Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.
François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200
For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.
Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.
Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.
Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.
Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.
Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?
Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.
On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.
Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.
Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?
Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.
~~~
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.
Tämän haluaisin lukea. Kiinnostava tarina.
VastaaPoistaEn koe samalla tavoin kirjoja ääninä, mutta kuvina, elokuvina ja näytelminä sekä muistoina. Kirjat linkittyvät moniin asioihin, miksei ääniksikin. Tosin jos kirjassa mainitaan jokin laulu, jonka tunnen, se voi alkaa soimaan korvissa.
Tämä on hyvin koukuttava ja koskettava kirja, mutta koin sen tosi ahdistavana. Kirjan tunnelma on painostava ja odottava. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä, vaan eipä taida löytyä suomennosta ainakaan minun tutkimusteni perusteella.
PoistaJuu, minä koen tosiaan kirjat "elokuvamaisina" (kuten kait aika moni lukija), mutta minulla kuviin liittyy ehdottomasti äänet eli dialogien lisäksi muut äänet esim. lehmänkellon kalkatus jne. vaikkei niitä erikseen mainittaisikaan. Lisäksi äänenvoimakkuudet vaihtelevat lukiessani ja se vaikuttaa siihen mahdollisen "metelin" kokemiseen. Tätä on vaikea selittää.
Tästä kirjasta tuli mieleen Ammanitin Minä en pelkää niminen kirja tuon vankikuopan takia.
VastaaPoistaNäen kirjan tapahtumat liikkuvina kuvina mielessäni. Puheet kuulen puhujien kertomina, mutta en usko, että koen muita ääniä. Joskus kuuntelen aiheeseen sopivaa melodista taustamusiikkia lukiessani.
Minulla on tuo Ammanitin kirja muuten hyllyssäni enkuksi! Ostin jokunen kuukausi sitten ihan randomisti takakannen perusteella, mutten ole vielä sitä lukenut.
PoistaMinä taas en mielelläni kuuntele musiikkia lukiessani. Ei se toisaalta häiritsekään, kunhan ei ole kovin lujalla, koska lukiessani ulkopuoinen maailma katoaa minulta lähes kokonaan ja kuulen vain kirjan "äänet". Muita ääniä kuin puhe ovat esim. linnunlaulu, tuulensuhina, veden äänet, liikenne, hissin kilahdus jne. Eli ihan kaikki, mitä tapahtuu kirjassa, "kuulen" ne.
Minusta Ammanitin kirja oli vaikuttava. Ainakin silloin tuntui siltä, kun luin sen.
PoistaMielenkiintoista, miten voimakkaasti koet asiat eri ääninä.
En ole varma, ymmärränkö, mitä tarkoitat tuolla hiljaisella. Tietynlaisia kirjoja voisin sanoa hiljaisiksi, mutta luulen, että ne ovat eri tyyppisiä kuin mitä postauksessasi tarkoitat. Mielenkiintoinen asia tuo "melutaso." Jään miettimään asiaa.
VastaaPoistaTätä on vaikea selittää. Hiljaisella tarkoitan sellaista kirjaa, jota lukiessani sen "äänet" eivät kuulosta korviini lujalta. Kyse on pitkälti varmasti omista mielikuvistani ja aistimuksistani, joihin vaikuttaa kirjan yleinen tyyli ja varmaan moni asia, jota en voi edes selittää.
PoistaEsimerkiksi sen Mishiman "Sailorin" koin hyvin hiljaisena, kuin kaitafilminä. Kellastuneena ja hieman utuisena. Äänet olivat pääosin etäisiä - kuin olisivat tulleet jostain toisesta ulottuvuudesta.
Minä tosiaan kuulen kirjat yhtä lailla kuin näkisin elokuvana. Kuten tuossa yllä jo muille selitin, niin kuulen kaikenlaisia ääniä lukiessani en vain puhetta, vaan ympäristön muut äänet myös jne.
Sama tapahtuu muuten unissanikin. Jotkin uneni ovat todella meluisia ja saatan jopa herätä niiden "meteliin".
Nostit kiinnostavan asian esille. En ole tietoisesti ajatellut kirjojen melutasoa. Pitääkin tarkkailla illalla kun pääsen kirjan pariin. Olen juuri lukemassa Affinity Konarin Elävien kirjaa enkä ole ihan varma haluanko kuulla keskitysleirin ääniä.. Ylipäätään lukemisessa on leffoihin verrattuna se hyvä puoli, että visuaalista ja auditiivista kokemusta voi säädellä oman mielikuvituksen avulla. Pystyn lukemaan ja luenkin paljon ahdistavia kirjoja, mutta en välttämättä haluaisi nähdä niitä elokuvana.
VastaaPoistaMinulle äänet tulevat "automaattisesti" lukiessani, vähän niin kuin se visuaalisuuskin. Kirjojen kohdalla voi tosiaan jättää mahdolliset brutaalit kohdat "katsomatta", mutta ainakin minulle sitä kuvaa ja ääntä lukiessani puskee melko automaattisesti (paitsi jos kirja on oikeasti "huono" tai muuten tyyliltään jotenkin "eloton", ettei siitä saa otetta). Voin kyllä silti lukea hyvinkin brutaaleja kirjoja, sillä sietorajani on melko korkea. Tykkään myös kauhuleffoista. :D
PoistaMinulta jäi tuo mainitsemasi Affinity Konarin kirja kesken. Siinä oli hienoja kohtia, mutten oikein saanut otetta ja ärsytti repaleisuus. Ehkä aika oli väärä eli saatan yrittää lukea sen joskus uudelleen. Nyt jäi jossain 60-90 sivun kohdalla.
