Miehen Tuoksu

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Olen ollut jo pitkään tietoinen Kirsti Ellilästä, vaikka ennen tätä en ollut yhtään hänen romaaniaan lukenut.
Haluja on kyllä ollut, mutta vasta jokin aika sitten sain hankittua hänen kirjansa nimeltä Miehen tuoksu.

Tarkoitukseni oli säästää se kotilukemiseksi, kun palaan viikon kuluttua Lontooseen. Pakko oli kuitenkin lehteillä kirjaa ja sitten luin sivun ja pari ja lopulta huomasin, etten maltakaan säästää lukemista kotiin asti.

Jotkin kirjat vain imevät mukaansa, Miehen tuoksu on sellainen. Tunnustan, ettei takakannen esittely ollut minun makuuni maailman houkuttelevin, mutta se mitä kirjasta tiesin muiden lukemana, houkutti lukemaan. Ja nyt ihmettelen, miten olen odottanut näin kauan.

Kirjan keskeinen henkilö on museossa työskentelevä Helmi. Museossa eletään kriittistä aikaa, sillä lopuillaan oleva teemanäyttely ei ole vetänyt toivotulla tavalla kävijöitä. Määrärahoja kaivattaisiin kuitenkin lisää ja kipeästi sekä myös tietenkin kävijöitä.

Uusi näyttelyidea syntyykin laivaseminaarissa. Mikäpäs houkuttelisi kävijöitä paremmin kuin erotiikka ja vaihteeksi naisen näkökulmasta: Mies seksuaaliobjektina. Helmi ei lämpene idealle, mutta koska enemmistön mukana on kuljettava, hänen on pakko totutella ajatukseen.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, ennakkoluuloja kirjan suhteen. ”Kärsin” eräänlaisesta seksiähkystä – siksi kirjan takakansi huolestutti minua. Muille seksiähkyisille sanoisin, että ennakkoluulot pois. Tässä on erotiikkaa ja seksiä käsitelty aivan toisella tavalla.

idea johtaa toiseen yhä hullunkurisempaan ideaan, ja näyttelyn suunnittelun etenemistä on suorastaan nautittavaa seurata. Ja tapahtuuhan siinä sivussa kaikenlaista muutakin. Tosin kun idea on saatu alulle, pistää miehen tuoksu pään kuin pään sekaisin.

Ellilän kirjoitustyyli on humoristisen lempeä. Henkilöitä on kärjistetty, mutta se sopii kirjan luonteeseen ja kokonaisuuteen. Dialogit saivat ajoittain kahvin purskahtamaan suustani. Kirja on niin elävästi kirjoitettu, että koin olevani mukana tapahtumissa – en keskipisteenä tosin, vaan sivustaseuraajana. Vähän niin kuin Helmikin.

Kärjistyksestä ja ideoiden lennokkuudesta tuli hieman mieleeni jotkin Arto Paasilinnan teokset – hänellehän on ominaista kärjistää ihan hullunkurisuuteen asti. Tosin Kirsti Ellillällä on ihan oma tyylinsä. Sellainen tyyli, johon minä suoraan sanottuna ihastuin kovasti.

Minulla on vajaa viikko aikaa metsästää hänen teoksiaan. Täytyy ottaa ihan projektiksi, vaikka mahdollisuudet täällä periferiassa eivät olekaan maailman parhaat. Mutta olen aika hyvä etsimään.

Kirsti Ellilän blogi.

Edit 27.7.2010:

Hömpän Helmissä on lisää arvosteluja Kirsti Ellilän kirjoista.

The Minds of Billy Milligan

Daniel Keyes: The Minds of Billy Milligan

Billy Milligan pidätetään kolmen naisen kidnappauksesta ja raiskauksesta. Oikeus toteaa hänet syyttömäksi ”by reason of insanity caused by multiple personality”.

Multiple personality tarkoittaa suomeksi sivupersoonahäiriötä. Billy Milliganilla on yhteensä 24 sivupersoonaa. Niistä 10 löydetään oikeudenkäynnin aikana, loput myöhemmin.

Kaikki sivupersoonat on esitelty kirjan alussa. kaikilla niillä on jokin erityinen tehtävä ”alkuperäisen” Billyn ”suojelemisessa”. Kirjan edetessä persoonat tulevat varsin tutuksi lukijalle. Hämmästyttävää on se, kuinka aidoilta nuo persoonat tuntuvat.

Toisaalta sivupersoonien aitous tuntuu luonnolliselta sitä taustaa vasten, että ”ydin” eli Billy Milligan itse on jo pitkään ollut ”nukkumassa”. Billy on ”laitettu nukkumaan”, koska hän on itsetuhoinen. Sivupersoonien on tarkoitus suojella itseään ja Billy koetaan uhkaksi kaikkien (sivupersoonien) turvallisuudelle.

