Hae tästä blogista

perjantai 21. marraskuuta 2008

Eedenistä itään


John Steinbeck: Eedenistä itään


Moni ei varmaankaan ole välttynyt kuulemasta Steinbeckin suurromaanista Eedenistä itään.

Jos on tältä tiedolta välttynyt, niin nyt on korkea aika kuulla siitä. Itse olen tästä tiiliskivestä ollut tietoinen varmaan teinistä asti, mutta vasta nyt sen luin.

Kirjan keskeinen teema on hyvä ja paha ja niiden ilmentymä ihmisissä. Tässä vaiheessa voi hälärit alkaa soida päässä, että voi ei – taas tuota kärjistystä.

Kyllä, kärjistystä tosiaan, mutta Steinbeck ei maalaakaan ihmisistä vain pahoja tai hyviä, vaan nämä molemmat puolet ovat olemassa kaikissa ihmisissä – vain mittasuhteet vaihtelevat.

Kirja kuvaa hyvin aikaansa, mikä hellii etenkin minun lukunautintoa, sillä tällaisissa kirjoissa se ajankuvaus on usein hyvin merkittävä tunnelmanluoja.

Eedenistä itään on ennen kaikkea suku- ja ihmissuhdekirja – vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Okalinnut sillä erotuksella että tässä kirjassa painopiste on suvun miehissä (ja luonnollisesti kokonaan eri maanosassa).

Juonta on aika mahdoton alkaa purkaa tässä paljastamatta liikaa tapahtumia. Kirjan takakannen voi lukea täältä.

Tiiliskivikammoisille voin kertoa, että itse luin tämän kirjan suorastaan ahmaisemalla, sillä jo hyvin alusta pitäen se otti sisäänsä ja alkoi kulkea kuin itsekseen.

Tästä on muuten tehty elokuvakin, jota James Dean tähditti. Onko joku nähnyt sen? Itse en ole.



En tiedä onko tämä kirja klassikko, mutta aion nyt luetteloida sen klassikoksi, koska haluan perustaa sellaisen kategorian.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Verikoston kierre

-->Veijo Baltzar: Verikihlat



Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen Veijolta lukenut. Hyllyssä odottaa myös Phuro, mutta sen aika ei ole vielä.

Verikihlojen juoni keskittyy romanikulttuurista tuttuun ja kohuttuun verikostoon. Samalla kirja valottaa monia romanikulttuuriin liittyviä ilmiöitä menemättä kuitenkaan kovin syvälle niihin. Ne mainitaan lähinnä ilmoitusluontoisena asiana. Minusta ne ovat hyvin mielenkiintoisia ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin.

Toisaalta Verikihlat ei ole mikään kulttuuritutkielma, vaan fiktiivinen romaani, joten tapojen syvällisen avaamisen puutteen ja käsittelyn voi ymmärtää.

Kaikki alkaa siitä, kun Emmanuelin ja Adelen perheen asuinpiiriin muuttaa perhe, jonka kanssa heillä on verikosto. Tällä toisella perheellä olisi väistämisvelvollisuus, jonka he nyt ovat siis rikkoneet.

Hevosmarkkinoilla tilanne kulminoituu, kun molemmista perheistä osuu väkeä samoille markkinoille. Tapahtuu taas verityö, jonka seurauksena verikoston kierre jatkuu ja muuttuu ikään kuin molemminpuoliseksi.

Kirja on kirjoitettu minämuodossa. Kirjan minässä puhkeaa valtava viha verikoston nimissä tapahtuneiden selkkausten tiimoilta ja hänen ainoa motiivinsa elää on kostaminen.

Kirjan tyyli on mielestäni naivistinen. En tiedä onko se vahinko vai kirjailija yleinen tyyli, sillä en ole lukenut muita Veijon kirjoja. Naiivi tyyli ikään kuin keventää sinänsä vakavaa ja tulenarkaakin aihetta, vaikka minua se toisinaan ärsytti.

