keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Haukan legenda

Miksi otin lukuuni tällaisen minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan teoksen, jonka takateksti (tai siis sivulieve) ei oikeastaan ihan kauheasti edes kiinnostanut? Entä miksi aion vastata listalla, vaikka en ole listojen ystävä (elleivät ole kirjalistoja)? Koska voin.

1. Kirjailija on argentiinalainen ja luulin saavani valloitettua uuden maan (mutta kirjan lukemisen aloitettuani tajusin, että Argentiina onkin jo maailmanvalloituslistallani).
2. Kirjan keskushenkilö on ruotsalainen (kirjailija on asunut Ruotissa).
3. Sivuliepeessä sanotaan, että kirja kertoo muukalaisuudesta ja valtavasta yksinäisyydestä vieraalla maaperällä.

Ehdottomasti tärkein näistä oli ykköskohta, joka osoittautuikin sitten “virheelliseksi”. Mutta oikeastaan oli ihan hyvä juttu, että tajusin asian vasta myöhemmin, koska muuten tuskin olisin tätä kirjaa kirjastosta lainannut saati lukenut.

Minulla on toisinaan mitä erilaisempia “syitä” tai “motiiveja” ottaa jokin kirja lukuun. Nämä “motiivit/syyt” vaihtelevat suuresti riippuen biorytmeistäni, mielialoistani, auringon asennosta, Merkuriuksen sijainnista Pluton kylpyhuoneessa jne.

Jotkin kirjat otan tietenkin lukuun ihan vain koska kyseessä on tietty kirjailija tai olen lukenut/kuullut kirjasta ja siksi siitä kiinnostunut.




Hernan Diaz: In The Distance
Daunt Books 2018
S. 336

Ruotsi joskus 1850-luvulla. Isä lähettää poikansa Håkanin ja Linusin Amerikkaan paremman elämän – ja elintason - toivossa. Pojat kuitenkin eksyvät toisistaan jo laivasatamassa ja Håkan päätyy väärään paattiin. New Yorkin sijasta Håkan rantautuu San Franciscoon – aivan toiselle puolelle mannerta kuin alun perin piti.

Selivytyminen yksin ja kielitaidottomana suuressa maailmassa on melkoinen karaisija ja pakottaa Håkanin vaihtamaan lapsenkenkänsä aikuisen saappaisiin. Pakkomielteinen vimma ajaa Håkania itään, sillä hän on varma että löytäisi isoveljensä sieltä. Mutta Itä tuntuu olevan saavuttamattomissa eikä aika kultaa vaan kulahduttaa; aika laimentaa vimman ja alistaa.

Eikä tietenkään vain aika, vaan ajassa tapahtuvat asiat. Håkanin maine kasvaa miestä suuremmaksi, vaikka suureksi on Håkankin kasvanut. Huhut, juorut, liioittelut ja suoranaiset valheet: niistä on legenda tehty. Niistä on Hawk can tehty! Haukka! Mitä Haukka osaa?

Kirjan alku on vahva koukku, sillä se (kirja) alkaa paljon alkua myöhemmin (tässä ei sinänsä ole mitään uutta), vaikka oikeastaan alkuja voi olla monia – kun jokin päättyy, jokin muu alkaa ja jos ei ala omalla kohdalla niin ehkä jonkun toisen. Se (alku) on kenties parempaa kuin että jokin vain jatkuisi ja jatkuisi jatkuisi ja jatkuisi samanlaisena ja ennallaan.

Kirjan alussa jo ikääntynyt Håkan legendaarisen maineensa kanssa on laivassa, joka on hyisellä merellä matkalla Alaskaan. Miten tähän on tultu ja miten siitä eteenpäin? Mitä tapahtui ihmiselle ja hänen unelmilleen (tai pakkomielteelleen) siinä välissä?

In The Distance todellakin on kertomus ulkopuolisuudesta, jossa lukija jää ajoittain yhtä ulkopuoliseksi kuin Håkan, sillä koska Håkan ei ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat keskenään, ei sitä lukijallekaan aina kerrota. Riittävästi voi kuitenkin päätellä ja suurimmaksi osaksi kirja on hyvin hiljainen. Hiljainen ja tyhjä kuin yksitoikkoinen maisema tai loputon tie. Hiljainen ja tyhjä kuin mieli, joka alkaa vaivihkaa valmistautua luopumaan. Hiljaa antaa vimman kadota itsestään.