Kirja alkaa Billyn pitätyksellä ja siitä, kun hän joutuu vankilaan ja oikeuden päätös - jossa Billy määräätään sairaalahoitoon - luetaan. Sen jälkeen palataan ajassa taakse päin, aina Billyn traagiseen lapsuuteen ja vaiherikkaaseen nuoruuteen asti.

On hämmästyttävää, kuinka monella tavalla lahjakas Billy on. Hän on loistava organisoimaan, taitava maalaamaan (useampi hänen sivupersoonistaan maalaa), tarvittaessa sivistynyt keskustelija, toisinaan aggressiivinen räkänokka riippuen ihan siitä, kuka persoonista on ”valokeilassa”.

Kirja on ajoittain surullisella tavalla humoristinen. Vaikeina ”mix-up”-aikoina sivupersoonat vaihtuvat tiuhaan eivätkä he ole tietoisia toistensa tekemisistä. Se auheuttaa surullisen koomisia tilanteita.

Täytyy antaa Daniel Keyesille tunnustusta hienosta kirjoitustyöstä ja kirjan rytmityksestä. Kirjaa on helppo lukea ja se on johdonmukainen. Se on ikään kuin romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta.

Olen aiemmin lukenut Flora Rheta Schreiberin kirjoittaman teoksen Sybil, joka kertoo naisesta, jolla on sivupersoonahäiriö.

Wallander-sarjan päätösteos

Henning Mankell: Rauhaton Mies

Rauhaton mies päätti nyt sitten lopullisesti Kurt Wallander –sarjan.

Sarjan piti päättyä jo edelliseen Wallander-kirjaan (Ennen routaa), jonka julkaisusta on aikaa kymmenisen vuotta.

Nyt se on myös uskottava: Jatkoa ei enää tule. Olo on jotenkin haikea, sillä Wallander on tullut minulle jotenkin hyvin lähiseksi näiden vuosien aikana, kun olen kyseisiä kirjoja lukenut. Näin käy vain harvojen kirjahenkilöiden kanssa.

Kenties se johtuu siitä, että Wallander ei ole mikään yli-ihminen: Nuori, komea, huipputerävä ja virheetön kolli. Tällaisia ”mediaseksikkäitä” hahmojahan on monet dekkarit pullollaan. Ei tulisi mitään, jos ei päähenkilö olisi komea ja poikkeuksellisen älykäs.

En tarkoita, että Wallander olisi mitenkään tyhmä. Hänellä on paljon vahvuuksia, mutta kuten kaikilla ihmisillä, myös heikkouksia. Se tekee Wallanderista henkilönä inhimillisen ja koko kirjasarjasta realistisen tuntuisen.

Wallanderin tytär on saanut lapsen ja asuu avoliitossa lapsen isän Hans von Enken kanssa. Yhtäkkiä Hansin isä katoaa salaperäisesti. Etsinnät alkavat, mutta mitään ei löydy: ei edes ruumista.

Muutaman kuukauden kuluttua katoaa myös hansin äiti.Wallander tutkii katoamistapauksia omalla ajallaan – koskeehan tämä myös hänen omaa tytärtään. Siinä sivussa Wallander kärsii omituisista muistikatkoksista.

Juonesta ei voi oikeastaan enempää kirjoittaa paljastamatta liikaa. Se ei tosin ole tarpeenkaan. Rauhaton mies on tyyliltään samanlainen kuin muutkin Wallander-romaanit: Jos pidät siitä tyylistä, pidät tästäkin.

Kirjan tunnelma on hiljaisen melankolinen. Tässä ehkä vielä enemmän kuin aiemmissa, joille niillekin on leimallista tietynlainen alakulo ja synkkyys. Wallander ei ole enää mikään nuori poikanen ja kuudenkympin iässä on ihan ajakohtaista jo ajatella eläkeasioitakin.

Avatar - Movie

Avatar – Directed by James Cameron

Kukaan ei varmaan ole välttynyt kuulemasta Avatarista. En minäkään, joten katsoin sen eilen ihan vain telkkarista.

Voisin kuvitella, että elokuvateatterissa 3D:nä katsottuna Avatar on uskomaton kokemus.

Avatar on hyvin visuaalinen sekoitus scifiä ja fantasiaa. Fantasian osuus on huomattavasti suurempi kuin scifiosuus. Minulla ei ollut mitään hajua leffan juonikuvioista ennen kuin sen katsoin.

Pyörätuolissa istuva merisotilas Jake Sully astuu murhatun veljensä tilalle tehtävään, joka suuntautuu kaukaiselle planeetalle nimeltä Pandora.

Jake soluttautuu Na’vien keskuuteen käyttämällä ns. avataria, joka ulkoisesti on alkuperäiskansalaisten näköinen.