Luulisin ymmärtäväni mitä tarkoitat, mutten "kuule" kirjoja tuolla tapaa. Sen sijaan lukeminen on mulle hyvin visuaalista, henkilöt muotoutuu hyvinkin pian jonkin näköisiksi ja paikat konkretisoituvat. Se kai on aika yleistä.
VastaaPoistaEn halua tuota kirjaa lukea, liian ahdistava ja sellainen toivottoman oloinen, siis sellainen ettei tässä voi mitään hyvää tapahtua, vaikka se tuskin on tottakaan.
Juu, minulla tuo visuaalisuus menee samoin eli aika pian alkaa muodostua kuvaa ja se vissiin on monilla lukijoilla yleistä. Äänet tulevat myös melko pian mukaan kuvioihin, mutta luulen että niihin (ääniin) minulla vaikuttaa (kirjan lisäksi) paljon myös oma mielentilani, sillä kaikkien kirjojen kohdalla en koe äänimaailmaa niin voimakkaana.
PoistaTämä kirja on kyllä melko toivoton, vaikka siinä toiveikkuutta onkin. Kunnes ei enää ole.
Onpa hienoa lukea lukukokemuksesta, joka on noin valtava ja voimakas.
VastaaPoistaEn kuule lukiessani ääniä, mutta minulle auditiivinen hahmottaminen ei ole muutenkaan luonteenomaista. Sen sijaan näen kuvia, talleta tunnelmia, myöhemmin muistan tarkasti, mitä olen tehnyt ja ajatellut jotakin kirjaa lukiessani. Siksipä uskon ymmärtäväni, mitä ajat takaa, vaikkei itsellä aivan siitä kokemuksia olekaan.
Minulla on tuo sama. Jos tartun kirjaan uudelleen se vie minut heti hetkeen, jolloin sitä luin edellisen kerran. Silloin minua ympäröinyt äänimaailma herää uudelleen mieleen ja varsinkin mahdollisesti kirjan aikana syödyt herkut maistuvat kielellä.
PoistaMinulle äänet ovat melko tärkeitä ja toisaalta ongelmallisia myös. On päiviä, kun en oikein siedä mitään ääniä, koska äänet tuntuvat jotenkin ylimitoitetun kovilta. Siis ihan tavalliset äänet, jotka eivät joinakin muina päivinä häiritse tai ne pystyy jotenkin blokkaamaan ulos.
PoistaMinulle lukiessani ehdottomasti tärkeämpää on se visuaalinen näkeminen eli lukukokemuksen elokuvamaisuus, mutta äänet tulevat ikään kuin kaupan päälle. Joidenkin kirjojen kohdalla eivät niin voimakkaana kuin toisten.
Kun tartun kirjaan, jonka olen lukenut, minäkin palaan siihen samaan maisemaan kuin aiemmalla lukukerralla. Siksi on joskus vaikea erottaa (jos ei muista) olenko lukenut kirjan vai nähyt sen elokuvana vai kenties molempina. "Makumaailmojen" suhteen minulla ei ole ns. muistia. Jännä juttu!
Hmm, jäin oikein miettimään. Minäkin välillä näen kirjat tavallaan elokuvina ja varsinkin jonkinlaisina visuaalisina hahmottumisina, jotka usein vertautuvat johonkin elokuvatyyppiin.
VastaaPoistaÄänistä en ole ihan varma, mutta koen kirjojen rytmin välillä ihan fyysisenä keinuntana - ihan kuin kroppa sopeutuisi kielen tahtiin. Tämä tietysti korostuu nimenomaan äänikirjojen kohdalla. Vanhus ja meri keinutti kliseisesti meren tapaan vielä pitkään kuuntelun lopettamisen jälkeenkin.
Minä koen aina kirjat elokuvamaisina. Siksi on joskus tosiaan vaikea muistaa onko lukenut jonkin kirjan vai kenties nähnyt sen elokuvana - tai ehkä molempina. Kirjasta sitten riippuu, miten ehyt tuo elokuvamaisuus on.
PoistaAloin nyt miettiä, että ehkä äänikirjat eivät toimi minulla siksi, että kirjaa kuuntelemalla en pysty muodostaa niitä ääniä (se tapahtuu ihan "pyytämättä" ja alitajuisesti eli en ajattele tietoisesti, että nyt tässä olisi sitä lehmänkellon kilkatusta jne.), koska pitää keskittyä kuuntelemaan.
Aavikko tapahtumapaikkana on niin voimakas luonnon elementti, että en yhtään ihmettele, että alkaa kuulla tuulen suhinaa lukiessaan. Olen viettänyt juhannusta mökillä ja kävellyt koiran kanssa metsäpolkuja ja pellonpiennarta ja kokenut sen valtavan rauhoittavana todella hektisen työrupeaman päälle. Olen myös juuri lukenut tai kuunnellut pari melko yhdentekevää kirjaa, niin kuvaamasi kaltainen teos, jolla on merkitystä, vaikuttaa kiinnostavalta, vaikkakin todella surulliselta.
VastaaPoistaTodellakin, kaikessa karuudessaan aavikko on hyvinkin voimakas miljöö. Se tulee ihan tavalla liki kuin rehevä luonto, johon on itse tottunut. Juhannuksesi kuulostaa ihastuttavalta! Itse olen pian siirtymässä mökkimaisemiin rauhoittumaan.
PoistaTämä kirja on hyvin surullinen, vaikka hieman on iloakin. Ilon edessä leijuu alati kuitenkin suruverho eikä se verho siitä pääse koskaan haihtumaan.