Kirja tuo esille myös romanien (kirjassa käytetään sanaa mustalainen) ja valkolaisten välillä esiintyviä ennakkoluuloja ja –asenteita. Nämä lienevät monin paikoin totta vielä tänä päivänäkin.

Kirjan parasta antia on romanikulttuurin kuvaus. Muuta hyvää siinä ei oikeastaan olekaan. Teksti töksähtelee, henkilöt ovat epäuskottavia ja jäävät etäisiksi sekä etenkin loppuratkaisu on varsin kliseinen.


Kuva napattu täältä.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Pappi saa kyytiä


Helena von Zweigbergk: Kun Jumala sulki silmänsä

”Gun Johanssonin kohtalo järkyttää vankilapappina toimivaa Ingrid Carlbergia sitä enemmän mitä selkeämmin tapahtumien todellinen laita alkaa paljastua hänelle.”

Tässä on oikeastaan kiteytetty kirjan pääjuoni. Se pyörii Gunin kohtalon ympärillä, josta Ingrid yrittää saada selkoa löytääkseen totuuden.

Totuutta etsiessään hän tapaa Ingridin sukulaisia ja pääseekin vihille Gunin traumaattisista lapsuusvaiheista. Myös Gun avautuu Ingridille ja näistä palasista alkaa hahmottua Gunin salattu lapsuus.

Luulen, että kirjailijan tarkoitus on ravistella niitä ennakkoasenteita ja –luuloja, joita monilla on pappeja kohtaan. Useinhan pappeihin liitetään mitä erilaisempia jaloja ja ylhäisiä ajatuksia, toiveita ja vaatimuksia.

Kenties kirjailijan tarkoitus on muistuttaa, että myös papit ovat ihmisiä ja tuoda Ingridin roolissa esille erityisesti niitä inhimillisiä ja maallisia piirteitä, jotka kaikille ihmisille – ammatista riippumatta – ovat ominaisia.

Valitettavasti kirjailijalta on lähtenyt mopo käsistä. Sen sijaan, että lukijalle esiteltäisiin inhimillinen pappi heikkouksineen, paljastuukin papinkaavun alta uskostaan epävarma, naiivi, kiero, juoruileva ja vaitiolovelvollisuutensa rikkova ihminen.

En usko tämän olleen tarkoituksellista, mutta varmahan en voi olla. Itse koen kuitenkin kirjailijan epäonnistuneen siinä, mitä halusi pappeihin liittyvistä ennakkoluuloista kertoa. Tai sitten hän on kärjistänyt tarkoituksella.

Myös Ingridin motiivit ovat hakusessa: Haluaako hän auttaa itsensä, toisten vai Jumalan tähden? Minulle tuli turhan usein tunne, että Ingridin omat henkilökohtaiset motiivit ja luulot ohittivat kaiken muun. Sitä tukee myös se seikka, että Ingrid erehtyy dramaattisesti halussaan uskoa valitsemastaan ihmisestä vain hyvää.

En koe kirjaa kovin uskottavana. Mistä lähtien selkeästi mieleltään sairaat ihmiset on pistetty vankilaan? Minun käsitykseni mukaan heidät pistetään vankisairaalaan tjmv.

Majoittaisitko muuten kotiisi narkkarin, jonka olet tavannut pari kertaa? Ja jättäisit hänet vielä kotiisi koko päiväksi, kun itse menet töihin?

Entä sitten papiksi vihkiminen? Käsittääkseni (voin olla väärässäkin) ennen vihkimistä uskoa koetellaan aika tavoin. Minusta Ingrid on uskossaan vasta ”alussa”. En osaa selittää tarkemmin, mutta jotenkin koen, että hän vasta käy sitä vuoropuhelua Jumalan kanssa ennen lopullista valmiutta ottaa vastaan papin virka.

Mielenkiintoista on myös se, että ainakin omasta näkökulmastani tarkastellen, Ingrid on keskimääräistä negatiivisempi ja ajatuksiltaan jopa ilkeämielisempi kuin esim. tuntemani ihmiset. Hän tarvitsee kovasti Jumalan apua hyväksyäkseen ihmisten erilaisuuden ja ollakseen ystävällinen.

Tulipas muuten paljon tekstiä tästä kirjasta ottaen huomioon, että lähes yksinomaan puhun siitä negatiiviseen sävyyn. Jollain perverssillä tavalla tämä oli silti ihan luettava kirja. En nyt kuitenkaan yhtyisi niihin ylistäviin arvioihin, joita mm. kirjan sivuliepeessä lukee, mutta mutta…

Otsikkoon liittyen: Saahan se pappi vähän seksiäkin, mutta siitä ei sen enempää. Lue ja ylläty.

Ps. Havaitsin, että tämä kirja on saanut jatkoa. Kehittyyköhän Ingrid jatkossa? Voi olla, että on pakko hankkia tuo toinenkin osa.


tiistai 11. marraskuuta 2008

Syntiset päätyvät hiiden haaremiin


-->
Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tuima kirjoitti Tyhjien sielujen saaresta aiemmin ja herätti kiinnostukseni kyseistä kirjaa ja Hanna Haurua kohtaan. Pistinkin muutaman kirjan saman tien tilaukseen ja nyt on tämä luettu.

Tyhjien sielujen saari on hoitopaikka. Sinne lähetetään sekä mielisairaat että spitaaliset pois terveiden silmistä. Pappi ja sisaret sekä satunnaisesti vieraileva lääkäri hoitavat sairaita. Tuolloin hoitokäsitys kattaa lähinnä fyysiset perustarpeet – eikä aina ihan niitäkään.

Kirja on kovin lyhyt (112 sivua) ja lyhyet kappaleet lyhentävät sitä entisestään, mutta kirjan taso ei sinänsä kärsi siitä. Kerronta on tiivistä, ehkä osin toteavaa.

Lienee selvää, ettei näin lyhyessä kirjassa keskitytä luonnekuvauksiin, mutta se ei varmasti olekaan kirjan tarkoitus. Kenties on tarkoitus vain kertoa tarina, ja tarinassa itsessään on sen verran voimaa, että se toimii ilman syvällisiä henkilöhahmojakin.

Kirja koostuu lähinnä saareen lähetetyn spitaalisen naisen muistiinpanoista sekä muutamista muiden henkilöiden ajatuksista. Kerrontamuoto on mielestäni tällaiseen lyhytromaaniin hyvä valinta.

En malta kuitenkaan olla leikittelemättä ajatuksella, että tässä olisi ainesta ihan suurromaaniksi asti. Nyt kirjassa oli vahva punainen lanka ja ruumis - vain lihat enää siihen ympärille. Olisin nimittäin lukenut mielelläni enemmänkin.

Millainen oli hänen perheensä, jossa äiti nai tyttärensä sulhasta. Millainen oli hän? Miksi hän sairastui? Mikä oli hänen ”syntinsä”? Millainen oli hänen poikansa lapsuus (ei ilmeisesti järin onnellista sorttia, sillä pojan ratkaisu oli mitä oli)?

Kannattaa lukea Tuiman kirjoitus tästä kirjasta ja ennen kaikkea kannattaa lukea tämä kirja!

maanantai 10. marraskuuta 2008

Keski-ikäisen miehen kohtalokas syrjähyppy



Margaret Mazzantini: Älä liiku


Timoteo on kirurgi, jolla on kulissit kunnossa: kaunis ja älykäs vaimo ja myöhemmin vielä lapsi – joskaan Timoteo ei oikeasti ole aluksi iloinen kuullessaan vaimonsa raskaudesta. Se johtuu siitä, että Timoteon oli tarkoitus jättää vaimonsa, mutta raskaus pilasi suunnitelmat.