Huomio: kirja ei ole tylsä, se on ihmeellisen koukuttava – omalla hiljaisella tavallaan. Vaikuttava elämys, jonka tunnelma jää kieppumaan ilmaan, kun sulkee kirjan kannet. Voin nähdä Håkanin valkoiseen loittonevan selän sulkiessani silmäni. En tiedä hymyilisinkö vai antaisinko itselleni luvan itkeä. Ja jos annan luvan kyynelilleni, ovatko ne helpotuksen ja onnen kyyneliä vaiko surun mustia helmiä?

maanantai 29. lokakuuta 2018

Tsunamin runtelemat

Intian valtameressä 26.12. 2004 tapahtunut (merenalainen) maanjäristys on vahvin mitattu maanjäristys sitten vuoden 1964. Järistyksen seurauksena syntyi hyökyaaltoja, tsunameja. Moni ehkä muistaakin tämän laajalla alueella tuhoja ja kuolemaa aiheuttaneen luonnonkatastrofin, jossa menehtyi muun muassa Aki Sirkesalo perheineen.

Edith Fassnidge kuvaa katastrofia ja sen vaikutuksia omaan elämäänsä graafisessa novellissaan Rinse, Spin, Repeat (Unbound 2016, S.240).


Brittiläiset Edith ja Matt (silloinen poikaystävä, nykyään aviomies) ovat kierrelleet kuukausia Aasiassa. Ennen joulua he asettuvat Bangkokiin tavatakseen siellä Edithin äidin ja siskon, jotka ovat tulossa viettämään joulua ja hieman lomaa heidän kanssaan. Bangkokissa hengaillaan porukalla muutama päivä ja sitten lennetään Krabiin viettämään joulua.

Tuona kohtalokkaana tapaninpäivänä vuonna 2004 nelikko on melomassa kajakeilla. Kaukana horisontissa siintää aalto, jota ei heti aalloksi erota. Ennen kuin se lähenee ja lähenee. Mihin mennä, kun ei ole mitään mihin mennä. Ja sitten aalto ajaakin ylitse ja erottaa nelikon toisistaan.

Edtih pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä aaltojen pyörityksessä hänellä on täytynyt olla hitunen onnea matkassa selvitäkseen. Hänen äitinsä ja sisarensa eivät ole yhtä onnekkaita.

Kirjassa Edith käy kronologisesti läpi katastrofin ja sen jälkimainingit. Edith on shokissa, mikä suojelee häntä todellisuudelta: siltä, että hän on juuri menettänyt äitinsä ja sisarensa. Sisaren ruumista ei koskaan löydetä.


Kirjan piirrostyyli on hyvin pelkistetty, jopa lapsellisen tikku-ukkomainen. Kuvitus on mustavalkoinen, ainoastaan keskeiset henkilöt (Edith, Matt, äiti ja sisar) on väritetty. Aluksi niukka yksinkertaisuus hieman arvelutti minua, mutta ehkä tämän kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään “taideteos” kuin kuvaus tragediasta. Kun kuvitukseen tottuu, siitä alkaa jopa pitää.

Koskettava teos, sanoisin.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Sodan runtelema mieli

Olen viime aikoina innostunut lukemaan sarjakuvia. Tutkailen kirjaston sarjakuvahyllyä ja lainailen sieltä randomisti sitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Hyviä osumia on tullut, tässä eräs sellainen.



Benjamin Dickson: A New Jerusalem
New Internationalist 2018
S.154

Tällä sarjakuvalla ei periaatteessa ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa paitsi symbolisella (jälleenrakennus)tasolla. Kirja sijoittuu maailmansotien jälkeiseen Brittilään, tarkemmin vuoteen 1945.

11-vuotias Ralph asuu äitinsä kanssa pommituksissa osin tuhoutuneessa kaupungissa. Kaupungin esikuva on Bristol. Dickson sekoittaa kaupunkiin fiktiivisiä paikkoja ja painottaa, että kirja voisi kertoa mistä tahansa brittiläisestä kaupungista – ja sen ihmisistä - kys. aikana.

Ralphin isä palaa kotiin rintamalta kuuden vuoden poissaolon jälkeen muuttuneena miehenä. Totuttelu perhe-elämään on vaikeaa ja sodan kaameus on jäänyt mieleen asumaan. Myös kotimaassa ja -kulmilla ovat asiat muuttuneet.

