Valkoinen masai palasi kotiinsa

Corinne Hofmann: Back From Africa
Zurück aus Afrika, 2003
Bliss, 2007
Englannistanut Peter Millar
S. 172
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Valkoinen masai päättyi surullisesti mutta melko odotettavasti Corinnen häipymiseen Keniasta. Back From Africassa Hofmann kertoo, miten hän sai elämänsä jälleen haltuun kotimaassaan. Täytyy ihailla Corinnen päättäväisyyttä, positiivisuutta ja kykyä aloittaa tyhjästä ja rakentaa itselleen mielekäs elämä - vieläpä monta kertaa.

On hienoa, ettei Corinne hylännyt kenialaista perhettään, vaan yhteys säilyi lähinnä Lketingan pikkuveljen, Jamesin, välityksellä. Corinne tuki perhettä myös rahallisesti. Luulen, että tätä kirjaa kirjoittaessaan, Corinne on ottanut ehkä enemmän selvää masaikulttuurista ja Keniasta yleisesti. Jos hänellä tietoa oli aiemmin, niin eipä se juuri Valkoisessa masaissa näkynyt.

Minulla on edelleen sama suhtautumisongelma kuin Valkoisen masain kohdalla: Corinne herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arvostan hurjasti hänen kyvykyyttään, bisnesvainuaan ja auttavaisuuttaan. Toisaalta hänestä välittyy ajoittain hieman ylimielinen kuva, toisiin ihmisiin kohdistuva alentuva asenne. Se hämmentää ja tiedostan, että kyse voi olla myös käännöksen sanavalinnoista ja tyylistä, kielikin on välillä melko töksähtelevää. Toisaalta myös jotkin Corinnen ajatukset synnyttävät näitä ristiriitaisia tuntemuksiani.

Kirjan lopussa Corinne kertoo matkastaan Kilimanjarolle. Matkakuvaus ja patikointi Kilimanjarolla viehättivät minua kovasti. En ole koskaan itse ollut vastaavilla vaelluksilla, mutta ne kiinnostavat minua - ehkä joskus. Siksi olikin kiehtovaa lukea tuosta haastavasta retkestä ja sen käytännön järjestelyistä ja toimivuudesta.

Yhteenveto: kiinnostava kirja kaikin puolin. Jos on Valkoisen masain lukenut, tämä on vähän niin kuin must.

Tällä hetkellä minulla on useampi kirja luvussa. Eräs niistä on Corinne Hofmannin Reunion in Barsaloi, jossa hän palaa Keniaan tapaamaan "afrikkalaista perhettään". Eli vielä yksi kirja luvassa Corinnen tarinaa.

Pari sanaa The White Masai -elokuvasta

Katsoin tässä välissä muuten Valkoisen masain pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli melko ronskisti romantisoitu eikä osaa henkilöistä olisi tunnistanut samoiksi kuin kirjassa. Varmasti osittain juuri tällaisten taiteellisten vapauksien takia elokuvassa henkilöiden nimet oli vaihdettu. Toisaalta kyseessä ei muutenkaan ollut dokumentti, vaan puhdas rakkaus- ja draamaelokuva.

Ja minä pidin tuosta elokuvasta. Se tuli jotenkin lähemmäksi kuin kirja (vaikka elokuvassa oli epäautenttisuuksia esim. masait eivät suutele). En osaa sanoa miksi. Joskus vain käy näin. Lketingaa (elokuvassa nimellä Lemilian) näyttelevä Jacky Ido on myös aika hrrr. Samoin pidin Corinnea (elokuvassa Carola) näyttelevästä Nina Hossista.

Unpopular Bookish Opinions ja blogini periaatteista

Mai (terkkuja ja kiitokset haastamisesta!) haastoi minut vastaamaan kahdeksaan kirja-aiheiseen kysymykseen. Koska kyseessä on Unpopular bookish opinions -niminen haaste, ovat kysymyksetkin sen mukaiset.

Ennen kuin aloitan kysymyksiin vastaaminen, haluan huomauttaa etten saa mitään kiksejä kirjojen lyttäämisestä. Toisaalta en koe tarvetta pitää mielipidettäni itselläni (silloinkaan), jos en jostain pidä. Sehän on makuasia: en näe syytä, miksi ihminen saisi päästellä suustansa vain hattaraa.

Kirjablogini motto on jokainen kirja on ainakin parin sanan arvoinen. Niin huonoa kirjaa en ole lukenut (kokonaan), etteikö siitä löytyisi jotain hyvääkin. Olen monesti kiinnostunut jostain kirjasta ihan siitä huolimatta (tai juuri siksi), että siitä kirjoitettu arvio ei ole järin hyvä. Toisaalta olen joskus lukenut kirjan kehuvien arvioiden perusteella, enkä ole pitänyt siitä.

