Ruma kassa

Piia Leino: Ruma kassa
Johnny Kniga, 2016
S. 223
Kansi: Maria Mitrunen


Nimeän Ruman kassan pelastusrenkaaksi, sillä minulle se toimi sellaisena (palaan tähän myöhemmin).

 Ruma kassa on hulvattoman hauska ja överiksi vedetty romaani, jossa irvitään tosi-tv-ilmiöille. Näitä ns. reality-romaaneja on kirjoitettu lukuisia aiemminkin, joten aihe ei ole uusi. Tämä ei ole moite, vaan huomio: eiköhän lähes kaikesta ole jo kirjoitettu.

Ruman kassan "ruma" kassa on Sarianna, joka ei täytä yleisiä "kauneusihanteita". Siksi hän on ruma. Ja siksi hän sopii mainiosti tosi-tv-formaattiin nimeltä Kaunottaret ja hirviöt: osallistujat roudataan Thaimaan aurinkorannalle kilpailemaan keskenään.

- Sarianna Laakso tässä hei.
- Hmm?
- Täältä kaupasta...
- Joo...
Hän ei selvästikään muistanut minua ja häpesin jo aivan vietävästi, että olin edes kuvitellut voivani jäädä mieleen.
- Se pullon posauttaja.

Joukkueita on kaksi, joissa kussakin kuusi naista. Kaunottaret koostuvat kauniista julkkiksista, hirviöt ovat taviksia eli rumia nobodeja. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkueeseen Sarianna sijoitetaan.

Ennalta-arvattavaa stereotyypittelyä? Kyllä, kliseistäkin mutta Leino onnistuu käsittelemään kliseitäkin olematta kliseinen.

Ruma kassa ei kenties tarjoa mitään uutta, mutta tarvitseeko edes? Leino leikittelee ajan ilmiöillä kepeä (ja sarkastinen) pilke silmäkulmassaan. Pidän kirjan tyylistä ja sukkelasta kielestä hullunkurisia dialogeja unohtamatta, jotka rullaavat eteenpäin helposti ja kiinnostavasti.

Miksi kirja on pelastusrenkaani? Eihän siinä periaatteessa paeta arkea, vaan nimenomaan ryvetään ajan ilmiöissä. Ensinnäkin Ruma kassa on mainiota viihdettä. Viihde ei ole minulle kirosana, vaan tarkoittaa viihtymistä. Viihtymiseen liittyy minulla nauru ja ilo, pinnan alla saattaa nähdä syvempiäkin virtauksia, vaikkei niitä hierotakaan lukijan naamaan.

Tällaista kirjaa kaipasin suruuni: sitä, että kirjallisuuden avulla pystyn hetkeksi irroittamaan itseni tästä maailmasta ja matkustamaan muualle, kokemaan asioita jotka omassa elämässäni ovat hyvin toissijaisia ja -arvoisia. Ja huom: taiten kirjoitetussa muodossa.

Luettuani kirjan tunsin suurta rakkautta kaikenlaista kirjallisuutta kohtaan: kaikelle on aikansa ja paikkansa ja minua kirjallisuus on elämäni aikana kantanut monien kolhujen ja vaikeiden aikojen yli. Ruma kassa jää mieleeni juuri sellaisena: pelastusrenkaana. Minulle kirjat eivät ole pelkkiä tarinoita, ne ovat myös tunteita.

Tästäpä tulikin varsin tunteella vedetty kirjoitus, mutta mitä väliä: ei minulla muutenkaan ole mitään kaavaa, jolla blogiini lukukokemuksistani kirjoitan eli pistän menemään milloin mitenkin. Kirjamietteeni ovat myös erittäin subjektiivisia ja niihin vaikuttavat muun muassa mielentilani, elämänkokemukseni, taustani, kuun sijainti, biorytmit, onko mars venuksen huoneessa jne. Ihana vapaus.


Kirsin Book Clubissa on mielenkiintoisella tavalla toteutettu kirjoitus Rumasta kassasta, suosittelen lukemaan.

Muita ns. reality-romaaneja, jotka olen lukenut:

Ben Elton: Tappavan kuuluisa
Amelie Nothomb: Sulphuric Acid
Eppu Nuotio: Kosto


Tiedän, että niitä on enemmänkin, mutta pääni tyhjeni äkillisesti. Tuleeko teille mieleen muita?