Tavallaan Jakella on siis kaksi ruumista: sekä avatar että omansa. Kun avatar on käytössä, Jake on kytketty eräänlaiseen ”kammioon” nukkumaan.

Jake onnistuu soluttautumaan hyvin Na’vien joukkoon. Tosin hän rakastuu Neytiri-nimiseen alkuperäisasukkaaseen, joka on päällikön tytär.

Hyvin pian selviää, että tehtävän tarkoituksena onkin karkoittaa Pandoran alukperäisasukkaat, ”Na’vit, pois. Rakastunut Jake yrittää varoittaa Na’veja ihmisten suunnitelmista. Syntyy sota ihmisten ja Na’vien välille.

Avatar on eräs visuaalisesti kaunein näkemäni elokuva. Fantasiamaisemat ja –hahmot ovat erittäin stimuloivia ja taiten tehtyjä. Värimaailma on upea. Tuli tunne, että elokuvan kylkiäisenä pääsi fantasiataidenäyttelyyn.

Olen itse suuri fantasiataiteen ystävä (fantasiakirjoja en niinkään lue), joten elokuva liikutti minua monin tavoin.

Toisaalta tietty kulunut asetelma siitäkin löytyy: Maailman (tässä tapauksessa planeetan) pelastaminen sekä hyvien ja pahojen vahva kahtiajako.

Luonnollisesti Jaken avataresta tulee Na’vien suuri johtaja. Vähempihän ei tietenkään riittäisi ja tokihan hänen rakkautensa kohdekin sattuu olemaan juuri sopivasti päällikön tytär.

Eli ulkopuolelta ja suoraan hierarkian katolle. Mutta niinhän se tuppaa usein elokuvissa menemään, sillä ketäs nyt kiinnostaisi joku tavis ”rivivaikuttaja”.


Kuvat olen ottanut sieltä täältä netistä. En usko, että elokuvatuottajia haittaa elokuvansa mainostus.

Musta Dahlia

James Ellroy: Musta Dahlia

Hirlii siisti jokunen aika sitten kirjahyllyään ja pisti jakoon joukon kirjoja postimaksun hinnalla.

Olen jo kauan tiennyt Mustan Dahlian olemassaolosta, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia sitä käsiini, joten tässä oli tilaisuuteni.

Oikeastaan en tiennyt kirjasta juuri mitään enkä myöskään sen pohjalta tehdystä elokuvasta (jota en siis ole nähnyt enkä halua nähdäkään, kai).

Kirjan keskiönä on kidutetun ja silvotun nuoren naisen – Musta Dahlia - elämä ja etenkin kuolema. Tapausta tutkimaan määrätään nyrkkeilijäkaverukset (Tuli ja Jää – Bleichert ja Blanchart), jotka molemmat ovat poliiseja. Murhatutkimusesta ja etenkin murhatusta naisesta tulee heille pakkomielle.

Minun oli suoraan sanottuna hieman vaikea ymmärtää tuota pakkomiellettä ja etenkin niitä fantasioita, joita toinen poliisitoveri tunsi edesmennyttä Mustaa Dahliaa kohtaan, jota ei siis edes tuntenut.

Kirjassa kyllä valotettiin hieman syitä, miksi tapaus niin kovasti kiinnosti näitä poliisitoveruksia, mutta minusta selitykset olivat aika huteria ja ontuvia.

Tuleekin mieleeni, että kenties tämäntyyppistä pakkomiellettä voi ymmärtää parhaiten ihminen, jonka läheinen on joutunut murhatuksi. James Ellroyn äiti murhattiin raa’asti vuonna 1958 eikä rikos ratkennut koskaan.

Kirjassaan Musta Dahlia Ellroy siis ruotii kenties myös äitinsä murhaa. Mustan Dahlian nimi on Elizabeth Short , joka todellisuudessa oli olemassa ja joka murhattiin. Ellroy on siis luonut todellisesta rikoksesta oman fiktiivisen versionsa.

Kirja ei mielestäni ole mitenkään maita mullistava ja tyyliltään se on aika naiivi ja töksähtelevä. Se kuitenkin sopii kirjan tyyliin aivan kuin ajoittainen slangikin. Puhtaasti kirjakielellä kirjoitettuna teos menettäisi uskottavuutensa.

Itse kiinnostuin kirjan takia näyttelijätär Elizabeth Shortista. Jos kiinnostaa, lue Shortista lisää täältä. Varoitus, sivusto sisältää raakoja kuvia.

Vaikka teos Musta Dahlia aiheeltaan on aika rankka, ei se mässäile yksityiskohdilla – hirmuisetkin yksityiskohdat on vain mainittu, joten ainakaan minusta kirja ei ollut liian rankka.

Pitkäveteinen kummitustarina

Sarah Waters: The Little Stranger

Olen lukenut Watersilta aiemmin yhden kirjan, Silmänkääntäjä (The Fingersmith). Pidin siitä kovasti joskaan en enää muista kirjasta paljon, sillä siitä on aikaa kun se luin.

