14. Lätisen novellista

14. Kirja joka päättyi liian nopeasti (WTF? Tsekkaa tästä)


Lainasin kirjastosta Adam Johnsonin kirjan Fortune Smiles (Doubleday 2015, s. 304) yksinomaan siksi, että pidin Johnsonin The Orphan Master's Sonista. Oletin Fortune Smilesin olevan romaani, vaikka kannessa lukee kyllä melko isolla Stories.

Silmäni deletoi teksin vähän samaan tyyliin kuin kirjan nimen yllä olevan kehun. Ja nyt huomasin, että kannen alaosassakin lukee toisen kirjailijan kehu. Takakannessakin on vain kehuja. Nyt hukumme kehuihin, joita en jaksanut lukea.

Kurkkasin kirjastossa sivuliepeeseen ja sieltä luin hieman enkä nähtävästi ymmärtänyt mitään lukemastani, koska en vielä tuolloinkaan tajunnut, että kyseessä on novellikokoelma. Kauhea totuus avautui minulle vasta selatessani kirjaa enemmän kotona.

Ajattelin optimistisesti, ettei maailma kaadu, jos luen yhden novellin. Sillähän voisi sitten osallistua novellihaasteeseen. Otaksun, että ilman Ompun järkkäämää novellihaastetta en välttämättä olisi lukenut sitä yhtäkään novellia, jonka nimi on Nirvana. Se on Fortune Smilesin ensimmäinen novelli, sillä en sentään rohjennut valita luettavaa keskeltä kirjaa - sehän olisi ollut ihan järkyttävää hurjastelua.

Nirvanan kertoja on Charlotten aviomies. Charlotte on halvaantunut lähes täysin liikuntakyvyttömäksi. Hän voi puhua ja liikuttaa päätänsä, mutta eipä juuri muuta. Toivoa parantumisesta voi olla, vaan jaksaako sitä uskoa mihinkään, mitä enemmän aikaa kuluu.

En voi kertoa Nirvanasta (en edes sitä, mihin sillä viitataan) enempää, koska mielestäni eräs tämän novellin ehdoton ansio on nimenomaan yllätyksellisyys ja asioiden vaiheittainen paljastuminen lukijalle sitä mukaa kun tarina etenee.

En pysty sanomaan (tai muuten valehtelisin), että Fortune Smiles on kirja, joka päättyi liian nopeasti (koska en ole lukenut sitä kokonaan). Sen sijaan voin sanoa Nirvanan olleen tarina, joka päättyi liian nopeasti: olisin voinut lukea sitä pidempäänkin.

Novellin loppu oli kuitenkin mitä mainioin - tietyllä tapaa hirtehinen ja ironinen. Pidin kovasti ja aion lukea ne muutkin novellit. Onneksi en siis tajunnut vielä kirjastossa, että kyseessä on novellikokoelma!

Novellitilini karttuu yhdellä novellilla eli olen lukenut nyt kaiken kaikkiaan neljä novellia haasteeseen. Tästä pääset tsekkaamaan kirjanpitoni.

13. LUNTA!

Päivän luukku on

13. LUNTA

Lumi, tuo kaunis maiseman koristaja. Asiat, jotka eivät ole arkipäiväisiä, muuttuvat eksoottisiksi. En ole nähnyt lunta aikoihin. Tai no, viime talvena näin hieman Suomessa käydessäni. Täällä näkyy vain palmuja, ne ovat arkipäiväisiä.

Heitän tähän koosteen lumihetkistä täällä, koska en koskaan kyllästy katselemaan lunta varsinkaan siellä, missä sitä ei yleensä ole. Kuvat olen ottanut 18.1. 2013.

Kaipaanko lunta ja pakkastalvia? En todellakaan. Bonuskuvana bloggaaja itse, ihan on tuore tapaus eli kuva (muutaman viikon takaa).

12. Lahjahevosen hampaat

Nyt ei mitään alkulätinöitä, vaan suoraan asiaan eli

12. Kirja jonka antaisit lahjaksi

Luin juuri kirjan, jota en missään tapauksessa antaisi lahjaksi kenellekään. Syyt siihen kerron myöhemmin. Nyt itse kirjaan, joka on Sayo Masudan muistelmateos geisha-ajastaan ja vähän sen jälkeenkin. Teosta ei ole tutkimusteni mukaan käännetty suomeksi (saa oikaista, jos olen väärässä).

Sayo Masuda: Autobiography of a Geisha
Alkuper. Geisha, kutō no hanshōgai 1957
Vintage 2004
Japanista englannistanut G. G. Rowley
S. 180

Masuda syntyi 1925 Shiojirissa, joka on vuoristoisella alueella Naganon kupeessa. Masudan lapsuus jäi melko lyhyeksi, sillä hänet lähetettiin viisi- tai kuusivuotiaana lastenhoitajaksi erääseen perheeseen. Elämä oli yksinäistä, alituista nälkää ja talvisin hyytävää kylmyyttä.