Edit: 29.10. kello: ekan kommentin jälkeen

Reality-romaaneja, joita on ehdotettu kommenteissa tai on tullut minun mieleeni myöhemmin:

Arto Salminen: Kalavale
Riku Talvitie: Tappava formaatti: kuokkavieras

Ilmoitusluontoinen asia

Tämä syksy on ollut vaikea. Ja kesäkin. Kaikenlaista on tullut eteen ja se on vaikuttanut blogin toimintaankin. Epämääräisiä taukoja on nyt ollut (nytkin taas oli) tavallista enemmän.

Minulla ei tosin ole mitään aikataulua blogini suhteen eli päivittelen muutenkin, milloin sattuu asiaa olemaan tai kirja luettuna. Yleensä kuitenkin vähintään kerran viikossa.

Nyt on kaiken lisäksi paksu kirja kesken (Andrew Taylor: Requiem for an Angel). Tai oikeastaan kirja sisältää kolme kirjaa: kyseessä on ns. Roth-trilogia. Mutta siitä enemmän sitten, kun olen kirjan lukenut.

Olen tällä hetkellä taas Suomessa, enkä tiedä kuinka kauan viivyn. Blogini todennäköisesti kuitenkin takkuilee siihen asti, kunnes pääsen kotiin. Kyseessä ei ole bloggausinnon laantuminen: bloggaaminen on minulle rakas ja pitkäkestoinen harrastus. Olen nimittäin pitänyt tätä kirjablogia reilut kymmenen vuotta enkä ole aikeissa lopettaa vieläkään.

Dirt - kirja, joka ei auennut minulle

David Vann: Dirt
William Heinemann, 2012
S. 258
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Dirt on monimerkityksellinen sana. Sillä voidaan viitata esimerkiksi likaan ja saastaan tai sitten ihan vain maa-ainekseen. Panetteluunkin.

Dirt on kirjana likainen, mutta kallistuisin silti tulkinnassani maa-aineksen puoleen. Koen kirjan likaisuuden olevan tarkoitushakuisesti shokeeraavaa, mutta pahoittelen David: ei aiheuttanut minussa mitään. Tai no, kyllästymistä kyllä.

Kerron heti alkuun, etten pitänyt tästä kirjasta. Dirt on tylsä, junnaava ja perimmäiset motiivit ja ideologia jäävät lopulta pelkiksi kuoriksi. Kuin sora tien pinnalla: se hajoaa jalan alla, ei kestä lähempää tarkastelua.

Galen on parikymppinen neitsyt-bulimikko-vege, joka tosin syö lihaa. Sillä lailla. Pitääkö tälle ristiriidalle hihittää? Kirjan tunnelma ei kannusta siihen. Miksi Galen on vege? Ei hajuakaan. Miksi Galen ei syö juuri mitään? Koska hän haluaa säädellä kehoaan, olla kontrollissa. Jotain new age -hömpötystäkin asiaan liittyy: halua olla yhtä luonnon kanssa.

Chakrat mainitaan monesti, mutta niitä ei avata lukijalle lainkaan. En oikeastaan edes tajua, miten ne liittyvät koko kirjaan. Ehkä Galen on vain pöpi, joka toteuttaa jotain omaa ismiään, joka on sekoitus vähän sitä sun tätä. Se ei selviä lukijalle pinnallisten houreiden säestämänä. Vissiin pitäisi? Jotain lapsuustraumaa yritetään kaivella, mutta jää epäselväksi oliko mitään missään.

Galen asuu äitinsä kanssa (hoitokotiin dumpatun dementoituneen) isoäitinsä talossa. Äiti hoivaa aikuista lastaan, aikuinen lapsi ei tee mitään. Kunhan haahuilee ja haaveilee kyrpä pystyssä. Noh, nuorilla miehillähän stondaa koko ajan.

Täti ja serkkuplikka - joita äiti inhoaa - käyvät kylässä ja yhdessä matkustetaan mökillekin. Teiniserkku kiusoittelee Galenia vilauttelemalla haaroväliään. Galen kerjää kerjäämistään, että jos nyt edes lipaista saisi. Tätä kissahiirileikkiä on kirjan alku pullollaan, kunnes tapahtuu jotain ah niin ihanan likaista.

Sitten osa henkilöhahmoista lakaistaan ulos kirjasta just like that ja yhtäkkiä Galenin ajatuksia alkaa avautua enemmänkin. Ei sillä, että niissä olisi mitään järkeä tai logiikkaa. Samaa sekavaa houretta, joka ei tarjoa lukijalle mitään, mihin tarttua. Tässä kohdin kirja muuttuu myös melko ennalta-arvattavaksi ja pitkitetyksi muka-jännitysnäytelmäksi. Jopa lehden kellastumisen katseleminen on jännittävämpää kuin kirjan pitkitetty loppunäytös.

