Kulttuurimatkalla Istanbulissa - ja vähän muuallakin

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa
 Tositarinoita Turkista

Otava 2013
 S. 288

Istanbul - ja Turkki noin yleensä - on ollut minulle melko tyhjä paperi. Perustiedot ovat toki olleet hallussa, mutta noin muuten se on jäänyt minulle tavallaan kasvottomaksi, etäiseksi.

En ole yleisesti ottaen ollut erityisen kiinnostunut Turkista, vaan intressini ovat enemmänkin toisaalla (Afrikka kokonaisuudessaan, Japani).

Toisaalta kiinnostun herkästi eri maiden kulttuureista ja itsekin ulkosuomalaisena minua kiinnostaa ulkkisten kokemukset eri maista.

Olen siis seurannut  (ja seuraan yhä) myös blogeja, joiden kirjoittajat asuvat Turkissa (niistä enemmän postauksen lopussa). Nimenomaan blogeista olen oppinut paljon Turkin monivivahteikkaasta kulttuurista.

Kun Reetta Paakkinen lähestyi minua sähköpostitse ja kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjansa Kotona Istanbulissa, olin innoissani: totta munassa kiinnostaa!

"Kuvitteletko tietäväsi kuinka Turkissa eletään ja ajatellaan?" haastaa Paakkinen jo kirjan takakannessa.

"Tutustu tuhansien tarinoiden Turkkiin Istanbulissa aikuistuneen suomalaisen toimittajan matkassa."

Kirja alkaa vuodesta 1998 Paakkisen muuttaessa Istanbuliin. Hän asettuu asumaan potentiallisen anoppinsa luokse, ja siitä alkaa hänen konkreettinen matkansa toisen kulttuurin syövereihin. Siitä alkaa myös lukijan kulttuurimatka Paakkisen siivellä.

Paakkinen kirjoittaa hauskasti ja eloisasti kokemuksistaan. En voinut olla naurahtamatta lukiessani esim. kaksoiselämää elävästä talonmiehestä. Kuvaukset uuteen kulttuuriin ja maahan tutustumisesta ja lopulta sopeutumisesta ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kirjassa on 35 lukua, jotka kukin muodostavat oman kokonaisuutensa. Kirja etenee kuitenkin suunnilleen kronologisesti, joten ei kannata pomppia luvusta toiseen vain otsikoiden perusteella. Itse kyllä uteliaana lehteilin kirjaa välillä eteenpäin ja lunttasin tulevia lukuja ihan vain kiintoisien otsikkojen takia.

Paakkisella on mielipiteitä eikä hän epäröi niitä esittää. Kyytiä saavat monet stereotypiset mielikuvat muun muassa turisteille viheltelevistä naistenmiehistä. Minua kiinnosti erityisesti turkkilainen "pariutumis- ja seurustelukulttuuri", miehen osa ja naisen osa.

Tasa-arvo ei ole mikään globaali ilmiö, vaan usein sidoksissa kulttuuriin. Paakkinen tekee mielestäni hienoa työtä kirjassaan sen puolesta että ymmärrettäisiin, ettei toisen kulttuurin arvoja ja tapoja ryhdyttäisi tuomitsemaan tai tulkitsemaan oman kulttuurin kautta. Se pitäisi aina tehdä vallitsevan kulttuurin kontekstissa: se mikä on hyväksyttävää täällä, voi aiheuttaa pahennusta muualla ja sama toisin päin.

Luvussa Asenteella matkassa Paakkinen kertoo mm. turisteista, jotka matkustavat lähinnä vahvistamaan ennakkoluulojaan ja kritisoimaan toista kulttuuria (peilaten sitä tietenkin typerästi omaan kulttuuritaustaansa). Jestas sentään.

Kirjan myötä lukija pääsee kurkistamaan Turkin arkeen: lukuisiin saippuasarjoihin ja parisuhteenmetsäsysohjelmiin, mielenosoituksiin, pukeutumiseen jne. Käymme myös Kyproksella ja Paakkinen avaa saaren veristä historiaa ja kreikkalaisten ja turkkilaisten pulmallisia välejä, jotka eivät tänä päivänä ole enää niin ongelmallisia.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että koen oppineeni melkoisen paljon tätä kirjaa lukiessani. Tuntui kuin olisin elänyt Paakkisen mukana hänen kertomissaan tarinoissa. Ihan kuin olisin käynyt itsekin Istanbulissa - ja muutamassa muussakin maassa.