Masuda työskentelee lastenhoitajana aina 12-vuotiaaksi asti, jolloin hänen äitinsä päättää myydä hänet okiyaan eli geishataloon. Ai miksi? No, äityli tarvitsee rahaa sairaan miehensä hoitokuluihin. Lasten myyminen tai heillä tienaaminen ei ollut mitenkään tavatonta tuohon aikaan.

Lukijalle avautuu karu kuvaus geishan elämästä. Näillä vuoristogeishoilla ei ole oikein mitään tekemistä Kyoton geishojen kanssa, vaikka eräänlainen geishakoulu toki käydään. Kyse on kuitenkin lähinnä huoraamisesta eikä geishana oleminen tee maineelle hyvää - siihen liittyy vain häpeää.

Kirjan kieli on melko toteava ja jokseenkin etäinen. Ihan hyvä niin: toki kirja on koskettaa, vaikka siinä ei keskitytä rypemään. Käännös on kömpelö ja siksi välillä ärsyttävä lukea.

En antaisi tätä kirjaa lahjaksi, koska pidän sen itse (kerään aasialaista kirjallisuutta ja haaveeni on tehdä niistä itselleni epävirallinen exlibris-kirjasto). Haha. Vakavasti ottaen jos antaisin kirjan jollekin lahjaksi, haluaisin antaa arvokkaan ja saajaa ilahduttavan kirjan. En ehkä edes antaisi romaania, vaan mahdollisesti valokuva- tai taidekirjan. Riippuen tietenkin vastaanottajasta ja hänen intresseistään.

~~~

Tällä kirjalla lentelen taas kurjen siivellä. Haaste alkaa lähestyä loppuaan, mutta vielä tulee ainakin yksi haasteeseen sopiva kirja luettua, kun sellainen on jo kesken.

11. Eräjorman paljastukset

Sitkeästi roikun mukana, vaikka nyt on ensimmäinen päivä kun oikeasti tekee tiukkaa tämän luukun kanssa. Ei siksi, ettei olisi ideoita (olisi ollut kiva idea tälle päivälle), mutta nyt en yksinkertaisesti ehdi, koska muut intressit kiilaa edelle.

Eli lätinät sikseen ja luukku kehiin.

11. Askartelu- tai käsityökirja

Hiiteen kirjat eikä minulla edes ole yhtään askartelu- saati käsityökirjaa. Toisaalta jo aiemmin varoittelin, että tulkitsen tätä "joulukalenteria", miten sattuu.

Tuli maisemakuva. Ihan on tuore eli tältä päivältä. Mitään paljastuksia ei nyt ole luvassa, vaikka otsikossa niin sanotaan. Tämä on sitä klkkihuorausta parhaimm pahimmillaan. Tai no, huomisen luukussa on ehkä kirja!

10. Lukuhetki tatamilla

Lukuhetki on kymmenennen luukun teema. Luen yleensä iltaisin sängyssä ja nukahdan naama liiskautuneena kirjaan. En voi lukea pitkiä aikoja makuuasennossa, sillä kyseinen asento alkaa väsyttää minua.

En yleensä lue päiväsaikaan romaania, koska minulla on muuta tekemistä. Saatan tosin lukea kävellessäni etenkin keväällä ja kesällä. Jos kuitenkin luen päivällä, niin se tapahtuu joko pöydän ääressä tai televisiohuoneessa tatamilla.

Kuva on lavastettu (roudasin kirjat ja lehden siihen ihan kuvaa varten) ja mukana menossa kaamea "studiovalaistus". En voi sietää kirkkaita valoja enkä edes kattolamppuja, vaan suosin kohdevaloja. Tykkään istua lattialla ja istun usein seizassa. Seiza pitää etusääreni notkeina: minulla on ollut isoja ongelmia jalkojeni kanssa etenkin juostessa. Tosin ongelmat olen ilmeisesti saanut ratkaistua, joten siitä olen iloinen. Seiza silti jäi elämääni.

Nyt mietin kehtaanko tätä kuvaa laittaa. Pitäisikö minun hävetä kotiamme? Kotia, jossa on hyvä olla, se on toimiva ja virikkeellinen ja mielestäni viihtyisä. Tykkään kun eri huoneissa ja eri pisteissä voi tehdä eri asioita. Talo on viktoriaaninen ja täällä erittäin tyypillinen. Että ehkäpä en jaksa hävetä omia mieltymyksiäni. Kullakin kun on omansa.

9. Hyggeilyä

Joulukuukalenterin yhdeksäs luukku olisi periaatteessa helppo (Hanhiemon satuaarre), mutta en voi kuvata kirjaa, koska minulla ei ole sitä täällä. En löytänyt sitä viime kesänä suomalaisesta jäämistöstänikään (tavasin tätä sanaa varmaan minuutin ennen kuin sain sen oikein) ja itkuhan siinä oli tulla, mutta ei tullut.

Yhdeksännen luukun aihe on siis

9. Nostalginen lastenkirja

En jaksa nyt muistella menneitä (vaikka muistelin jo). Tulee vain paha mieli. Ei vaan, en jaksa muuten vaan. Hyggeily on uusi musta. Suomenkielinen vastine hyggeilylle voisi olla kotoilu. Kyseessä ei sinänsä siis ole mikään uusi ilmiö: se on vain nyt noussut/nostettu pinnalle.