Kirjan alku vaikutti kyllä kiinnostavalta kaikin puolin: tunnelma oli pöllyävän hikinen ja jännite henkilöiden välillä kiehtova. Harmi vain, että se latistui melko joutuin muuttuen pelkäksi sekavaksi hömpäksi.

Enpä viitsi enempää tästä kirjasta edes kirjoittaa, koska mieleeni ei varsinaisesti tule mitään hyvää sanottavaa. En edes pitänyt kirjan tyylistä, jossa lauseista puuttui toisinaan verbit. Lisäksi (suuri) osa kirjan tarjoilemista ajatuksista on pelkkää pinnallista houretta, jossa ei nyt niin hirveästi ollut mitään sisältöä.

Jos haluat tämän kirjan, ilmoita halustasi kommenteissa, niin pistän kirjan tulemaan postissa. En koe tarvetta säilyttää tätä omassa hyllyssäni. Lisäksi joku muu voi kokea kirjan toisin ja pitää siitä. Uskon jopa, että näin on.

Nyt mietin viitsinkö näin kitkerää mielipidettä edes julkaista. Toisaalta miksi en. Kyllä ihmisellä saa mielipiteitä olla eikä tämä minun ole mikään ainoa ja oikea. Mietin myös, että voisin kertoa tämän mielipiteeni David Vannille ihan kasvotustenkin. Kyllä kirjailijat - siinä missä muutkin taiteilijat - varmasti ymmärtävät, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Se ei suinkaan tarkoita, että kirjailija itse olisi ihan perseestä ja ammattitaidoton. Ei ainakaan minun maailmassani.

Sitä paitsi aion silti lukea David Vannin Caribou Islandin (suom. Kylmä saari), koska se edelleen kiinnostaa minua, vaikka tämä Dirt ei minun juttuni ollutkaan.

Lue arvio Dirtistä The Guardianissa.

Turhaa, aivan turhaa

Olen kiinnostunut kirjoista, joissa pohditaan elämän mielekkyyttä - tai mielettömyyttä. Olemassaolon oikeutusta, kiinnostusta olla olemassa, olla elossa. Elää.

Tällaiset teemat kiinnostavat minua, koska koen ajoittain usein melko suuriakin turhuuden tunteita. Ei elämässä ole järkeä, eläminen on aivan turhaa. Tai no, luonnon kannalta ihmisen elämä on kaikkea muuta kuin turhaa - se on tuhoisaa.

Tiedostan, että osittain ajatusmaailmaani vaikuttaa mielenterveysongelmat, osittain misantrooppinen luonteenlaatuni. En ole sen parempi enkä tosin huonompi kuin kukaan muukaan. En tärkeämpi tai turhempi. Olemme kaikki aivan yhtä perseestä, jos suoraan saan sanoa. Ja saanhan minä.

Myönnän auliisti, että minulle tuo lohtua se, etten ole ainoa turha - kaikki muut ovat aivan yhtä turhia, vaikka muuta kuvittelevatkin. Minua ei tosin kiinnosta, mitä muut kuvittelevat: kaikille sallittakoon harhansa. Usein jopa toivoisin niitä harhoja itsellenikin. Olisi ehkä helpompaa elää, jos olisi jokin tekosyy elää.

Tuli melko pitkä alustus Shuichi Yoshidan romaaniin nimeltä Parade.

Shuichi Yoshida: Parade
alkuper. Paredo, 2002
Vintage 2014
Japanista englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu
S. 230


Paradessa tarkistellaan viiden elämästä tavalla tai toisella vieraantuneen nuoren olemista. Kukin heistä yrittää elää tavallaan ja kokea mielekkyyttä olemassaolostaan. Niinhän me kaikki. Vai haluaako joku oikeasti kärsiä?

23-vuotias Kotomi Okochi haluaa.

 - Do you think he can give me a ride?
- To Tokyo?
- Right. To Tokyo.
- What are you going to do there?
- Suffer.

Kotomilla on syynsä matkustaa Tokioon. Hänellä on myös syy, miksi hän haluaa kärsiä. Tokiossa hän päätyy asumaan kimppakämppään kolmen muun kanssa. Päivät kuluvat puhelinsoittoa odotellen.