Pohtia tosin sopii olisiko Timoteo kyennyt päättämään avioliittoaan, vaikkei mitään raskautta olisi ollutkaan. Kirurgimme näet ramppasi vieraissa, minkä ehti raiskaamansa naisen luona, jonka kanssa hänelle syntyi erikoinen suhde. Kyse ei ollut pelkästä seksistä muuta kuin alussa, suhde syveni rakkaudeksi ajan saatossa.

Kirjassa on kaksi tasoa ja se on kirjoitettu Timoteon näkökulmasta – se on ikään kuin kirje hänen liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle tyttärelleen, joka taistelee elämästään leikkauspöydällä.

Odottaessaan uutisia tyttärensä voinnista, Timoteo käy läpi elämänsä suuren ja ainoan rakkauden, jonka siis koki raiskaamansa naisen, Italian, kanssa. Kirja on kuitenkin muutakin kuin tätä suhdetta – minusta se on kertomus keski-ikäisen miehen unelmien (joista hän ei ehkä ollut edes tietoinen) murskautumisesta sekä itsensä ja oman paikkansa etsimisestä.

Kysymys ei lopultakaan ole siitä saavuttaako hän unelmat, vaan siitä että hän tulee tietoiseksi, että olisi ollut olemassa toisenlainen elämä kuin valitsemansa. Oikeastaan tämä huomio on aika julma, mutta toisaalta kun sen tiedostaa, sen kanssa voi kai oppia elämään. Sillä minusta Timoteo on pelkuri – sen sijaan, että olisi yrittänyt muuttaa elämäänsä, hän takertui turvalliseen muuttumattomuuteen.

Mutta ajatelkaas: Vaikka Timoteo on raiskaaja, pettäjä, valehtelija ja jonkun mielestä ehkä jopa sovinisti, niin silti minä pidin hänestä. Näiden lisäksi hän oli myös hyvin yksinäinen, ulkopuolinen. Noh, eihän se tietenkään oikeuta ketään raiskamaan edes huoraa ja pettämään vaimoaan, mutta…

Täytyy sanoa, että Mazzantini on loistava kirjoittaja. Hänen tekstinsä soljuu kuin verkkainen talvipuro, joka ei ihan vielä ole jäätynyt, mutta on jo hieman jähmeä. Kirjan vauhti ei siis päätä huimaa, mutta toisaalta sen tempo ei ole liian hidaskaan – se on viipyilevä. Jokin, mitä en osaa eritellä, piti kirjan otteessaan alusta loppuun, suorastaan pakotti ahmimaan sen.

Ihmettelen muuten suuresti omaa reaktiotani. Tätä kirjaa voisi pitää kaiketi ns. kaipuuviihteenä. Ja minähän en ole romanttisten kirjojen ystävä. Mutta tämä kirja ei ole romanttinen millään muotoa, vaikka se onkin täynnä kaipuuta.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Perhonen lasikuvussa

Jean Dominique-Bauby: Perhonen lasikuvussa

Luin tämän kirjan jo viikko sitten, mutten saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään. Perhonen lasikuvussa lienee monelle ennestään tuttu – jos ei kirjana, niin elokuvana. Itse en ole kirjasta tehtyä elokuvaa nähnyt.

”Bauby (s. 1952) oli ranskalaisen muotilehti Ellen päätoimittaja, joka halvaantui yllättäen vuonna 1995. Kyseessä oli vaikea aivohalvaus, niin kutsuttu locked-in – syndrooma. Bauby pystyi liikuttamaan ainoastaan vasenta silmäluomeaan, mutta hänen aivonsa toimivat samalla tavoin kuin ennen halvausta.”

Tässä onkin kuvattu kirjan sydän lyhyesti ja varmaan myös monen ihmisen painajainen – joutua vangiksi omaan ruumiiseensa. En kokenut itse kirjaa ahdistavana, johtuen varmaan Baubyn ajoittain kepeästäkin tyylistä sekä mustasta huumorista.

