"Epämukava muija"

Stéphanie Buelens on belgialainen kirjailija, joka on opiskellut Ranskassa ja matkustanut muutenkin paljon. Kirjoittaessaan An Inconvenient Womania hän asui Los Angelesissa ja opetti ranskaa freelance-pohjalta ts. antoi ranskan kielen yksityistunteja.

An Inconvenient Womanin Claire tekee samaa: siis asuu Los Angelesissa ja antaa ranskan kielen yksityistunteja. Siihen yhtäläisyydet päättyvät. Jos kiinnostaa lukea kirjan synnystä ja lokaatiosta, tästä pääset Buelensin kirjoituksen Tripfictionissa. Ei spoilaa kirjaa, joten jutun voi turvallisesti lukea.

Clairen tytär on kuollut traagisesti viisi vuotta sitten ja haava on edelleen avoin. Kun Clairen ex-mies Simon aikoo avioitua uudelleen, Claire haluaa estää liiton. Claire on vakuuttunut että on Simonin vika, että hänen tyttärensä kuoli. Hän on varma, että sama kohtalo odottaa Simonin tulevan vaimon tytärtä.

Simonin mielestä hänen ex-vaimonsa on sekaisin ja kokee tilanteen luonnollisesti kiusallisena. Niinpä hän palkkaa entisen poliisin huolehtimaan, ettei Claire pääse pilaamaan tulevia häitä. Tuo entinen poliisi on nimeltään Sloane, joka nykyisin toimii ns. synninsyöjänä (sin-eater).

”Sin-eater” tarkoittaa tässä kirjassa henkilön jälkien korjaamista tai peittelemistä siten, että mahdollinen ”synti” katoaa. Vähän niin kuin siivoaisi pöydän, lakaisisi tien. Tosin Simonin kohdalla ei tietenkään ole kyse ”syntien siivoamisesta”, kun niitä ei ole. Ainoastaan epämukavan ja hankalan ihmisen (Clairen) siivoamisesta pois häiritsemästä Simonin elämää. Simon tuntee sympatiaa Clairea kohtaan, mutta entisen vaimon tempaukset käyvät hermoille.

Mutta onko Claire vainoharhainen sekopää? Entä jos Simonilla todellakin on sormensa pelissä Clairen tyttären kuolemassa? Molempien näkemykset ovat hyvin erilaisia.

Kerrassaan kutkuttava trilleri. Clairen elämä ja työ kuvataan kiinnostavasti, muutenkin hän on hyvin kiinnostava henkilö. Kirjan tunnelma on sopivan hämäräperäinen ja vaikka itse aloin aavistella asioita (aivan oikein) tiettyyn suuntaan, oli tarjolla vielä yllätystä.

Mielipide selkokielellä: Viihdyttävä ja koukuttava trilleri, jonka tunnelma vielä tihenee loppua kohden. Vahva suositus trillereiden ystäville!

Brutaalisuusmittari: 0/3. Kirjassa on vain nimeksi väkivaltaa.

Tietoja kirjasta:

Stéphanie Buelens: An Inconvenient Woman
Quercus 2020
s. 302

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Minulla on muuten nykyään Instagram-tili (eleinaw), joka ei tosin käsittele pelkästään kirjoja. Tili on yksityinen, koska en halua sinne mitään feikki-ihmisiä, sulttaaneja, romanttisia ”neurokirurgeja”, trolleja ymv. Kaikki oikeat ihmiset ovat tervetulleita ja mielelläni seuraan takaisin.

Alla maistiaiskuva, ettei tarvitse alkaa seurata sikaa säkissä ja sitten pettyä pahasti.

Lihanhimo

Söisitkö ihmislihaa, jos ei muuta lihaa voisi syödä? Jos virus olisi saastuttanut eläimet syömäkelvottomiksi ja tehnyt niistä muutenkin vaarallisia ihmiselle.

Augustina Bazterrican dystopiassa Tender Is the Flesh (suom. Rotukarja) kasvatetaan ihmisiä syötäväksi, koska eläimiä viruksen takia ei voi syödä.

Kirjan keskushenkilö on Marcos, joka työskentelee lihabisneksessä ja sitä kautta lukijalle kuvaillaan melko yksityiskohtaisesti ihmislihan tuotantobisnes. Marcosin yksityiselämän kautta valottuu yleinen maailman tilanne eli miten ihmissyönnistä tuli ”uusi normaali” ja mikä se uusi normaali oikeastaan on.

