Hereafter

Kuva täältä.

Hereafter (2010)
Ohjannut Clint Eastwood

Katsoin tämän elokuvan eilen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa niin suuren, että on pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Mitä yhteistä on San Franciscossa asuvalla duunarilla, ranskalaisella journalistilla ja brittiläisellä koulupojalla? Eipä oikeastaan muuta kuin jollakin tavalla kukin näistä on kosketuksissa kuolevaisuuden kanssa. Kukin käy omaa henkistä kamppailua tahollaan.

Elokuva kuljettaa aluksi kolmea tarinaa, loppua kohden nämä tarinat ja kohtalot yhdistyvät. Mutta miten ja miksi, se selviää katsomalla. En halua spoilata tämän enempää, koska se latistaisi elokuvanautinnon.

Voisin kuvitella, että joidenkin mielestä elokuva - etenkin loppua kohden - on kliseinen. Olkoon tai ei, minua se ei häirinnyt lainkaan eikä vienyt palaakaan pois elokuvan viehätyksestä. Eastwood on loistava ohjaaja.

Hereafter on tietyllä tapaa hyvinkin visuaalinen elokuva. Sen palaset on kauniisti kudottu yhteen. Rankkaisin tämän ehkä jopa parhaaksi tänä vuonna näkemäkseni leffaksi. En tosin katso kovin paljon leffoja enkä varsinkaan yleensä uutuuksia, joten otanta on melko suppea.

Ehkä voisinkin sanoa, että tämä leffa menee kaikkien aikojen kiehtovimpien elokuvia top kymppiin. Hereafter liikutti minua todella syvältä ja muutama kyynelkin vierähti sitä katsoessa.

Alla traileri, jos kiinnostaa.

Pellen muotokuva

SusuPetal: Pellen muotokuva

Pellen muotokuva on kulkenut käsilaukussani pitkin Lontoon katuja. Se on istunut sylissäni pubissa ollessani maanpaossa remontin takia.

 Se on ollut uskollinen seuralaiseni tässä epämukavassa elämänvaiheessa. Se on saanut minut tirskahtelemaan pubissa useammankin kerran. Onneksi en enää välitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat.

Pellen muotokuva koostuu novelleista. Novellit ovat lyhimmillään muutaman lauseeen, pisimmillään muutamien sivujen pituisia. Silti ne eivät jää pelkäksi luuksi jäteen. Susu osaa taikoa lihat tarinan ympärille ihan muutamillakin kappaleilla.

Pelkistetty ja konstailematon tyyli ei jätä kylmäksi tunnetasollakaan: jos osaa kirjoittaa, ei tarvitse jaaritella kymmentä sivua nostattaakseen tunteita. Susu osaa.

Osa novelleista on lyhyen toteavia. Silti lauseiden välistä pilkistää tietynlainen tumma huumori, ehkä jopa sarkasmi. Riippuu siitä, miten tekstejä haluaa tulkita.

Ote novellista Kohtauksia

- Hei, minulla on aika lääkärille kello 8.40. Nimellä Potilas.
- Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
- Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten.
- Sen jälkeen on tullut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.

Kohtauksia on kirjan pisin novelli. Se on dialogi, joka käydään Potilaan ja terveyskeskushenkilökunnan välillä. Avun saaminen polvikipuihin ei ole ihan helppoa Potilaan joutuessa byrokratian pyöritykseen.

Novellissa on mielestäni hyperbolamaisia tunnusmerkkejä. Samaa havaitsen muutamissa muissakin Susun novelleissa. Pidän siitä, että näennäisen pieni asia paisuu ja lopulta saattaa jopa muuttua perin merkilliseksi: syntyy koomisia tilanteita. Silti tarina säilyy uskottavana.

Kirjassa on myös toinen puoli, herkempi ja mustempi. Surumielinen, melankolinen. Ei kuitenkaan lohduton - ainakaan välttämättä kirjan henkilöille itselleen. Se, miten muut näkevät, onkin sitten eri asia. Mutta minä näin myös toivoa.

Pidin siitä, että kukin novelli on otsikoitu. Jokainen sana on arvokas, jokainen sana kertoo jotain - myös otsikko. Mitään turhaa ei ole, mutta toisaalta ei tarvetta myöskään lisätä mitään.

Pellen muotokuva on ehyt kokonaisuus. Me kukin olemme oman elämämme pellejä tietyllä tapaa. Peitämme enemmän kuin paljastamme ja monesti sekin, mitä paljastamme, voi olla harhaanjohtavaa. Naamioidemme takana olemme haavoittuvaisia. Kirjan nimi on monitulkintainen, mutta näin tulkitsen sen itse.