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska asiaa on niin paljon. On niin paljon tarinoita, joista voi oppia ja joille voi nauraa. On myös tarinoita, jotka surettavat, pistävät ajattelemaan. Kirjan loppu on uusi alku, sellainen joka kirvoitti jopa kyyneleen silmääni.

Olen kuullut puhuttavan Istanbulin pulssista (kukapa ei olisi) ja se otetaan esille tässäkin kirjassa. Minusta tuntuu, että Paakkinen onnistuu kirjassaan välittämään maistiaisen tuosta sykkeestä.

Loppuun itsestään selvä huomautus:

"Kotona Isatanbulissa perustuu omiin ajatuksiini Istanbulista, Turkista ja sen naapurimaista. Tarkoitukseni on kertoa siitä, miten osa Istanbulin asukkaista elää ja ajattelee. Havaintoni ja mielipiteeni eivät päde kaikkiin Istanbulin, saati koko Turkin, eri asukkaisiin."

Tästä kirjasta on kirjoitettu etenkin ulkosuomalaisten blogeissa. Heli (Ikuisen auringon maasta) ja Petra (Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä) asuvat itsekin Turkissa. Karoliina on asunut Turkissa, mutta palannut ainakin toistaiseksi Suomeen. Vihreätniityt (Elämää vihreällä saarella) asuu Irlannissa. Terkut vaan kaikille, stalkkaan edelleen teita.

~~~

Kirjan kansi ansaitsee erikoismaininnan kauneudestaan. Kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjojen hinnat ja järsyt kasat

Kirjahyllyn paisumista on vaikea estää. Etenkin jos sattuu asumaan kirjaparatiisissa. Lontoo (ja muukin brittilä) on kirja-ahmatin unelmamaa. Valikoimaa löytyy ja uutuuksia pukkaa markkinoille harva se päivä. On ihan mahdotonta pysyä ajan tasalla koko kirjallisuuskentän tapahtumista. En edes yritä.

Suuri osa kirjoista ilmestyy suoraan pokkareina, joskin poikkeuksia toki on. Näitä poikkeuksia ovat muun muassa Chimamandan uusin kirja Americanah, Dan Brownin Inferno ja Khaled Hosseinin And the Mountais Echoed ihan vain muutamia mainitakseni.

Kovakantiset kirjat (romaanit) maksavat yleensä melko tarkalleen parikymppiä. Hinnat painetaan täällä suoraan kirjoihin. Itse ostin Chimamandani 13 punnalla Amazonista. Tällä hetkellä sitä saa esim. Waterstonesta 16 punnalla.

WhSmith myy jo nyt Hosseinin ja Brownin koviksia puoleen hintaan eli kympillä. Halvimmillaan olen löytänyt Dan Brownin uutukaisen Sainsburystä (ruokakauppa), josta sen saan himpun alle kahdeksalla punnalla.

On lähes mahdotonta ostaa normaalihintaista kirjaa, koska monet uutukaiset myydään heti joko alennettuun hintaan tai "paljousalennuksella" tyyliin osta yksi normaalihintainen kirja, niin saat toisen kirjan punnalla/puoleen hintaan tmv.

En edes muista, milloin olisin ostanut normaalihintaisen kirjan. Tai hetkinen, ostin jokunen päivä sitten Walking Deadin toisen sarjakuvan. Siitä piti pulittaa ihan täysi hinta. Ostin kirjan tästä läheltä pienestä erikoiskirjakaupasta.

Pikaisen laskutoimituksen mukaan keskustassamme on viisi kirjakauppaa ja läjä charity shoppeja, joissa on hyvät ja usein vaihtuvat kirjavalikoimat.

Meidän aneeminen "kirjahyllymme" onkin paisunut yli äyräiden.

 Kirjoja on joka paikassa ja ne muodostavat läjiä, osa jopa suoranaisia kasoja.

Työhuoneen hyllykkö on täysin räjähtänyt. Mietin kehtaanko edes laittaa siitä kuvaa, mutta menköön. Ehkäpä se motivoi minua siivoamaan kyseisen hyllyn. Ensi kerralla sitten after (siivousta) kuva.

Yöpöydän kirjat ovat laittalla sängyn vieressä. Nekin voisi joskus siivota vaikkapa siihen pöydälle.

Olohuoneen vetolaatikoissa(kin) on kirjoja piilossa.

