyvä pitää se mielessä. Moni asia oli tuolloin paljon yksinkertaisempaa ja järjestäytymättömämpää.

Nykyään voisi olla hankalaa kuolla ja jättää lapsiparvi omilleen ilman, että siihen joku tajuaisi puuttua. Kirjoissahan tietenkin kaikki on mahdollista, mutta eipä siitä nyt sen enempää.

En aio puuttua kirjan juoneen sen enempää kuin mainitsemalla, että juuri yllä mainitulla tavalla käy tässä kirjassa: neljä sisarusta jäävät orvoiksi heidän vanhempiensa menehtyessä. Sisarukset jäävät asumaan kotitaloonsa kuin mitään ei olisi tapahtunut - tai siltä se näyttää päällepäin.

Kirjan kertoja on Jack, sisaruksista toiseksi vanhin. Jack on neljätoista ja murrosikä koputtelee ovella. Holtittomat siemensyöksyt jättävät läikkiä lakanoihin ja kylpyhuoneeseen. Oma vehje kiinnostaa muutenkin, ja etenkin masturboiminen. Ihan normaalia teini-ikää siis.

Siihen se normaalius sitten taisi päättyäkin. Lukija pääsee Jackin ajatuksiin, mutta ei täysin perille niistä. Jack on ristiriitainen, hiljainenkin ja luonnollisesti varsin subjektiivinen kertoja. En oikeastaan saanut selvää hänestä, mutta kovin hukassa tuntui olevan Jack itsekin. Nukkuminen maittoi, koska ei ollut oikeastaan mitään syytä herätäkään.

Sisarukset näkevät hänet (Jackin) eri tavalla. Etenkään nuorempi sisar, Sue, ei anna kovin imartelevaa kuvaa siivottomasta Jackista. Vanhin sisar, Julie, tuntuu olevan "perheen" koossa pitävä voima ja auktoriteetti. Ihan kaikki ei tosin hänen(kään) päässään ole kohdillaan. Silti sisarusten suhde on tiivis ja läpäisemätön.

En löytänyt tästä kirjasta oikeastaan yhtään tolkun ihmistä. Paitsi ehkä edesmennyt äiti. Ja isä, jolla tosin oli puutarhaan liittyviä "pakkomielteitä". Sisaruksista Sue lienee tervejärkisin.

Minulle tämä kirja näyttäytyi ennen kaikkea tunnelmakirjana. En päässyt yhdenkään henkilön sisälle kunnolla: kaikki tässä kirjassa oli vähän epämääräistä, haahuilevaa (luulen, että se on tarkoituskin?). En tarkoita, että kirja olisi sekava, sillä sitä se ei ole. Mutta juonta tärkeämpi on tosiaan ajoittain painostavakin tunnelma - kuin kesähelteellä seisova ilma. Sellainen paahde, että ilma väreilee, mutta mikään ei liiku.

Kirjan hiljaisen tunnelman rikkovat vain ajoittainen kikatus ja parku. Jotain ehkä kertoo se, että voisin helposti kuvitella tämän kirjan mykkäelokuvana. Voin kuulla äänettömän naurun suun eteen painetun kämmenen takaa.

Hyvin erilainen kirja siis, mutta hyvällä (ja kuvottavallakin) tavalla. Liian raskaaksi en tätä kokenut ajoittaisesta painostavuudestaan huolimatta. Mikäli se ei jo käynyt ilmi, niin sanonpa vielä suoraan: pidin kovasti tästä kirjasta. Oli ns. minun pala kakkua ja kuppi teetä ja mitä vielä.

The Cement Garden on käännetty suomeksi nimellä Sementtipuutarha. Kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Zephyr (Kirjanurkkaus), Leena Lumi ja Paula (Luen ja kirjoitan).

~~~

Olen aiemmin lukenut Ian McEwanilta vain Sovituksen, josta muistaakseni pidin (valitettavasti en löydä siitä blogimerkintää: en välttämättä silloin ollut kovin aktiivinen vanhassa kirjablogissani). McEwan on toki hyvinkin tuttu nimi minulle, vaikken ole hänen kirjojaan tämän enempää toistaiseksi lukenut. Aion kyllä lukea.

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen.