Hae tästä blogista

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Lobotomiapotilaan elämä

Howard Dully: My Lobotomy - A Memoir
(Cowriter Charles Fleming)
Vermilion 2007
S. 272

Vuosi 1960. Howard Dully on 12-vuotias eikä hän operaatioon mennessään tiedä, että hänelle tehdään lobotomia.

"My stepmother arranged it. My father agreed to it. Dr. Walter Freeman, the father of the American lobotomy, told me he was going to do some 'tests'. It took ten minutes and cost two hundred dollars."

Mitä niin kamalaa on 12-vuotias nuorukainen voinut tehdä, että hänet pitää 'parantaa' lobotomialla? Millainen diagnoosi siihen riittää, että moinen aivojensorkkimisoperaatio voidaan suorittaa? Vai onko kyseessä 'vain' äitipuolen sinnikkyys saada lapsukainen 'hoidettua'?

My Lobotomy on Howardin tarina. Se on Howardin näkökulmasta kerrottu, mutta varsin objektiivinen. Howard Dully ei latele vain muistikuviaan tai muistojaan, vaan hän on kirjaansa varten haastatellut veljiään ja velipuoliaan, isäänsä ja lukuisia muita läheisiä. Muistikuvien lateleminen olisikin melko vaikeaa, koska Howardilla on paljon aukkoja muistissaan eikä hän lähde niitä täyttämään oletuksilla.

Lobotomiakuningas (oma määreeni: kirjassa ei tuollaista käytetty) Walter Freeman oli ahkera arkistoija - oikea tutkijan unelma. Howard Dully pääsee lopulta käsiksi omiin potilastietoihinsa ja syyt lobotomian tekemiseen alkavat hiljalleen tarkentua. Mutta vastaavatko nämä tiedot lopulta mihinkään?

Minua suoraan sanottuna ällötti Freemanin arkistot. Minua ällötti koko vehkeily nuoren Howardin selän takana. Minua ällötti Howardin isä (johon Howard on syvästi kiintynyt), jota tavallaan ymmärrän, mutta en voi hyväksyä. Mutta niin, ihmiset ovat erilaisia.

Jos nyt jollekin olisi pitänyt lobotomia tehdä, niin Howardin äitipuolelle. Hänellä ei selkeästikään ollut kaikki muumit laaksossa. Hän oli ilkeä, kuvottava. Välillä oikein ihmettelin, miten Howard voi olla niin 'tunteeton' kirjassaan. Miten hän voi olla ottamatta kantaa. Tosin se selittynee sillä, ettei hän (Howard) muista, joten vaikeapa silloin on kantaa ottaa.

Mutta mutta... kirjan lopussa Howard päästää vihdoin oman tulkintansa ulos, kertoo omat ajatuksensa suoraan. Mutta loppuun päästäessä Howard on kasvanut - jopa siinä määrin, että pystyy jollakin tavalla antamaan anteeksi. Minä en lukijana pysty.

Mutta minä ymmärrän Howardin kiintymyksen äitipuoleensa ja etenkin isäänsä. Minä ymmärrän hänen kaipuunsa tulla hyväksytyksi, rakastetuksi. Vanhempi tai vanhemmat voivat tehdä melkoisia asioita ja silti lapsi rakastaa.

Minua itketti useita kertoja tätä kirjaa lukiessani. Minä voin kuvitella - ja tuntea - Howardin kirjassaan kuvailemat tunteet. Tunteet ovat kaikilla samat, vaikka syyt tunteisiin ovatkin kullakin erit.

Minua itketti Howardin hukkaan menneet vuodet, hänen elämättömät eiliset, kadonneet päivät. Minä en itke tapahtumille, en, minä itken kaikelle sille, mitä ei voi enää saada takaisin.

Vaikka kirjan loppu on periaatteessa onnellinen - Howard on yhä hengissä ja hänellä on oma perhe - minua itkettää sekin. Miltä tuntuu menettää niin iso osa elämästään ja saada se takaisin vasta ehtoopuolella?

Kuuntele My Lobotomyn esipuhe Howard Dullyn itsensä lukemana:



Linkkejä:

Howard Dully (Wikipedia)
The Guardianin juttu Dullysta
Walter Freemanin ottamat kuvat Howard Dullysta ennen, kesken ja jälkeen lobotomian.

~~~

Tämä oli jälleen sellainen kirja, jonka myötä tuli pengottua aihetta (lobotomia, sähköshokit jne.) noin muutenkin. Katsoin mm. lyhyen dokumentin Walter Freemanista ja tongin aihetta netistä muutenkin. Muutaman kirjavinkin sain myös tätä kirjaa lukiessani.

Olen ajatellut, että lobotomian tekeminen tarkoittaa lähes aina potilaan muuttumista ns. vihannekseksi. My Lobotomy valottaa tätäkin puolta: lobotomian vaikutukset voivat olla oikeastaan millaisia tahansa. Sitä ei voi etukäteen mitenkään ennustaa.

Toivon koko sydämestäni kaikkea hyvää Howard Dullylle. Olkoon hänen loppuelämänsä onnellinen. (Joo tiedän, että Dully tuskin lukee blogiani saati ymmärtäisi lukemaansa, mutta usein ajatus on tärkein.)

~~~

Kirjan kansikuva: Getty Images / Kannen suunnittelu: Two Associates 

14 kommenttia:

  1. Karmeaa! Olen myös ollut siinä luulossa, että kaikki lobotomiapotilaat muuttuvat vihanneksiksi. Käsitykseni on peräisin elokuvasta "Yksi lensi yksi käenpesän". Siinä mielisairaalan potilaalle tehdään lobotomia. Potilas menettää kaiken: puhekykynsä, käsityskykynsä, muistinsa. Huh huh, en tiedä, pystyisinkö lukemaan tätä kirjaa. Olen samaa mieltä, että oikea kohde lobotomialle olisi ollut ilkeä äitipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä ilkeälle äitipuolelle olisi paras "hoitomuoto" sittenkin giljotiini. Giljotiinillahan ikävät luonteenpiirteet "paranevat" tehokkaasti kertaheitolla. Kerranhan tälläinen giljotiini"hoito" vain kirpaisee. Oireet katoavat nopeasti, tehokkaasti ja lopullisesti :D

      Poista
    2. Olen katsonut useita kertoja tuon Yksi lensi yli käenpesän. Se on todella vaikuttava elokuva ja rankkaisinkin sen erääksi parhaimmaksi katsomakseni elokuvaksi. Elokuvahan on (yllättäin) kirjan pohjalta tehty, mutta monia asioita on pistetty elokuvassa ihan uusiksi. Yritin joskus lukea kys. kirjan, mutta jätin kesken. Pitäisi yrittää uudelleen joskus. :)

      Lobotomia voi tosiaan vaikuttaa monin eri tavoin. Kirjassa mainittiin muutama sellainenkin, jotka olivat tyytyväisiä siitä, että heille tehtiin lobotomia. Hmmm!

      Walter Freeman olisi muuten voinut tehdä itselleenkin lobotomian, kun kerran niin kärkkäästi oli tekemässä sitä kaikille muille!

      Poista
    3. Oho, samaan aikaan asialla. Giljotiini tosiaan ratkaisee monet ongelmat - olisi jäänyt moni lobotomia tekemättä, jos Freeman olisi sellaiseen päätynyt :D

      Poista
  2. Jo tämä postauksesi särkee silmiä. Howardin kokemukset kuulostavat hirveiltä, kohtuuttomilta. Juuri tuo, että menettää ison osan elämäänsä (muiden päätöksestä), tuntuu hirveän epäreilulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko tarkentaa, että Howard ei suoranaisesti menettänyt elämäänsä lobotomian takia. Eli ei elänyt sumussa vuosikymmeniä lobotomian takia.

      Mutta kyllä vain lobotomia vaikutti monin tavoin siihen, miten hänet määriteltiin yhteiskunnassa ja miten Howard määritteli itse itsensä. Hän ei "osannut" elää ja ajautui päivästä toiseen tehden typeriä asioita. Isää ei poikansa tekemiset pahemmin kiinnostaneet (paitsi mahdollisen häpeän kannalta), vaan Howard eli, miten parhaaksi näki (ja vietti useita vuosia eri laitoksissa pakkohoidossa).

      Vasta vanhemmalla iällä Howardin alkaessa selvittää syitä lobotomiaansa hän pystyi vihdoin käsittelemään elämäänsä kokonaisuutena ja ottamaan siitä vastuuta itsekin. Howard ei säästele itseään tässä kirjassa, vaan on melko armoton eniten juuri itselleen.

      Poista
  3. Näin kerran ainakin osittain dokumentin lobotomiasta ja täytyy sanoa, että lääkärinammatti ei siitä ainakaan kovin suuria pisteitä saa. Tieteen nimissä ja lääketieteen nimissä on tehty paljon kyseenalaisia juttua tietämättömyydestä tai ihan vain uteliaisuudesta ja oman maineen nostattamiseksi. Sillä on ehkä yritetty saada aikaan jotain hyvää, mutta aina siinä ei ole onnistuttu. Lobotomia on ajatuksena myös yhdessä Elisabeth Taylorin tähdittämässä elokuvassa: äkkiä viime kesänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lobotomia on mielenkiintoinen (hyi, kamalaa sanoa näin mutta ymmärtänet mitä tarkoitan) osa lääketieteen historiaa. Itse tutkin aihetta enemmänkin tätä kirjaa lukiessani ja varmaan jatkan tutkimuksiani. Tämä kirja herätteli minut muistamaan, että omasta hyllystäni löytyy kirja, joka käsittelee Lontoon "hulluja" (Catharine Arnold: Bedlam - London and its Mads).

      Ennen muinoin on tosiaan "hoidettu" potilaita mitä kummallisemmin menetelmin eikä etiikasta ole pahemmin ollut puhetta. On siis voitu ihan rauhassa kokeilla omia juttuja potilaisiin - kammottava ajatuksenakin!

      Tuosta mainitsemastasi elokuvasta en ole kuullutkaan. Pitääkin tutustua siihen, joten kiitosta vinkistä!

      Poista
  4. Jopas heitit jälleen kamalan aiheen, mikä pitäisi ehdottomasti lukea. Ihminen se tekee kaikenlaista ilkeyttä toiselle ihmiselle. Sähköshokkihoidot ovat edelleen käytössä ja yhdelle ystävälleni niitä on tehty useampia, että selviää vaikeasta masennuksesta. Joka hoidon jälkeen häneltä on mennyt muisti siis lähimuisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon aikaan lobotomiapotilaat nukutettiin (tai tainnutettiin) operaation ajaksi juuri sähköshokeilla! Niitäkin annettiin vähän mutulla ja joskus hiukka liikaa. Luulen, että nykyajan sähköshokit ovat hiukan eri luokkaa plus ihmisille ei anneta niitä pakolla. En kyllä ehkä silti uskaltaisi itse sähköshokkeja kokeilla. :)

      Tämä on kyllä tärkeä kirja ja arvioisin sen hyvinkin objektiiviseksi, vaikka kyseessä toki ovat muistelmat. Kirjassa on kuitenkin monia asioita, jotka skeptikko pystyy halutessaan tarkistamaan itse vaikkapa netistä.

      Poista
  5. Minulle tulee lobotomiasta aina mieleen elokuva Frances, joka kertoo Frances Farmerin surullisesta kohtalosta ,ja myös lobotomiasta. Minulla on muuten hyvä psykiatriystävä,joka kerran sanoi että jokaiselle tekisi hyvää saada vähän sähköshokkeja.täytyy sanoa että ihmettelin mutta ehkä joku pieni sellainen .....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas sellainen elokuva, josta en ole aiemmin kuullut. Pitääpä tutustua siihenkin, kiitos vinkistä, vaikuttaa kiinnostavalta.

      Luulen, että nykyajan sähköshokit ovat hieman erilaisia kuin ennen muinoin ne kunnon jysärit :D En kyllä silti tiedä kiinnostaisiko minua saada edes ellaisia pieniä ;)

      Poista
  6. Hyi KAUHEE! Sinä se löydät näitä extreme-kirjoja! Mulle lobotomiasta tulee mieleen ainoastaan Prinsessa-elokuvasta suomessa harrastettu lobotomia, jossa PP Peteliuksen hahmo, en muista elokuvaroolia, leikattiin ja tulos oli... masentava. Ihan hir-vee-tä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, ei tämä minusta ole extremeä, vaan osa lääketieteen historiaa. Tuntuu sikäli kammottavalta ajatella, että eipä siitä niin kovin kauan ole kun ihmisten aivoja sorkittiin tuosta noin vain tietämättä tarkalleen, mitä siitä seuraa. Rosemary Kennedyllekin (John F. Kennedyn sisar) on tehty lobotomia.

      Tämä kirja ei ole mässäilyä eikä kauhistelua, vaan kronologinen tarina Howardin elämästä ja kurkistus tuonaikaiseen mielenterveyslääketieteeseen. Toki se on liikuttavakin (ainakin itse koin sen koskettavana), mutta mitäpä muuta se voisi ollakaan. Tapahtumia enemmän minua kylläkin liikutti kirjassa nimenomaan tunteet.

      Tuosta Prinsessa-elokuvasta en ole kuullutkaan. Alkoi kyllä heti kiinnostaa. :P

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.