Tämän ajatuspohjan kautta uskon, että ei niin mairittelevillekin kirjamietteille on paikkansa ja tilauksensa. Otaksun, että ihminen osaa itse aavistaa ja arvioida voisiko kirjasta pitää: ihan siitä huolimatta, millaisen mielipiteen sattuu kirjasta lukemaan.

Minä en ainakaan ole niin vietävissä, että perustan omat lukemiseni jonkun yksittäisen mielipiteen tai arvion varaan. Koen siis, että "lyttäykset" (kunhan ovat asiallisia ja perusteltuja) voivat palvella lukijoita ihan siinä missä "hehkutuksetkin" (mielellään nekin minulle perusteltuina, kiitos).

Blogini ei myöskään ole mikään mainoskanava, vaikka osoite on niinkin kamala kuin mainoskatko. Osoite on todella vanhaa perua, jolloin blogin ideakin oli hieman toisenlainen. Osoitetta en muuta siksi, koska esimerkiksi kaikki linkitykset menisivät pieleen, jos sen tekisin. Liikaa vaivaa.

Jospa nyt pääsisimme siihen haasteeseen. Haasteen säännöt isken postauksen loppuun samalla kun valitsen uhrit, jotka haastan haasteeseen vastaamaan.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Ei sellaista ole: eivätköhän kaikki kirjat jaa mielipiteitä ainakin jossain määrin. Valitsen siis kirjan, josta moni on pitänyt, mutta minä en. Kunnian saa Pekka Hiltusen Iso. Siitähän moni on pitänyt, mutta minut se jätti kylmäksi mustavalkoisuudessaan ja kärjistävyydessään. Pidemmät perustelut voi lukea täältä.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ei sellaistakaan ole olemassa. Ymmärrän kyllä, että kysymys on kärjistetty, mutta en ole tällaisten kärjistysten ystävä (vali vali). Olen miettinyt pääni puhki, mutta en keksi tähän mitään. Ei kun keksinpäs! James Churchin Pohjois-Koreaan sijoittuva dekkarisarja. Sarjan ensimmäinen osa, Korealainen kuurupiilo, ei tainnut kovasti ihastuttaa Suomessa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Ei tule mieleen yhtään. Luulen, että tällainen kirja on kyllä olemassa ja se on luultavasti hieman vanhempaa tuotantoa, mahdollisesti jokin historiallinen teos tai klassikko. Tai sitten ei.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Varmaan puhdas romantiikka, jossa keskeisenä "juonena" on ihmissuhteet ja -solmut. En oikein jaksa sellaista.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Ei tule mieleen mitään. Tuleeko muille?