Ryosuke Sugimoto on 21-vuotias opiskelija, joka on niin kiintynyt autoonsa, että on antanut sille nimenkin. Hmm, minullakin on tapana nimetä esineitä, että mikäs siinä. Polkupyöräni nimi on Repe. Ryosuke yrittää elää niin kuin häneltä odotetaan: opintojen ohella hän työskentelee osa-aikasena ravintolassa. Elämä on vähän tylsää, tyhjää jopa. Ajatukset hortoilevat sinne sun tänne.

Koko elämä on merkillistä hortoilua. Paradessa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta silti tapahtuu. En tätä osaa selittää, mutta tunnelma on yleinen monissa lukemissani japanilaisissa romaaneissa. Suurin osa asioista on jo tapahtunut tai tapahtuu pään sisällä: ihminen on ajatustensa vanki. Päivät muuttuvat toisiksi, mutta lopulta kaikki on samaa.

Mirai Soma, 24, on kolmas kämppiksemme. Hän on taitelija, joka toivoo tulevansa löydetyksi. Päivätyönsä ohella hän käy esittelemässä töitään kadulla. Jos nyt edes joku kiinnostuisi. Alkoholi turruttaa ja tuo unohduksen.

Neljäs kämppis on isovelimäinen Naoki Ihara, joka onkin heistä vanhin, 28-vuotias. Naokin elämä vaikuttaa päällepäin kaikkein tasapainoisimmalta. Hän pitää työstänsä ja nollaa itsensä ryypiskelemällä. Melko tavanomainen elämä, Naoki itse tavattoman tyhjä sisältä.

Nämä erilaiset ystävykset tulevat toimeen keskenään, koska eivät koskaan kohtaa. Suhteet pidetään pinnallisina, ollaan kämppiksiä ja leikitään ystäviä. Suunnattoman surullista ja tyhjää. Tämän näkee ulkopuolinen nuorukainen, Satoru, melko tarkasti. Satoru valehtelee tarvittaessa ja muutenkin.

Kerronta liukuu saumattomasti näiden viiden nuoren läpi alkaen Ryosukesta ja päättyen Naokiin. Erityisesti kirjan alku vie mukanaan syystä, jota en edes osaa eritellä. Ehkä ne ovat ne ajatukset, joihin minun on niin helppo jäädä roikkumaan. Elämät, kulttuurit ja kaikki voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta sisimmässämme on paljon samaa.

Kirjan tenho hieman laimenee loppua kohden, mutta ote ei herpaannu hetkeksikään. Minulle kirjan loppu oli aluksi pettymys, mutta nyt kun lukemisesta on kulunut aikaa, näen sen nerouden. Me emme aina valitse järjellä ja sitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Me voimme valita pysyvyyden ja muuttumattomuuden oman itsemme takia. Me emme haluakaan muutosta, vaikka luulimme. Tai sitten emme vain jaksa, sillä sehän vaatisi ponnisteluja. Parempi jatkaa teeskentelyä.

Eksistentiaalisia romaaneja on kirjoitettu kautta aikain. Nykyään tällaiset ajatukset helposti leimataan suorilta käsin teiniangstiksi. Se on loukkaavaa, mutta niin sen on tarkoituskin. Parempi kuitata kintaalla moiselle: muutenhan voi joutua asiaa ihan itsekin ajattelemaan. Ja sepä vasta pelottavaa onkin.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Oikeussalidraama

Ferdinand von Schirach: The Collini Case
Penguin, 2013 (2012)
Saksasta englanniksi kääntänyt Anthea Bell
S. 187
Suomennettu nimellä Collinin tapaus


Vaihteeksi oikeussalidraamaa. En välttämättä täysillä innostu tällaisista romaaneista, mutta ei minulla ole niitä mitään vastaankaan.  The Collini Case on varsin kelvollinen - suorastaan oikein hyvä - oikeussalidraama. Jännitystä ja toimintaa kaipaavat pettyvät. Heille voisinkin suositella John Grishamia.

Caspar Leinen on asianajajan uraansa vasta aloitteleva nuorukainen. Hän sattuu olemaan päivystysvuorossa, kun kutsu käy: hienossa hotellissa on tapahtunut murha. Oletettu murhaaja on saatu kiinni ja hän tarvitsee puolustusasianajajan. Murhaaja on nimeltään Fabrizio Collini.