Suosittelen lämpimästi Pellen muotokuvaa kaikille, joita elämän rosoisuus maustettuna huumorilla kiinnostaa. Itse pidin kovasti! Kirjaa saa mm. AdLibriksestä ja monista muista verkkokaupoista.

Kannattaa tsekata SusuPetalin nettisivut. Siellä on lisätietoja Pellen muotokuvasta ja muistakin Susun kirjoittamista kirjoista. 

Isidorin tarina

Kuva täältä.

Henning Mankell: Isidorin tarina

Olen lukenut tämän jo muutamia päiviä sitten, mutten vain saa aikaiseksi kirjoittaa tästä mitään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Isidorin tarinan. Se on aika surullinen tarina yritteliäästä pojasta ja hänen kasvustaan mieheksi.

Oman unelman toteuttaminen saa surkuhupaisan päätöksen ja Isidorista tulee kotikylänsä pelle ja narri. Onni onnettomuudessa lienee se, ettei Isidor tajua sitä itse - ainakaan aluksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Ruotsiin. Luokkajako on vahvasti läsnä ja mielestäni Mankell jopa alleviivaa sitä tarinassaan. Ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla, mutta sen verran, että se pisti silmääni.

Kirjan perussävy on surullisen humoristinen: omat tuntemukseni kallistuivat enemmän surun puolelle. Vaikka asioita kuvattiin humoristisestikin, itse en jaksanut useinkaan nauraa. Sen sijaan minulle tuli paha mieli Isidorin puolesta.

Pidin tästä kirjasta siitä huolimatta: Mankell on mestari synnyttämään ristiriitaisia tunteita lukijassaan - tai ainakin minussa. Nyt olo on sen verran ristiriitainen, etten osaa kirjoittaa enempää.

Takatekstin voi lukea täältä.

Minä kuudesti

 Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ojensi minulle ihastuttavan Sunshine Award -tunnustuksen. Kiitos paljon, ystäväinen!

Tunnustuksen muassa tuli kuusi kysymystä, joihin vastata. Vastasin kysymyksiin ennen kuin aloin tarkemmin miettiä tunnustuksen nimeä.

Ei tainnut tulla kovin aurinkoinen postaus ainakaan kuvien suhteen, heh. Mutta näillä nyt mennään.

Sitä paitsi saan kiksejä melankoliasta. Ulospäin olen melko nauravainen, vaikka huumorini usein melko mustaa onkin.

Tosin kaikenlaiset puujalkavitsitkin naurattavat. Ja oikeastaan mikä tahansa. Riippuu päivästä ja biorytmeistä.


1. Mistä unelmoit?

Minulla on paljon unelmia ja ne vaihtuvat päivittäin. Ei niin, että jotain jäisi pois - lisää tulee koko ajan, heh - vaan niin, että unelmoin eri unelmia eri päivinä/kausina.

Päässäni on unelmatehdas, joista osa on ihan silkkaa fantasiaa eikä niiden ole edes tarkoitus toteutua. Jos unelma muuttuu pakkomielteeksi, pyrin yleensä tekemään asialle jotain. Toisinaan syntyy siis myös toteutuneita unelmia.

Eräs haaveeni on tehdä raunioreissu Detroitiin. Toinen haave on tehdä road trip Eurooppaan mm. Belgiaan. Matkaan sisältyisi autiotalojen bongaamista joka paikassa.

2. Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Vapaus, vapaus ja vapaus. Ja tietty aviomieheni.

3. Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Eiköhän se olisi tämä nykyinen asuinmaa. Tästä on tullut minulle koti.

4. Elämäsi parhain saavutus?

Vaikea laittaa mitään järjestykseen, sillä kulloinkin saavutettu etappi tuntuu juuri silloin tärkeimmältä.

5. Suosikkiharrastuksesi?

Pakko nyt sanoa ensimmäisenä lukeminen, koska tämä on kirjablogi.

Fyysisistä harrastuksista sanoisin pyöräily ja seikkaileminen. Eräs intohimoinen harrastukseni on autiotalojen bongaaminen. Täällä niitä ei tosin juurikaan ole (tai sitten en osaa etsiä), joten tämä harrastus hieman kärsii.

Mutta jokaisella reissulla on pakko ainakin yksi hylätty tönö tai raunio löytää. Alla olevan videon olen tehnyt joskus vuonna 2010 ja se on oodi autiotaloille (kuvat ovat ottamiani). Musiikkina Johanna Kurkelan Piha ilman sua (olen Johanna Kurkela -fani).