Uudessa normaalissa ei ole eläimiä. Tai jos on, ne ovat pelättäviä. Saastaisia. Viruksenkantajia. Marcos ikävöi eläimiä, omia koiriaan. Uusi normaali on sen verran tuore, että entinen normaali on muistissa. Marcosilla on tapana käydä autioituneessa eläintarhassa fiilistelemässä lapsuuttaan. Katsomassa entisen elämän raunioita.

Marcos on hyvä työssään, vaikka se herättää hänessä ymmärrettävästi ristiriitaisia tuntemuksia. Kotona on yksinäistä, koska vaimo on erään traagisen tapahtuman takia muuttanut ainakin tilapäisesti äitinsä luokse asumaan.

Sitten Marcos saa lahjan. Oikein laatulihan, FGP:n eli First Generation Pure. Ihminen, joka on kasvanut vankeudessa. Marcos ei osaa päättää, mitä sille tekisi, joten hän telkeää sen vajaan siksi aikaa kun pohtii asiaa. Ja kyllähän ratkaisu löytyy.

Nyt ei enempää juonesta, joka on aika ohut. Olisin kaivannut monipuolisempaa tai -mutkaisempaa juonta, mutta ehkä kirjan tarkoitus onkin vain kuvailla erilaista maailmaa. Kuvailuun nimittäin kuluukin suuri osa kirjasta, kun taas juoni jää oikeastaan sivuosaan.

Kirja on brutaali, joten en suosittele herkemmille. Minua ei tosin juuri heikottanut lukiessani. Lähinnä mietin, miksi lihan syöminen on niin pakkomielteistä, että syödään vaikka ihmisiä kunhan saadaan lihaa. Näin siis, vaikka käsittääkseni kasvipohjaisesta ruuasta ei kirjan maailmassa ole pulaa. Kyse ei siis sinänsä ole siitä, että ihmislihaa syödään hengissä säilymiseksi.

Proteiinia täytyy saada ja sekin kirjassa mainitaan. Mutta kyllähän proteiinia saa muustakin kuin lihasta. Nimim. vegenä jo yli 25 vuotta. Tunnustan siis suoraan, etten tajua lihanhimoa. Siis sellaista, että pitää sitten vaikka ihmislihaa syödä jos ei muuta lihaa saa.

Vain yksi kirjan kohtaus sai sydämeni tykyttämään nopeammin, suutahtamaan. Se liittyi eläinrääkkäykseen.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen romaani, mutta olisin tosiaan kaivannut siihen hieman enemmän muutakin kuin tuotantoprosessin kuvausta. Keskeinen sanoma lienee, että viime kädessä ihminen on ihmiselle ihminen eli ihminen on brutaali – ei vain eläimiä kohtaan, vaan tarvittaessa kaikkea elollista.

Ja niinhän se kyllä on. Sad but true.

Kirjasta on blogannut ainakin Yöpöydän kirjat, josta taisin taannoin kirjan bongatakin.

Tietoja kirjasta:

Agustina Bazterrica: Tender Is the Flesh
alkuper. Cadáver Exquisito 2017
Pushkin Press 2020
espanjasta englannintanut Sarah Moses
s. 219
kirja on suomennettu nimellä Rotukarja

Oikeus valita ei ole itsestäänselvyys

Nigeriasta tuntuu tulevan paljon kirjailijoita. Vaan onko tuo ihme, sillä Nigeriassa on noin 200 miljoonaa asukasta (ja se on väkiluvultaan seitsemänneksi suurin valtio maailmassa). Silmiini (eli kyseessä on mutuhuttu ja empiirinen kokemus) on viime aikoina pistänyt erityisesti naiskirjailijoiden runsas määrä. Se on hienoa!

Luinkin vastikään nigerialaisen Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice. Se on jälleen hyvä muistutus siitä, miten kaikille tytöille ei todellakaan kouluttautuminen ole itsestäänselvyys. Kyse ei ole siitä, etteivätkö tytöt haluaisi kouluttautua, vaan siitä ettei se ole usein ole mahdollista. Tässä ei lie kenellekään mitään uutta.

Daré on omistanut kirjansa äidilleen, joka on professori ja joka kannusti tytärtään opiskelemaan. Äiti opetti Darén näkemään, miten tärkeää kouluttautuminen on.