Ihan sama, minkä kaapin täällä avaa, niin sieltä löytyy kirjoja. Niitä on jopa vaatekaapissani. Hyvä puoli on se, että kirjaostokset sujahtavat ikään kuin huomaamatta edellisten joukkoon eli ne on helppo piilottaa mieheltä, jos ei jaksa kuunnella "et kai sä taas ostanut kirjoja!"

Huono puoli on sitten se, että halutessani lukea jotain tiettyä kirjaa, sen metsästäminen kotoota voi viedä jokusen hetken. Samoin kirjapinoihin hautautuu kirjoja, jotka minun on ollut tarkoitus lukea heti, mutta unohdan niiden olemassaolon, kun niiden päälle kertyy uusia kirjoja.

Mites muilla, kertyykö teillekin kasoja? Kuvat kehiin!

Kadonnutta veljeä etsimässä

Deon Meyer: Blood Safari
Hodder & Stoughton 2009
(Alkuper. Onsigbaar 2007)
Afrikaansista kääntänyt K. L. Seegers
S. 372

Lemmer on Body Armorin palkkalistoilla oleva freelance-henkivartija, joka heittää keikkaa pyydettäessä.

Kun Body Armor palkkaa hänet varakkaan, kauniin naisen henkivartijaksi, hän ajattelee aluksi pääsevänsä helpolla ja tienaavansa helppoa rahaa. Väärin.

Emma le Roux haluaa selvittää kadonneen veljensä mysteerin: onko veli todella kuollut vai vielä elossa jossain? Tietyt vihjeet viittaavat siihen, että veli on kuin onkin elossa.

Hämäräperäinen hyökkäys le Rouxin kotiin sysää naisen palkkaamaan henkivartijan suojakseen lähtiessään selvittämään asiaa.

Lemmer on omien ennakkoluulojensa ja teorioidensa pauloissa. Lemmeriltä löytyy teoria mm. pienistä naisista, jollainen Emma le Roux, hänen asiakkaansa, on. Meinasin vetää hernemaissipussin nenään noita teorioita lukiessani, mutta sitten muistin, että tämä on fiktiivinen romaani eikä mikään tietokirja ja hölläsin nutturaa. Jopa naurahdin.

Kirja on melkoinen soppa ekoterrorismia, ahneutta ja korruptiota näin muutamia teemoja mainitakseni. Siinä missä Kuolema Päivänkoitteessa olisi periaatteessa voinut tapahtua missä tahansa, Blood Safari nitoutuu ehdottomasti Etelä-Afrikkaan. Kirjassa ei liikuta vain Cape Townissa, vaan ympäri Etelä-Afrikkaa, ja poiketaanpa siinä parissa naapurivaltiossakin.

Deon Meyeriä tuntuu kiinnostavan traumatisoituneet miehet, jollainen Lemmerkin on. Juro Lemmer säästelee sanojaan jopa ärsyttävyyteen asti. Emma le Roux on helisemässä useita kertoja miehen jäyhyydelle.

Lemmerin jurottamiselle on syynsä ja ne löytyvät miehen lapsuudesta ja myöhemmin seuranneista tapahtumista. Emman vakava haavoittuminen on käännekohta: Lemmerin on pakko avata itseään, tarkastella toimiaan.

Kirjan nimen mukaisesti tämä lukusafari on melko verinen: ihmistä kaatuu kuin heinää eivätkä eläimetkään ole turvassa. Keneen voi lopulta luottaa, keneen ei? Itsekin aloin kirjaa lukiessani epäillä lähes kaikkia sen henkilöitä.

Kirja on ajoittain vauhdikasta äksöniä, jonka keskellä on suvantovaiheita, joissa lukija voi hengähtää. Kirjan lopussa Meyer käyttää samaa kaavaa kuin Kuolema päivänkoitteessa: rinnan kulkee kaksi melko jännittävää huipennusta. Minusta toisen huipennuksen olisi voinut siirtää hieman aiemmaksi, mausteeksi sinne suvantoon.

Blood Safari ei yllä samalle tasolle Kuolema päivänkoitteen kanssa. Syvällistä pohdintaa löytyy tästäkin kirjasta, mutta se hersyvä huumori ja hauskat dialogit puuttuvat lähes tyystin. Se tekee kirjasta melko synkän ja raskaan, jopa monotomisen.

Aion kuitenkin jatkaa Meyerin lukemista, sillä hyllyssäni odottelee vielä pari hänen kirjaansa (ihan omalla rahalla ostettuja niin kuin Blood Safarikin). Sitä paitsi en voi vastustaa Afrikan kutsua.

Osallistun Blood Safarilla Afrikan tähti -haasteeseen.