Ralphin isä on ennen kotiinpaluuta viettänyt pitkän ajan sairaalassa. Päättelen, että hän on ollut ns. Shell shock -potilas (edellä oleva linkki vie lyhyeen Youtube-videoon: se voi jonkun mielestä olla ahdistava, joten katsominen omalla vastuulla). Kotiinpaluulla onkin lopulta kohtalokkaita seurauksia.

Kirjan kuvitus on mustavalkoinen ja selkeä. Pidin tyylistä kovasti: miljöö on tunnelmallinen ja aito, ja henkilöt erottuvat selkeästi toisistaan (minulla on hahmotusongelmia, joten tämä on tärkeä seikka). Kirja on myös uskomattoman koukuttava, mitä en olisi lainkaan osannut odottaa tällaiselta kirjalta – varsinkaan sarjakuvalta.



Sijoitan A New Jerusalemin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21. Kirja ei ole mukavuusalueellasi.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Aamut ovat kärsimistä varten

On asioita, jotka eivät ole kirjan kannalta oleellisia (esim. French Exitin Malcolmin oletettu diagnoosi) ja siitä tuli mieleeni, että on myös asioita jotka eivät ole tämän kirjamietteen kannalta oleellisia. Ne olenkin kirjoittanut sinisellä fontilla, eli voit huoletta skipata ne etkä missaa mitään. Spoilereita ei ole, joten kaiken voi kyllä halutessaan lukea.



Patrick deWitt: French Exit
Bloomsbury 2018
S. 244

Frances Price (65) on yläluokkainen leski, joka asuu poikansa Malcolmin kanssa New Yorkissa. Frances on omistushaluinen äiti 32-vuotiaalle pojalleen, joka on sosiaalisesti kömpelö.

Kömpelyyden taustalla on ilmeisesti jokin psyykkinen häiriö, jota ei kirjassa sen kummemmin avata (toki lukija voi vedellä omia johtopäätöksiä, mutta asiaa ei selitellä). Sitä ei muistaakseni edes mainita kirjassa: ainoastaan sivuliepeessä mainitaan, että Malcolm on ajautunut ”a permanent state of arrested development”. Toisaalta käsitteen avaamiseen ei ole tarvetta, sillä ihminen ei ole yhtä kuin diagnoosinsa eikä toisaalta mahdollisen diagnoosin mainitseminen toisi kirjaan mitään lisäarvoa. On myös mahdollista, ettei mitään varsinaista diagnoosia ole ollut.

Francesin ja Malcolmin pienperheeseen kuuluu lisäksi lemmikkikissa Small Frank. Small Frank ei ole mikä tahansa kissa, vaan se on päätynyt Francesin hoivaan omituisella tavalla, ja Frances uskookin kissassa asuvan edesmenneen miehensä hengen. Se voisi tietenkin olla iloinen asia, jos liitto olisi ollut iloinen.


”A séance is the summoning of the deceased,” she rplied. ”I don’t know if we can say that the man we’re to contact is dead.”
”Of course he’s not dead,” said Mme Reynard reassuringly.
Madeline asked Frances, ”What do you think?”
”To be honest I wish he were more dead, but I don’t know if that speaks to his aliveness so much as my dislike of the man.” (s. 148)


Joka tapauksessa, mies on kuollut ja Frances elellyt miehensä rahoilla yltäkylläisesti. On siis aivan normaalia, että rahat joskus loppuvat. Francesin laskelmat menevät siinä mielessä pieleen, että hän on olettanut kuolevansa itse ennen rahojen loppumista. On päästävä pois New Yorkista ja niin Frances (omaisuuden realisoituaan) ja talutusnuorassa kulkeva Malcolm lähtevät Pariisiin.

French Exit on ehdottomasti henkilökirja: henkilöt ja heidän väliset suhteet ovat oleellisempia kuin mitkään tapahtumat. Mikään juonivauhtihirmu tämä kirja ei muutenkaan ole, mikä on ansiokasta sillä se antaa tilaa nimenomaan kirjan henkilöhahmoille. Henkilöitä on juuri sopiva määrä ja kaikki ovat omalla tyylillään ”sekaisin” tai vinoutuneita, mutta kumma kyllä silti moniulotteisia ja fiktiivisesti uskottavia, aitoja – todella taitavasti rakennettuja!

