Kertomus ihmisistä, joita olemme*

SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.

Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.

Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.

Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.

Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.

Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.

Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.

Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.

Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.

Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.

Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.

Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.

*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta

Älä liiku

Tänään tulee telkkarista Margaret Mazzantinin kirjan pohjalta tehty elokuva Älä liiku. Olen lukenut kyseisen kirjan ja senpä takia tuo elokuva osui silmiini. Ajattelin yrittää ihan mielenkiinnosta katsoa kyseisen elokuvan. Aihe ei toisaalta minua kummemmin kiinnosta, mutta ainakin kirjana Älä liiku oli erinomainen. Arvioni kirjasta täällä. Elokuva tulee ykköseltä tänään ja se alkaa kello 21.30. Jaksankohan valvoa niin myöhään... *** Edit. 25.7.

Kuva on lainattu täältä.

Nauhoitin Älä liiku ja katsoin sen tänään. Täytyy sanoa, että olin tosi skeptinen elokuvaversion suhteen, mutta toisaalta pidän Penélope Cruzista näyttelijänä, joten siksi uskalsin katsoa leffan.

Elokuva noudattelee aika uskollisesti kirjan linjausta. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, niin en ole varma kuinka paljon olisin saanut elokuvasta irti. Kyllä se ihan selkeä oli, mutta elokuvissa usein joudutaan karsimaan aika paljon.

Visuaalisesti pidin elokuvasta todella paljon ja italian kieli on musiikkia korville. Tässä elokuvassa oli myös käytetty kauniisti musiikkia tunnelmienluojana. Ei sillä, etteikö muissa elokuvissa niin tehtäisi, mutta tässä elokuvassa se on erityisen onnistunutta. Kannatti katsoa!

En ryhdy tässä selittelemään juonta, sen voi lukea täältä, jos kiinnostaa.

Lisbethin tarina

Stieg Larsson: Tyttö, joka leikki tulella

Tämä on trilogian toinen osa ja se jatkaa suunnilleen siitä, mihin Miehet, jotka vihaavat naisia päättyi. Aikaa välissä on kulunut vain noin vuosi.

Ensin täytyy sanoa, etten muista milloin olisin lukenut vajaat seitsemänsataa sivua näin nopeasti. Tai no joo, ehkä silloin kun luin Miehet, jotka vihaavat naisia.

Larssonilla on jokin maaginen kosketus, joka koukuttaa lukijan niin pahasti, ettei kirjaa voi päästää käsistään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.

Kirjan nimen voi ymmärtää sekä symbolisella että kirjaimellisella tavalla. Molemmat tulkinnat ovat oikeita ja olemassa. Lisbethin elämä nimittäin on tässä kirjassa varsinaista tulella leikkimistä.

Se kaikki paha, johon viitattiin ensimmäisessä osassa, alkaa myös hiljalleen paljastua sekä lukijalle että vähän muillekin.

Wennerstömin rahoilla rikastunut Lisbeth Salander palaa noin vuoden kestäneeltä ulkomaanreissultaan. Ei kestä kauan, kun hänet etsintäkuulutetaan epäiltynä raa’asta kaksoismurhasta.

Salanderilla on aika vähän ystäviä, mutta sitäkin enemmän löytyy epäilijöitä. Virallisten papereiden mukaan Salanderia pidetään väkivaltaisena mielipuolena.

Töksähtelevästä ja epäsosiaalisesta käytöksestään huolimatta Salanderilla on muutama todellinen ystävä, joiden apu on nyt korvaamaton. Salanderin ongelma vain on, ettei hän luota keneenkään.

Tyttö, joka leikki tulella on ennen kaikkea Lisbethin tarina. Ensimmäisestä osasta tutut henkilöt ovat kyllä mukana, mutta esim. tällä kertaa Mikaelilla ei ole aikaa rampata sängyssä niin tiuhaan, vaikka tokihan hänellä on – Erikan lisäksi – rakastajatar. Ei tietenkään mikään vakisuhde, vaan normi panosuhde.

Odotan innolla, että saan Pilvilinnan, joka romahti. Vielä en viitsi sitä ainakaan tilata, odottelen hintojen alenemista vielä hetken. Tai ostan sen divarista, jos löydän.

Jäljet lumessa

Olen vähän jäljessä näiden lukemisteni kirjaamisen kanssa, mutta yritän edelleen ottaa kiinni. Minulle on siis itselleni tärkeää, että luetuista kirjoista jää tänne jälki minua itseäni varten.

Anna Jansson: Jäljet lumessa

Pastorin 14-vuotiaan tytön murha pistää koko Kronvikenin sekaisin. Kuka on murhaaja ja missä motiivi?

Ruumis löydetään suunnilleen sivulla 120. Sitä ennen Jansson tutustuttaa lukijat Kronvikeniin ja joihinkin sen asukkaisiin. Erityisesti Pastorin, hänen uuden vaimonsa ja tyttären perhe-elämään tutustutaan.

Papin tytär ei olekaan mikään enkeli, vaan kapinallinen teini. Pastori ei tosin itsekään ole mikään pyhimys, vaan tavallinen ihminen, joka on tehnyt muutamia kohtalokkaita virhearviointeja elämässään.

Murhaa alkaa tutkia rikostarkastaja Maria Wern. Maria Wernin rooli kirjassa on aika pieni ja pinnallinen. Avioliitto hänellä on vähän solmussa ja ihastustakin pukkaa tai on ainakin pukannut erääseen toiseen henkilöön.

Marian Työtoverilla on bulimia, joka tosin käsitellään ikään kuin vain mainitsemalla se. Werniltä ei tukea heru bulimikko-työtoverilleen, vaan häntä pidetään lähinnä vitsinä.

Tämä on ensimmäinen Janssonilta lukemani kirja. Se ei tehnyt minuun vaikutusta. Jollakin tapaa tämä oli hyvä, mutta samaan aikaan jotenkin pitkästyttävä.

Lue lisää kirjasta täältä.

Tuntematon

Karin Alvtegen: Tuntematon

En ole jaksanut päivittää tässä välissä kaikkia lukemiani kirjoja, mutta yritän ottaa nyt kiinni.

Olen lukenut Alvtegenilta yhden kirjan aiemmin, Petos. Petos oli ihan ok, mutta en muista siitä enää paljonkaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli jollakin tapaa vaikuttava, sillä Alvtegenin nimi jäi mieleeni.

Tuntemattomassa käydään läpi Sibyllan elämää. Sibyllä on lähtöisin yläluokkaisesta perheestä. Kuitenkin hän päätyy laitapuolen kulkijaksi ja pummiksi. Sibyllalla ei ole kotia eikä (periaatteessa) tuloja, vaan hän elää kadulla nukkuen milloin missäkin.

Sibyllan tuntematon elämä kuitenkin muuttuu, kun hänet etsintäkuulutetaan murhasta. Sibylla on tosiaan ollut murhapaikan kupeessa, mutta ei ole tehnyt murhaa. Puhdistaakseen maineensa ja saadakseen jatkaa tuntematonta elämäänsä hänen on löydettävä oikea syyllinen.

Sibylla törmää sattumalta teini-ikäiseen poikaan, joka haluaa auttaa Sibyllaa. Kirjassa paljastuu hiljalleen se syy, joka johti Sibyllan eristäytymiseen suvustaan.

Tuntematon on mielenkiintoinen kirja, jonka halusi lukea nopeasti. Uskottava? Sitä se ei ollut, mutta pitääkö dekkarin ollakaan? Kaiken kaikkiaan Tuntematon oli hyvin viihdyttävä kirja ja ainakin minua se houkutteli lukemaan muitakin Alvtegenin kirjoja.

Jos tätä Alvtegenin kirjaa pitäisi verrata johonkin, niin kenties Minette Waltersin kirjat olisivat lähin vertailukohta.

Lue kirjan takakansi täältä.

Uimataito

Niina Hakalahti: Uimataito

Ahmet on muuttanut Turkista Suomeen kymmenisen vuotta sitten. Ahmet pelkää vettä, Ahmet ilmoittautuu uimakouluun oppiakseen uimaan.

Kristiina on kuusivuotiaan Santerin äiti. Kristiina on neuroottinen. Oikeastaan Kristiina on myös varsinainen kärjistetty malliesimerkki siitä, mitä kaiken maailman humpuukin lukeminen ja omaksuminen voi saada aikaan.

Kristiina esimerkiksi noudattaa jostain lukemaansa kasvatusmetodia, jossa lasta ei saa pakottaa. Seuraukset ovat aika hyvin nähtävissä Santerin käytöksessä ja ne ovat mielestäni kuvattu aika realistisesti. Millainen tulee lapsesta, jolta ei periaatteessa voi kieltää tai vaatia mitään, koska ei voi pakottaa?

Erkki on Kristiinan mies, joka on leipiintynyt työhönsä. Erkki edustaa kirjassa ilmeisesti kiireistä aviopuolisoa, jolla ei ole aikaa lapselleen saati vaimolleen. Erkki on myös äkkipikainen ja hänen tunne-elämänsä on kuin vuoristorata eikä hän oikeastaan kykene asettumaan toisten asemaan. Minä minä, on hänen mottonsa.

Marja on Kristiinan ystävä, jonka arki on ainaista huolta rahojen riittämisen takaamiseksi. Marja hurahtaa milloin mihinkin, kerran kokeilemaan musliminaisen elämääkin hunnun alla. Marja vaikuttaa aluksi mukavan rennolta, mutta pinnan alta alkaa paljastua kaikenlaista.