Minulla on kotona useitakin "pisteitä", joissa teen erilaisia asioita. Alla vastikään siivoamani hyggeilypiste, jossa lueskelen kirjoja ja lehtiä ja tutkailen kaikenlaista sellaista, mitä en tutkaile netistä. Joskus piirtelen, vaikken osaa ja suunnittelen askartelevani kaikenlaista. Pidän siististä ympäristöstä, jossa ei ole turhaa (kirjat eivät ole turhia!) romua.

Ja joo, olen kotihiiri. Ei kiinnosta luuhata yötä myöten kylillä. Olen ohittanut sen vaiheen ja viihdyn muutenkin omissa oloissani. Joskus mietin, että vähän liiankin hyvin.

Miten sinulla: viipyiletkö kotona vai käytkö siellä lähinnä vain nukkumassa?

8. Unohda koko juttu

Sattuipa sopivaan saumaan tämän päivän aihe, joka on

8. Ihmeelliset otukset

Niitä on nimittäin Edward St Aubynin romaanissa Never Mind (William Heinemann, 1992)  useampikin kappale (muuallakin kuin kannessa). Erittäin keskeisinä voi pitää kahdeksaa - siitä yli menevät esiintyvät lähinnä ilkeämielisissä juoruissa, joista ei ole puutetta. Nämä ihmeelliset otukset ovat ihmisiä - luomakunnan kruunuja ja evoluution aallonharjalla ridaavia kusipäi älykköjä.

Never Mind on ensimmäinen osa ns. Patrick Melrose -sarjaa. Kirjoja on yhteensä viisi. Alla olevassa kuvassa ilmestymisjärjestyksessä osat 2-5.

Ensimmäisessä osassa Patrick on vasta viisivuotias ja lähinnä seinäkukkanen, joka piileskelee puutarhan pusikoissa muovimiekkansa kanssa. Patrickin voisi Leevi & the Leavingsin sanoja mukaillen sanoa olevan yksinäinen ja onneton.

"You can't say I didn't try," said Anne, "I was hanging right in there until Nicholas and David started outlining their educational programme. If some big-deal friend of theirs, like George, was feeling sad and lonely they would fly back to England and personally mix the dry martinis and load the shotguns, but when David's own son is feeling sad and lonely in the room next door, they fight every attempt to make him less miserable."

David Melrose on lääkäri, joka on liian laiska pitääkseen vastaanottoa, kun ei kerran rahastakaan ole puutetta. Sen takaa äveriästä sukua oleva vaimo, Eleanor, jonka lapsuudenkodissa (Ranskassa) he asuvat. Eleanor vihaa miestänsä, mutta rakastaa viinaa. Hän on säälittävä tapaus, mutta jossain siellä alkoholin alla on kyllä ihminen. Alistunut ihminen, joka ei kai sitten muuta osaa kuin mennä kontilleen ja syödä vaikka mätiä viikunoita maasta, jos David niin käskee (aaargh, arvaa turhauttiko!).

At the beginning, there had been talk of using some of her money to start a home for alcoholics. In a sense they had succeeded.

David on sika. Ei sellainen hellyttävä kärsäkäs, vaan ilkeässä mielessä sika. Oikeastaan sika on liian kaunis nimitys Davidille: hän on kusipää. Hänellä on kipuja, mutta se ei oikeuta pilaamaan kaikkien elämää. Paitsi tietenkin hänen mielestään. Vahinko kiertämään ja kylläpä se kiertääkin.

Never Mind olisi raskas ja masentava, ellei sitä olisi niin nokkelasti kirjoitettu. Se on kevyt olematta pinnallinen paitsi niiden henkilöiden kohdalla, jotka ovat pinnallisia. Tai ei ei, heidätkin on pinnallisuudessaan kuvattu kiehtovan irvokkaasti - ei lainkaan pinnallisesti. Hehän ovat suorastaan syvällisiä kieroudessaan ja korskeudessaan, häijyydessään. Jos joutuisin tällaisen seurueen kanssa illallispöytään, uskoni ihmiskuntaan romahtaisi varmaan lopullisesti.

He dared not punish anyone with his absence, because he was not sure that his absence would be noticed.

Ihan mahtava kirja, menee heittäen suosikkeihini. Ihastuin jopa siinä määrin, että tilasin itselleni Patrik Melrose-paketin, joka sisältää kaikki viisi sarjan kirjaa. Kirjat saisi kirjastostakin, Never Mind on minulla sieltä lainassa. Mutta haluan palata tähän kirjaan vielä monesti ja enköhän niihin muihinkin sitten.

Tutkimusteni mukaan näitä kirjoja ei ole suomeksi käännetty.