Leinen ottaa jutun hoitaakseen. Ei tosin olisi ottanut, jos olisi heti tajunnut kuka uhri on. Vaan vähän myöhäistä räpistellä, kun on nimet paperissa. Motiiveja selvitellessään Caspar Leinen matkustaa omiin muistoihinsa, joiden myötä lukijalle valottuu asia jos toinenkin.

Sotahistoriasta kiinnostuneille kirja tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen toisen maailmansodan aikaisiin rikoksiin - ja asenteisiin noita rikoksia kohtaan. Kiinnostavaa myös minusta, vaikken yleensä jaksa sodista - en menneistä enkä olevista - olla kiinnostunut.  Sodista kun yleensä kärsivät eniten ihmiset, jotka eivät edes halua olla sodassa. Jokseenkin turhauttavaa.

The Collini Case on nopealukuinen ja viihdyttävä, koukuttava. Kirjan kohdalla tuli tunne, että seksi oli ängetty siihen mukaan lähinnä siksi, että sitä kirjassa olisi. Kiintiöseksiä siis. En nimittäin oikein nähnyt perustelua niille muutamille seksikohtauksille, joita kirjassa oli. Eivät mielestäni tuoneet mitään lisäarvoa kirjaan.

Toisaalta luen parhaillaan David Vannin romaania Dirt, jossa seksiä on lähes koko ajan ja jos ei ole, niin ainakin seisokki on. Minulla ei ole mitään seksiä vastaan, mutta keskeisenä teemana se ei oikein jaksa innostaa (muutenhan voisin lukea pornolehtiä). Teininä olisi kiinnostanut, kun oli oma seksuaalisuus nupullaan ja hukassa, mutta tässä iässä... Plääh. Vaan eipä mennä asioiden edelle. Dirtistä enemmän myöhemmin, kun olen sen lukenut kokonaan.

Vaikka pidin The Collini Casesta, silti jostain syystä minulla ei oikein ole mitään sanottavaa kirjasta. Ei tee mieli takertua mihihnkään yksityskohtaan eikä oikeastaan enää edes pohtia koko kirjaa. Voisikin sanoa, että kirja tarjoili mielenkiintoisen tarinan, mutta ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta.

At home in Italy we say the dead don't want revenge, it's only the living who want it.

The Collini Case muualla blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Kirjojen keskellä, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.


Ps. Blogini tahaton tauko johtui sairastumisestani. Sain melko raisun flunssan, joka vei kaikki voimat ja makasin monta päivää vain sängynpohjalla. En pystynyt edes lukemaan, koska silmätkin kipeytyivät. Nyt olen kuitenkin terve ja lukeminen maistuu taas!

Koston kosketus

Usean viikon lähes totaalisen lukutauon (luin kyllä lehtiä) jälkeen oli yllättävän vaikea palata lukemisen pariin. Aloittelin useita kirjoja, mutta en jaksanut mitään muutamaa sivua pidemmälle.

Sitten törmäsin Kanae Minatoon sellaillessani kirjaston verkkokatalogia. Syntyi pakkomielle: haluan Minaton kirjan nyt heti paikalla. Ei muuta kuin kirjastoon.

Kanae Minato: Confessions
alkuper. Kokuhaku, 2008
Mulholland Books, 2014
englannistanut Stephen Snyder
ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Intuitioni oli jälleen oikeassa: Confessions otti minut avosylin vastaan ja kääri verkkoihinsa. Aloin lukea kirjaa jo kirjastossa ja kävelin kotiin sitä lukien. Tuli heti hyvä olo - kuin narkkari olisi saanut päiväannoksensa.

Confessions ei tosin ole mikään hyvänolon ja -mielen kirja. Siinä ei istuta ringissä tatamilla tunnustamassa elämän pikkuharmeja. Siinä istutaan yläasteen (yläkouluksi noita vissiin nykyään tavataan kutsua) luokkahuoneessa kuuntelemassa luokanopettajan läksiäispuhetta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat johonkin pikkukaupunkiin muutaman tunnin ajomatkan päähän Tokiosta.

Yuko Moriguchi ilmoittaa lopettavansa opettajan työt eikä niin ollen palaa enää ensi lukukaudella. Oppilaat ovat hämmentyneitä, mutta arvelevat tietävänsä syyn Moriguchin vetäytymiseen. Moriguchin 4-vuotias tytär kuoli tapaturmaisesti koulun alueella. Ehkä opettaja tarvitsee aikaa itselleen ja surulleen?