The Girl With the Louding Voicen kertoja on eloisa Adunni, joka asuu isänsä ja kahden veljensä kanssa Ikati-nimisessä kylässä maaseudulla. Adunnilla on unelmia ja haaveita, jotka liittyvät opiskeluun. Mutta elämä ei mene niin kuin unelmissa.

Adunnin isä myy tyttärensä kolmanneksi vaimoksi vakaravaiselle miehelle kohentaakseen omaa rapistunutta elintasoaan. Adunni on vasta 14-vuotias ja näyttää siltä, että hänen elämänsä on päätetty hänen puolestaan: ole vaimo, ole hiljaa ja synnytä lapsia, mielellaan poikia koska sellainen aviomieheltä puuttuu. Ensimmäinen vaimo kun julkesi synnytellä vain tyttöjä.

Mutta Adunnia ei niin vain vaienneta. Vaaditaan tosin traaginen tapahtuma sysäämään Adunni uusille raiteille, mutta lopulta hän päätyy Lagosiin kotiapulaiseksi rikkaalle pariskunnalle, jonka lapset ovat lentäneet jo pesästä.

Elämä kotiapulaisena ei ole ruusuista, mutta Adunni jaksaa taas unelmoida ja toivoa. Hän ei enää ole aivan yksin ja saa lopulta apua odottamattomalta taholta.

Aivan upean mahtava romaani, joka on pullollaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöitä. Tarinassa on useita tasoja ja teemoja, joita jäin itsekseni pohtimaan. Mitään ei silti ole liikaa, vaikka kirja tuntuu melko runsaalta. Ja värikkäältä.

On pakko mainita kirjan kieli ja tyyli, joka tuotti minulle aluksi päänvaivaa. Ei sillä, etten ymmärtäisi, vaan… Well, kertojana on Adunni, jonka englanti on puutteellista. Tarkoittaa sitä, että kirja on kieliopillisesti virheellinen ja tyyliltään siksi naiivi.

Tosin Adunni on itsekin oikeastaan vielä lapsi. Hän on säilyttänyt viattoman mielensä, vaikka hänen ruumiinsa on ikään kuin häpäisty ja käytetty. Adunni on kuin oksa, jota painetaan veden alle mutta otteen irrotessa, oksa ponnahtaa aina takaisin pinnalle.

Kun kirjan kieleen tottuu (ja se käy lopulta aika nopeasti), siitä alkaa nauttia. Hyvin aito ja omaääninen – niin kuin kirjan kaikki henkilöt. Aivan mahtava lukuelämys, vahva suositus! Jos tarinan synkkyys arveluttaa, huoli pois – kirjassa on paljon toivoa ja toiveikkuutta, tarina ei murskaa alleen.

Ja itse Adunni, voi jestas miten pulpahteleva ja kupliva, kuin vasta jään alta paljastunut virtaus joka juoksee ensimmäistä kertaa vapaana.

“My mama say education will give me a voice. I want more than just a voice, Ms. Tia. I want a louding voice,” I say. “I want to enter a room and people will hear me even before I open my mouth to be speaking. I want to live in this life and help many people so that when I grow old and die, I will still be living through the people I am helping.”

Tietoja kirjasta:

Abi Daré: The Girl With the Louding Voice
Sceptre 2020
s. 312

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Ei tullut jäädäkseen

 

Lisa Ko: The Leavers
Dialogue Books 2017
s. 398

Eräänä aamuna Deming Guon äiti, laiton kiinalainen maahanmuuttaja Polly katoaa. Se ei ole ensimmäinen kerta, kun Polly jättää lapsensa, mutta ensimmäisestä kerrasta ei Deming paljon muista: hän muistaa vain äitinsä paluun.

Toisella kerralla Demingillä on ikää jo sen verran, että äidin katoaminen sattuu. Demingin elämästä katoaa äidin katoamisen myötä kaikki tuttu ja turvallinen, katoaa veljesmäinen ystävyys Michaelin kanssa, katoaa isähahmo, katoaa tuttu elinpiiri, katoaa jopa nimi. Kaikki katoaa ja menee uusiksi, kun Deming adoptoidaan ja viedään pois New Yorkista uusien (valkoisten) vanhempiensa luokse pieneen kylään.