Muita tärkeitä harrastuksia on tietenkin kirjoittaminen, kuvaaminen ja kuvien tekeminen.

6. Suosikkimusiikkisi?

Lähes laidasta laitaan. Oikeastaan genrellä ei ole väliä, jos melodiat on kohdillaan. Tällä hetkellä kuuntelen paljon mm. Uaralia. Tämä video on kuin taideteos.


Muita kestosuosikkeja ovat Enigma, Tiamat, Meiko Kaji, Rammstein jne

En nyt haasta ketään, koska lähes kaikki ovat tämän prenikan jo saaneet. Jos et kuitenkaan vielä ole, niin nappaa ihmeessä mukaasi - tulisin mieluusti lukemaan sinun kuusi kohtaasi.

Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
Otava 2010
S. 316

Olen halunnut lukea tämän kirjan siitä lähtien, kun se julkaistiin. 

Vasta hiljattain sain kirjan käsiini ja nyt se on sitten luettu.

 Olo on ristiriitainen enkä oikein tiedä, mitä ja miten Parvekejumalista kirjoittaisin. Jos aloitetaan ihan alusta eli kirjan nimestä.

Lukijalle selviää melko pian, mihin nimi viittaa. Minusta Parvekejumalat onkin nappivalinta ja tarina sen taustalla kiehtova: se kestää läpi kirjan. Kirja on muutenkin tietyllä tapaa henkinen ja "taikauskoinen", kuten monet uskonnotkin ovat.

Ote kirjan takakannesta:

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Hän haluaisi hengailla kaupungilla, surffata netissä, käydä leffoissa ja bileissä, mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu huulipuna, korvakorut ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta.

Itse asiassa isän suunnitelmat eivät olleet mitenkään erikoisia. Ne lienevät juuri niitä, joita ne olisivat olleet kotona Somaliassakin. Siellä tyttölapsen "kohtalo" on paljolti ennalta määrätty ja häntä on helpompi suojella "houkutuksilta" ja "turmiolta". Lisäksi kun vertailupohjaa ei ole, on vaikea haaveillakaan muusta.

Anis yrittää elää länsimaisten ystäviensä tavalla isältään salassa. Se ei helppoa, kun veljet vahtivat haukkoina hänen jokaista liikettään. Ankara kasvatus ei koske poikia - tai periaatteessa koskee, mutta heidän touhujaan katsotaan läpi sormien. Tai sitten mitään "paheita" uskota olevankaan, koska kukapa heitää vahtisi muut kuin he itse.

Kirjan sivuilta paistaa kuvottava kaksinaismoralismi. Länsimaalaiseen silmään näyttää siltä, että perhe koostuu lähinnä miespuolisista jäsenistä. Naiset ja tytöt ovat vain rekvisiittaa, joiden paikka on olla kotona ja sielläkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti.

Tässä ei sinänsä ollut minulle mitään uutta. En todellakaan ole mikään Islam-asiantuntija ja mahtuuhan toki kyseisen uskonnon edustajiin henkilöitä laidasta laitaan. Ihan niin kuin vaikkapa kristinuskossakin. Tämä kirja kuvaa siis kenties ääri-islamilaista näkökulmaa ja se on surullista luettavaa.

Snellman ei kuitenkaan sorru mässäilemään ikävilläkään tapahtumilla. Ne kerrotaan Aniksen kannalta niin kuin ne ovat, melko lyhyesti vieläpä. Ikään kuin olkia kohtauttaen. Kirjailija jättää myös melko pitkälti Aniksen tunnepuolen käsittelemättä lukuun ottamatta tietynlaista hämmenystä kulttuurien törmäämisen tiimoilta.

Aniksen tarinan rinnalla kulkee Alla Zahran tarina. Alla Zahra on taiteilijaäidin tytär, joka kääntyy muslimiksi. Aniksen ja Zahran tiet risteytyvät, mutta he eivät henkisellä tasolla kohtaa toisiaan, vaikka fyysisesti kohtaavatkin.

Ymmärrän Zahran tarinan merkitysen kirjassa, vaikka itseäni kiinnosti kylläkin Enemmän Anis. Mietin myös onko Snellman kirjoittanut Zahran kirjaan kuvatakseen elämää muslimina. Miten länsimaalainen kokee uskonnon, miltä tuntuu peittää kasvonsa ja vartalonsa hunnuin.

Tasa-arvo ei ole globaali käsitys. Se on paljolti sidoksissa kulttuuriin. Luin joskus aikoja sitten tutkimuksen, jossa musliminaisilta kysyttiin kokevatko he olevansa tasa-arvoisia miehensä kanssa. Suuri osa koki olevansa.