Ujo yksityisetsivä, Julius, nostatti minussa jo kauan hautautuneita tunteita pinnalle.


Julius stood to address the group. He said, ”I’ve been sitting here wondering what I can share with you, but I can’t think of a single thing. This is embarrassing for me, as you can imagine, but I want you to know how much I’ve been enjoying myself here. Thank you for allowing me to sit in your company. I hope that I may continue to do so. That’s all.” (s. 198)


Minusta tuli ujo teini-iässä. Siihen oli useita syitä, mutta eräs niistä oli puhevikani, josta minua (muun lisäksi) kiusattiin koulussa. Yläkoulun loppupuolella minulla ei juuri ollut kavereita omassa koulussani, vaan eristäydyin siellä. Kavereita oli toisen lähiön koulussa, jossa koin jotenkin kuuluvani joukkoon. Osan ajasta hengailin vanhempien tyyppien seurassa bestikseni kanssa. Valitettavasti vain en ollut heidän keskuudessa kovin suosittu, vaikka ihailin heitä.

Yllä oleva Julius tuo mieleeni minut: olisin ollut ihan tyytyväinen porukassa vain hiljaa ollen ja kuunnellen. Mutta sitä pidettiin tietenkin friikkinä ja erityisesti pojat olivat aggressiivisia minua kohtaan ja jättivät joskus ulkopuolellekin. Ystäväni x ja x voivat tulla, Ele ei. Nöyryytys ja häpeä. Kirjan Julius siis osui minussa johonkin uinuvaan hermoon. Nykyäänhän vastaavassa tilanteessa haistattaisin peet ja poistuisin ylpeästi pää pystyssä paikailta. French exit? Haha. Kerron tämän siksi, koska haluan jotenkin painottaa, miten vahvasti tämän kirjan koin eikä kyseessä ole vain tämä kohta(us).

French Exit on mahtavan humoristinen ja lämmin, sarkastinen ja lempeä, ironen ja nokkela. Se on kokonaisuus, joka piti suorastaan ahmia, vaikka samaan aikaan teki mieli hidastella ja makustella jokaista sanaa ja dialogia. Ihan kaikkea. Ja muuten, kannattaa makustellakin, koska kirjailija ei selitä. Patrick deWitt petaa sängyn mutta lukijan tehtäväksi jää katsoa, millainen patja, millaiset lakanat, millainen tyyny, millainen pussilakana, onko tyynylina eri setistä, onko aluslakana muuten uusi vai jo vuosien saatossa virttynyt…

Kirjan ajankuvaus tuntuu vanhahtavalta (ei mainita tietokoneita eikä kännyköitä) puhelinkopissa käytettävine puhelinkortteineen ja lankapuhelimineen. Muutenkin kirja tuntuu ”vanhalta” (hyvässä mielessä), mutta ilmeisesti se sijoittuu kuitenkin 2000-luvulle, koska Ranskassa on käytössä eurot. Kirjan tunnelmaan ja muuhun kuvaukseen sopisi mielestäni frangit paremmin.

Kirjassa juodaan ja tupakoidaan, mutta yläluokkaiset ystävämme eivät eivät örvellä kuten katujen miehet, vaan jonkinlaista tasoa pidetään ylhäällä pikkurillin kera.


--- ”Would you really drink both gallons in a night?”
”Yeah, yes, I surely would.”
”Wouldn’t you feel awful in the morning?”
”That’s what mornings are for, ma’am.” (s. 7)


French Exit menee heittäen suosikkeihini. Ihan harmittaa, että se pitää palauttaa kirjastoon. Luulenkin, että ostan kirjan omakseni koska se kestää useita lukukertoja. Voisin lukea sen vaikka heti uudelleen. French Exitiä ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Idiootit parturissa

Parturi on Roman Schatzin ensimmäinen täysin suomeksi kirjoittama fiktiivinen romaani. Kirjan mainitaan olevan tyyltään satiiri ja sellaisena se tietenkin pitää lukea. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella idiootteja, ja irvimiskohteet niitä samoja, jotka ovat olleet ja ovat edelleen pinnalla. Siinä mielessä kirja on yhä ajankohtainen.




