Hae tästä blogista

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Rakkautta ja atomipommeja


Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding
Windmill, 2015
S. 290
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Ah mikä kansi kirjalla. Eihän tällaista voi ohittaa enkä ohittanutkaan. Tosin aiemmin olen ohittanut ja nimenomaan kantensa takia, joka oli bordellinpunainen ja näytti minun makuuni liikaa harlekiinikirjalta (pieni kuva oikealla). Kaikella rakkaudella kyseisiä kirjoja kohtaan, olen niitä nuorena itsekin lukenut. Mutta enää en lue. (Melkein) Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Amaterasu Takahashi menettää tyttärensä ja lapsenlapsensa Nagasakin atomipommi-iskussa. Sydän on raunioina kuin Nagasakin kaupunki. Tilannetta ei helpota syyllisyys, jota Amaterasu tuntee: olisiko hän jotenkin voinut pelastaa tyttärensä tai edes tyttärenlapsen.

Tarina alkaa Yhdysvalloissa, jonne Amaterasu muutti aviomiehineen pommituksen jälkeen. Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy mies, joka väittää olevansa Amaterasun tyttärenpoika, Hideo. Amaterasun on pakko palata menneeseen, pakko muistaa vaikka ei haluaisi. Pakko avata tyttärensä päiväkirjat, joita hän on kaikki nämä vuodet säilyttänyt, mutta ei ole uskaltanut lukea. Nyt on aika.

Kunkin luvun alussa on jokin japanilainen sana, jonka Copleton avaa lukijalle. Nämä sanat selityksineen jäävät usein melko irrallisiksi. En saa niitä yhdistettyä itse tarinaan. Luulenkin (ehkä hieman ilkeästi), että ne ovat lukujen alussa luomassa japanilaista henkeä: muistuttamassa lukijaa, että hei nyt on kyseessä Japani ja japanilaisuus. Muilta osin kirja nimittäin on varsin länsimaalainen, en tavoita sitä japanilaista tunnelmaa edes silloin, kun tapahtumat sijoittuvat Nagasakiin.

Ihan kuin olisin katsellut näytelmää, jossa länsimaalaiset amatöörinäyttelijät  esittävät japanilaisia. Japanilaisten sanojen ripottelu ja kimonon pukeminen päälle ei tee kirjan tunnelmasta japanilaista. Ei ole helppoa kirjoittaa toisesta kulttuurista uskottovasti - toisaalta eipä se ole mahdotontakaan, jos on sisäistänyt oleellisen. Mieleeni tulee heti australialainen Mark Henshaw, joka romaanissaan The Snow Kimono mielestäni tavoittaa jotain oleellista Japanista ja japanilaisuudesta. Ihan mielettömän upea romaani se!

A Dictionary of Mutual Understanding on ihan luettava romaani, joskin melko köykäinen ja kallistunee hieman sinne herttasarjaosastolle olematta kuitenkaan imelä. Tämä tuskin jää mieleeni kovin kauaksi aikaa. Ei tullut silti kertaakaan mieleeni lopettaa lukemista kesken, joten ihan hyvin se piti pihdeissään latteudestaan huolimatta.

Jane Copleton on brittiläinen ex-journalisti, joka on asunut Nagasakissa 90-luvulla. Sieltä hän ammensi inspiraationsa tähän esikoiseensa.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Tämä onkin muuten jo viidestoista haasteeseen lukemani kirja.



Ps. Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan. Osallistumisaika päättyy tänään kello 16.00 Suomen aikaa. Voittajan julkistan huomenna.

5 kommenttia:

  1. Nuo sinut taidekuvat ovat uskomattoman hienoja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin vielä kirjoittanut, että olet oikeassa, tuo kansikuva on kaunis ;) mutta se katosi johonkin. Voisin lukea kirja, mutta suomeksi. Olen laiskiainen.

      Poista
    2. Oi, kiitos kovasti, Mai <3 Tämä toisen version kansi on tosiaan kaunis, tuosta punaisesta ensimmäisestä en niin piittaa. Tämä on kyllä ihan lukemisen arvoinen kirja, vaikka ei minuun ihan kolahtanutkaan. :)

      Poista
  2. Minua oikeastaan ärsyttävät kirjat, joissa tuntuu, että kirjailija yrittää vieraskielisiä (esim. tässä tuo japani) sanoja tai sanontoja viljelemällä luoda melko keinotekoisesti tunnelman, että ollaan vieraassa kulttuurissa. Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että taitavalla miljöökuvauksella sekä tapakulttuurin tuntemisella kirja vaikuttaa paljon aidommalta. Luin juuri Vera Valan dekkarisarjan ensimmäisen osan, ja siinä viljeltiin paljon italiankielisiä sanoja ja ilmaisuja, jotka tuntuivat aika turhilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kulttuuria voi kuvata monella tavalla. Tässä se tosiaan oli tekemällä tehtyä eli keinotekoista. Kulttuuria voi parhaillaan kuvata ihan pienin sanoin ja teoin, jotka uppoavat luonnollisesti tekstiin ilman alleviivaamista ja silloin se tuntuu aidolta. Mainitsemani Mark Henshaw onnistuu täydellisesti.

      En ole lukenut Veran Valan kirjoja. Periaatteessa saattaisi kiinnostaa, mutta olen ymmärtänyt että niissä tehdään paljon ruokaa ja syödään, mitä minä en jaksa lukea. :D Pitkät erikieliset siteeraukset eivät myöskään kiinnosta.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.