Monen länsimaisen mielestä näin ei varmastikaan ole. Ei minustakaan. Toisaalta, jos olisin syntynyt ja asunut muslimimaassa, kokisin asian varmasti toisella tavalla.

Jos taas olisin syntynyt muslimimaassa (ja olisin musmili) ja muuttaisin vaikkapa teini-ikäisenä tai lapsena Suomeen perheeni kanssa, saattaisin joutua kulttuurien törmäykseen, jossa syntyisi halua pohtia asioita ja omaa asemaa toisellakin tavalla.

Ihan niin kuin Aniksellekin kävi. Hän kyseenalaistaa oman uskontonsa ja sen tavat. Hän alkaa nähdä ja ajatella eri tavoin asioista. Isänsä mielestä hän siis turmeltuu, likaantuu. Uskontoa ei saa "hylätä", vaikka haluaisi. Elämä on elettävä tietyllä tavalla.

Tätä taustaa vasten ymmärrän "sensuurin": televisio, lehdet ja kirjat ovat pahasta, koska ne saattavat antaa kimmokkeen ajatella. Ja sitähän ei haluta, joten ihmiset (naiset) pidetään mieluummin pimennossa. Silloin ei ole valinnanvaraa, kun ei tiedä, mistä valita.

Tämä Hesarin artikkeli (Sanni Saarinen: Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea) on muutaman vuoden takaa, mutta minusta erittäin kiinnostava.

Palataan nyt kuitenkin vielä hetkeksi Parvekejumaliin. Snellmanin kieli on ajoittain kaunista ja mystistä, leikittelevää ja runollista. Ainoastaan  häiritsi ajoittainen repaleisuus ja jopa "huono kieli". Tällä tarkoitan kummallista pilkutusta ja runsasta tulee olemaan -"futuurin" käyttämistä. Ehkäpä se oli tarkoituksellista.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti ja suosittelen lämpimästi kaikille kulttuureista kiinnostuneilla. Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni lisääkin.

Pelastetaan meidät itseltämme

Kuva täältä

Inger Frimansson: Parempi elämä
Like 2009
S. 479

Nelivuotias Angelica katoaa rattaistaan ja haihtuu kuin savu ilmaan. Päiväkodin tädit ovat ihmeissään ja järkyttyneitä. 

Myös poliisi on ymmällään johtolankojen täydellisen puuttumisen takia. Varmaa on, että tyttö on kaapattu - muuten hänet olisi jo löydetty.

Frimansson punoo melkoisen tarinan, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin ennalta arvattavana. Se ei oikeastaan kuitenkaan haitannut, sillä en olisikaan jaksanut pahemmin ajatella. Halusin lukea nimenomaan jotain sujuvaa ja helppoa. Sellainen on tämä Frimanssonin kirja.

Minulla on nyt kausi, kun kaikki motivaatio on poissa ja yleensä hyvä keskittymiskykynikin rakoilee. En osaa päättää, mitä luen ja sitten aloitan kirjoja ja jätän ne kaikki kesken.

Eräs tällainen kesken roikkuva kirja on Kate Mortonin House at Riverton. Se on ollut minulla kesken nyt kolmisen viikkoa eikä se vain nappaa, vaikka periaatteessa on kiinnostava.

Taitaa olla väärä aika sellaiselle kirjalle, mutta enpä viitsi ottaa kirjanmerkkiä ainakaan vielä siitä pois. Jospa luen luvun silloin tällöin ja katsotaan, miten käy.

En jaksaisi tästä Frimanssonin Paremmasta elämästäkään kirjoittaa. Kirjoitan silti, koska minulla on pakkomielle kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista (tai ainakin romaaneista). Vali vali, nyt tulee kyllä varmaan historiani kummallisin kirjapostaus.

Mietin onko vika minussa, kun en taaskaan voinut sietää näitä kirjan henkilöitä. Miten näitä tällaisia nyt niin kovasti osuu eteen! Tuossa aiemmin oli molemmat Pakkasen kirjat, joiden kaikkia henkilöitä jos en nyt inhonnut, niin en ainakaan voinut sietää.

Parempi elämä on kirjoitettu useasta näkökulmasta. Minua otti päähän Danielin nössömäisyys ja hänen jatkuva panetus. Noh, olihan hän toki melko nuori, joten silloin vissiin panettaa koko ajan ja aivotkin on alapäässä.