~~~

Törmäsin tämän kirjan kohdalla samaan puutteeseen kuin muutamien muidenkin englanniksi käännettyjen kirjojen kohdalla: alkuperäistä nimeä ei mainita missään. Lunttasinkin sen Goodreadista.

Kohubloggaajat

Kuva täältä.

Kappas, olen tietämättäni noudattanut näitä ohjeistuksia koko blogihistoriani ajan. Miten sellainen voi olla mahdollista tällaiselle tavisbloggaajalampaalle? Taidankin olla erityisen nerokas, suorastaan salaa viisas. Tai sitten vain ihan normaalijärjellä varustettu ihminen.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että näiden ohjeiden omaksuminen ei riitä. Ei, vaikka ohjeissa on ihan kädestä pitäen kerrottu, miten pitää asiat esittää, miten ei. Hieman tyhmempikin tusinakirjoja lukeva ja niistä kirjoittava osaa ehkä ottaa mallia.

Suomi on sääntöjen ja ohjeiden (ja kieltolakien, ooops) luvattu maa. Jos on ongelma - joko oletettu tai kuviteltu - ensimmäinen asia ei ole, ylläri pylläri, tutkia ongelmaa, vaan keksiä miten kyseisen epäkohdan voisi kitkeä pois säännöillä tai peräti lailla.

Kaikkien mieluisinta olisi kieltää se (ongelma) kokonaan, mutta (onneksi) sellainen on toistaiseksi mahdotonta (kohta varmaan keksitään uusi lisä perustuslakiin, joka helpottaa kieltämistä ja sensuurin asettamista).

Ei, minä en suinkaan vastusta asioista keskustelemista, mahdollisten uhkien ja ongelmien pöydälle nostamista jne. Jopa kannatan sellaista. Sen sijaan yksisilmäinen, vuodesta toiseen samat itkuvirret ja uhkakuvat sisällään pitävä "keskustelu" alkaa rasittaa.

Eikö jossain vaiheessa olisi ongelmissa rypemisen sijasta aika ehdottaa jotain konkreettista? Sellaista en ole vielä löytänyt näistä kirjablogeja käsittelevistä jutuista. Paitsi ehkä nuo säännöt, mutta eiväthän ne riitä!

Jotain vielä halutaan, mutta minulle on epäselvää mitä. Olen tiedostanut ja tiedostan edelleen, että joku lukee blogiani. En kirjoita vain itselleni kaapissa salaa, niin kuin en yleensä höpöttele vain itsekseni  norsunluutornissani.

Rivien välistä (ehkä jopa suoraankin ilmaistuna) on syntynyt kuva, että pitäisi lukea jotenkin toisin. Olla esimerkkinä. Kenelle? Levittää kirjallisuuden ilosanomaa monipuolisesti lukemalla tietynlaista kirjallisuutta. Olla koko kansaa valaiseva kynttilä.