Deming yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämäänsä, uusiin vanhempiinsa. Toivo äidin paluusta kytee, mutta hiipuu ajan myötä. Mutta vaikka toivo muuttuu hiljaiseksi kaipuuksi, ei Deming unohda. Äidin lähteminen on liian suuri asia unohdettavaksi eikä sitä voi edes uusi perhe hälventää.

The Leavers on kertomus identiteetistä, ulkopuolisuudesta, erilaisuudesta mutta myös ystävyydestä. Nämä teemat tulevat iholle Demingin räpistellessä elämässään, tutkiessaan itseään ja omia toiveitaan. Sillä vaikka kaikki näennäisesti on hyvin, tuntuu kuin jotain puuttuisi. Deming on hukassa itsensä ja toiveidensa kanssa: se mitä hän itse haluaa, on ristiriidassa sen kanssa mitä häneltä odotetaan. Kenen toiveiden mukaan pitäisi elää?

Lisäksi ajatukset palaavat kerta toisensa jälkeen siihen poissaolevaan. Äitiin. Miksi? Kysymys ei jätä rauhaan.

Polly on jossain, elää toisenlaista elämää. Demingin tarinan rinnalle kasvaa Pollyn tarina. Voidakseen ymmärtää Pollya, pitää palata ajassa kauas taakse.

The Leavers on kauniisti kirjoitettu riipaiseva romaani, jota piti lukea ahmien sydän hieman karrella. Hyvää tarkoittavat ihmiset eivät aina osaa toimia järkevästi, hekin räpistelevät suolla etsien mätästä, joka kantaa. Halu toimia oikein ei aina tarkoita sitä, että osaa toimia oikein.

Paljon ajatuksia herättelevä romaani, jota voin suositella identiteetistä ja kasvukertomuksista kiinnostuneille. The Leaversin siivin pääsee myös vierailemaan Kiinaan, useammankin kerran.

Mielipide selkokielellä: Pidin todella paljon, The Leavers ei hevin unohdu. Tarina ja tunteet tulevat niin liki, että kirjan voi lukea kuin elokuvaa katsoisi. Todella voimakas, melankolinen romaani jossa on kuitenkin toivoa ja iloa. Kirjan loppu on täyskymppi!

Kirjan takakansi:

One morning, Deming Guo’s mother, an undocumented Chinese immigrant named Polly, goes to her job at the nail salon and never comes home. No one can find any trace of her.

With his mother gone, eleven-year-old Deming is left with no one to care for him. He is eventually adopted by two white college professors who move him from the Bronx to a small town upstate. They rename him Daniel Wilkinson in their efforts to make him over into their version of an “all-American boy.” But far away from all he’s ever known, Daniel struggles to reconcile his new life with his mother’s disappearance and the memories of the family and community he left behind.

Set in New York and China, The Leavers is a vivid and moving examination of borders and belonging. It’s the story of how one boy comes into his own when everything he’s loved has been taken away--and how a mother learns to live with the mistakes of her past.

Moni kakku päältä kaunis

Kiinnostaako yhdysvaltalaiset mieskirjailijat? No tässäpä sinulle kokonainen kirja pullollaan lukuvinkkejä.

Jaa siis mitä?

Alustus:

Michiko Kakutani on yhdysvaltalainen palkittu kirjakriitikko. Ex Libris (William Collins 2020, s. 302) on hänen tuorein kirjansa, johon hän on listannut yli sata kirjaa, jotka hänen mielestään kannattaa lukea tai uusiolukea (eli lukea vaikkapa uudelleen, jos jo on lukenut).

Puhisin innosta kirjan alkusanoja (esittelyä) lukiessani.

Books can transport us back the the past to learn the lessons of history, and forward to idealized or dystopian futures. Books can transport us to distant parts of the globe and even more distant planets and iniverses.

Totta!

Michiko mainitsee, että kirjoitukset eivät ole kritiikkejä, vaan niiden tarkoitus on yksinkertaisesti kannustaa lukijoita tutustumaan ja lukemaan esitellyt kirjat, koska ne Michikon mielestä ansaitsevat tulla luetuksi – vaikkapa useamman kerran.

Kyseessä on siis subjektiivinen Kakutanin omiin mieltymyksiin perustuva vinkkiteos. Kirjoitukset ovat pituudeltaan kahdesta kolmeen sivuun.