Päiväkodissa työskentelevä Magdakin on jotenkin saamaton ja käyttäytyy mielestäni epäloogisesti ja -uskottavasti. Tätä kirjaa nyt ei muutenkaan voi kovin uskottavaksi sanoa. Sinänsä sillä ei ole väliä, koska ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan välttämättä olla uskottavia.

Kaiken kaikkiaan tämä kyllä oli ihan luettava kirja - ei varmaankaan Frimanssonin parasta antia, otaksuisin.

~~~

Ps. Vielä ehtii osallistua kirjani arvontaan - tässäpä suora linkki osallistumispostaukseen!

Keskusteluja mielisairaalassa

Cecilia Samartin: Señor Peregrino
Bazar 2010
(alkuper. Tarnished Beauty, 2008)
S. 381

Tämä kirja on kummitellut päässäni kaiketi jo muutaman vuoden. Olen sen halunnut lukea, mutta se ei vain ole osunut käteeni.

En enää muista, mistä alkujaan sain tämä pakkomielteen (kenties lukemalla kirjasta joko kirjablogeista tai jostain muualta), mutta se (pakkomielle) on ollut vahva kuin Jamiletin syntymämerkin voima.

Miten tietyt asiat voivatkin jäädä alitajuntaan kummittelemaan ja odottamaan täyttymystään? Tämä minun lukupakkomielteeni ei tietenkään niin riivaten kuin syntymämerkki, joka pitkään määritteli Jamiletin elämän suunnan ja ajatukset. Syntymämerkki tosiaan oli suuri, mutta sen henkinen mahti kantajaansa kenties vielä suurempi.

Nähdessäni Señor Peregrinon noin viikko sitten S-Marketin pokkarihyllyssä tartuin oitis tilaisuuteen. Eikä ole tarvinnut katua. Nyt on pakkomielle tyydytetty ja sen mieltä kaihertava voima taltutettu.

Rehellisesti voin kyllä sanoa, että en varmastikaan olisi tätä kirjaa ostanut pelkän kannen saati takatekstin perusteella. Kumpikaan ei oikeastaan tee oikeutta kirjalle. Siksi minun on täytynyt kehittää tämä pakkomielle jostain muualta.

“Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka elämää varjostaa valtava syntymämerkki. Jamiletin kotikylän asukkaat karttavat häntä, koska pitävät verenpunaista merkkiä paholaisen kädenjälkenä. 

Tyttö pakenee ahdasmielisestä yhteisöstä Yhdysvaltoihin ja alkaa työskennellä määrätietoisesti unelmansa eteen: hän haluaa poistattaa syntymämerkkinsä ja olla kuin kaikki muutkin.”

Kiinnostaisiko sinua lukea vanhan, kärttyisen mielisairaalapotilaan tarinoita nuoruudestaan ja pyhiinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan?

Minua suoraan sanottuna ei, mutta silti luin ja koukutuin. Se oli mielenkiintoista niin kuin Señor Peregrino itsekin kaikessa ailahtelevaisuudessaan.

“Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan ja saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon, vanhan espanjalaismiehen jonka kanssa kukaan ei tule toimeen.

Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista ystävystyvät, ja heidän välilleen muodostuva yhteys hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet.

Kun herra Peregrino kertoo elämäntarinaansa, Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.”

Kirjan myötä lukija saa tutustua myös muhin kuin yllä mainittuihin henkilöihin. Myös nämä ihmiset ovat kiehtovia, mutta en silti aio sanoa heistä sanaakaan. Ne tulkoot yllätyksenä lukijalle.

 Minä elin ja hengitin tätä kirjaa, imin sen tapahtumia ja ajatuksia. Vaikka kirjan juoni ja koko maailma tuntuu olevan kovin kaukana omastani, saatoin silti samastua moniin tunteisiin.  Saatoin ymmärtää Jamiletin suhteen kammottavaan syntymämerkkiinsä.

Kuinkahan moni meistä lopulta kantaa (tai on kantanut) näkymätöntä merkkiä muassaan; sellaista, jonka mahti muovata meitä itseämme ja minäkuvaamme, on valtaisa? Ja voiko sellaisesta taakasta vapautua?

Señor peregrino on kaunis kirja, jonka lukemista en olisi halunnut lopettaa. Kirjan voi lukea puhtaasti viihteenä –koskettavana sellaisena– tai antaa sen imaista mukaansa ja synnyttää ajatuksia. Itse jään miettimään tätä kirjaa, pohdin mitä tästä voisin itse oppia. Sillä tämän kirjan siivellä matkustin itsekin matkalle sisimpääni.

~~~

Sitaatiissa olevat tekstit olen lainannut kirjan takakannesta.