Väkivaltainen perhedraama

Chimamadna Ngozi Adichie: Purple Hibiscus

(Suom. Purppuranpunainen hibiskus)

Kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan heräsi luettuani Kuuttaren blogista hänen arvionsa.

Olen aiemmin lukenut Adichielta Puolikas Keltaista aurinkoa ja pidin siitä kovasti.

Purppuranpunaisen hibiskuksen pääteemana voisi pitää perheväkivaltaa, jota harjoitetaan kiihkeästi uskovan isän, Eugenen, taholta.

Jumalan nimissä hän rankaisee lapsiaan, jos katsoo heidän tehneen syntiä. Rajat syntisen elämän suhteen ovat todella tiukat.

Kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa mässäile väkivallalla eikä yksittäisiä tapauksia tuoda esille lopultakaan monta. Pikemminkin väkivallan uhka leijuu läpi kirjan kertoja Kambilin ajatusten taustalla ja ohjaajana.

15-vuotiaalla kambililla on isoveli, Jaja, joka sisartaan suojellakseen ottaa herkästi syyt ”synneistä” niskoilleen. Lasten äiti on aika voimaton puuttumaan Eugenen väkivaltaiseen kasvatukseen, koska on itsekin alistettu ja saa osansa rajusta syntikasvatuksesta.

Eugene hallitsee perhettään pelolla. Hän ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen hahmo. Kambilin ajatusten kautta pääsee näkemään, miten pahaa jälkeä pelolla kasvattaminen voi saada aikaan. Toisaalta isä Eugenen toinen käsi lyö, mutta toisaalta toinen käsi silittää. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan nimissä.

Kun Kambili ja Jaja lähetetään Ifeoma-tädilleen Nsukkaan, heille molemmille avautuu toisenlainen maailma. Se on ensimmäinen kerta, kun he näkevät muunlaista elämää, sillä kotona he elävät isän laatiman ankaran lukujärjestyksen mukaan.

Jaja on herkempi kapinoimaan ja kyseenalaistamaan isänsä metodit, mutta Kambili tuntuu olevan hyvin kiinni isässään. Hän samaan aikaan vihaa ja kaipaa isänsä hyväksyntää. Kambililla on vahvasti miellyttämisenhaluinen luonne. Taustalla on varmasti pelko rangaistuksista.

Nosta hattua Adichielle siitä, ettei hän sorru herttaiseen siirappimaisuuteen ja ”ihmeparantumisiin”. Isän käden jälki – sekä henkinen että fyysinen – ei poistu koskaan Kambilista. Se kulkee hänen mukanaan kirjan loppuun saakka.

Kirjan loppuratkaisun muuten arvasin jo ennen kuin sitä lukijalle paljastettiin. Tai minulla oli aavistus ja olin oikeassa. Oikeastaan se ei ole huono asia, vaikka periaatteessa olikin aika odotettu. Mutta en kerro siitä enempää, koska en halua paljastella.

Tämä on sellainen kirja, joka mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa ja menee ehdottomasti suosikkeihini. Tämä koskettava lukuelämys tarjoaa myös mielenkiintoisen kulttuurisen katsauksen erääseen afrikkalaiseen tapaan ajatella. Henkisyys on vahvasti läsnä kirjassa enkä nyt tarkoita vain Eugenen käsityksiä Jumalasta.