Elina odotti, että joku liikkuvan osaston kollega nostaisi eristysnauhaa häntä varten, mutta kaikki paikalla olevat miespoliisit olivat käyneet pakollisella tasa-arvokurssilla eivätkä halunneet tehdä mitään, minkä Elina olisi voinut tulkita sukupuoliseksi ahdisteluksi. --

Elina Havumäki on panttivankitilanteiden purkamiseen hiljattain koulutettu neuvottelija.


Entiset linnakundit Jone ja Pete ovat aikeissa kääntää Helsingin keskustassa sijaitsevan jalokiviliikkeen. Ryöstö ei suju niin kuin on tarkoitus ja toverukset pakenevat viereiseen parturiin ottaen siellä olevat asiakkaat panttivangiksi. Alun paniikin jälkeen ryöstäjien ja panttivankien välille syntyy omituinen suhde: panttivangit nimittäin yrittävät auttaa ryöstäjiä seliytymään tilanteesta.

En tiedä yritetäänkö kirjassa imitoida Tukholma-syndroomaa, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Ryöstäjäkaappaajaat ovat niin idiootteja, että alun järkytyksen jälkeen tulee tunne, että kaapatut ovat suunnilleen samalla viivalla kaappaajiensa kanssa.

Ei sillä, että kaapatutkaan olisivat mitenkään erityisen älykkäitä, mutta jos nyt tästä joukosta pitää älyä etsiä, niin eiköhän se sieltä suunnalta löydy. Kenties itse parturi on älykkäin ja sekin lähinnä siksi, ettei hän kirjassa puhu juuri mitään, koska on parturin työssään oppinut, että on parempi olla hiljaa tai ei ainakaan eri mieltä asiakkaiden kanssa.

Tämä kirja on hyvin suomalainen sekä miljööltään, irvimiskohteiltaan ja kielenkäytöltään. Kirjassa käsitellään (tai sivutaan muutamin virkkein) muun muassa ilmastonmuutosta, (yli)itsenäisiä suomalaisia naisia, toimittajien ammattietiikkaa, poliisin toimintaa jne.

“Jos ihminen on jossain hyvä niin sopeutumisessa. Antakaa jääkarhujen hukkua, kyllä ne lajina säilyvät jossain Tokion ja New Yorkin eläintarhoissa. Ja suomalaiset vain tykkäävät, kun on lämmintä. Kohta voidaan viedä untuvatakit UFFille ja ruveta kasvattamaan viiniä.”

Hmm, mitenköhän viiniä kasvatetaan.

Harnillista on, että kaikki kirjan henkilöhahmot ovat niin yksiulotteisia, lähinnä siis stereotyyppisiä parin piirteen hahmoja. Mutta ehkä tässä eivät nämä henkilöt olekaan oleellisia, vaan asiat joista pauhataan. Tosin nekin jäävät pintaraapaisuiksi. Toisaalta kaikesta huolimatta kirjan perustunnelma on suvaitseva ja jopa lämminhenkinen.

On vaikea kirjoittaa hyvää kirjaa idiooteista, mutta se on kyllä mahdollista. Luin nimittäin vastikään kirjan (postaus tulossa), jossa kaikki henkilöhahmot olivat jollain lailla omituisia ja myös hieman idiootteja, mutta he olivat persoonallisia ja moniulotteisia idiootteja. Pahoittelen idiootti-sanan käyttöä, mutta en nyt keksi parempaa. Humoristisella/koomisella tavalla idiootteja. Vaikkapa niin kuin Shao Bin.


Kirjan tiedot:

Roman Schatz: Parturi
Arktinen banaani 2010
S. 156

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Selviytyjät

En ollut vielä syntynyt, kun Uruguayn ilmavoimien lentokone, Fairchild F-227, syöksyi Andien vuoristoon. Turmassa sai surmansa yhteensä kaksitoista sen matkustajaa ja miehistön jäsentä. Myöhemmin henkilöitä menehtyi vielä lisää: osa koneen putoamisessa saamiinsa vammoihin, osa lumivyöryssä. Turmakoneessa olevasta neljästäkymmenestäviidestä henkilöstä eloon jäi lopulta kuusitoista.




Piers Paul Read: Alive – The Story of the Andes Survivors
Secker & Warburg 1974
S. 308
Kirja on suomennettu nimellä Elossa (Gummerus 1974)


PVM: 13.10. 1972
Konetyyppi: Fairchild F-227
Mistä: Montevide, Uruguay
Minne: Santiago, Chile
Miehistö: 5
Matkustajat: 40


Kone rämähti reilun kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen keskelle Andeja ja keskeisin syy onnettomuuteen oli pilotin virhearvio sijainnista. Pilotti oli ollut vain minuutin ennen kohtalokasta onnettomuutta yhteydessä lennonjohtoon.