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

En tunne ketään kirjailijaa niin hyvin, että voisin olla pitämättä hänestä (piittaamaton voin kyllä olla). Haluan erottaa - erotankin - kirjat ja kirjailijat toisistaan.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Läväytän peräti kolme tiskiin, koska en osannut vastata kahteen edelliseen kysymykseen. Karl Ove Knausgårdin "avautumiset", Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja (luin yhden ja totesin, että juuei mulle tätä enää) ja Harry Potterit.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Hmm, vaikeaa. Voisi ehkä olla Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. Koin sen elokuvana, ihme kyllä, jotenkin voimakkaammin. Ei se kirjanakaan huono ollut.

~~~

Ja sitten ne uhrit. Mietin uhrivalintaa yön yli ja julkistan heidät huomenna. Toivottavasti ei mene yöunet potentiaalisilta uhreilta. Jos juuri sinä haluat uhrautua tai uhriutua, niin ilmaise halusi kommenteissa, niin heitän sinua vesilinnulla haasteella.

Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Edit. 27.5. kello 07.21

Tässä uhrit, jotka ilmestyivät minulle yön aikana. Haastan siis mukaan

Mielikuvakirja
Pinon päällimäinen
Kirjojen keskellä

Ei niin kauheaa kauhua

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Hodder&Stoughton, 2016
enlgannistanut Nancy Forest-Flier
S. 380
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Kylläpä harmittaa, kun kovasti odottamani kirja osoittautuukin pettymykseksi. Jo edellisestä, joskin varsin aneemisesta, postauksesta voi päätellä, ettei Hex tehnyt vaikutusta. Silloin oli tosin vielä noin sata sivua lukematta, vaan eivätpä ne loput tilannetta juuri pelastaneet.

Black Spring on pieni eristäytynyt kyläpahanen Jenkeissä. Alun perin Hollannissa, mutta kirjailija teki muutoksia englanninkieliseen käännökseen Jenkkejä silmällä pitäen - ihan kuin täällä Brittilässä ei puhuttaisi englantia, hmps. Perustelut tarinan uudelleensijoittamisesta voi lukea täältä. Minusta kyseessä on kaupallisuus, anteeksi nyt vain. Tai lukijoiden älyn kyseenalaistaminen.

Tai ehkä nahkeat ajatukseni johtuvat siitä, että olen itsekin pieneltä - vielä pienemmältä! - kielialueelta ja Euroopasta. En myöskään tajua perusteluja miljöön/kulttuurin tuttuuden tärkeydestä. Kyseessähän on periaatteessa fantasia. Toisekseen minulta saa aina plussaa erilaisista kulttuureista enkä näe syytä, miksi kauhukirjallisuus ravistelisi jotenkin enemmän, jos miljöö/kulttuuri on tuttu.

No, takaisin sinne Black Springiin, jota näennäisesti on pitänyt vallassaan noita jo 1700-luvulta lähtien. Black Springiin muuttaneet ovat ikuisesti tuomittuja asumaan siellä, sillä pois lähteminen aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoinen asetelma ja kirjan alku onkin varsin vetävä ja melko pian noidan tarina avautuu lukijalle. Siinä ei oikeastaan ole mitään erikoista. Mitäs luulisitte noidille tehdyn 1700-luvulla?

Kirjassa seurataan erityisesti Steve Grantin perhettä. Perheeseen kuuluu isä-Steven lisäksi vaimo, kaksi poikaa ja koira. Myös muita ihmisiä tietenkin on, mutta erityisesti Grantin perhe tulee lähelle lukijaa. Jos tulee. Minusta koko perhe on varsin hengetön ja jotenkin ontto. En tiedä, mistä se johtuu, etten saa otetta oikein kenestäkään: kaikki ihmiset vaikuttavat jokseenkin samanlaisilta. Latteilta.

Enkä pitänyt tavasta, jolla he puhuivat koirastaan - ihan kuin se olisi ollut rasite. Siksi en oikein osannut samastua niihin tuntemuksiin, kun tapahtui jotain kamalaa. Tuli vain mieleeni: mitäs siinä ruikutatte - ettehän edes piitanneet koirastanne.

HEX ei ole erityisen jännittävä eikä varsinkaan kauhea. Tai no, on aika kauheaa kun tylsistyy kauhukirjaa lukiessa niin paljon, että jopa oravat alkavat vaikuttaa jännittävämmiltä.

Hexistä olisi voinut saada irti vaikka mitä, mutta valitettavasti ei saada. Mielestäni jännitteen rakentaminen kestää liian kauan ja on jopa ajoittain puuduttavaa. Kun sitten vihdoin ja viimein alkaa tapahtua toden teolla, niin lukijaparka on jo niin uupunut, ettei halua muuta kuin äkkiä kirjasta eroon. Kyllä, vaikka periaatteessa tietyt ajatukset ja käänteet kirjan lopussa ovat melko yllättäviä ja kiinnostavia.