Paskat. Kyseessä ei ollut onnettomuus. Tytön surmasivat kaksi luokan oppilasta ja Moriguchi tietää, ketkä he ovat. Näennäisen pliisu läksiäispuhe muuttuu loppua kohden varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi.  Puheen alku saa merkityksensä, kun kokonaisuus hahmottuu. Moriguchin läksiäispuhe sisältää kostonsiemenen. Ja se lähtee itämään ja se versoo, haarautuu.

Kirja on jaettu kuuteen lukuun, joissa kussakin on eri kertoja (oli muuten mielenkiintoista pohtia, kuka mahtaa olla seuraava kertoja). Ensimmäisen luku sisältää yllä mainitsemani puheen, mutta se on vasta alkusoitto. Se valmistaa siihen, mitä on tulossa, mutta silti se ei valmista yhtään mihinkään. Kun luulet tietäväsi, et ehkä - tai varsinkaan - tiedä. Epäluotettavia kertojia? Jep.

...I began to realize that I was slowly becoming as stupid as they were - and that there was actually something unusually pleasant about being stupid.

Confessionsista ei käänteitä puutu, mutta turha odottaa mitään äksönpläjäyksiä. Ei, kyseessä on hienovaraiset käänteet, joista osa vetää maton alta. Tämä on kirja, joka pitää lukea tarkkaan niin kuin minun mielestäni tietenkin kaikki kirjat. Mutta olenkin maltillinen lukija, varsinainen märehtijä ja kirja on laitumeni.

Kieli on kirkasta ja selkeää, ei mitään turhaa kikkailua. Juju on ajatuksissa, joita annetaan. Kysymyksissä, joita esitetään, mutta joihin ei vastata. Kanae Minato luottaa siihen, että lukijalla on omatkin aivot ja omia ajatuksia, kyky vedellä johtopäätöksiä.

Jos nyt jostain pitää nipottaa, niin hieman jäin pohtimaan eri kertojien ääniä. Äänet ovat melko samankaltaisia, ikävaihtelut eivät niinkään näy. Toisaalta se ei häirinnyt ollenkaan lukemistani, mutta ymmärrän että joku saattaa kokea sen epäaitona. Minulle tämä kirja on lähes täyden kympin kirja - hankin omaan hyllyyni, jos tulee eteen. Vieläkin pyörivät sukat jaloissani.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Olen lukenut nyt kahdeksantoista kirjaa kyseiseen haasteeseen, kirjat olen listannut tänne.

Kepistä porkkanaan

On vaikeaa asettua takaisin uomiinsa, kun on ollut niin paljon poissa (ensin kuutisen viikkoa Suomessa, pari päivää kotona ja sitten parisen viikkoa reisussa). Keho on jäänyt liikkeeseen ja mieli vaeltelee vielä lähempänä taivasta eikä missään.

Miten autuas on olo, kun ei ajattele seuraavaa askelta pidemmälle. Seuraava askel on tärkeä, sillä lipsumiseen ei välttämättä ole varaa, ellei halua aloittaa alusta - alhaalta.

Keho ja mieli sulautuvat yhteen tavalla, jota harvemmin kokee. Itse koen sellaista lähinnä urheillessa ja nimenomaan luonnossa - en missään hikisissä saleissa Justin Bieberin määkiessä taustalla.

Nämä hieman vajaat pari viikkoa sujui sutjakkaasti Walesissa patikoiden. Patikat ovat matkoja itseen, oman kehon tunnusteluun ja haastamiseen.

Minulla on tapana jokaisen patikan jälkeen kiittää kehoani. Olen lähes ikäni inhonnut kroppaani, pitänyt sitä tehottomana (!) ja milloin mistäkin rumana.

On ollut pitkä matka oppia arvostamaan kehoani/itseäni, rakastumaan siihen. En tarkoita mitään narsistista rakkautta, vaan tervettä kunnioitusta, jota kohdistan muihinkin. Miksen siis olisi armollisempi itsellenikin.

Ja kyllähän tällä ruholla ihmeitä tekee, kun sitä kohtelee hyvin. Olen viskannut kepin kuiluun ja kaivanut porkkanat maasta. Minä en tarvitse keppiä - en voi sietää sitä silmissäni.

~~~

Kuvituksena pokkarilla ottamani kuvia tältä reissulta. Vaelluksia tein muun muassa Brecon Beaconsissa, Snowdoniassa ja Pembrokeshiressa.