Virheellisten sijaintitietojen ja monien muiden tekijöiden summana (kaikki selviää kirjan lukemalla, en mene yksityiskohtiin – kannattaa lukea kirja) koneen hylkyä ei löydetty etsinnöistä huolimatta. Eloonjääneet olivat saarroksissa vuorilla 72 päivää ennen kuin vihdoin tulivat pelastetuksi.

Lokakuu on aikaista kevättä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kuluva talvi oli ollut poikkeuksellisen luminen Andeilla ja lunta piisasi edelleen siinä määrin, että liikkuminen vuoristossa oli hankalaa. Niinpä onnettomuudessa selviytyneillä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin parhaansa mukaan tehdä koneenhylky asumiskelpoiseksi.

Yli kolmen kilometrin korkeudessa on varmasti ollut melkoisen kylmä ja ihan kylmäsi itseänikin kirjaa lukiessa. Olisin halunnut tietää tarkempia astelukuja, mutta niitä ei mainittu. Mutta kylmää oli eivätkä matkustajat luonnollisesti olleet pukeutuneet saati varautuneet lumi- ja pakkasolosuhteisiin.

Kylmyyden lisäksi huolta aiheuttivat mahdolliset lumivyöryt ja tietenkin ruuanpuute. Koneesta löytyneet syötävät säännösteltiin tarkasti, ja päiväannokset olivat säällittävän pienia ja niukkaravinteisia. Vuorilta oli turha mitään syötävää yrittää löytää, koska ei sellaisessa korkeudessa mikään kasva eikä elä.

On mielestäni aika luonnollista, että esille tulee ajatus turmassa kuolleiden syömisestä. Lisäongelman tosin muodosti se, että matkustajat olivat toistensa tuttuja ja osa sukulaisia keskenään. Lienee selvää, että kannibalismi itsessään herätti etovia tuntemuksia (osa aluksi kieltäytyikin syömästä ihmislihaa), mutta sen lisäksi vielä mahdollisten “eväiden” tuttuus häiritsi. Mutta eipä tuollaisessa tilanteessa juuri vaihtoehtoja ole paitsi kuolla pois.

Pohdin itsekin paljon ihmislihan syömistä. En osaa nähdä sitä mitenkään kovin kauhistuttavana asiana, koska syötäväksi päätyvät ihmisethän olivat jo kuolleet. On tietenkin brutaalia tuosta noin vain leikata ihmisestä paloja ja pistellä raakana poskeen, mutta kun ei muuta vaihtoehtoa ei ole, niin mitäs sitten. Ei ihminen enää kuoltuaan kärsi.

En tällaisessa tilanteessa oikeastaan edes näe, miten ihmislihan syöminen eroaa eläinlihan syömisestä: Jos voi syödä eläintä, miksei periaatteessa ihmistäkin*. Ja juu, olen itse kasvissyöjä ja on jännä leikitellä ajatuksella, että ehkä ihmislihan syöminen olisi jopa eettisempää kuin eläimen (edellyttäen, että ihminen on esim. tehnyt testamentin jossa tarjoaa itsensä ateriaksi kuoltuaan – en tietenkään kannata ihmisen tappamista/murhaamista lihan tähden enkä tosin eläintenkään).

Tämä kirja on erityisen mielenkiintoinen, jos kiinnostaa ihmisten käyttäytyminen ja ryhmädynamiikka tällaisissa ääritilanteissa ja -olosuhteissa. Minua tällaiset asiat kiinnostavat, vaikka tietenkin täytyy muistaa että kirjan kirjoittaja ei ollut itse onnettomuudessa mukana, vaan on täysin ulkopuolinen britti (matkustajat taas lähes poikkeuksetta uruguaylaisia nuoria miehiä). Silti jännitteet ja henkilökemiat selviytyjien kesken tuntuvat uskottavilta ja ovat kiinnostavia.