Taas tuli hapan miete, mutta näin tämän kirjan koin ja harmittaa itseänikin. Moni on tästä kirjasta Goodreadsissa kuitenkin pitänyt, joten linkitän sinne: sieltä voi lukea positiivisempia lukukokemuksia ja hankkia ns. second opinionin. Toisen roska on toisen aarre.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Hämärän jälkeen -haasteeseen. Jee, nyt on sekin haaste vihdoin korkattu.

Oravaiset kirjaterveiset

Olen kypsytellyt ajatusta videobloggaamisesta. Tarkoitus ei suinkaan ole lopettaa kirjoittamista, vaan silloin tälläin lisäillä tänne blogiin videoita. Videot voivat sisältää lyhkäisiä ajatuksia kirjoista (varsinaiset mietteet kirjoitan mieluummin) tai oikeastaan mistä tahansa.

Menin tänään läheiseen puistoon harjoittelemaan videointia ilman sen kummempia suunnitelmia. Tarkoitukseni oli sanoa muutama sananen parhaillaan lukemastani kirjasta, Hexistä (Thomas Olde Heuvelt). Kirja on olevinaan kauhua, mutta eipä ole pahemmin jännittänyt (varsinainen miete tulee, kun olen lukenut kirjan kokonaan).

Oravat pilasivat keskittymiskykyni, mutta laitanpa silti videon tänne (se kestää vain puolitoista minuuttia ja lopussa paikalle saapuu oravajengi, joten kannattaa katsoa). Jatkossa suunnittelen ja toteutan videot paremmin. Toivottavasti.



Terkut vielä tältä oravalta ihan erikseen.

Nämä ovat lajia grey squirrel (Sciurus carolinensis), jotka joku viktoriaaninen kermaperse roudasi tänne taannoin Jenkeistä. Valitettavasti ne (siis "harmaaoravat", eivät kermapeput) ovat syrjäyttäneet alkuperäisen populaation (red squirrel) ja ovat muutenkin uhka alkuperäiselle kasvistolle. Luin sekavin tuntein viime sunnuntain The Sunday Timesista eräästä orava-ansasta, jolla olisi tarkoitus supistaa oravakantaa. Ansa tappaa oravan murskaamalla sen kallon.

Oho, kirjablogi muuttui luontoblogiksi. Sori siitä.

Kulttuurienvälistä chick littiä

Corinne Hofmann: The White Masai
alkuper. Die Weisse Massai, 1998
Bliss, 2015
S. 307
Englannistanut Peter Millar
Suom. Valkoinen masai



Törmäsin Naamakirjan Kirjallisuusryhmässä Valkoiseen masaihin. En ollut aiemmin kirjasta kuullut, mutta siitä käyty keskustelu oli vähintäänkin mielenkiintoinen ja varsin paljon tunteita nostattava. Teki mieli lukea kirja ja katsoa, miten sen itse kokisin.

Ja joo-o, olo on melko ristiriitainen. Onko tämä olevinaan rakkausromaani? Jos on, niin missä rakkaus? No rakkaus on komean masaisoturin ulkokuoressa. Sitä jaksaa rakastaa melko kauankin, jos otaksuu että toinen lopulta muuttuu myös sisältä mieleisekseen. Molemmat taisivat olettaa, että kyllä se toinen muuttuu. Vaan kun ei muuttunut ja ylipäätään pyrkimys muuttaa toista on jokseenkin huono lähtökohta suhteelle.

Jo kirjan alku on, hmmm... omituinen. Sveitsissä asuva Corinne on lomailemassa Keniassa silloisen poikaystävänsä Marcon kanssa. Yhtäkkiä Corinne näkee komean masaisoturin, johon hän ilmeisesti salamarakastuu. Oli kiusallista (ja minä en helposti kiusaannu) näin lukijana katsella sivusta, kun Corinne kuolaa masain perään poikaystävänsä nenän edessä. Voi jeesus, voi äly, voi oksennus.

No erohan siinä tulee. Marcolle kenkää ja lusikat jakoon. Corinne myy menestyvän putiikkinsa. Kuluu puolisen vuotta, että Corinne saa Sveitsissä asiansa järjestykseen ja voi palata Keniaan. Puoli vuotta ilman mitään yhteydenpitoa "rakastavaisten" välillä.

Pakko huomauttaa, että rakkaudesta ei ole pahemmin puhuttukaan - ainakaan masaisoturin eli Lketingan taholta. Corinne on rakastunut omiin mielikuviinsa, väitän. Vai miten voi rakastaa ihmistä, josta ei oikeasti tiedä yhtään mitään? Ei tiedä, millainen hänen persoonansa on jne. Se on rakastumista mielikuvaan. Kirjan edetessä yritän etsiä rakkautta pariskunnan välillä, mutta en oikein näe sitä. Corinne huokailee edelleen soturinsa komeaa kuosia, soturi itse hymyilee paljon ja katoilee omille teilleen päiväkausiksi.

Suhde olisi saattanut onnistua, jos Lketinga olisi esimerkiksi käynyt kouluja ja asunut modernimmin. Lketingan nuorempi veli, James, on ajatuksiltaan isoveljensä vastakohta. Hän on huomattavasti nykyaikaisempi ja katsoo ja ymmärtää maailmaa ihan eri tavalla. James yrittääkin toimia pahimpien kiistojen aikana Lketingan ja Corinnen puskurina, mutta aika heikoin tuloksin. Ja onhan Lketingalla oikeus omaan kulttuuriinsa omassa kotimaassaan.

Ehkä olisi Corinnen kannattanut ottaa hieman enemmän selvää masaikulttuurista ennen kuin päätti muuttaa Keniaan. Mitä hän oikein kuvitteli? Että voi tuosta noin vain tunkeutua toiseen maahan ja muuttaa sen kulttuurin mieleisekseen, omaksi kulttuurikseen? No ei se ihan niin mene.