Skippasin tarkoituksella sisällysluettelon, koska halusin YLLÄTTYÄ. Mietin mihin kaikkialle pääsenkään Kakutanin kirjan siivin. Odotin saavani lukuvinkkejä sekä tietysti olisi kiinnostavaa lukea, mitä Kakutani kertoo kirjoista, jotka mahdollisesti olen jo lukenut.

Tämän kirjan siivin pääsee kuulkaa lähinnä Yhdysvaltoihin. Matkanjohtajina pääasiassa miehiä. Muutama käännösteoskin löytyy, ikään kuin pakkopullana muiden joukossa kun eiväthän ne edes liity Yhdysvaltoihin MEIN GOTT. Albert Camusin Rutto on päässyt esittelyyn, mielenkiintoinen kirjoitus se onkin. Vaan olisiko valittu, ellei nykytilanne olisi mikä on, hävyttömästi pohdin. Anteeksi.

Chimamanda Ngozi Adichie on päässyt Kakutanin suosikkeihin teoksellaan – yllätys yllätys – Americanah. Itse olisin valinnut Adichielta Puolikas keltaista aurinkoa. Myös Margaret Atwoodin teos – tadaa surprise! - The Handmaid’s Tale on päässyt mukaan.

Ei siis järin yllättävä kirja, vaikka tunnustan etten ihan kaikista mainituista kirjoista ollut aiemmin kuullut. Suurimmasta osasta kyllä. Omalle lukulistalle pääsi peräti yksi kirja ja se on Ralph Ellisonin Invisible Man. Toki osa mainituista kirjoista jo on lukulistallani, kuten esimerkiksi George Orwellin 1984.

Kirja on erittäin kaunis (kuvituksen on tehnyt Dana Tanamachi) eikä minulla sinänsä ole valittamista itse teksteistä (Trumpin kannattajilla voisi ehkä hieman olla), mutta enpä tästä paljon kostunutkaan. Ehkä en ole kohderyhmää. Ennalta-arvattavat teokset ja voimakas yhdysvaltakeskeisyys alkoi ottaa päähän.

Kostoksi teen oman vinkkilistan. En ala sataa tässä listata eli huoli pois. Kymmenen saa riittää ja nekin olen rajannut valittavaksi blogistani, sillä jonkinlaista rajausta on tehtävä tai muuten tästäkin tulee joku 100+ -lista.

Satunnaisjärjestys, ei siis arvojärjestys – olkaa hyvä.