Marja onkin oikeastaan ainoa kirjan henkilö, joka yllättää. Muut henkilöt ovat aika samanlaisia alusta loppuun, eivät opi mistään eivätkä juuri osaa tarkastella omia tekemisiään ja motiivejaan objektiivisesti, vaan toistavat johdonmukaisesti omaksumiaan ihanteita, vaikka normaalijärjellä varustettu ihminen varmaan voisi jo jossain vaiheessa kyseenalaistaa niitä omia metodejaan. Ja tällä viittaan erityisesti Kristiinaan.

Mutta niin, kirjan hahmothan ovatkin selkeästi kärjistettyjä. Se lienee kirjan tyyli, joka onkin aika hauska ja sai minutkin monta kertaa nauramaan. Niina Hakalahdella on kynä hallussaan ja hän tosiaan osaa viihdyttää lukijaa.

Jossain vaiheessa tuo sanailu ja huumori alkoivat kuitenkin kyllästyttää. Kirjan edetessä olisi alkanut toivoa jo jotain muutakin, kenties edes pienen pientä kehitystä itse ihmisiin. Ainoa selväjärkinen tässä kirjassa tuntui olevan Ahmet.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Ahmet opettaa tietämättään Kristiinan kellumaan. Kuvaus on tietenkin symbolinen, mutta itse en löytänyt tätä symboliikkaa kirjasta. Ahmetin ja Kristiinan tiet kun eivät oikeastaan edes kohtaa. He tietävät toistensa olevan olemassa, mutta siinä se.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin pidin tästä kirjasta ja olen iloinen, että sen luin. Uimataito on hyvin erilainen kirja siihen nähden, mitä yleensä luen. Hakalahdelta on ilmestynyt muitakin (ainakin yksi tämän lisäksi) kirjoja ja ajattelin kyllä lukea nekin.

Lue kirjan takakansi Tammen sivuilta.

Kuka varasti vauvan?

Eppu Nuotio: Maksu

Maksu jatkaa suunnilleen siitä, mihin kosto jäi. Aikaa on tässä välillä kulunut vain vajaa vuosi.

Kostossa Piillä ja komisario Juha Heinolla oli vireillä orastava suhde. Maksussa heidän suhteensa jatkuu, mutta ei ihan ongelmitta.

Suhde Piin ja Heinon välillä on kuitenkin vain aika ohkainen sivujuonne. Kirjassa keskitytään etsimään varastetun 9-kuukautisen vauvan mysteeriä. Kuka varastaa vauvan kesken päiväunien rattaistaan?

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen kosto. Tai oikeastaan muistutus. Mutkikkaaksi Piin kannalta asian tekee se, että hänen veljensä Joel sotketaan tapaukseen.

Armaasta komisariostakaan ei ole paljon tukea tässä tilanteessa, sillä kesken sairasloman (Heino loukkasi selkänsä Kostossa) töihin kiiruhtaneella Heinolla ei ole aikaa – tai halua – Piille.

Nuotiomaiseen tapaa teksti on iskevää ja nopeasti eteenpäin kulkevaa. Turhat korulauseet on (melkein) jätetty pois niin kuin muissakin Pii Marin –sarjan kirjoissa.

Tässä Nuotio on tosin ryhtynyt jopa hieman runolliseksi kuvauksissaan, jotka eivät mielestäni oikein istuneet kirjan tyyliin. Ne herättivät minussa lähinnä hilpeyttä.

Ihan pakko kerätä pari esimerkkiä tähän:

"Otsikoiden lasersäteet sokaisivat hänet."

"Hän kuunteli ujeltavaa tuulta ja yltyvää pakkasta, sen rautaterässaappaiden potkuja."

"Pakkasviima polttaa nielurisoja..."

"Vedet juoksevat silmistä, kun hän huutaa eikä metsä vastaa."

"Kuumat maalisuikaleet putoilevat valkoiseksi maalatusta katosta hänen kasvoilleen, tapetin läpi työntyy tulen musta sormi."

Tunnustusta Nuotiolle täytyy antaa siitä, että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti. Tämäkin kirja tuli ahmittua yhdessä päivässä, vaikka eipä noita sivujakaan liikaa ollut. Ihan riittävästi kuitenkin tähän kirjaan.

Lukijan on aika turha osallistua vauvamysteerin selvittämiseen, sillä vinkkejä tulee aika harvakseltaan ja ne painavimmat tulevat vasta kirjan lopussa, kun asia muutenkin alkaa ratketa. Joistakin se on mukavaa, mutta minusta olisi ollut kiva osallistua spekulointiin.

Tähän Pii Marin –sarjaan on olemassa vielä yksi jatko-osa (aiempien Mustan, Koston ja Maksun lisäksi), Varjo. Sitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea senkin.

Jokin kummallinen koukku näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä pakottaa lukemaan ne kaikki – siitä huolimatta, että itse en oikeastaan pidä Pii Marinista.

Nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viittauksia edellisiin jaksoihin on aika paljon.

Aiemmat arvioni:

Musta

Kosto