Corinnea ei tosin voi yrittämisen puutteesta moittia, ei todellakaan. Corinne on sisukas nainen, älykäs bisnesleidi. Tämä masaisoturimme vaikutti varsinaiselta laiskajaakolta, joka ei selvästikään kestänyt voimakastahtoista ja äyskentelevää vaimoaan, koska Corinnen edustama voimakastahtoisuus ei kuulu masaikulttuuriin. Kulttuurit tässä törmäävätkin varsin useasti, mutta eivät koskaan kohtaa.

Aina kun Lketinga otti itse ohjat niin sanotusti käsiinsä, kaikki meni persiilleen. Autonkin pisti paskaksi useampaan kertaan. Tuli toisinaan tunne, että kaikki mihin Lketinga koski, meni rikki. Tarkoitus varmasti oli vilpitön, mutta joo.

Että semmoinen kirja. Oli kyllä kuulkaa varsin koukuttava, vaikka tekikin välillä mieli nyppiä hiuksia yksitellen päästä ja oksentaa illallinen tyynylle.

Mutta arvatkaa mitä, kirjalle on olemassa kaksi jatko-osaa! Toinen osa on nimeltään Back from Africa ja kolmas Reunion in Barsaloi. Arvaa kuka tilasi ne kirjastoonsa. Ovat jo tänään noudettavissa.

Kirjasta on blogannut ainakin Nadja ja Villis. Heidän mietteensä ovat suopeampia kuin tämä minun hieman kitkerä miete. Tämä kirja on kyllä kiehtova seikkailu, jota rohkenen seikkailuhenkisille vilpittömästi suositella.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva. Katsoin elokuvan trailerin (alla) ja se vaikutti aika ihanalta, romantisoidulta. Siinä näkyi rakkaus, jota en kirjassa kokenut. Taidanpa katsoa koko elokuvan.

Mielisairas

Tänä keväänä näyttää suomalaisessa kirjallisuudessa olevan masennusbuumi. Olen lukenut peräti kahdesta masennusta käsittelevästä kirjasta blogeista. Kyseisiä kirjoja en ole lukenut. Moni lukija saa voimaa näistä kirjoista, mikä on hieno asia.

Monet iloitsevat ja kannustavat, että masennuksesta voi parantua - ihan kuka tahansa! Näille kirjoille on ilmeisesti yhteistä se, että ne käsittävät vain lyhyen ajanjakson, esimerkiksi vuoden.

Sally Brampton kuoli muutama päivä sitten. Hän teki itsemurhan hukuttautumalla mereen. Hän on tunnettu (Brittilässä) muun muassa teoksestaan Shoot the Damn Dog, jonka minäkin omistan. Olen omistanut kauan. En vain ole voinut lukea sitä, koska aina on ollut väärä aika: olen joko liian huonossa kunnossa. Tai liian hyvässä: hypomaniassa ei paljon jaksa paskaa ajatella, vaikka se kakkasäkki silloinkin on olalla. Se ei vain tunnu niin painavalta silloin.

Mikä minun pointtini on? En ole ihan varma itsekään, mutta haluan muistuttaa, ettei ihminen aina parane. Joskus on vain opeteltava elämään sairautensa kanssa. Ei se ole elämää, aina. Se on kitumista ja joskus on parempi kuolla. Sally ei jaksanut enää enkä ihmettele, vaikka surettaa toki hänen kohtalonsa. Lämmin halaus hänelle missä ikinä nyt onkaan.

Ensimmäisen blogini (Kello viiden tee - syanidilla, kiitos)  teema aloittaessani bloggaamisen joskus kymmenen vuotta sitten oli nimenomaan mielenterveys - tai lähinnä sairaus. Blogi oli tuolloin minulle tärkeä henkireikä ja myös keino saada vertaistukea ja hyväksyntää. Sain mitä hain ja kaupan päälle tietenkin paskasadetta niin kuin netissä on tapana.

En tarvitse tukea enää blogin kautta enkä aio avautua omista mielensairauksistani ja hoitohistoriasta tämän enempää. Tämä kirjoitus on omistettu niille hiljaisille, jotka eivät koskaan parane, vaikka kuinka ottaisimme itseämme niskasta kiinni, kävisimme lenkillä ja lässynlää.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kritisoida tai vähätellä kenenkään masennuksia/muita mielenterveysongelmia tai mainitsemiani kirjoja - enhän edes ole lukenut niitä. Mutta saanpahan minäkin sanoa mielipiteeni vallitsevista ilmiöistä.

Onko lapseni murhaaja?

Jessica Treadway: If She Did It
Sphere, 2015
S. 387
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Jessica Treadway on yhdysvaltalainen kirjailija. If She Did It julkaistiin Jenkeissä nimellä Lacy Eye, joka on minusta aivan napakymppinimi tälle kirjalle.

Brittinimi on suoraan sanottuna tylsä ja jopa typerä, vaikka periaatteessa sopiikin kirjan nimeksi.

Mutta Lacy Eyessa on enemmän syvyyttä ja sanomaa, joka ohjaisi lukijaa ihan toisella tavalla kuin tuollainen arkinen arvuuttelunimike.

Vaan ehkä kirjan nimi onkin valittu, että takakanteen voidaan lätkäistä tällainen (kuva alla) mainosteksti, jossa ratsastetaan toisilla romaaneilla, kuten niin trendikästä on?