Sen sijaan, kun kuvittelin itseni hänen tilalleen, minua alkoi ahdistaa. Avuttomuus ja täysin toisten armoilla oleminen olisi ehkä pahempaa kuin kuolema. Tietenkään en voi olla varma, sillä en tiedä, miten raivokkaasti ihminen lopulta elämästään taistelee, jos joutuu kosketuksiin kuoleman kanssa.

Minulla on joskus unihalvauksia. Silloin saattaa nähdä unta, mutta kuitenkin tietää olevansa hereillä. Silloin näen usein myös hallusinaatioita ja kuulen omiani. En voi liikkua, koska keho on ikään kuin halvaantunut (siitä juontunee nimi unihalvaus), edes silmiä ei saa avattua.

Unihalvauksen tullessa sitä alkaa taistella elämästään. Päässäni hakkaa ajatus, että jos en tästä nyt nouse, niin en nouse enää ikinä. Yritän liikuttaa jalkaa, kättä, avata silmiä. Silmät tuntuvat pyörivän kuopissaan ja yrittävät lerpahtaa takaisin kiinni, jos niitä saakin raotettua.

Tätä ei tietenkään voi verrata locked-in –syndroomaan, mutta jotenkin se kauhu, mikä ihmisen (ainakin minut) valtaa, jos ei voi liikkua, on jotain aivan äärettömän suurta.

”Bauby kuoli maaliskuun 9. päivänä 1997, vain muutama päivä kirjansa ilmestymisen jälkeen.”


Kursiivit on lainattu täältä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Ruumis jääkellarissa


Streech Grangen kartanon mailla sijaitsevasta jääkellarista löydetään sattumalta ruumis. Tämä sattuma nostattaa esille vanhat huhut kartanon kadonneesta isännästä, jonka epäillään kuolleen.

Murhaajiksi epäiltiin talon kolmea naista, joiden kyläläiset uskovat olevan milloin lesboja, milloin noitia. Ilkeämielisten huhujen takia naiset ovat eristäytyneet kartanoonsa eivätkä juurikaan liikuskele kylillä, vaikka mitään todisteita murhasta ei ole – ei edes isännän ruumista ole koskaan löydetty.

Luonnollisesti huhumylly saa jälleen tuulta allensa, kun kellarista löydetyn ruumiin henkilöllisyyttä ja kuolintapaa aletaan tutkia. Tästä sitten alkaakin sellainen sotku, jonka selvittämisessä täytyy olla tarkkana, kenen sanaan voi luottaa.

Tämän epäkiitollisen tehtävän saavat harteilleen ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLoughlin. Kartanon naisten umpimielinen asenne ja salailu eivät ole omiaan helpottamaan tapauksen ratkaisemista.

Minette Walters on usein parhaimmillaan luonnekuvauksissa ja hänellä onkin taito puhaltaa henkilöhahmot henkiin. Tässäkin kirjassa hän on saanut eloa keskeisimpiin henkilöihin, mutta kerrontaa häiritsee ajoittain epämääräisyys ja jopa sekavuus.

Juoni on sinänsä nerokas, mutta lukijan kannalta ajatellen asioita alkaa paljastua liian myöhään. Kirjan keskivaiheessa minua jo hiukan uuvutti. Vaikka uusia asioita ja johtolankoja ilmeni, niin lukija ei sinänsä niistä juuri kostunut.

Pommi räjäytettiin vasta kirjan lopussa ja sitten tarina vedettiinkin kasaan pikakelauksella. Loput kirjasta kuluukin Waltersille epätyypillisellä tavalla selittelyyn. Selittelyyn ei olisi tarvinnut sortua, jos lukijalle olisi paljasteltu hieman enemmän jo kirjan keskivaiheilla.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Pidän Minetten tyylistä luoda dialogeja. Hänen kirjoistaan – myös tästä - löytyy myös huumorin eri värejä aina mustasta pikkutuhmaan.

---
Täältä löytyy muut lukemani Waltersin kirjat.