Itse asiassa teenkin listasta erillisen postauksen, koska valinta osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin ja haluan saada tämän postauksen ulos nyt heti. En pidä siitä, että asiat tai postaukset roikkuvat.

~~~

Michiko Kakutanin kirjasta on pidetty enemmän Goodreadsissa, josta voi käydä lukemassa haltioituneempia mietteitä. Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 2 eli iloinen kirja. Kirja kirjoista on kuitenkin aina iloinen asia, vaikka sisältö ei juuri itselle kolahtaisikaan.

Musta Sunnuntai

Kirjan takakansitekstit ovat (minulle) tärkeitä, koska niiden perusteella joko kiinnostun tai en kiinnostu kirjasta. En ole ihminen, joka valitsee kirjan lukuun pelkän nimen/kannen tai muun vastaavan perusteella.

Paitsi joskus usein olen kyllä valinnut lukuun kirjoja ihan vain kirjailijan koti/synnyinmaan perusteella. Samoin olen saattanut huomata kirjan sen kannen tai nimen takia, mutta se ei yksistään riitä siihen, että kirja pääsee lukulistalleni vaikka käteeni pääsisikin ainakin hetkeksi.

Yllä oleva alustus on aasinsilta, joka johtaa Tola Rotimi Abrahamin romaaniin Black Sunday (Canongate 2020, s. 276).

 

Tärkeä huomio: pidin kirjasta.

Kirjan takakansi sen sijaan on melkoisen harhaanjohtava: se maalaa kuvan kaksosista ja antaa ymmärtää, että kirja käsittelee elämää lähinnä heidän näkökulmistaan.

Hieman yllättävästi Black Sundayssa onkin neljä kertojaa eikä kirjan painopiste varsinaisesti ole kaksosissa.

Bibike ja Ariyike ovat nämä kaksoset. Heillä on kaksi nuorempaa veljeä (ei kaksosia) Andrew ja Peter, jotka ovat kirjan kaksi muuta kertojaa. Kullakin sisaruksista on omanlaisensa rooli perheessä.

Bibiken ja Ariyiken kaksosyhteyttä ei juuri kuvata, vaan lukijan tulisi se itse muodostaa. Että hei, koska kyseessä on kaksoset niin tokihan heillä on jokin syvempi henkinen yhteys kuin vain identtinen ulkonäkö. Koin, että identtinen kaksosuus on melko turha detalji, koska sitä ei sinänsä hyödynnetty kirjassa. Bibike ja Ariyike olisivat voineet olla ihan vain siskoksia.

Lagos 1996. Sisarukset elävät melko mukavaa elämää. Heidän vanhempansa käyvät töissä ja ruokaa on pöydässä. He omistavat talon, jossa asuvat ja lapset on puettu hyvin. Sitten perheen äiti saa potkut töistä ja toimeliaan isän bisnekset menevät reisille kerta toisensa jälkeen. Lopulta lapset dumpataan isoäidilleen ja perhe hajoaa.

Tarina etenee neljän sisaruksen näkökulmin vuosia harppoen. Ehkä juuri kerrontatyylin takia se (identtinen) sisarsuhdekin jää vain sivujuonteeksi? Tämä ei sinänsä kirjaa ”huononna”, mutta se tuli yllätyksenä, koska ennakkoasenteeni oli toisenlainen kirjaan tarttuessani. Ja sitten kirja paljastui painopisteeltään melko toisenlaiseksi kuin olin odottanut.

Itse näkisin kirjan painopisteen olevan siinä, miten tytöt ja naiset ovat monesti pelkkiä (seksi)välineitä miehille. Ja sitten toisaalta, miten naiset käyttävät miehiä edistääkseen omaa asemaansa tai elintasoaan. Eivät varmasti käyttäisi, jos olisi parempia vaihtoehtoja, mutta aina ei ole.

Koska veljetkin saavat äänensä kuuluviin kirjassa, painottuu sekin miten pojat varttuvat tässä seksistisessä kulttuurissa. Näin jälkikäteen mietin, onko tarkoituksellista (todennäköisesti on) että suunnilleen kaikki kirjassa esiintyvät tytöt/naiset ovat kokeneet tai kokevat jonkin sortin seksuaalista sortoa. Tämä ei silti tarkoita, että KAIKKI kirjan miehet/pojat ovat sortajia - ainakaan tietoisesti ja varsinkaan siis pojat. Miehet kyllä tietävät mitä tekevät.

Aluksi koin Bibiken kiinnostavimpana kertojana, mutta tarinan edetessä aloin kallistua Ariyiken puolelle. Ariyike löytää voimaa uskosta ja kirkosta, erityisesti pastori Davidista tulee hänelle tärkeä henkilö. Myös Andrew’n ja Peterin osuudet ovat mielenkiintoisia.

Koska kirjan rakenne on hajanainen, jää paljon kertomatta. Aluksi tyyli arvelutti, mutta nyt koko kirjan luettuani ymmärrän kirjailjan päätöksen: ei kaikkea tarvitse kertoa ja selittää juurta jaksain niin kuin ei elämää yleensäkään voi.

Ja ihminen on mitä on ja kun on ollut tarpeeksi kauan, ei uskalla (tai jaksa) enää muuttua. En kerro, keneen sisaruksista tällä viittaan.

Mutta elämä jatkuu ja sitä elellään kukin tahoillamme.