Jep jep, onneksi en nähyt tuota tekstiä kuin vasta alettuani lukea kyseistä kirjaa. Olisi nimittäin jäänyt lukematta (Ai miksi? No koska olen lukenut Kevinin ja olin kuivua kasaan sitä lukiessani, karseeta jaaritusta. Husband's Secretia en ole lukenut, mutta tiedän kirjan olemassaolosta).

Mainittakoon että näköni on erittäin valikoiva, ja vaikka luen kirjasta takatekstin (enhän voi muuten tietää kiinnostaako kirja minua - en osta tai lainaa sikaa säkissä), en välttämättä näe/lue noita myyntivirkkeitä, koska oletan että suurella präntätyt ovat pelkkään markkinointilätinää ja sananhelinää, joiden en halua vaikuttavan lukupäätökseeni.

Välikysymys: lukisitko sinä tämän kirjan tuon takakannen perusteella? Uteliaisuudesta kysyn.

Takakansi kertookin kirjan asetelman melko perusteellisesti, joten mitäpä tässä juonesta sen enempää lätisemään. Kirjan brittinimi (If She Did It) latistaa kirjan yhdeksi teemaksi eli lukija voi päätellä, että kirjassa pohditaan oliko Hannan tyttärellä tekemistä isänsä murhan ja äitinsä pahoinpitelyn kanssa vai ei.

Schuttin perhe: äiti Hanna, isä Joe, vanhempi tytär Iris ja nuorempi tytär Dawn.

Kirjan kertoja on Hanna Schutt, jonka ajatusten kautta tarinaa lähdetään kerimään auki. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolme vuotta brutaalin tapahtuman jälkeiseen aikaan. Nykyaika etenee melko maltillisesti, koska kerronta luisuu menneisyyteen harva se sivu (pakko tunnustaa, että jossain vaiheessa tuo aikahyppely alkoi hieman rasittaa, kun tuntui ettei nykyajassa päästy lainkaan eteenpäin, vaan jatkuvasti vajottiin jonnekin menneisyyden suohon).

Hannan muisteloiden kautta rakentuu kuva Schuttin perheestä ja sen keskinäisestä dynamiikasta. Henkilöiden persoonallisuudet avautuvat hiljalleen lukijalle Hannan oman persoonan ja asenteen suodattamina.

Kirjan tapahtumat ovat melko tavanomaisia, jopa ennalta-arvattavia. Kirjan jännite ei kuitenkaan rakennu tapahtumista (eikä oikeastaan edes siitä kuka teki ja mitä), vaan henkilöiden persoonallisuuksista ja käyttäytymisestä, motiiveista. Hannan persoona on häiritsevä: hän on kenties sokein näkevä ihminen. Aviomieskin puskee omaa tahtoaan läpi kuvitellen sen olevan kaikkien tahto. En voi olla pohtimatta, miten helkutin hukassa kaikki ovat.

Summa summarum: mielenkiintoinen kirja, joka kannatti ehdottomasti lukea. Ei sisällä raakuuksilla mässäilyä. Yksi verilöyly luonnollisesti tapahtuu, mutta sitä ei toisteta eikä siinä ryvetä. Se on oikeastaan sivuseikka.

Kävin eilen kuvaamassa kirjoja läheisessä puistossa. Mitäpä sitä ei tekisi saadakseen blogiin kivat kirjakuvat.

"Rotanpyytäjä" ja "miesvaras"

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen


Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.

Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.

Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.

Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.

Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian.  Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.

Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.

Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.

Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.

Pilaantunut rakkaus

Kansi: Nitesh Mohanty

Sudha Murty: Mahashweta
Penguin, 2005
S. 154
Kirjaa ei ole käännetty suomeksi


Mahashweta on intialaisen näytelmän nainen, joka on korviaan myöten rakastunut Pundarikaan. Tämä näytelmä on keskeisenä sivujuonteena intialaisen Sudha Murtyn rakkausromaanissa.


Varakkaan perheen naimaton lääkäri, Anand, kuulee sattumalta toisesta huoneesta kantautuvat vuorosanat, jotka Mahashwetaa näyttelevä nainen lausuu. Anand ei tosin tiedä, että kyseessä on harjoitus.

"Like Rohini to Chandra, like Lakshmi to Narayana, am I to him. Just as the creeper depends on a tree, emotionally I depend on him. I cannot live without him, and for his sake, I am ready renounce everything. Let society say anything it wishes. I do not care..."

Anand kuvittelee (itserakkaasti), että sanat kertovat jonkun tunteista häneen: joku on salaisesti ihastunut häneen! Myöhemmin selviää, että kyseessä on näytelmän repliikki, mutta Anand ihastuu näytelmässä Mahashwetaa esittävään Anupamaan.

Ja tokihan Anand saa mitä haluaa, eikä Anupamallakaan ole mitään sitä vastaan: hänkin on menettänyt sydämensä Anandille. Anandin nyrpeä äiti ei innostu Anupamasta tämän köyhän maalaistaustan takia. Hän kuitenkin lopulta antaa vastentahtoisen siunauksensa avioliitolle.