Koneenhylky löydetään vasta kun kaksi matkustajaa (Parrado ja Canessa) löytävät pitkän vaelluksensa päätteeksi asutusta ja saavat apua. Jos retkue ei olisi lähtenyt raskaalle patikalleen, ei heitä välttämättä olisi löydetty vielä pitkiin aikoihin ja kenties liian myöhään silloinkin.

Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava ja mielenkiintoinen kirja, jonka pohjalta on (yllätys yllätys) tehty myös muun muassa elokuva. Sitä en ole nähnyt, mutta taidanpa joskus katsoa, jos tulee mahdollisuus.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 33. selviytymistarina.


*Pakollinen huomio:

Haluan painottaa, etten halveksi ihmisiä, jotka syövät lihaa, vaikka en itse syökään. En oleta, että ihmisten pitää olla ja ajatella kuin minä (en ole ihan niin suppea sentään!). Olemme erilaisia ja pälä pälä. Lisäksi ainakin toistaiseksi (eläimen) lihan syöminen on normi ja normaalia ja ymmärrän ja hyväksyn sen (esim. mieheni syö lihaa eikä se ole minulle ongelma). Se ei silti estä minua mielikutusleikkimästä erilaisilla ajatuksilla ja skenaarioilla. Voihan olla, että tulevaisuudessa moni asia on toisin ja lihan syömistä pidetään joskus sadan vuoden kuluttua so last season -meininkinä, kun tarjolla on “keinolihaa”.

torstai 11. lokakuuta 2018

Shit is real

Kävin jokunen päivä sitten kirjastossa ja tavoistani poiketen lainasin useamman kirjan kuin yleensä. Siis peräti neljä, huh huh. Ennestään minulla oli lainassa kolme kirjaa. Tämä on minulle paljon kotioloissa. Jännä huomata, miten eri tavalla ihminen toimii kotinurkissa ollessaan ja sitten reissussa. Suomessahan lainasin yhdellä käynnillä kirjaston suunnilleen tyhjäksi, jos saan hieman liioitella.

Esittelen nyt kaksi juuri lukemaani lainakirjaa.


Saksalaisen Aisha Franzin sarjakuvaromaani Shit is Real keikisteli sarjishyllyssä näyttävästi esille aseteltuna, joten sen nimi osui silmääni ja heti tietenkin kiinnostuin. Poikaystävä on dumpannut Selman melko röyhkeästi ja siitä alkaa Selman syöksykierre masennukseen, yksinäisyyteen ja kenties jopa jonkin asteiseen hulluuteen.

Sarjakuvassa todellisuus ja fantasia menevät iloisesti (tai no, ei niin iloisesti) sekaisin ja pakko tunnustaa, etten ihan aina osannut erottaa, mitkä tapahtumat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja ja missä kohdin kyseessä on todellisuus, mutta vain hieman vääristyneesti kuvattuna/koettuna. Se ei oikeastaan haittaa, koska tarinasta saa silti selkoa. Lopussa pilkistelee valoakin, eli ei tämä ihan toivoton tarina ole.


Piirrosjälki on selkeää ja ja sivut ilmavia. Erittäin lukija- ja katselijaystävällinen siis. Dialogeja ja teksiä kirjassa on melko vähän eli tarina nojaa vahvasti kuvitukseen. Kuvitus on mustavalkoinen ja se toimii mainiosti: en edes kaipaisi värejä tähän tarinaan, vaikka yleisesti ottaen preferoin värillisiä sarjakuvaromaaneja (silloin harvoin kun niitä tulee luettua).

Kirjan tiedot:

Aisha Franz: Shit is Real
Drawn & Quarterly 2018
Saksasta englannistanut Nicholas Houde
S. 287


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. sarjakuvaromaani.



Khaled Hosseini: Sea Prayer
Bloomsbury 2018
Kuvitus Dan Williams
S. (ei ole merkitty kirjaan enkä jaksanut laskea, mutta about 50)
Kirja on suomennettu nimellä Meren rukous


Tämän kirjan isnpiraationa toimi Alan Kurdin tarina ja kirja on omistettu kaikille mereen hukkuneille pakolaisille.

En aio kirjan tarinasta kertoa mitään, koska siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Sen sijaan kirjan niukkasanaisuus kehystettynä kauniilla kuvituksella toimii ja luo koskettavan kokonaisuuden. Komea ja taiteellinen muistokirjoitus menehtyneille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.



Olen aiemmin lukenut Hosseinilta Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

torstai 4. lokakuuta 2018

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.



Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.