Black Sunday on sellainen kirja, joka paranee mitä enemmän aikaa kuluu sen lukemisesta. Teos on vahvasti feministinen ja veikkaan, ettei tämä romaani ihan heti poistu mielestäni. Edelleen palaan pohtimaan joitakin sen kohtauksia: kääntelen niitä mielessäni ja mietin, miten monin tavoin voi lukemaansa tulkita.

Pelkästään kirjan nimi on hyvin monitulkintainen. Itse löysin mieleiseni tulkinnan sille kirjan viimeisestä virkkeestä.

Pako helvetistä

You don’t choose to be born. You just are.

Ajattele, kun voisikin valita syntyykö vai ei. Kuinkahan moni jättäisi syntymättä, jos tietäisi millainen tie on edessä kuljettavana? Mahdoton kysymys, mutta aina voi spekuloida. Omalla kohdallaan toki – toisten elämät ja tunteet eivät kuulu kenenkään muun arvioinnin piiriin. Kukin huolehtikoon omasta elämästään.

And your birth is your destiny, some say. I say the hell with that. And I should know. I was born not just once but five times. And five times I learned the same lesson.

Näin alkaa Masaji Ishikawan muistelmateos A River in Darkness.

Masaji Ishikawa: A River in Darkness – One Man’s Escape from North Korea
alkuper. 北朝鮮大脱出 地獄からの生還 2000
AmazonCrossing 2017
japanista englannintanut Risa Kobayashi ja Martin Brown
s. 159
suomennettu nimellä Pako helvetistä – kohtalona Pohjois-Korea

 

Ishikawa syntyi 1947 Kawasakissa Japanissa. Hänen äitinsä oli japanilainen, isänsä korealainen. Ishikawan isä oli vain 14-vuotias, kun hänet komennettiin (eli lähinnä pakotetttiin lähtemään) Japaniin monen muun korealaisen tavoin työskentelemään sotatarviketehtaalle.

Ishikawan elämä Japanissa ei ole pumpulissa pyörimistä, mutta kuitenkin siedettävää. Perheellä on ruokaa lautasella ja katto pään päällä. Tosin Ishikawan vanhempien avioliitto on helvetti. Ja sitten päädytään helvetistä toiseen, kun Ishikawan isää houkutellaan/painostetaan palaamaan Koreaan paremman elintason ja elämän toivossa.

Näin perhe päätyy Pohjois-Koreaan vuonna 1960 Ishikawan ollessa 13-vuotias. Lienee selvää, etteivät mitkään annetut lupaukset pidä ja elintaso laskee entisestään. Aina kun luulee, etteivät asiat voisi mennä huonommin, silti ne lähes aina menevät.

Ishikawan tyyli on napakka ja toteava, myös syitä ja seurauksia pohtiva. Rivien väleissä voi nähdä suurta katkeruutta ja raivoa – mutta ei itsesääliä (vaikka sekin kyllä olisi enemmän kuin oikeutettua). Pikemminkin näkisin vihan yleisenä vastenmielisyytenä epäoikeudenmukaisuuteen ja epäinhimillisyyteen. Siihen, että on toisten sätkynukke ja joutuu saattamaan läheisiään hautaan voimatta heitä auttaa.

1996 Ishikawa pakenee. Hänen toiveensa on ulkopuolelta käsin saada autettua myös perhettään pakenemaan.

Tämä on raastava kirja, joka nostattaa tutun vastenmielisyyden Kimien dynastiaa kohtaan. On uskomatonta, että tuollainen sadistivaltio voi edes olla olemassa nykyaikana. Se on koko maapallon häpeätahra. Feikkivaltio. Yhden ihmisen leikkikenttä.

Sillä aikaa, kun Ishikawan läheisiä kuolee nälkään, yksi ihminen sen kun lihoo palatsissaan. Diktaattorille muut ihmiset ovat lähinnä vaihdettavissa olevia pelinappuloita, joita voi siirrellä mielensä mukaan ja tarvittaessa heivata mäkeen kokonaan. Ja kuten tiedämme, heivaaminen voi tarkoittaa niin ”veivin heittämistä” kuin sadistiselle työleirille joutumista.

Toisaalta. Pelkkä "normaali" elämä suurimmalle osalle pelkkää selviytymistä päivästä toiseen.

I often think about what would have become of me if I’d stayed in North Korea. I would probably starved too. But at least I’d have died in someone’s arms with my family gathered around me. We’d have said our goodbyes. What chance of that now?

People talk about God. Although I can’t see him myself, I still pray for a happy ending.

Ishikawa asuu Japanissa, haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu. Miten hän voi. Googlettelu ei tuottanut juuri tulosta.  Goodreadsissa joku oli linkannut Japan Timesin juttuun, joka hieman valottaa Ishikawan (joka Japanissa käytti kirjoittajanimeä Shunsuke Miyazaki) elämää pakenemisen jälkeen. Juttu on vuodelta 2004, joten vanha sekin.

Haluaisin minäkin uskoa onnelliseen loppuun, mutta joskus loput ovat vain loppuja.

Kirjasta on blogannut myös mm. Kirjarakkautta, jonka blogista nähtävästi taannoin kirjan bongasin. Kiitos siis vinkistä, vaikka pari vuotta vierähti ennen kuin kirja löytyi lukuun asti!

Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta - sekä faktaa että fiktiota - löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.