No sori, luen sitä mikä minua kiinnostaa. Minua kiinnostavat dekkarit, eri maiden kulttuurit (erityisesti Afrikka), misery lit -kirjat (aargh, kuinka vihaan tuota termiä!), uutuudet (jos aihe kiinnostaa, ei muuten: minulle kirjan ikä ei ole merkittävä tekijä), vanhuudet (jos aihe kiinnosta, ei muuten), mielenterveyttä käsittelevä kirjallisuus, ajan ilmiöistä kertova kirjallisuus, kauhu jne.

Kirjamaku ei ole mikään muuttumaton "tila". Mieltymykset vaihtelevat kausittain ja uusiakin voi syntyä. Itse esimerkiksi olen levittämässä lonkeroitani pelkäämäni dystopian puolelle. Samoin aion perehtyä enemmän novelleihin ja ihan uusimpana sarjakuviin.

Ostan suurimman osan kirjoista, osan lainaan kirjastosta ja kirjavaihtoa tapahtuu myös kavereiden ja kirjabloggaajien kesken. Arvostelukappaleita olen pyytänyt (ja saanut) neljä koko blogihistoriani aikana (ne on selkeästi merkitty kys. postauksiin).

Yhdeltä kirjailijalta olen itse pyytänyt a-kappaletta ja sainkin sen sähköisenä. En ole kirjaa vielä lukenut (luen kyllä), koska on ongelmia Kindlen kanssa (ja seli seli). Kylläpä muuten hävettää, ei hävettäisi ellen olisi kirjaa nimenomaan itse pyytänyt!

Minua ei ole kutsuttu kertaakaan noille pahamaineisille skumppaillallisille saamaan ilmaista viinaa ja tietty kirjoja! Siis niihin samoihin, jonne toimittajat ja kriitikotkin kutsutaan! Toisaalta välimatka hieman estää osallistumista, vaikka kutsu tulisikin. Voisin kyllä mennä, jos sattuisi olemaan sosiaalinen adhd-kausi päällä. Yleensä ei tosin satu.

Mikä (tämän) blogini perimmäinen idea sitten on?

No tietenkin rakkaus kirjoihin ja lukemiseen - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Pidin lukupäiväkirjaa omin pikku kätösin aikana ennen netti. Blogien rantautuessa Suomeen aloitin sitten oman blogin (tai tarkemmin sanottuna blogeja, monta monta blogia!) ja sillä tiellä olen edelleen.

Löydän blogeista kirjavinkkejä ja blogit tarjoavat myös upean kanavan keskustella eri aiheista - myös kirjoista ja kirjallisuudesta. Seuraan todella monia kirjablogeja ja olen oppinut tuntemaan monen bloggaajan mieltymykset. Uskokaa tai älkää, niitä (mieltymyksiä ja blogeja) on erilaisia!

Haluaisin tähän lopuksi kysyä, että kun säännöt ja ohjeet on luettu ja sisäistetty sekä ymmärretty, että blogia voi lukea kuka tahansa ja kirjoituksilla voi olla jotain merkitystä laajemassa mittakaavassa, niin mitä vielä halutaan?

Miten kirjablogeja (ja bloggaajia) pitäisi vielä ohjeistaa, säännöstää, opettaa, muuttaa, rankaista (hoho) jne.

