Hae tästä blogista

maanantai 20. heinäkuuta 2026

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.
 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.
 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

5 kommenttia:

  1. En ole milloinkaan ymmärtänyt tuota ryntäämistä.
    Onneksi on aikaa odottaa.

    Hienoa, että olosi on pysynyt vakaana. Passelisti toimintaa ja lepoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen kyll varmaan nuorempana ryntäillyt, koska siten suuri osa ihmisistä Suomessa toimii eli opittu malli. Itse ihmettelen tumput suorina kassalla seisovia asiakkaita. Itse pakkaan samalla, kun kassa skannaa ostoksia. Käyttäisin mieluummin Suomessakin itsepalvelukassaa, mutta en voi koska niihin ei käy käteinen.

      Kohtuullisen vakaana olen tosiaan pysynyt, vaikka liikun päivittäin melko paljon. Mutta siis pelkkää kävelyä, joka ei taida enää olla minulle ongelma. Olen siitä todella iloinen, koska se on merkki edistyksestä. Parhaimmillaan on kertynyt parisenkymmentä kilsaa päiväkävelylle. Tavoite on vähintään 10 kilsaa per päivä, että alkaisi kroppa taas tottua liikkeeseen ja pystyssä olemiseen.

      Poista
  2. Ihanaa että oot saanut kesästä jotain mukavaa irti ❤️ Halauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Olen jaksanut aika hyvin tavata kavereita ja sukulaisia ja käydä näyttelyissäkin, kunhan pitelee välipäiviä. Toivo täydellisestä toipumisesta elää edelleen!

      Poista
  3. Nämä kunniakulttuurin alistamat musliminaiset ja -tytöt ovat minullakin nyt mielessä kun luin juuri ruotsalaisen Elaf Alin kirjan "Sanoitko minulle rakkaus". Elän itse myös sen kulttuurin ympäröimänä, koska monet naapureista tulevat lähi-idän alueelta. Kunniakulttuuri ei koske pelkästään muslimeja vaan myös monia sieltä päin tulevia kristittyjä perheitä. Täällä alkaa nyt yhä useammin näkyä myös naisia, jotka käyttävät vain silmät paljastavia kaapuja. Järkytyn joka kerta kun näen heitä. Mutta eniten järkyttää pienet tytöt, jotka kulkevat huiveissa ja kaavuissa. Pojat saavat juosta vapaasti ja pelata jalkapalloa, tytöt kulkevat kiltisti äitiensä vieressä. Enkä tiedä miten voisin itse asiaan vaikuttaa. En kai mitenkään...

    Haha, tuo ryntäily on kyllä niin suomalaista! Olen myös tottunut täällä Ruotsissa, että odotetaan omaa vuoroa ja kassoilla pidetään huoli siitä, että järjestys säilyy. Suomessa pitää sitten tosiaan ottaa ne kyynärpäät käyttöön. Täytyykin taas jo treenata niitä lihaksia kun tulen viikonloppuna Suomeen muutamaksi päiväksi!

    VastaaPoista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.