Hyvä kokemus muistissani ostin Watersin The little Strangerin, kun se sattui olemaan erityisen halpa (niin kuin tosin täällä pokkarit noin yleisesti ottaen ovat muutenkin Amazonista puhumattakaan).

Takakansi ei ihan hirveästi houkutellut, vaan lukupäätökseen vaikutti nimenomaan kirjailijan nimi.

Dr. Faraday on pienen paikkakunnan lääkäri Warwickshiressa. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa.

Dr. Faraday kutsutaan kotikäynnille entisen loistonsa kadottaneeseen Hundreds Hallin kartanoon. Siitä alkaa hänen suhteensa talon asukkaisiin: Leski Mrs. Ayresiin sekä hänen tyttäreensä Carolineen ja poikaansa Roderickiin.

Lääkärisuhteesta kehittyy myös ystävyyssuhde ja Dr. Faraday alkaa rampata Hundreds Hallissa muutenkin kuin työasioissa.

Samoihin aikoihin alkaa talossa kuitenkin tapahtua kummia. Ayresien säyseänä ja kilttinä pidetty koira puraisee kutsuilla vierasperheen tytärtä. Tämä tapahtuma tuntuu olevan vain alkusoittoa muille kummallisille tapahtumille, joita talossa hiljalleen alkaa esiintyä.

Periaatteessa siis ainekset hyvinkin jännittävään kirjaan on olemassa. Harmi vain, että jännityksen sijasta kirja on lähinnä pitkäveteinen.

Ensimmäiset parisataa sivua odottelin jotain tapahtuvaksi ja siitä seuraavat parisataa sivua odotin vielä jotain – kenties sitä, että kirja lähtisi kunnolla käyntiin.

Viimeiset sata sivua odottelin loppuhuipennusta, jota ei valitettavasti koskaan tullut. En pitänyt kirjan lopusta: Se oli lattea ja minun makuuni liian helppo. Kauhea pettymys suorastaan etten sanoisi.

The Little Strangerin kehutaan olevan riipaisevan jännittävä ja pitävän otteessaan loppuun asti. Jännitystä kirjasta sai kyllä etsiä mikroskoopin kanssa ja silti sitä ei löytynyt. Otteessaan kirja tosiaan piti, jos ajatellaan että kirja pitää otteessaan, mikäli jaksaa lukea sen loppuun asti.

Itse jaksoin lukea kirjan kokonaan lähinnä kahdesta syystä. Ensisijainen syy on kaunis ja vivahteikas englannin kieli, jonka Sarah kyllä taitaa.

Toissijainen syy oli se, että halusin kuitenkin tietää, mitä siinä tapahtuu. Mainittakoon, että keskeyttämiskynnykseni on muutenkin todella korkea, joten siinä mielessä tätä ei voi sanoa ansioksi kirjalle.

The Little Stranger on herättänyt Watersin lukijoissa aika paljon kahtiajakoa: Osa rakastaa tätä(kin) kirjaa, osa sanoo sen olevan floppi. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkoon minä kuulun.

Aion silti jatkaa Sarah Watersin kirjojen lukemista. The Night Watch (Yövartio) on ollut jo pitkään haluttavien listalla.

Mutta mitä tapahtui Jonnalle?

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Olen lukenut lähes kaikki Fossumin kirjat. Niiden tunnelma on jollakin tapaa hyvin uniikki, usein myös melankolinen.

En osaa selittää, mutta Fossum on taitava tunteidenluojana.

Marraskuun neljännen vastainen yö on selkeästi tunnekirja. Jos kaipaa räväkkää äksöniä ja tiheitä tapahtumasarjoja, ei kannata tähän kirjaan – eikä välttämättä muihinkaan Fossumin kirjoihin – tarttua.

Jonna Moe on 17-vuotias, kun hän yhtäkkiä katoaa. Poliisi aloittaa etsinnät, mutta työ tuntuu toivottomalta: Jonna tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen. Mitään ei löydetä, ei edes ruumista.

Tilanne on valtavan ahdistava Jonnan vanhemmille: Kun saisi edes tietää onko Jonna elossa vai ei. Epätietoisuus on pahinta.

Kirja käsittelee pitkälti Jonnan vanhempien tuntemuksia vuoroin isän vuoroin äidin kannalta. Tätä kautta lukijalle hahmottuu hiljalleen kuva siitä, millainen perhe Moe on.

Tämä kirja ei ole mielestäni lähellekään parasta Fossumia, mutta kyllä se ihan mielenkiintoinen lukukokemus oli. Kirjan loppu ei tosin tyydyttänyt minua, ei myöskään motiivit siinä määrin, kun ne lukijalle valottuivat.