Olen avoin ehdotuksille, mutten lupaa muuttaa mitään omassa blogissani. Haluan säilyttää itsenäisyyteni ja päätösvallan omissa käsissäni - hyvää makua (ja niitä sääntöjä!) toki noudattaen.

~~~

Minun ei alun perin ollut tarkoitus tunkea lapiotani tähän kasaan, mutta niin se vain mieli muuttui. Tulipahan tässä samalla ajateltua perusteellisemmin blogin pitämisen tarkoitusta. Eli sinänsä ihan hyvä juttu.

Jos tämä kohu(kirja)bloggaaminen on jollekin jostain syystä jäänyt vielä epäselväksi, niin Morren blogista löytyy juttua aiheeseen liittyen plus lukuisasti linkkejä.

Valitsin Morren linkitysuhrikseni nimenomaan hänen linkkilistansa takia (kirjoitus on toki myös hyvä, sille nyökyttelen ja hymistelen!). Olen näet sen verran laiska, etten jaksa rakentaa pyörää uudelleen. Nettikin pätkii taas.

Ota riski ja rakastu kirjaan!

Kuva Annamin blogista.

Olipa ihanaa huomata, että taannoin blogeissa paljon kiertänyt haaste "Ota riski ja rakastu kirjaan", on jälleen herännyt horroksestaan. Vielä mukavampi yllätys oli, että tulin siihen itsekin haastetuksi.

Kiitos siis Annami (Anna minun lukea enemmän) haastamisesta! Annami määräsi minulle haastekirjaksi Margaret Atwoodin Handmaid's Talen. Olen lukenut vain yhden Atwoodin (Alias Grace) kirjan aiemmin ja senkin muuten juuri tämän samaisen haasteen tiimoilta.

Tähän väliin kopioin haasteen säännöt Annamin blogista:

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 

2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 

3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan.

Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Tutkiskelin kauan ja hartaasti Annamin blogia ja huomasin, ettei hän ole lukenut Mankellin kirjoja. Tai ehkä onkin, muttei vielä silloin pitänyt blogia. Vastahaastankin hänet lukemaan Henning Mankellin Likaisen enkelin.

Valitsin tämän kirjan siksi, että siinä liikutaan myös rakastamassani Afrikassa. Olisi jännä tietää, mitä Annami siitä pitää. Jos olet kirjan lukenut, niin ilmottele - minulla odottelee valmiina vaihtoehto numero kaksi.

Olen nyt nihkeä enkä jatkohaasta ketään erikseen. Olen kuitenkin enemmän kuin innokas jatkamaan tätä haastetta eli jos haluat tulla haastetuksi mukaan, ilmoita se kommenttilootassa, niin lisään sinut postaukseen ja määrään haastekirjan.

~~~

Minulla on viime haasteesta lukematta vielä(kin) yksi haastekirja: Lies of Locke Lamora. Apua! Pitää ottaa sekin lukuun mahdollisimman pian. Kirjan hankin (ihan itse ostin) pikimmiten haasteen saatuani, mutta "unohdin" lukea sen.

Viekää ne pois

Ajattelin elvyttää jokusen aikaa ruususen unta nukkuneen runoharrastukseni. Jotta tämä blogi menisi mahdollisimman sekavaksi, alan tunkea tänne silloin tällöin myös runoja.

Aloitan nyt eräällä vanhalla tekeleellä (joka on ollut joskus esillä vanhassa blogissani), jatkossa olisi tarkoitus suoltaa uuttakin kamaa. Toivottavasti.

I

Aika

jonka kukallesi annoit

teki siitä ainutlaatuisen

Jäädyttämällä, versoja talteen

ottamalla synnyttäisit vain

väärennöksiä

Anna sen jo mennä.

RIP

II

Voiko kauheampaa olla

kuin olemassaolo

olemattomana?

Jos kukkais', kaunis ruusu

menehtyessään vie sinutkin

eikö silloin olisi molemmilla

parempi olla?

Juuret toisiinsa kietoutuneina

kuin homeiset rihmat

makaisitte mullan alla

ikuisesti silti yhdessä.

Siksi sanon vielä:

 Anna sen mennä.

III

Ja katsokaa

Niin on tuleva päivä

jona sade pyyhkii maan

aurinko kuivattaa mullan

liekkinään ilman hauras liikkumattomuus

tuona heinäkuun helteisenä ehtoona

saa jo kerran kuolleen ruusun

versomaan uudelleen

Mik' on sellaista

jok' ei koskaan

kuole

aikanans'?

Karu maa kukkii

vasta  kukkimasta lakattuaan.

IV

Nauru ei aina kerro onnesta

vaikka mieluisa vieras on

hulluinkin talossa

Juurtua älä anna

ruusus' syömmeen

- liiaksi.

Se tukehtuu!

Anna aamun jo tulla

Olen niin väsynyt.

V

Minä revin ne

juurineen mullasta

Rumat ruusut,

joita ei kukaan katso

voimatta pahoin!

Yön kukat

ne on myrkytetty,

mutta eivät niin vaarallisia kuin

SINÄ.