Ja kaikki menee niin pieleen kuin voi mennä ja koko karseuden kruunaa valkoinen läntti, joka ilmestyy Anupaman jalkaan. Kyseessä on leukoderma, joka on anopille yksi syy lisää vihata Anupamaa.

Lääkäri-aviomies Anand on Englannissa täydentämässä opintojaan, kun Anupaman, jonka oli tarkoitus lentää Anandin perässä Englantiin, leukoderma todetaan. Hän tietää, ettei Anupamalla ollut leukodermaa ennen häitä, vaikka Anandin äiti niin väittää. Anand kuitenkin vaikenee ja siten sinetöi tuoreen vaimonsa kohtalon.

Jessus mikä vässykkä ja pelkuri. Joskus toisen ihmisen sortamiseen ei tarvita edes sanoja. Anandin rakkauden voisi ajatella koskettavan kaikkea, mikä kiiltää. Vaimo ei enää tunnukaan järin hohdokkaalta - varsinkaan, jos valkoiset läntit ilmestyvät näkyville paikoille, kasvoihin... Hyi hyi, pois mokoma, pilalla on.

Anupama menettää oikeastaan kaiken, minkä varaan on elämänsä rakentanut. Hän menetti suuren osan jo naidessaan Anandin ja loput sen jälkeen. Ja minkä takia? Eipä minkään. Mutta Anupama on sitkeä nainen. Hänet voi lyödä maahan, mutta hän nousee ylös. Hän rakentaa elämänsä uudelleen, mutta rakkaus aviomieheen ja tämän petos muuttaa hänessä jotain lopullisesti.

Mahashweta on yllättävän juonivetoinen pienoisromaani, ja tämä ei missään nimessä moitteena. Vaikka tuossa yllä kerroin näennäisesti paljon juonesta, jätin silti suurimman osan kertomatta. Tapahtumia ja käänteitä ei ns. juosta läpi - ne ajatellaan ja pohditaan, lähinnä Anupaman näkökulmasta.

Järin yllättävä (ei tosin myöskään häiritsevän ennalta-arvattava) tämä romaani ei ole, mutta se on mielenkiintoinen kurkistus Intialaiseen elämänmenoon (joo, tiedän että Intia on laaja maa ja maan sisällä on paljon kulttuurisia eroavaisuuksia, mutta tämä on nyt yhdenlainen kertomus) ja tapoihin.

Kirjan tyyli on hivenen naiivi, ja jotkin dialogit kuin paperista "luettuja" esitelmiä vaan eipä tuo minua haitannut. Pääpiirteissään kirjan kieli on kaunista ja ajatukset kiinnostavia, joita tekee mieli jäädä pohtimaan itsekin. Anupama on harvinainen persoonallisuus ainakin minun silmissäni. Hän on ihminen, jota voisi kutsua läpeensä hyväksi. Tiedän, että sellaisia on. Pakko olla.

Mikään kynnysmatto Anupama ei kuitenkaan ole, eikä muutenkaan tahdoton hiirulainen. Ehkä voimansa onkin juuri siinä, että hän kykenee antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Ja se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei hän muistaisi, mitä on tapahtunut ja miten tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet ja  häntä muuttaneet.

Vähän itketti kirjan päätyttyä.

Voihan Syyria

Olen ollut jo pidemmän aikaa turhautunut. Suomesta kantautuvat uutiset turhauttavat: niissä harvemmin on mitään hyvää. Pelkkää vastakkainasettelua ja suoranaista lietsontaa, ohjeita miten pyyhkiä hanuri oikein.

Siihen päälle kun vielä lukee laatulehtien kommenttipalstoja, niin turhuus on maksimoitu tuhatkertaiseksi. En enää jaksa seurata Suomen uutisia.

Turhautumista on viime viikkoina lisännyt lukemani kirja. Kirja on syyrialaisen toimittajan Samar Yazbekin kirjoittama kirja The Crossing (Rider 2015, englannistanut Nashwa Gowanlock ja Ruth Ahmedzai Kemp).

Yazbek kuvailee Syyrian tilannetta sisältäpäin, siviilien sekä myös sotilaiden näkökulmasta. Yazbek asuu nykyisin Ranskassa, koska hänet on karkoitettu Syyriasta, mutta hän palasi maahansa salaa kolme kertaa saadakseen aineistoa käsikirjoitustaan varten. 

Kaikki vähänkin uutisia seuranneet tietänevät, mikä on tilanne Syyriassa. The Crossing menee vielä syvemmälle: ihan kuin olisi itse mukana Syyriassa, kulkisi Yazbekin sandaaleissa haastattelemassa ihmisiä, juoksemassa pakoon pommeja. Masentavaa, loputonta. Pommituksia ja kuolemaa. Ennen niin kauniit kaupungit raunioiona. Uskonnon nimissä voi tehdä mitä tahansa. Tekee mieli huutaa WHAT'S THE FUCKING POINT!!!!

We're dying slowly here, like animals that have been tied to a tree and left to starve to death.

Harvemmin kirja saa näin pahaa oloa minussa aikaiseksi, mutta nyt on käynyt näin. Niin turhauttavaa, niin turhaa turhaa TURHAA. Asiaa ei helpota kirjan raskas tyyli:lukuja on vain kolme, rajanylitysten määrän mukaan. Muuten teksti on lähes yhteen pötköön kirjoitettu, vain muutamia hengähdystaukoja siunaantuu sinne tänne isompien kappalevälien muodossa. Muuten ei mitään.

Olen The Crossingin ohessa lukenut muitakin kirjoja, koska en pysty lukemaan sitä (The Crossingia) kuin pienissä pätkissä. Vielä pitäisi jaksaa loput kolmisenkymmentä sivua. Ei ole paljon, mutta tuntuu loputtomalta  - ihan kuin Syyrian sota. Miksi pitää väkisin lukea loppuun? Koska haluan, tarvitsen vain aikaa.

Entä miksi kirjoitan kirjasta, jota en ole vielä edes kokonaan lukenut? Koska muuten en ehkä kirjoittaisi siitä ollenkaan. Minulla on nyt tunne, että haluan ryöpsäyttää tämän kirjan ulos, ja tässäpä se tulikin. Ei itse asiassa ollut edes tarkoitus blogata tästä kirjasta nyt, vaan ainoastaan postata kukkakuvat, mutta sitten alkoikin tulla tavaraa uunista ulos.

Kävin eilen lempipaikassani eli Kew Gardensissa. Ihailin Waterlilyja. Kasvihuone oli hiostavan kuuma, mikä oli hyvä asia, sillä lapset (koululaisryhmiä paljon liikkeellä) eivät viihtyneet siellä. Sain melko rauhassa pällistellä rehuja ja kuvata niitä. Tässä pieni otanta luonnon taideteoksia.

Luonto rauhoittaa minua. Juuri nyt tarvitsen rauhaa, haluan eroon ajatuksistani.

Kukkaterapiaa teillekin!

Mukavaa viikon jatkoa!

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin illalla, nyt pitää rientää muihin puuhiin!

Hurmaava Japani, hurmaava kirja!

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani
Gummerus, 2016
S. 239
Arvostelukappale


Hurmaava on Japani, kyllä, ja niin on Eväsojan kirjakin. Melkein Geisha on melkein kuin matka Minna Eväsojan opastama Kiotoon, jossa "lämmintä on vain tee".

"Tämä kuvastaa hyvin japanilaisten asennetta kiotolaisia kohtaan: heitä pidetään vaikeina, viileinä ja etäisinä."

Eväsoja kertoo kirjassaan elämästään ja kokemuksistaan pääasiassa Kiotossa, jossa hän on asunut ja opiskellut. Kirja koostuu lyhkäisistä luvuista, jotka on osuvasti otsikoitu kuvaamaan käsiteltävää teemaa. Näiden kokemusten kautta Eväsoja pirtää eloisan kuvan kiotolaisesta elämänmenosta ulkopuolisen silmin.

Ulkopuolisella en tässä yhteydessä tarkoita turistia, sillä turisti tuskin saa esimerkiksi arkeen liittyvistä tavoista ja käytännöistä juuri mitään irti. Eväsoja on kuitenkin ulkomaalainen eli gaijin, ulkopuolinen. Japanilaiseen kulttuuriin on hyvin vaikea ulkomaalaisen solahtaa. Tätä solahtamista Eväsoja kuvaa lämpimällä huumorilla höystettynä selkeästi kulttuuria arvostaen.

Eväsojan - sanoisinko varsin aktiivinen - vuokraemäntä tulee lukijalle tutuksi. Myös Eväsojan vuokra-asunto tulee tutuksi. Samoin saamme tutustua muutamiin Eväsojan opiskelutovereihin ja Senseihin. Heidän kanssaan kiertelemme erilaisissa menoissa ja seremonioissa, ihastelemme luontoa ja vuodenkiertoa.

Kasvojen menettäminen -tai säilyttäminen - on jatkuva huolenaihe japanilaisille. Eväsoja käsittelee tätäkin teemaa, sillä onhan se eräs peruspilari japanilaisessa kulttuurissa ja sääntelee sitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä.

Japanista kiinnostuneille tämä kirja tarjoaa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoiltuna kokemusten ja kommellusten muodossa. Kirja on nautinnollista luettavaa ja pidän Eväsojan tyylistä, joka on jutusteleva ja lempeä, mutta silti jämäkkä.

Jos kokee japanilaisen kirjallisuuden vieraaksi, mutta haluaisi silti sitä lukea, suosittelen lukemaan Eväsojan kirjan, jolloin monet arkiset asiat saattavat avautua ihan eri tavalla. Itse olen tehnyt opiskeluaikoinani tutkielman japanilaisesta kulttuurista ja olen muutenkin Japani-fani, joten minulle japanilainen kirjallisuus tuntuu tietyllä tapaa tutulta ja ymmärrän vihjeitä ilman, että niitä pitää avata erikseen.

Toisaalta täytyy muistaa, että eläminen esimerkiksi Kiotossa on melko toisenlaista kuin vaikkapa Tokiossa. Mutta niinhän se on monissa muissakin maissa: kaupungit ovat erilaisia, samoin on eri asia asua vaikkapa maaseudulla, pienessä kylässä tai kaupungissa.

Suosittelen Eväsojan kirjaa myös ihan kaikille Japanista ja japanilaisuudesta kiinnostuneille. Melkein Geisha (kirjan nimivalinta selviää lukemalla kirjan - sen taustalla on eräs hassu tapaus!) on helposti lähestyttävä, mutta asiapitoinen ja runsas - ja erittäin japanilainen kantta (jonka on suunnitellut Jenni Noponen) myöten.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Tämä onkin jo kolmastoista haasteeseen lukemani kirja.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Riitta K, Kirjakirppu ja Suketus.