VI

Viekää ne pois

ruusut ja neilikat!

Murskatkaa juuret ja survokaa

maljakkoon, jonka vesi on mustaa

kuin multa, jossa ne joskus

saivat levätä onnellisna

Tehkää niistä kodittomia

kitkekää yhtä tarkoin kuin rikkakasvinne

Nuo juurettomat äpärät, jotka

kelluvat meressä

kauneutta teeskennellen

tuodakseen muka iloa

juuri Sinulle.

VIEKÄÄ NE POIS!

Housut märkinä nummilla ja peikkometsässä

Villiponeja käytettiin ennen työjuhtina.

Lizardista hurautettiin heti aamutuimaan autolla Dartmooriin (sijaitsee Devonissa). Dartmoor on suuri kansallispuisto, jonka luonto on lähinnä - ette ikinä arvaa - nummea. 

Alue on suorastaan surrealistinen: lampaat, lehmät ja villiponit hengailevat sulassa sovussa nummilla, aitoja ei ole. Pitää ajella varovasti, ettei jyrää lammasta.

Aikeemme oli heittää päivälenkki Wistman's Woodiin, josta olin lukenut aiemmin tästä kirjasta. Teimme visiitin paikalliseen visitor centeriin ja kysyimme, miten pääsemme kys. pusikkoon. Aulis täti antoi kävelykartan: helppoa kuin heinänteko!

Matkalla Wistman's Woodiin.

Miinusta tosin siitä, että takaisin olisi pitänyt tulla samaa reittiä. Eihän se sovi: en voi kulkea samaa reittiä takaisin!

Wistman's Wood: sielläkin hengaili lampas!

Wistman's Wood on melko pieni pläntti keskellä nummen rinnettä.

Emme siis kulkeneet. Virhe. Miehen puhelimessa on gps. Hän katsoi, että voimme ylittää pienen joen ja kavuta sen jälkeen "pienen ruohikkoisen" alueen yli polulle.

Vedetään hei tosta yli - mikä mahti-idea! NOT.

Se mitään ruohikkoa ollut! Se oli kosteikkoa, jossa olisi pitänyt hyppiä mättähältä mättähälle ja toivoa, ettei jalka lipeä ties minne maan uumeniin. Lampaille helppoa, ihmisille ei.

Lisähaastetta kapuamiseen toivat "piikkiköynnökset", jotka oli pakko kiertää (lenkkihousuni hajosivat reissulla, mutta eivät vielä kokonaan tässä vaiheessa eli draamaa luvassa jatkossakin). Eli ei muuta kuin sinne soiseen paskakasaan tarpomaan rinnettä ylös.Koska takaisinhan EI VOI kääntyä!

Sain tässä kohdin paniikkikohtauksen, kun juutuin johonkin mättääseen, jonka kupeessa kasvoi lisäksi joku piikkinen rehu. Kokemus oli aivan kammottava, vaikka sinänsä paniikkikohtauksia minulla on ollut ennenkin (joskus aikoja sitten nuorempana).

Se tunne, kun pää sekoaa ja alkaa läähättää. Sitten alkaa juosta ja kontata kuin hullu niillä mättäillä. Onneksi mies osasi rauhoitella eikä yhtynyt paniikkiin.

Kato, lampas!

Loppumatka olikin sitten helppokulkuista polkua vaihtelevissa maisemissa, luksusta. Tarkoituksemme oli heittää toinenkin lenkki sinä päivänä, mutta se jäi tekemättä.

Kengät ja housunlahkeet litimärkinä ja paskaisina ajoimme Tauntoniin (Somerset) ja etsimme TK-Maxxin, josta shoppasin uudet lenkkikengät. En nimittäin ottanut mukaani kuin yhdet: todella viisasta, hoh!

Päätimme samantien hommata majapaikan kys. kaupungista ja sinne jäimme tutimaan. Sitä ennen tosin vedettiin läheisen ravintolan/pubin buffetissa kunnon mätöt naamaan.

~~~

Seuraava retkipostaus tuleekin sitten Walesista. Luvassa vesiputousta ja hassua harrastusta sekä erikoinen kokemus pubi-majoituksesta.